YHDEKSÄSTOISTA LUKU.
Madonna ja lapsi.
Taaskin oli pari onnellista vuotta vierinyt. Meillä oli sillävälin ollut sanomalehdessä ilmoitus:
"SYNTYNYT.
Jumala lahjoitti meille terveen pojan.
Katri ja Kalle ———."
Se oli kolmas järjestyksessä. Voitte arvata, miten setä Samuli irvisti, jos sattui tuon tiedonannon lukemaan, mikä on enemmän kuin luultavaa, sillä hän tutki hyvin tarkkaan lehtien ilmoitusosaston.
Sirkkaa on jo vuoden sanottu tohtorinrouva Valtimoksi. Hän jatkaa uutterasti lauluopintojaan ja esiintyy usein omissa konserteissa tai avustajana monenlaisissa tilaisuuksissa. Tohtori Valtimo on etevä amatööri, joka soittelee viulua ja säestää vaimoansa. Heidän onnestaan ei puutu muuta kuin… Mutta kunhan aika tulee…
Viisastuneena katkerista kokemuksistani epäilin ryhtyä toistamiseen vakinaisen kodin perustamiseen, mutta kun sain tietää eräästä luotettavien henkilöiden muodostamasta asunto-osakeyhtiöstä, liityin siihen kuitenkin osakkaaksi. Enkä ole kauppaani katunut. Tohtori Valtimokin on yhtiömiehenä ja lähimpänä naapurinamme. Me muodostamme yhteisen suuren perheen, joten meillä on joka päivä tilaisuus kuulla Sirkan laulua ja hänellä leikkiä lastemme kanssa, joita hän niin paljon rakastaa.
Teimme juuri muuttoa uuteen taloon. Saimme vielä kerran ahertaa oman kodin rakentamispuuhissa; se oli rasittava tehtävä, mutta samalla rakas ja toivoa herättävä. Huonekalut olivat jo järjestetyt, ja Katri asetteli uutimia paikoilleen. Minä autoin häntä pitäen kiinni tuolia, jolla hän seisoi. Ikkunastamme oli laaja, ihana näköala yli meren rannattoman ulapan. Aurinko meni lännessä mailleen, ja illan varjot alkoivat laskeutua yli meluavan kaupungin.
Tuntui kuin olisi joulu tai juhannus ovella.
Saatuaan työnsä valmiiksi hypähti Katri alas ja horjahtui putoamaan syliini. Laskin hänet hellästi maahan.
Istuuduimme sohvalle ja katselimme ääneti toisiamme. Poveamme paisutti onni niin syvä ja täyteläinen, että mitkään sanat eivät kykene sitä ilmaisemaan. Vihdoinkin, vihdoinkin olivat murheen mustat pilvet poistuneet ja riemun päivä paistoi täydeltä terältään.
"Minusta tuntuu kuin olisi onnemme tullut aivan odottamatta", puhkesi
Katri vihdoin puhumaan.
"Odottamatta, niin, mutta ei aivan ansiotta. Olemmehan ostaneet sen vuosien pettymyksillä ja raskailla kärsimyksillä."
Hämärtyvässä huoneessa näin kyyneleen päilyvän Katrin silmänurkassa.
"Kun muistelen menneitä, raskaita aikoja, tuntuu minusta kuin kaikki olisi pahaa unta tai kauhea painajainen."
"Samoin minustakin. Ja tuntuu lisäksi kuin ei meidän sopisi syyttää ketään tai olla katkera kellekään. Kaikki on ollut meidän hyväksemme. Sillä se, joka on kestänyt onnettomuuden, ymmärtää oikein käyttää onneakin."
Katri nyökkäsi ääneti ja ymmärtävästi ja sanoi hiljaa:
"Oletko antanut anteeksi niille, jotka ovat olleet syyllisiä kärsimyksiimme?"
Minä nyökkäsin vuorostani.
"Sillekin, joka istuu…"
Sen nimen paljas muisto riitti täyttämään minut kauhulla. Vastasin:
"Se kurja hylkiö oli tietämättään Sallimuksen kädessä välikappale, jonka avulla uusi onnemme luotiin."
Me istuimme kauan. Sydämeni oli niin täysi, että oli vaikea olla puhumatta.
"Miten olisi minun käynyt, ellet sinä olisi ollut minua tukemassa,
Katri! Sinua minun tulee kiittää kaikesta."
Hän vastasi:
"Muistatko hetkeä, jolloin päätimme mennä naimisiin ja puhelimme toimeentulostamme? Sinä arvelit, että alussa tulisimme paljaalla rakkaudella toimeen."
"Ja sinä vakuutit, että rakkaus auttaa meitä vaikeuksissa. Nyt huomaan, miten oikeassa sinä olit. Rakkaus se antoi meille voimaa elämään silloin kun kaikki olivat meidät hyljänneet ja velkojat, haastemiehet ja ulosottajat olivat ainoat, jotka meitä käynnillään kunnioittivat."
Esikoisemme, joka jo käveli, vaikka mieluummin neljällä jalalla, konttasi sisään ja alkoi kiskoa pöytäliinaa. "Katri kielsi, mutta poikavekara ei ollut millänsäkään vaan raastoi kaikin voimin. Silloin Katri torui:
"Jos ei Kullervo tottele, niin huijari tulee!"
Säikähtyneenä juoksi lapsi äitinsä luo, kätki päänsä helmaan ja jokelsi;
"Tulekot huijati nyt?"
"Ei, jos Kullervo on kiltti, niin huijari ei tule."
"Miksi olet ruvennut peloittelemaan lasta huijarista puhumalla?
Näethän, miten se vapisee", sanoin minä.
Hän silitti hellästi lapsen päätä ja sanoi:
"Minusta on mieletöntä säikyttää lapsia möröillä ja pöröillä, joita ei ole olemassa. Huijari sitävastoin on todellinen, ja on hyödyllistä jo lapsena oppia tuntemaan, että se on kauhea olento, joka tekee pahaa."
Sitte hän meni ja toi sylyksen puita ja latoi pesään. Olimme siksi vanhanaikaisia, että pidimme runollista, räiskyvää takkavalkeata kaikkia kehuttuja keskuslämmityslaitoksia parempana.
Pian leimusi pesässä iloinen tulennos. Aioin sytyttää lampun, mutta Katri sanoi, että hämärässä istuminen oli rattoisaa, etenkin kun me vietimme ensi iltaa kodissamme.
Nuorin lapsi heräsi. Hän otti pienokaisen syliinsä, siirsi tuolin takan ääreen ja istui antaen loimottavan pystyvalkean lämmittää lasta.
Ilta oli pimennyt. Kadulla syttyi lyhty toisensa perästä. Meren pinta välkehti iltaruskon sammuvassa hohteessa, ulapalla kynti laiva aaltoja kymmenien tulien tuikkiessa.
Kun taas käännyin ja loin katseeni Katriin, joka istui lapsi sylissä syrjittäin minuun, näin kuvan, joka monin verroin voitti edellisen. Siinä oli jotakin niin tutunomaista, kodikasta, elettyä, että minä aivan hätkähdin ja kysyin itseltäni, missä olin ennen nähnyt samanlaista. Äkkiä, vaistomaisesti minulta pääsi huudahdus:
"Madonna!"
Katri katsoi minuun hymyillen:
"Joko sinä taas uneksit?"
"En, tämä on todellisuutta, ihanaa todellisuutta. Asetu niinkuin olit äsken, niin olet ihan ilmetty… Kas niin! Nyt on arvoitus selvinnyt: madonna olet sinä!"
Katri nauroi:
"Sädekehää vain vailla, — pyhyyden loistetta."
"Rakkauden ja uskollisuuden sädekehä ympäröi päätäsi. Pitäkööt pyhimykset ja enkelit kruununsa, minun silmissäni sinulla on loisto, jota ei mikään maallinen eikä taivaallinen kirkkaus himmennä."
Huone oli pimennyt. Vain hiilivalkean himmenevä hehku levitti salamyhkäistä kimmellystään. Minä tunsin sillä hetkellä sielussani jotain niin korkeata, suurta, pyhää, että tuntuisi loukkaukselta yrittää pukea sitä sanoihin.
Nyt kuulin liikuntaa seinän takaa. Sirkka oli palannut kaupungiltapa käveli huoneessa, hyräillen ihanalla äänellään. Sitte hän avasi pianiinon. Muutaman valmistavan akordin jälkeen hän alkoi laulaa — laulaa madonnalaulua. Kuulimme selvään:
"On ilta, päivä mailleen käy,
mut ystävääni ei vain näy.
Oi etkö helly itkustain!
Madonna, kuule huutoain!"
Ihmeellinen liikutus valtasi minut.
"Katri, kuulehan! Noin kauniisti hän ei ole ikänä madonnasta laulanut."
Katri nyökkäsi hiljaa. Taas soi laulu:
"Oot puhdas yli kaikkien,
mut minä kurja syntinen.
Ah, jospa pyhyytes ma sain!
Madonna, kuule huutoain!"
Kuului muutama vihlova sointu, mikä kohta suli vienoon, hyräilevään pianissimoon, jonka kaiku etääntyi, kuoli pois kuin väsynyt laine rannan ruohikossa…
Hiilloskin oli riutunut. Sen viimeinen hohde kajasti Katrin kasvoille ja siitä lapseen.
"Nyt tiedän varmaan, että madonna tuottaa onnea", sanoin minä.
Hän vastasi hymyillen:
"Ehkä on niin. Sen minä ainakin tiedän, että madonna on itse onnellinen, sillä se rakastaa."
Ja hän puristi lasta rintoihinsa niinkuin Jumalan äiti kuvassa.
"Sinä olet oikeassa: madonna rakastaa, siksi se on onnellinen", sanoin minä. "Rakkaus yksin tekee onnelliseksi!"