II.
Pitkän, kolkon kevään perästä tuli vihdoinkin kesä lämpöisine tuulahduksineen, jotka uudestaan elvyttivät eloon kylmän, jähmettyneen luonnon armaassa Suomessamme. Ihmisten mieliinkin palasi toivo, joka oli katoamaisillaan, sydämissä virisi rakkaus ja myötätuntoisuus. Kesätöitä aljettiin tehdä, ja vaikka syömävarat olivat niukat, niin olihan toivo, että uutisen jouduttua taas koittaa runsaampi aika, paksumpi leipä. Mutta voi surkeata pettymistä!
Kesäkuun päivät kuluivat, viikot vierivät. Heinäkuu alkoi, se myös loppui. Kasvikunta seurasi varmasti aikaansa. Viljavainiot lainehtivat. Ne runsaine lahjavarustuksineen ikäänkuin kainosti, tyytyväisyydestä hymyilevinä asettuivat nöyrän tarjoojan kumartuneesen asentoon.
Vaan samaan aikaan väijyi, ei juuri kaukana, maamme asujamille entisestään hallan nimellä tunnettu julma vihollinen ja eräänä Elokuun yönä pimeän tultua hiipi hiljaisuudessa esiin, anastaen väkivaltaisesti omaksensa kaiken sen, mikä olisi ollut työstä väsyneille työmiehille ja työnantajille ynnä heidän tuhansille lapsillensa tulevaa. Surkein silmin saivat seuraavana aamuna viljavainioiden omistajat katsella vihollisen tuhoja. Valitus ja hätä oli kaikkialla. Syksy oli käsissä ja sen perästä uhkaava talvi odotettavissa, mutta syömäneuvot melkein kaikki olivat tietymättömissä.
Ohran olkia, herneiden varsia, heiniä ja jäkälöitä aljettiin kuivata ja survoa hienoksi; niiden sekaan ainoasti hiukan riitti hallan turmelemia jauhoja sekoittaa. Semmoisten hätäjauhojen käyttäminen oli ainakin Savon paikkakunnilla jo talven alussa yleinen. Vaan olipa seutuja, missä vallitsi vieläkin suurempi kurjuus, niin että asujanten täytyi jättää kodit autioiksi ja lähteä perhekunnittain mieron tielle. Suurin osa Pohjanmaata oli sellaisessa tilassa. Sieltä matkusteli jo talven alussa satoja perheitä puoli-alastomina, kuihtuneina, melkein läpikuultavina, hoiperrellen nälän kovissa vaivoissa. Lasten surkea valitus, itku ja nyyhkytys oli sydäntä karsivaa.
Kun talvi alkoi olla puoliväliin kuluneena, tuli kohtalon leikki vieläkin kovemmaksi. Ei millään muotoa enään voinut meidänkään iso perhe yhdessä ko'ossa elää. Täytyi meidän vanhimpain lasten lähteä mieron tielle. Se ei suinkaan tuntunut meille, kerjäämiseen tottumattomille, helpolta asialta. Ensimältä emme rohjenneet pyytää ruokaa, vaan kärseimme ennen kovaa nälkää, jolleivät ihmiset pyytämättä antaneet. Sittemmin jo rohkasimme itseämme niin, että saatoimme hyvin ujosti esittää emännille tarpeemme. Viimein ryhdyimme laulukeinoa käyttämään pyytämisen välikappaleena, ja se olikin varsin tarkoitustaan vastaava; sillä emännät siihen hyvin mielistyivät ja antoivat meille runsaammin ruokaa kuin muille kerjäläisille.
Semmoisilla retkillä vaelsimme parin kuukauden ajan. Kun sitten joutui pahin kelirikko, niin että kulku tuli tukalaksi järvistä ja vesistä rikkaassa paikkakunnassa, täytyi meidän palata kotia pienoisen, säästöön jääneillä leipäpalasilla täytetyn pussin kanssa. Kotona oli puutos ja elämän surkeus yhä vaan yltynyt, ja muun lisäksi oli vielä tautikin tullut mökkiimme vieraaksi. Epäterveellinen, suurimmaksi osaksi olkijauhoista ja ruumenista valmistettu ruoka sai aikaan sen, että äitini terveys ja voimat pettivät ja hänen täytyi käydä sairasvuoteelle. Sairaus sai silloin yleisesti semmoisen vallan, että tuskinpa yksikään kylä, talo ja perhe oli koko laajassa Savossa, missä ei olisi hourailevia sairaita ollut. Monesta perheestä joutui enemmät kuin puolet tuonelan majoihin. Erääsen taloon haettiin pappi jakamaan kuolemantuskissa taistelevalle parille sairaalle viimeistä lohdutusta. Vaan ennen papin saapumista olikin tuoni korjannut heidät, pappi halusi näitä kumminkin katsoa. Silloin isäntä, vanha harmaapää ukko, vei hänet kanssansa riiheen, jossa makasi rinnatusten pitkä rivi ruumiita, kaikkiaan kahdeksan, useimmat aikaihmisiä ja kaikki saman vanhuksen lapsia. Hiljaisen äänettömyyden vallitessa heruivat kyynelet sekä vanhuksen että hänen vieraansa poskille. Kenen sydän ei vieläkin heltyisi sellaista näkyä ajatellessa!
Kylläkin surkea oli tila minunkin kotonani. Sillä äitini sairaus muuttui yhä ankarammaksi, niin ett'ei hän päässyt enää vuoteelta liikkumaan, vaan täytyi maata siinä voimatonna, hourailevana. Nälkään nääntyvä lapsilauma itki hänen ympärillänsä, hekin vaipuivat yksi toisensa perästä vanhimmasta nuorimpaan saakka tautivuoteelle. Silloin oli Helluntain aika. Isä oli toki terve ja ponnisti lähes näännyksiin saakka kaikki voimansa syömisen hankkimiseen. Eräänä iltana viipyi hän myöhään jossakin. Ainoa lehmä, joka niin uskollisesti aina täytti velvollisuutensa jouduttamalla maitonsa sairas-parkain ravinnoksi, ammui ikävissään oikein liikuttavan houkuttelevasti lypsäjätä. Sairauden ajalla oli naapurin vaimo käynyt illoin aamuin lypsyllä, vaan tänä päivänä oli armoton tauti hänenkin kahlehtinut vuoteelle. Ikävä oli silloin Muurikki-paralla, kunnes isä saapui ja jonkinmoisen neuvon keksi tähän asiaan.
Me sairaat vaan yhä makasimme hervottomina, vaikka kesä oli jo lähes puolessa. Kuolema oli ovella. Ijäisyyden kamala pelko valloitti sydämet. Monet kuolonsanomat, joita joka päivä naapurikylistä kuulimme, muistuttivat meille pikaista ijäisyyteen lähtöä. Semmoinen tila saapi sydämet pehmeämään ja jäykänkin mielen taipumaan. Varmaan niin tapahtui äidissäni ja minussa, sillä me rupesimme etsimään "Herran kasvoja" ahkeralla rukouksella ja saimmekin kohta tuta todeksi virren sanat: "Ne kuin siis Herraa etsivät, Hänelt' he avun löytävät." Minä saavutin ensin semmoisen rauhan sydämelleni, että sen kanssa rohkenin odottaa kuolemata aivan levollisesti ja ilomielellä, niinkuin parasta ystävätä ja hyväntekiätä, joka tekisi lopun elämän surkeudesta ja tuottaisi ijäisen onnen taivaassa. Äidilleni semmoisen rauhan saavuttaminen oli vaikeampi. Hän tahtoi sortua epäuskon alle ja semmoisessa ahdistuksessaan halusi hän pappia, joka toivo myös tuli täytetyksi. Sen perästä oli äitinikin yhtäläisellä tulevaisuuden toivon varmuuden kannalla kuin minäkin, ja me odotimme levollisella mielellä joka päivä kotia pääsemistämme. Vaan aika ei ollutkaan vielä siksi määrätty. Jumala näki viisaudessaan hyväksi auttaa meidät jälleen entiseen terveyteemme.
Kun voimani jo olivat sen verran vaurastuneet, että aloin kyetä työhön, sain jälleen olla isäni apuna elatuksen hankkimisessa. Silloin johtui mieleeni keino, jota parahiten voisin käyttää heikoilla voimillani elatuksen hankkimisen avuksi. Päätin näet ruveta "tuohimestariksi", johon tuumaan myös isäni suostui. Päiväkaudet kuljeskelin sitte metsässä tuohta hankkimassa, ja kun niitä sain karttumaan aika tarakat, kannoin ne kotia ja valmistelin niistä konttia, kopsia y.m. tuohiastioita. Ensimältä tahtoi usein taitamattomuus haitata, vaan silloin sain isäni neuvoja ja niin muodoin opin kohta sen taidon täydellisesti. Saatuani töitäni jonkun määrän valmiiksi, läksin niitä kaupalle ja sain hinnaksi jauhoja, jotka olivat tervetulleita kotona.
Kerrankin läksin aamusella, kun suurukseksi ensin olimme syöneet kaikki entiset ruokavarat, konttien kaupalle sillä toivolla, että ehtisin saada päivällisvarat kotona oleville. Isä ei ollut silloin kotona. Kaupukseni sainkin sillä kertaa työläästi sujumaan. Minun täytyi tavaroineni kuljeskella kaukana, ja ilta jo läheni, ennenkuin sain asiani onnistumaan, jolloin heti kiiruhdin kotiani. Kova huoli siitä että kotiväki pitkästyisi odotuksesta, oltuaan ruo'atta koko päivän, kiiruhti askeleitani; juoksujalassa kuljetin jokseenkin painavaa jauhosäkkiä kotia. Saapuessani auringon laskun aikaan pellon veräjälle, huomasin jo tuvan lämpiävän leipomista varten ja kaikkein silmäin vartioitsevan tuloani. Pian huomasivatkin he minut, ja veljeni juoksutti kiireesti taikinapyttyä aitasta tupaan, kun vielä olin kaukana. Niin valmiina toivon varmuudessa olivat he vastaanottamassa tuomisiani. Suuri oli ilo sitten iltasta valmistettaessa ja rieskoja paistettaessa jo valmiiksi lämmitetyssä uunissa. Ne maistuivat makeilta kypsiksi saatua, vaikka tuomani jauhot, joista rieskat tehtiin, olivat hallan turmelemia, ja niihin vielä sekotettiin petäjän kuori-jauhoja kaksi kolmannesta sekaan. Kiitollisuus Jumalaa kohtaan täytti mielet sinä iltana.
Vihdoin joutui tuon pitkällisen ja vaivaloisen elämän perästä uutinen, joka tuotti suurinta iloa sekä meille että kaikille muillekin henkiin jääneille. Tulikin silloin hyvä viljavuosi maahamme. Elämän kovat kohtalot olivat takanapäin ja uudet toiveet heräsivät ihmismielissä vastaisesta elämisestä. Uudella mielellä ja Jumalan pelvossa rohkenin minäkin, kuoleman käsistä pelastunut, taas ruveta toivomaan onnekkaampia elämän oloja kuin mitä siihen asti olin saanut kokea.