V.
Varsin tunteitteni vallassa olin, kun isäni kyyditsemänä saavuin maanviljelyskouluun. Tuntui niin hyvälle saada puhtaissa oloissa, kauniissa huoneessa, suuressa ja komeassa kartanossa alkaa elämätä. Kaikki tuo tietysti ei voinut olla vaikuttamatta uuteen tulokkaasen, niin minuun kuin muihinkin korven kuusen juurelta liikkeelle lähteneisiin, jotain elämän kohoamisen tuntoa. Niinpä jo heti, nähdessäni vanhain oppilasten tukat lyhyiksi kerittyinä ja hiukset toiselle puolelle päätä kammattuina, tuli huomiooni, että tuommoinen, noin hieno mies se minustakin pian täällä tehdään. Kun he näyttelivät oppikirjojansa, piirustuksiansa y.m. sekä avomielisesti kokivat saattaa vastatulleiden tietoon korkean oppinsa, niin johan se toki joltakin tuntui. Sitte katsellessani monenmoisia työkoneita ja kaikenlaisia oppilaitoksen mahtavuuksia, laajenivat minun edelliset, elämästä saadut havaantoni yhä ja ihmettelyni sen mukaan suureni. Niinpä oli minussa piankin herruuden tunto hyvällä alulla.
Seuraavana aamuna sain muiden kanssa minäkin noustuani pestä silmäni, johon en ollut renkipaikoissani tottunut, ja samalla sain tietää, että niin täällä tehdään joka aamu. Olihan sekin entisestään aivan uutta ja mielestäni hyvin huomioon otettavaa, jopa oikein viehättävää. Silmäinpesun jälestä astuttiin luokkahuoneesen yhteiseen aamurukoukseen, jonka toimitettua alkoi ensimäinen koulutunti. "Kas niin", ajattelin, "jopa vihdoinkin pääsin koulunpenkille istumaan! Kylläpä tämä on toki toista kuin ennen tuvan peräpenkillä istuminen verkkotyön ääressä."
Kaksi tuntia kesti luokalla-oloa, siksi kunnes soitettiin suurukselle, ja sen perästä tarkoin määrättiin kukin vastatullut, eli "nahkamuna", joksi vanhat oppilaat meitä nimittivät, työhönsä. Kuka sai sitte kunniapaikan lantatunkiolla, kuka suohaudalla tahi halkoliiterissä ja mikäpähän missäkin. Vaikka semmoinen työ oli yhtä karkeata ja roskaista kuin muuallakin, tavallisissa ihmisissä, tuntui kumminkin puolittain pyhäpäivän kaltaiselta tässä uudessa asemassa ensimäinen työpäivä.
Päivät kuluivat, viikot vierivät. Kun halua ja ahkeruutta oli, seurasi työtäni hyvä menestyskin, siihen vielä lisäksi auttoivat minua ne vähäiset alkutiedot, jotka minulla jo tullessani oli, varsinkin laskennossa. Vaan sen ohessa pääsi minussa vallattomain oppikumppaneitteni vaikutuksesta valtaan kaikenlainen turhamielisyys, joka luonnontaipumusteni huonompiin puoliin helposti yhdistyi. Sitä paitsi lisääntyi päivä päivältä kylmyys ja välinpitämättömyys kristillisyyden asiasta. Sen sijaan kiihdyin nuoruuden haluja tyydyttäviin huvituksiin, joita keskuus-elämässämme oli tarjolla. Kun kumppalini saivat tietää minun osaavan soittaa viulua, pyysivät he minua viivyttelemättä hankkimaan soittokonetta itselleni. Siihen olin heti valmis. Entisen viuluni olin aikoja sitte hävittänyt, enkä ollut pariin vuoteen enää siitä kaipuuta tuntenut. Nyt täytyi ruveta sitä tekemään uudesta. Pian sainkin sen loma-aikoina valmiiksi. Sittekös ilo alkoi! Yön seudut, pyhäillat ja milloin vaan suinkin lomaa oli, soitin heille ja tanssimisen retkutus seurasi sitä. Tahtoivat läksytki jäädä lukematta semmoisessa hulivili-elämässä.
Sillä tavalla kului talvi työn ja opin ohessa. Vaan kesä toi mukanansa elämälleni ankaran masennuksen.
Vähää ennen Juhannusta sain kotoani kirjeen, josta näin aivan odottamatta että ennen mainittu veljeni ja kerjuu-kumppalini oli kuollut kovaan, tuskalliseen tautiin. Silloin mieleni murtui ja haikea suru tuli entisen iloisen elämäni sijalle. Sen huomasivat myöskin toverini ja saivat pian tietää suruni. He ottivat ensin vähän osaa siihen, vaan sittemmin kehoittivat minua ottamaan viuluni ja poistamaan sillä suruni. Sen otinkin samassa, vaan en käyttääkseni sitä heidän neuvonsa mukaan — menin sen kanssa ulos ja lyödä rämäytin nurkkaa vasten kappaleiksi. Päätin ett'en koskaan enää semmoista iloa tarvitsisi. Jonkun aikaa kesti suruni, vaan jo syksypuoleen tekasin särkemäni ilokalun sijaan uuden, ja entinen elämän iloisuus alkoi jälleen seuraavan vuoden alussa, ei kuitenkaan saamassa määrässä kuin edellisenä vuotena. Niin meni taasen talvi.
Sitä seuraava kesä toi taas jotain uutta elämälleni, vaikka peräti toista laatua kuin edellinen kesä. Helsingistä muutti eräs professorin perhe asumaan opiston kartanoon kesän ajaksi. Heillä oli piika mukanansa, aivan umpiruotsalainen, mutta muutoin suloinen ja viehättävä. Minussa syttyi kohta rakkaus. Semmoisesta en ollut vielä sitä ennen tiennyt mitään. Jo useita viikkoja rakastin häntä salaa, mutta lapsuudesta asti luonteessani asuva ujous esti ilmaisemasta tunteitani hänelle. Vihdoin kirjoitin kirjeen, luullen hänen suomea edes osittain taitavan. Vaan se kirje kului säpäleiksi taskussani, kun en rohjennutkaan sitä hänelle antaa, vaikka siihen kyllä olisi ollut monta hyvää tilaisuutta. En myöskään muiden kautta uskaltanut sitä lähettää, kun pelkäsin siten asian ilmi tulevan. Kun se jo turmeltui ja kului pilalle, täytyi minun kirjoittaa uusi. Sitte rohkasin itseäni jo niin, että pistin sen hänelle käteen halkoliiterissä ja läksin samassa pois. Siitä sain seuraavana päivänä vastauksen, mutta ruotsiksi. Siinäkös vasta työ tuli minulle, ruotsia taitamattomalle, saada sen sisällöstä selvä. Ei ollut tilaisuutta saadakseni käyttää edes tulkkia avukseni, niinkun sen kirjeen lähettäjä oli tehnyt lukiessaan minun kirjettäni. Minä lainasin opettajalta sanakirjan, tietysti hänelle ilmoittamatta oikeata syytä, mihin sitä tarvitsin. Sen avulla ryhdyin sitte ottamaan selvää saadun kirjeeni sisällöstä. Se työ oli varsin vaivaloista..
Suuren suurella ponnistuksella sain siitä joutohetkinäni monen päivän perästä puolinaisen selvyyden. Mutta kyllä vaivani palkitsi se ilo, jonka sain kirjeen sisällöstä, huomattuani siinä paljasta myöntyväisyyttä. Jokainen vaivaloisesti selville saatu sana oli mielelleni makeampi kuin hunaja.
Kirjevaihtoa jatkoimme sittemmin yhtä vaivaloisesti. Rakkaus lisäsi rohkeutta niin, että pian toimitin keinoja parempaankin seurustelemiseen. Se tuntui niin hyvälle, että olin aivan imeltyä lemmen hurmeesen. En ollut ennen koskaan tuntenut niin herttaisien ja suloisten tunteitten läikkymistä rinnassani kuin niinä harvoina hetkinä, joita hänen kanssaan vietin ryytimaan rehevien puupensasten varjossa iltasilla myöhään, muiden jo ollessa levolla. — Vaikka puhelumme lienee paljon muistuttanut Babelin kieltensekoituksen aikoja, kun kumpikin olimme eri kielisiä, niin se ei kuitenkaan häirinnyt hauskuuttamme, ja aloimmehan vähitellen jo hiukan ymmärtääkin toistemme mongerrusta. Olivathan sitäpaitsi lemmestä palavat silmät siinä hyvänä tulkkina. Ymmärtäväthän pääskysetkin toistensa viserryksen keväällä, tuumiessaan rakkauden liittoon yhtymistään.
Mutta sen valmiimpaa ei asiastamme ollut ehtinyt tulla, kun syksyn jouduttua läksi lempilintuseni muiden muuttolintujen keralla matkalle herrasväkensä kanssa Helsinkiin. Jonkun vuoden pitkitimme asiaamme kirjevaihdolla, vaan kun emme toisiamme nähneet, laimensi se vähin erin rakkautemme palavuutta, kunnes se tykkänään sammui. Se jätti kumminkin meille molemmille muukalaisen kielen taidon palkinnoksi. Semmoinen on siis elämäni ensimäinen rakkauden kokemus.
Syksyllä olin loppuun suorittanut oppikurssini ja sain edullisen paikan eräällä sahalla lähellä K:n kaupunkia. Toimenani oli talvella tukki-asioiden hoito ja kesän ajalla työnjohtajan toimi sahalle kuuluvilla suuremmoisilla tiluksilla.