XV
Heidät komennetaan riveihin leiripihalle. Joukossa on haavoittuneita, ontuvia, sideotsaisia. Muutamia punaisen ristin miehiäkin. Yleensä edistyneemmän näköistä väkeä, joka kuitenkin näyttää uupuneelta ja raihnaiselta. Pitkät päivämarssit ja niukka lepo. Ei se ihmettä ole…
Heiltä on riistetty punaiset olkalaput sinelleistä ja univormuista ja lakit ovat vailla kokardia.
— Ja tuonne meidänkö entiseen telttaan heidät sijoitetaan? kysytään.
Onhan mahdotonta, että sinne voi mahtua tuollaiset joukot.
— Kyllä sinne mahtuu. Lääkäri on sen tarkastanut ja antanut myönteisen vastauksen.
Sinne heidät sullotaan, komppania komppanian jälkeen. Jos tulee pysäys, ärjäsee upseeri ja heiluttaa ruoskaansa ja taas alkaa vankivirta liikkua sisään. Samalla alkaa siellä surina, kuin mehiläispesässä, mutta voimakkaampi ja valtavampi, jonka silloin tällöin katkasee vain upseerien ärjyntä.
Olisi mielenkiintoista vilkaista teltan ovesta. Mutta sitä vapautta emme uskalla ottaa. Varmaan saisi siellä nähdä näyn, joka ei yöunta lisäisi. Liiaksi ei siellä mahda löytyä tilaa. Miten, poloiset, ollenkaan voivat nukkua. Meissä herää sääli heitä kohtaan.
Jo ensi päivänä komennetaan heistä parikymmentä miestä teltan sivuun, suuren perunakasan ympärille, kuorimaan perunia. Kyykyllään he siinä ovat, hienon sateen vihmotessa ja tekevät työtään. Mutta vähänväliä tulee siihen luutnantti, katselee heitä kotvan tarkasti, heiluttaa pamppuaan jonkun pään päällä ja ärjäsee jotakin, jota heidän on mahdoton ymmärtää.
Joukossa olevat saksankielentaitoiset aliupseerit erotetaan eri joukoksi. He asetetaan riviin ja luutnantti jakelee heille määräyksiään, joita heidän on vuorostaan jaettava tovereilleen. Heistä tulee »tulkitsevia» aliupseereita.
Vielä samana iltana annetaan vangeille keitosta. Vuoron perään saavat he käydä puolivalmiissa keittiössä noutamassa ravintoaan kenttäleileihinsä. Jos he eivät tule teltasta kylliksi nopeasti ulos, vaan syntyy pieni välimatka vitkastelun tähden, hyökkää luutnantti jo ovelle ja ärjäsee:
— Kom ein! Kom ein!
Petomaisen ilmeen ja eleen johdosta sotamies hämmästyy.
Upseeri juoksee telttaan, tarttuu miesraukkaan ja iskee häntä pampullaan selkään niin että vanki on iskusta lyyhistyä.
— Kyllä minä tottelemaan opetan!
Näin tapahtuu vähän väliä. Ja iskuja voi saada kaikista mitättömyyksistä.
* * * * *
Vankiparoilta on kielletty oikeastaan kaikki. Päivisin määrätään heidät marssimaan suurissa kaarissa telttojen takana olevilla kentillä, liikuntoa ja raitista ilmaa saadakseen. Ainoastaan pieni osa on jossain työssä.
Monen ikävän tapahtuman todistajaksi joutuu leirillä. Kerrottakoon tässä muutamia.
Vankien on kielletty jyrkästi polttamasta. Samoin on meidän kielletty antamasta kenellekään tupakkaa tai tulitikkuja.
Sattuu usein, että joku venäläinen, nähdessään meidän polttavan, tulee luoksemme ja rukoilemalla rukoilee joko tupakkaa tai tulta. Mutta me emme voi täyttää heidän toivomuksiaan asettamatta omaa rauhaamme vaaraan ja meidän on kieltäydyttävä.
Parakkimme edustalla kaivavat venäläiset syvennystä vesiputkea varten. Seison syvennyksen partaalla ja poltan kitkerästä tupakastamme kierrettyä savuketta.
Eräs kaivavista venäläisistä tarkastaa minua ahnaasti, mutta mieleenikään ei johdu hänen katseensa tarkotus. Kun hän vielä kääntää selkänsä poispäin, kiintyy huomioni muualle.
Poltettuani savuketta puolimatkaan, heitän sen kuoppaan ja polkasen santaa sen päälle. Aikomukseni on palata takaisin parakkihuoneeseemme. Mutta samalla kun käännyn poispäin ja astun askeleen, näen venäläisen ryntäävän poisheittämääni savukkeeseen, joka vielä savuaa, tunkevan sen pieneen piippuunsa ja kyyristyneenä kuopan pohjalle imevän ahnaasti savuja. Samalla vilkuu hän arasti ympärilleen, välttääkseen vahtien katseen.
Mutta vahti ei ole nukkunut. Hän keksii sotamiehen puuhat. Repäsee piipun hänen kädestään ja ilmoittaa tapahtuman päällystölle.
Seuraus on, että vankiparan selkä paljastetaan ja teltan takana saa hän nahkapampusta muutamia kimmahtavia iskuja.
Hän kirkasee hampaittensa välistä jokaisen iskun sattuessa. Se on tuskallinen kirkaisu. Ja hänen selkäänsä kohoavat ruoskan jäljet paksuina, punaisina, melkein vertatihkuvina.
Samana päivänä ruoskitaan vielä toinenkin. Mistä syystä, sitä en onnistunut saamaan tietooni. Muistaakseni joku sanoi, että hän oli varastanut leipäviipaleen.
* * * * *
Myöskin seuraavan tapahtuman todistajiksi jouduimme kaikki:
Eräänä aamupäivänä ovat venäläiset saksankieltä taitavat vangit komennettu riviin leirin pihalle.
Eräs aliupseeri tulee kantaen pajuraippoja kokonaisen sylillisen. Ne ovat kuorittuja ja näyttävät vielä tuoreilta.
Luutnantti seisoo venäläisten edessä. Ärjyvällä äänellään hän puhuu heille. Me emme jaksa erottaa sanoja selvästi, ainoastaan jonkun sieltä täältä. Hän puhuu kurinpidosta ja kysyy aina vähän väliä:
— Ymmärrättekö?!
Sitten jakaa hän raipat. Yhden kullekin.
— Oman selkänahkanne uhalla, sanoo hän sitten, on teidän lyötävä, jos huomaatte epäjärjestystä, ymmärrättekö. Lyötävä niin, että tuntuu! Ymmärrättekö!
Vangit katsovat heille annettuja raippoja. Tämä määräys tuntuu monesta katkeralta. Lyödäkö veljiään, omia heimolaisiaan.
Harvoin näkee kuitenkaan näitä raippoja käytännössä. Useimmiten paukkuu luutnantin pamppu.
* * * * *
Tätä tapausta muistellessani, herää mieleeni väkisinkin kysymys:
— Saavatkohan vangit koskaan tarpeeksi ruokaa?
Parakkiamme rakennettiin silloin parhaillaan. Venäläinen, jonka kanssa jouduin kosketuksiin, auttaa muurareita, jotka laittavat tiililattiaamme.
On päivällisaika. Laitan parhaillaan voileipiä keittiömestarin kanssa.
Vanki tarkastelee touhuamme pitkän aikaa ääneti. Hän näkee suuret ruislimppumme, nisuleipämme, voimme ja makkaramme.
Vihdoin tulee hän luoksemme. Osoittaa suurta ruislimppua ja tarjoo viittäkymmentä kopekkaa.
Oivallan heti mikä seuraus siitä olisi ollut, jos antaisin hänelle kokonaisen ruislimpun. Sitä olisi ollut mahdotonta piilottaa niin ettei sitä olisi keksitty.
Pudistan kieltävästi päätäni ja ojennan hänelle sensijaan paksun leipäviipaleen. Hän tarjoo rahaa.
— Niet, niet, kiellän minä.
Tulen melkein liikutetuksi katsoessani miten suurella ruokahalulla hän leivän syö. Hänellä on nälkä, sanomaton nälkä, sen voi helposti havaita.
* * * * *
Mutta kohta tulee aika, jolloin heillä ei enää ole tilaisuus rahallakaan saada mitään, joskin sellaiset mahdollisuudet aikaisemminkin olivat sangen niukkoja.
Eräänä kauniina päivänä ilmoitetaan heille, että heidän on luovutettava kaikki rahansa päällystölle, kuten aikaisemmin tulleitten venäläisten ja englantilaisten oli ollut pakko tehdä. Selitetään kyllä, että ne saadaan takaisin sodan loputtua ja että ne otetaan säilöön siksi, jotta eivät katoa tai muulla tavalla häviä omistajiltaan.
— Mutta, vakuuttaa meidän asiantuntijamme, syy ei kuitenkaan ole se. Tällä tavalla on vangeilta luultu riistettävän viimeinenkin karkausmahdollisuus lahjoa sotamiehiä.
Kaikkien on vuoron perään vietävä roponsa. Heidän nimensä kirjoitetaan luetteloon, merkitään summa viereen. Rahat pannaan läpinäkyvään paperipussiin, jotka myös varustetaan nimellä ja rahasumman arvo numerolla. Toisilla on ruplia runsaasti, tukuttain, toisilla vähemmän, muutamilla vain joitakuita halpoja kopekkoja. Kaikki on annettava, jok'ainoa kopekka.
Surumielisesti asettavat he rahansa pöydälle. Saavat jonkinlaisen kuitin tai pussin numeron.
— Mars, eteenpäin. Seuraava.