VIII.
Eräänä Marraskuun iltana, kun isäni oli tulisoitto kädessään kylpyyn menossa muun väen kanssa, saavuin minä hänelle hämmästykseksi porstuassa vastaan. Kauan olivat jo vanhempani minua surreet, saamatta moneen kuukauteen minusta muuta tietoa kuin sen, että olin lähtenyt matkustamaan toimipaikan etsimistä varten Helsinkiin. Sentähden olikin heidän ilonsa suuri minut nähdessään. Kylpy oli tarpeellinen virvotus minullekin, matkan väsyttämälle miehelle. Kylvystä tultuani odottelivat toiset sangen uteliaina matkakuulumisia, vaan niiden ilmoittaminen ujostutti minua niin, että saatoin niistä antaa ainoasti puolinaisen selvyyden. Toisen puolen he helposti arvasivat, ja niin kehkeytyi monien vaitiolojen ja syvien mietinnöiden perästä tyydyttävä kertomus kummallisesta matkastani. Heidän tuli sittemmin jo sääli vaivata minua enemmällä uteliaisuudellaan. Kotvan aikaa istuttiin kaikki aivan ääneti; kuusihalkojen rätinä tuliaisiksi liedelle asetetun kahvipannun alta oli ainoa, mikä keskeytti äänettömyyttä.
Saatuansa jonkunlaisen tiedon kohtalostani ja elämäni turvattomuudesta, ehdottivat he, kahvia juodessa, että jäisin kotia talven ajaksi jo ennenkuin itse ehdin siitä mitään mainita. Heidän varallisuutensa edellisiin vaiheisiin katsoen oli kyllä parantunut, vaan säälikseni tuli kumminkin antautua heidän rasitukseksensa. Vaikka kotimatkallani iloitsin siitä, että olin pian saava ilmoittaa kalliin uskoni asian sekä kotiväelleni että seudun "uskovaisille", sai vihollinen kumminkin laitetuksi semmoisen tulpan suuni eteen, että se esti puhumasta mainitusta asiasta muuta paitsi sen, mitä äsken sanotuiden puuttuvaisten matkakuulumisieni yhteydessä vajanaisesti ilmi tuli. Siten jäi sisällinen kantani vastaiseksi olemaan suureksi osaksi "salattuna elämänä Jumalassa." Kyllä tuli kumminkin pian heidän näkyviinsä ahkerasta Jumalan sanan viljelyksestä y.m., että suuri muutos oli pojassa tapahtunut.
Puheena oleva ilta oli kulunut jokseenkin myöhään valvomalla illallispuuhissa, kunnes sen nautittua levolle käytiin. Seuraavana päivänä saapui useita naapuria hyvin uteliaana puheelleni, kuullakseen elämäni viimeisistä vaiheista. Sekös minua harmitti. Tyydyttääkseni heidän uteliaisuuttaan sekä lohduttaakseni vanhempiani, käytin hienoa hätävalhetta siten, että sanoin olevan itselläni tiedossa kesän-ajaksi työnjohtajan paikan M:n läheisyydessä olevassa maahovissa. Muutoin en tahtonut ryhtyä pitempiin pakinoihin matkakuulumisistani heidän kanssaan.
Oltuani jonkun viikon kotonani, tuli minulle halu saada yksitoikkoiselle elämälleni jotakin elähdystä. Jumalan sanaa kyllä viljelin ahkeraan, ja se maistuikin sangen hyvälle sekä tuotti sielulleni virkistystä, mutta halusin kuitenkin muutakin toimittamista. Kun minulla on ollut lapsuudesta saakka hyvä kyky lauluun ja maanviljelyskoulussa olin saanut siinä jonkun verran tietopuolistakin oppia, päätin perustaa neliäänisen lauluseuran. Päätökseni panin myös toimeen. Seudun nuorisolle oli se varsin mieliin, ja kestävällä ahkeruudella ja yksimielisyydellä kävivät he joka pyhä-ilta ja arki-iltoinakin harjoituksissa. Se oli sekä itselleni että muille suurena hupaisuutena. Vaikka asian edistyminen aivan vasta alkavain laulajain kanssa oli ensimältä hyvinkin vaivaloista ja tukalaa, tulivat kumminkin kaikki esteet innon ja yksimielisyyden avulla murretuiksi, niin että kymmenkunta virttä ja useita hengellisiä lauluja opimme sen talven ajalla äänissä laulamaan.
Sen ohessa ryhdyin arkitoiminani harjoittelemaan kirjain sitomista. Ainoana opettajanani siinä työssä oli vanhan sananlaskun vakuutus: "Työ tekiätään neuvoo." Hitaasti ja huonosti kävi se ensimältä, vaan vähin erin aloin siihen tottua yhä paremmaksi. Ensin sidoin kotiväkeni kirjoja, vaan kun työni tuli tiedoksi naapureissa, toivat hekin kirjojaan sidottaviksi ja korjattaviksi. Siten karttui minulle hyvin riittävästi työtä, jolla ansaitsin vähän rahaakin.
Kevään lähestyessä aloin ruveta miettimään, mitä voisin saada vastaiseksi toimekseni; sillä olihan välttämätöntä saada jokin varsinainen elinkeino elämäni turvaamiseksi. Tätä asiata mietiskelin moneen suuntaan, pyytäen sen ohessa Jumalan johdattamaan vastaisen elämäni tahtonsa mukaan. Paljon asiasta yksinäni tuumailtua, ainoastaan Korkeimman läsnäollessa, tuli yht'äkkiä halu ruveta pyrkimään lasten opetustoimeen, jos vaan voisin neuvotella itseäni seminaariin. Siinä toimessa huomasin parahiten voivani Jumalata palvella ja Hänen rakkautensa tuntoa itsessäni säilyttää. Puhellessani pienokaisille taivaallisista asioista, ja yhteydessä sen toimen kanssa saisin laulutaipumuksiani suuremmassa määrässä viljellä. Vaan kun olin aivan köyhä, näytti tuon halun toteuttaminen hyvin epätietoiselta. Ajattelin kumminkin, "ett'ei Jumalalle ole yhtään asiata mahdotonta."
Monien mietteiden perästä johtui mieleeni keino, jolla varain vähyyden tuottama este kentiesi olisi poistettavissa. Sen pidin kumminkin omana salaisuutenani. Kirjansitomistyöhön mielistyneenä päätin lähteä kuljeskelemaan sen työn tekiänä paikkakunnasta toiseen, siten ansaitakseni rahoja jonkun vuoden ajalla koulukustannusteni suorittamiseksi ja samalla harjoittaakseni, halpana sällinä matkustelemalla, itsekieltävää nöyryyttä. Semmoisen kaksinkertaista hyötyä tuottavan keksintöni johdosta olin varsin mielissäni. Iloitsin itsekseni siitä, että huolehtimani asiat niin viisaalle kannalle selvisivät. Päätin kohta lähteä uusia puuhiani toteuttamaan, mutta en kotiväelleni enkä kellenkään ilmoittanut matkani tarkoitusta, syystä että semmoinen elämän epämukavuus olisi tuottanut heille mielisurua. Tyydytin vaan heidän uteliaisuuttaan matkani suhteen sillä, että sanoin lähtöni tarkottavan sitä työnjohtajan paikkaa, josta heille olin ennen jo kertonut. Sillä välin valmistelin salaisesti kaikenlaisia, matkalleni kuuluvia tarpeita.