I.

Eräässä paikassa Hämeen koillisimmassa kulmassa on kaikinpuolisesta edistymisen innostaan, elämän siveydestään ja tapain yksinkertaisuudestaan tunnettu vähäinen V:n seurakunta. Jokseenkin sen keskipaikoilla on suuren kyläkunnan syrjässä kauniilla ylängöllä lähellä maantietä punaiseksi maalattu talo. Se on syntymätaloni, jonka omistajina vanhempani silloin olivat. Olen heidän lapsistaan järjestyksessä toinen, mutta kun vanhin veljeni oli vuoden vanhana kuollut, olen eloon jääneistä lapsista vanhin. Olen syntynyt helmikuun 14 p:nä 1856. Minua nuorempia lapsia oli kaksi.

Syntymätalossani emme kauan asuneet. Vaikk'ei mitään pakkoa olisi ollut, myi isäni vastoin äitini tahtoa talonsa ja erotti kaupassa itsellensä samalla maalla olevan torpan. Hiukan vielä muistan sen kun muutimme mainittuun torppaan asumaan. Se tapahtui minun ollessani kolmannella ikävuodellani.

Uuteen paikkaan muuttaessa olivat vanhempani vielä hyvissä varoissa, vaan kun paikka oli melkein asumaton ja viljelemätön, niin kartanon rakentaminen ja työpaikan kuntoon saaminen nielivät pian kaikki entiset varat. Kun sen lisäksi tuli useita katovuosia, niin että kylvöt tuskin siementänsä antoivat takaisin, seurasi pian sangen suuri köyhyys. Petäjänkuorta piti syödä ympäri vuodet; tuskin puoleksikaan riitti niihin oikeata viljaa sekoittaa. Puute oli joka-aikaisina vieraina ja elämän kovuus leppymätönnä vihollisena. Sen ohessa lisääntyi myös velkoja yhtä mittaa, vaikka suuri joukko vaatteita y.m. vaihdettiin syömiseen. Vihdoin karkasivat velkojat isäni kimppuun ja saivat sen aikaan, että pakkohuutokaupalla myytiin kaikki omaisuutemme ja karjamme yhtenä päivänä. Silloin olin noin 6-vuotias. Sangen surkea oli kohtalomme, kun kaikinpuolinen tyhjyys tuli elämiseemme. Äitini itki yhtä mittaa viikkokauden eikä ottanut kuullakseen minkäänlaisia lohdutuksia, ei isänkään, joka tämän onnettomuuden kohdatessa jo useita vuosia oli kokenut elämätä Jumalassa. Hän oli yksi sen seudun n.s. heränneistä. Äidilläni oli myös samanlaisia kokemuksia, vaikka vähemmässä määrässä. Heidän jumalisuudenharrastustensa ynnä meillä pidettyin "uskovaisten" kokousten johdosta olin minäkin jo varsin nuorena ruvennut samaa asiata ajattelemaan. Vaan edellä kerrotun tapauksen vaikutuksesta ryhdyin vasta tositoimella työhön. Ensin ilmoitin asian nelivuotiaalle veljelleni. Hän suostui mielellään ehdotukseeni että rupeaisimme harjoittamaan jumalisuutta sekä koettaisimme tulla hyviksi ihmisiksi, niin että Jumala ottaisi meidät taivaasen, kosk'emme enää köyhässä kodissamme voisi elää. Pääsy taivaasen oli meidän käsityksemme mukaan aivan helppo. Kun luulimme että sinne pääsevät ainoasti ne, jotka niin hyvästi ja nuhteettomasti elävät, ett'eivät tee yhtään syntiä, päätimme mekin ensin tulla semmoisiksi. Määräsimme sitte kaksi päivää taivaasen valmistumisen ajaksi. Jos sillä ajalla voisimme elää aivan niin hyvästi, ett'ei tulisi yhtään syntiä tehdyksi, olisimme valmiit ja mahdolliset matkalle taivaasen. Niin ajattelimme. Me keksimme tienkin, mistä sinne kuljettaisiin. Koska taivaan keskikohta oli aivan päämme päällä ja sen reunat siintivät kaukana metsässä näköpiirin rajalla, niin eihän mielestämme muuta tarvinnut, kuin kulkea sinne ja astua reunasta sisälle. Siellähän olivat enkelit vastaan ottamassa, koska äitimme oli meille useasti sanonut, että enkelit vievät hyvät ihmiset Abrahamin helmaan taivaassa.

Kohta rupesimme elämään hyvästi. Kun vanhempamme käskivät meidän tehdä kaikenmoisia koti-askareita, toimitimme ne kaikki nöyrästi ja huolellisesti. Myös paljon muutakin, minkä huomasimme hyväksi, teimme ja lu'imme ahkeraan Aapisestamme rukouksia. Yksi päivä meni jo kunnialla läpi. Seuraavan päivän aamulla aloimme tehdä samoin. Vaan kun äiti käski minun mennä sahtia noutamaan ja minä sillä retkellä huomasin hiiren juoksevan tynnörin alle, niin unhotin asiani ja rupesin hiirtä kiinni tavottamaan. Mutta kun ei minua takaisin kuulunut, tuli äiti jälkeeni, torui minua muistamattomuudestani ja vanuipa hän päälliseksi tukkaani kiinni, nujuuttaen aikalailla. Silloin huomasin jo rikkoneeni autuuteni asian, pahoilla mielin valitin sitten siitä veljelleni. Kuultuansa asian ikävän laadun närkästyi hän minuun ja niin hänkin kadotti hurskautensa. Silloin ei ollut enään mielimistäkään taivaasen päästä ja toivottomuus valtasi mielemme. Niin hullusti päättyi ensimäinen "parannuksen teko."

Elämän kovuutta yhä vaan kesti. Se masensi lapsellista hilpeyttäni, joka ainoastaan joskus pääsi vapauteen viattomissa leikeissä. Iloisimpina aikoinani muistelen kevätaikoja, jolloin luonto vähitellen, askel askelelta vapautui talven kahleista, jolloin aurinko lämpöisesti paistaen sulatti lumen ensin seinänvieruksilta ja pihamailta ja sitten yltä yleensä mailta ja metsistä, jotka pian pukeutuivat vihreään kesäverhoonsa, jolloin karja ensi kertoja laskettiin ulos ja sen iloinen ammominen ja kellojen kilke kajahteli niin hauskasti — semmoisina aikoina ei muistettu nälkää eikä kotiolojemme moninaisia muita puutteellisuuksia. Seikka, joka paljon vaikutti meihin lapsiinkin, jotka luonnostamme olimme hyvin vallattomat, oli äitini kärsimättömyys ja äreys, joka teki meidät yhä pahemmiksi. Paitsi pitkiä, paaduttavia nuhdesaarnoja, sain joskus äidiltäni neljäkin selkäsaunaa päivässä. Paljon paremmaksi en saata arvostella isäni kasvatustointakaan. Seuraus oli siitä, että sisällinen turmelus ja vastahakoisuus meissä lapsissa yhä vaan yltyi.

Tultuani vähän vauraammaksi täytyi minun ryhtyä elatuksen hankkimis-keinoihin vanhempaini avuksi. Se tapahtui siten, että keväisin sulan tultua olin päiväkaudet heidän kanssaan petäjiä kuorimassa läheisillä kankailla. Kotia lähteissämme väänsimme aika tarakat silpasista petäjistä kuorituita levyjä selkäämme. Minä, joka olin vielä heikkovoimainen, tahdoin usein kuormani alle väsyä ja koetin väliin itkusta saada voimain lisäystä. Kotia päästyäni sain väsyneitä voimiani vahvistaa huonolla "petäjä-rieskalla."

Vähän vaihetusta yksitoikkoisessa ja ilottomassa elämässäni sain sittemmin, ollessani noin 10-vuotias, kun rupesin soittamaan virsikanteletta. Sen toi isäni lukkarista lainaksi. Semmoista soittokonetta ei silloin ollut toista koko paikkakunnalla, ja sen soittaminen oli tietysti sitäkin harvinaisempi taito. Ensin opettelihe sillä isäni soittamaan ja minä kohta opin perässä itsestäni, melkein ilman neuvomatta. Pian mielistyin vasta oppimaani yksinkertaiseen taiteeseni niin, että unohdin kaikki entiset lapsuuteni huvit ja vietin kaikki jouto-ajat sävelten maailmassa. Se loi minuun ikäänkun uuden hengen ja kohotti mieltäni aatteellisempiin ajatuksiin. Kun alinomaa istuin soittimeni ääressä, oli siitä sekin hyöty että taisin jonkun ajan perästä soittaa ja laulaa ulkoa melkein kaikki virret Nordlundin koraalikirjan mukaan ynnä sen lisäksi suuren joukon muita lauluja. Korvani sai silloin semmoisen kehityksen ja varmuuden että aikamiehenä saisi vuosikausia uutterasti harjoitella päästäkseen yhtä pitkälle.

Sen ohessa valtasi mieleni vastustamaton halu saada opetusta ja tietoa kaikenlaisissa muissakin asioissa, mutta siihen ei ollut silloin mitään tilaisuutta. Silloin ei, näet, ollut koko seurakunnassamme muita kouluja paitsi joku sunnuntaikoulu. Henkisen kehitykseni ja edistymiseni rajoitti siis sillä kertaa kantele ja katkismus.

Kun köyhyys vaan yhtämyötänsä meillä herrasteli ja eläminen näytti tulevan jo aivan mahdottomaksi sillä paikalla, päätti isäni, vastoin äitini tahtoa, muuttaa pois. Sillä paitsi että silloinen paikkamme oli muita elämän ehtoja vailla, oli se päälle päätteeksi semmoisessa sydänmaassa, että lähes puoli peninkulmaa oli likimmäiseen taloon, huomioon ottamatta muutamia mökkirähjiä, joista ei voinut tarpeessa apua saada. Majanmuutto tapahtui kohta. Myytyänsä entisen paikan jommoiseenkin hintaan, hankki isäni uuden asuinpaikan jonkun matkan päässä edellisestä, hyvän kalaveden rannalla. Siihen muutimme kun olin 12-vuotias. Sain siis jo alkaa kolmannella paikalla elämistä. Se paikka oli kaikin puolin parempi edellistä. Olihan muun muassa kalastaminenkin siinä jonkunlaisena elatuksen apuna; se etu meiltä ennen tykkänään puuttui.

Jonkunlainen elämisen toivo, niin pian kuin työpaikat oli alkukuntoon saatu, alkoi olla köyhyyden ja muun surkeuden rasittamalla perheellämme, kunnes pian Jumalan ankarasti rankaiseva käsi kohtasi sekä meitä että kaikkia maamme asujamia yleensä. Se tapahtui siten, että Luoja salli tulla ikimuistettavan nälkävuoden maallemme 1867-68.