VII.
Oli sunnuntai-aamu Syyskuulla, kun astuin K:n satamassa laivaan, matkustaakseni Helsinkiin. Sydämessäni liikkui toivottomuutta, epäilystä ja levottomuutta, kun elämäni uhkasi kääntyä turvattomaksi. Yhtämyötäisen alakuloisuuden vallitessa kului se päivä loppuun. Vaikka yön pimeys levitti vaippansa maiden ja vesien yli, pitkitti laivamme kulkuansa koko yön. Aamulla varhain, kun aurinko levitteli ensimäisiä valonsäteitään yön hiljaisuudesta heräjävän luonnon yli, saavuimme Saimaan kanavalle. Sen läpi kulkeminen kesti koko seuraavan päivän. Siinä oli minulle ihmettelemistä, nähdessäni semmoisen jättiläiskaivannon monine kymmenine sulkukamarineen ja tavattoman suurine portteineen. Rannat olivat kahden puolen mitä kauneimmat ja vaihtelevimmat, vaan ollessani sisällisesti levoton, ei tehnyt mieleni niitä ihailla. Illan lähestyessä saavuimme Viipuriin. Siellä vietin yön ja osan seuraavata päivää, kunnes tuli Helsingin junan lähtöaika. Sinne saavuttiin myöhään illalla samana päivänä. Menin kestikievariin yöksi ja seuraavana aamuna läksin tiedustelemaan väliaikaista asuntoa.
Käveltyäni jonkun aikaa pitkin katuja, katsellen suurella kummastuksella kaikkea sitä komeutta ja loistoa, jota maamme pääkaupungissa runsaasti esiintyi, saavuin erään matalan rakennuksen luoksi kaupungin laidassa. Jo päältä nähden arvelin siinä asuvan halvempaa väkeä, jota juuri etsinkin, rohjetakseni semmoisten kanssa paremmin ryhtyä keskusteluihin asuinpaikasta. Menin sisälle, vaan kohtasin siellä aivan umpiruotsalaisia asukkaita. Tulkin kautta saatoin ryhtyä keskusteluun heidän kanssaan ja sain kohta tietää, että olin erään rehellisen ja hyväntahtoisen vaatteiden pesiä-vaimon tykönä ja että hänellä oli kaksi orpolasta. Huomatessani huoneen tilavaksi ja puhtaaksi, ilmoitin pyyntöni, päästä joksikuksi aikaa asumaan hänen luonaan. Hän suostui pyyntööni, ja samassa läksin noutamaan sinne tavaroitani kestikievarista, josta pian palasin. Niinpä olin siis asettunut Helsinkiläiseksi.
Sitte, viettäessäni ensimäistä päivää uudessa paikassa, umpiruotsalaisten ihmisten keskessä, johtui ikävyyden vallitessa monenlaista mieleeni. Selvänä kuvana, vaan samalla surullisena muistona, astuivat eteeni ne ajat, joita vietin ollessani tukkipäällikkönä vapaana kaikista toimeentulon huolista. Surullisina muistoina johtuivat ne mieleeni, osittain sentähden, kun silloin oli mielestäni elämäni hyvällä kannalla ja nyt joutunut aivan turvattomaksi, osittain senkin tähden, etten ollut kaikinpuolin käyttänyt sitä aikaa oikein, vaan olin antautunut elämän turhuuden valtaan. Kun sittemmin lähtivät huoneasukkaat kaikki kylään, jäin aivan yksinäisyyteen. Silloin vaivuin syvemmälle mietiskelyyni.
Vihollinen käytti sitä tilaisuutta hyväksensä siten, että lykkäsi muun muassa mieleeni ajatuksen: "Miksi olit itseäsi kohtaan niin tyhmä, käsitellessäsi rahoja virka-ammatissasi, ett'et vääryydellä anastanut isäntäsi rahoja jotakuta tuhatta? Olisihan se helposti käynyt päinsä ilman tilintarkastajain tiedoksi tulematta, kun sinulla oli niin monta kymmentä tuhatta markkaa haltuusi uskotuita rahoja. Muutamain numeroiden muodostamallahan se olisi käynyt laatuun."
Semmoisiin ajatuksiin suostuinkin ja sain siitä entiselle surulleni ainaki puolen lisää. Mutta kohta kuiskasi salainen ääni rinnassani: "Varsin oikein teit, ett'et antaunut sellaisiin tekoihin." Se tyynnytti paljon rauhatonta mieltäni. Huomattuani virsikirjan akkunalla, otin sen käteeni, ja luettuani siitä muutamia rukouksia, sain murheelliselle mielelleni jonkunlaisen lohdutuksen.
Kun sitte talonväki tuli kotia, läksin kävelemään ulos kaupungille ja saavuin erään kirjakaupan luoksi. Siihen menin sisälle ja ostin itselleni virsikirjan. Sitä lu'in ikävinä hetkinä.
Muutamia päiviä kului. Levottomuuteni yhä vaan eneni, kun elämäni turva oli ainoasti siinä vähäisessä rahamäärässä ja vaate-arkussa, jotka olivat mukanani. Täytyi ruveta tiedustelemaan toimipaikkoja, vaan se oli aivan turhaa. Huonon ajan tähden vähennettiin silloin suuri joukko entisiäkin miehiä kaikenmoisista liiketoimista. Tavalliseen työntekoon en toki ajatellutkaan ryhtyä, kun olin tottunut helpompaan ja arvokkaampaan toimeen. Uskalsin sittekin toivoa parempata.
Aikani kului yhä samanlaisen tukalan tilan alaisuudessa. Jo useista kymmenistä eri paikoista olin tiedustanut ammattia, vaan turhaan. Useammista niistä sain nuhteensekaiset, kieltävät vastaukset. Rahani alkoivat loppua, talvi oli tulossa ja ilmeinen surkeus edessäni. Silloin johtui mieleeni se toivomus, jonka lähetin korkeuteen joku vuosi takaperin "kääntymisen armolle" soveliaan ajan saavuttamiseksi. Ajattelin: "Ehkä nyt on se toivomani aika käsissä." Mutta sen ohessa tuumailin: "Jos se niin hartaasti ikävöimäni soveliaisuus esiintyy ainoasti tämmöisenä elämän kovuutena, niin parasta olisi ollut, ett'en olisi sitä pyytänytkään." Toivoin siis "pois otettavan sen kalkin ilman juomattani." Kumminkin sen ajan perästä alkoivat vaikutukset sydämessäni kristillisen totuuden puoleen, samalla kun ajallisen elämäni suru yhä eneni. — Useasti kävelin ulos kaupungista johonkuhun yksinäiseen puistoon, lu'in virsikirjastani virsiä ja rukouksia, ja sillä keinoin taivuttelin itseäni vähin erin Jumalan etsimiseen. Siitä seurasi, että synteini tunto alkoi ruveta edistymään, mutta sitä häiritsi alinaikainen ajallisen elämän suru. Olin tiedustanut toimipaikkoja kaupungissa ja päällikkyyden ammattia tehtaissa, vaan kun semmoiset toiveeni olivat monien kokeiden perästä turhaan rau'enneet, niin täytyi minun viimein, noin kuukauden oltuani kaupungissa, tehdä vastenmielinen päätös ruveta työmieheksi talven ajaksi, toivoen kesän tultua ehkä ilmestyvän parempiakin paikkoja.
Kohta aloin tiedustella työtä, muutettuani halvan työpuvun ylleni. Mutta työnsaaminen teki vieläkin samanlaista kiusaa, kuin edellämainitunkin toimen saaminen. Silloin vasta tunsin olevani pahimmassa pulassa. Luulinhan toki edes työmieheksi kelpaavani, mutta — mitä vielä! Koetin turvata Jumalaankin, vaan se ei tahtonut onnistua, sillä sisällinen tilani ei ollut vielä siihen sovelias. Viimeinkin monta päivää turhaan etsittyäni sain työtä lupaan eräässä kaakelitehtaassa kaupungin ulkopuolella. Mieleni tuli siitä iloiseksi; toivon varmuus täytti sydämeni; kaikki entiset vaivani unohdin ja häpesin sitä, että olin antautunut jumalisuuden harjoituksiin. En osannut suinkaan aavistaa, että paljoa suuremmat vaivat ja kovemmat kohtalot olivat vielä edessäni.
Seuraavana aamuna varhain muutin työpaikkaani ja sain siellä ryhtyä toimeeni kahden markan päiväpalkasta. Ensin määrättiin minut halkoja kantamaan suurilla paareilla vahvan toverin kanssa. Eipä ollutkaan leikin tekoa minulle, kaksivuotisesta työttömänä olosta kovaan työhön kykenemättömäksi tulleelle heikkoruumiiselle miehelle, kantaa raskaita kuormia pitkän matkan päästä tehtaasen. Muutamia kuormia kannettuani tunsin olevani jo melkoisesti väsynyt. Tuskin oli vielä ruokaväli puoliväliin kulunut, kun käteni jo olivat niin väsyneet ja hervottomiksi tulleet, että kuorma putosi maahan suureksi häpeäkseni. Toverini sen nähtyään pani seuraavan kuorman vähän pienemmän, mutta kun sen työpäällikkö huomasi, ärjäsi hän vihassa: "Suurempia kuormia, tahi työstä pois." En tahtonut huonouttani valittaa, sillä minut olisi eroitettu heti työstä, koska oli kyllä tarjona vahvempiakin miehiä. Vihdoinkin, ollessani jo puolinäännyksissä, soitettiin suurukselle. Puolen tunnin lepoaika syönnin jälestä virkisti vähän. Myös työn muutos tapahtui, vaan ei suinkaan helpotukseksi. Määrättiin, näet, saman toverin kanssa vettä kantamaan suurella saavilla jonkun matkan mäen alla olevasta kaivosta. Sekös oli surkeata leikkiä! Valitus ei tullut kysymykseenkään; tiesinhän, mitä siitä olisi seurannut. Minun täytyi pinnistää viimeisetkin voimani ja kestin kun kestinkin senkin ruokavälin loppuun. Pörhössä korvin, kuten vanha viisastunut hevonen sahran edessä, kuuntelin, milloin ruokakello helähtäisi, kunnes se vihdoinkin ilmoitti ajan lähteä päivälliselle. Ruoalle ruvettuani katkesi leipä hyvin ja sujui helposti alas nälän väljentämään vatsaan.
Tunnin ajan kestävä päivällislepo teki työhön ryhtymiseni vielä mahdolliseksi. Se muutettiin taas erilaiseksi. Minut käskettiin iltapäiväksi kurikoimaan savea ja kalkkia hiekan kanssa sekaisin mahdottoman suurella kurikalla, jota tuskin jaksoin kohoksi nostaa. Vaan semmoinen luonnoton ruumiini rääkkääminen vaikutti sen, että illan lähestyessä joka paikka ruumiissani vapisi ja pohkeeni turposivat niin, ett'eivät tahtoneet kengän varsien sisälle sopia. Kun vielä työpäällikkö ylpeästi ärjymällä kiirehti paremmin työtä tekemään, vaikka olin jo nääntymäisilläni, niin johtui suureksi sydämeni kivuksi mieleeni se, miten itsekin ennen työntekiöitä kohtelin äreästi ja röyhkeästi, ollessani päällikön toimessa. Vihdoin soitettiin työstä pois. Iltasella maata pantuani nukuin pian niiden lohdullisten toiveiden alaisena, että kukatiesi tottuisin vähitellen semmoista kuritusta paremmin kestämään, tahi ehkäpä piankin muutettaisiin helpompaan työhön, miten muillekin vastatulleille työmiehille oli jonkun viikon perästä tehty, kun tyydyttävästi olivat vaikean koetuksensa suorittaneet. Niitä ajatellessani nukuin maukkaasen uneen ja uneksin koko yön väliin vaivaloisesta, väliin helposta ja mieleisestäni työstä.
Jonkun päivän kuluttua, kun jo olin tottunut kohtalooni tyytymään, tuli poliisimies kaupungista tarkastelemaan, olivatko kaikkein työmiesten kirjat tehtaan konttorissa ja oikeassa kunnossa. Siellä oli huomattu minulta puuttuvan poliisikamarin todistuslippu, koskeva sitä, että olin nimismiehen todistuksen poliisikamariin jättänyt. Kumma kyllä, ett'ei sitä tehtaan konttoristi, jättäessäni hänelle papereitani, huomannut kaivata. Minut kutsuttiin heti konttoriin, jossa sain kuulla kauheaa toraa ja haukkumista tehtaan omistajalta — eräs vanha, isomaha herra. Hän torui minua siitä tyhmyydestäni, ett'en ollut mainittua todistusta ymmärtänyt tuoda tullessani, joka oli poliisiasetuksen mukaan välttämätön. Vieläpä hän sen lisäksi epäili, tokko minulla olisikaan täydellisiä kirjoja poliisitoimistolle jätettynä. Samassa annettiin palkka käteeni ja työntämällä työnnettiin minut ulos ovesta poliisin seurassa menemään kaupunkiin, siellä toteen näyttääkseni, löytyikö mainittu nimismiehen todistus ennen sanotussa paikassa, tahi muutoin jätettäisiin minut "ruunun miesten haltuun." Helposti pääsin siellä kumminkin pulastani, kun löytyi se, mitä kaivattiin. Saatuani hienon muistutuksen toimiston johtajalta siitä, että olin, kirjat sinne jätettyäni, unhottanut ottaa jo valmiiksi kirjotetun, äsken mainitun todistuksen, sain sen nyt häneltä. Sen otin mukaani ja menin työpaikkaani jälleen, luullen sinne otettavan takaisin. Mutta mitä vielä! Sama äsken mainittu äreä herra huomasi minut jo kaukaa tulevan ja ärjyi täyttä kurkkua kääntymään hyvissä ajoin takaisin. Töin tuskin sain häneltä luvan käydä noutamassa vähäiset tavarani eräästä tehtaan kartanossa olevasta huoneesta, jossa olin ollut asuntoa työ-aikanani.
Sydän varsin täynnä ahdistusta ja surua läksin alla päin, pahoilla mielin, astuskelemaan kaupunkiin. Olin jälleen joutunut yhtä neuvottomaksi toimeentulostani, kuin ennenkin. Toivottomuus mursi mieleni katkeriin kyyneleihin. Kun ei näyttänyt enää olevan mitään keinoa rakentaakseni "lihaa käsivarrekseni", päätin kokonaan antautua Jumalan haltuun. Mutta varsin suuri oli taitamattomuuteni siinä asiassa. Mielessäni kaikuivat sanat: "Mitä ikänä te anotte Isältä minun nimeeni, sen Hän antaa teitte", ja siihen luottaen poikkesin tiepuoleen, laskeusin suuren kiven suojaan ja rukoilin Jumalan heti toimittamaan minulle paikan kauppapuodissa sekä lupasin siinä toimessani olla uskollinen ja nöyrä. En kumminkaan voinut olla vakuutettu rukoukseni kuulemisesta. Silloin johtuivat taas mieleeni sanat: "Jokainen anokoon uskossa, epäilemättä; sillä joka epäilee, hän on meren aallon kaltainen, — — — älköön se ihminen luulko jotain Herralta saavansa." Näiden sanain perustuksella pakotin itseni uskomaan eli paremminkin otaksumaan sen, että Jumalan ihmeellisestä johdatuksesta minun varmaan täytysi saada paikka, ehkä jo samana päivänä, koska olin sitä rukoillut ja ilman epäilystä ruvennut odottamaan. Tahallisesti jätin kuitenkin huomiooni ottamatta sanat: "Tapahtukoon sinun tahtosi niin maassa kuin taivaassa", sekä: "etsikäät ensin Jumalan valtakuntaa ja Hänen vanhurskauttansa, niin nämät kaikki teille annetaan."
Sitte tulin kaupunkiin ja istuskelin siellä puistojen penkeillä odottaen ihmeen tapahtumista virkatoimen saamiseksi. Kun ei siitä sen kummempaa tullut, läksin kävelemään ja poikkesin parin kauppiaan tykönä paikkaa tiedustamassa, mutta se oli yhtä turhaa kuin ennenkin. Ei vielä seuraavanakaan päivänä tullut toiveeni täytetyksi. Sitte jo aloin ihmetellä rukoukseni hukkaan joutumista, kun en ymmärtänyt syvemmältä hengellisiä asioita.
Kun en mitään toimipaikkaa saavuttanut, vaikka oli odotuksessani kulunut jo useita päiviä, jouduin taas mitä suurimpaan hätään toimeentulostani, sitäkin paremmalla syyllä, kun Jumalakaan ei näyttänyt minusta huolta pitävän. Rahani alkoivat olla kaikki, ja äsken muuttaneesen uuteen asuntooni rupesi tulemaan velkaa, jonka johdosta he epäilivät, voisinko suorittaakaan kulutuksiani. Sitten neuvoi minua joku menemään asioimiskonttoriin ja jättämään sinne kirjani, koska siellä toimitettaisiin 3 markan maksusta toimipaikka semmoista haluavalle. Sinne menin kohta ja jätin paperini toimistolle sekä maksoin ainuvista rahoistani 3 markkaa.
Päivä päivältä odottelin sitte tietoa paikan saamisesta. Rahani kun jo tykkänään loppuivat, täytyi minun myydä vaatteitani juutalaisille, saadakseni niiden hinnalla ruokaa toimeen-tullakseni.
Sillä ajalla satuin menemään aivan sattumalta kaupungin lukusaliin, jonka yhteydessä oli myös lainakirjasto. Se tuotti minulle iloa. Joka ilta istuin siellä lukemassa hengellisiä sanomalehtiä ynnä hengellisiä kirjoja, joita myös lainasin poissa-oloni ajaksi. Ilmat kun olivat lämpimät, menin usein kirjan kanssa aamusilla metsään ja lu'in siellä yhtämittaa iltaan asti. Varsinkin Lutheruksen Kirkkopostillaa ja Nohrborg'in Postilloita lu'in suurella halulla. Semmoinen lukeminen ja rukouksen kanssa sanan tutkiminen päivillä metsissä ja iltasilla lukusalissa vaikutti minussa vihdoinkin totista synnin surua. Kuta enemmän lu'in ja rukoilin, sitä suuremmaksi tuli syntihätäni. Sitten en enää välittänyt mitään ajallisista asioistani; kunhan vaan olisin käsittänyt rauhan Jumalassa, niin muusta ei mitään lukua. Vaan se ei tahtonut käydä päinsä. Suuressa levottomuudessani mietin useat yöt yksinäni rautatien-vaunuliiterissä olevassa koppelissa. Sen lisäksi sain maallisissa asioissa aika loukkauksen. Se tapahtui seuraavaisesti:
Eräänä päivänä poissa-oloni ajalla oli minua käyty noutamassa ennen mainittuun asioimiskonttoriin. Siellä oli eräs hovin herra mielistynyt kirjoihini ja lähettänyt minua noutamaan puheilleen, tehdäkseen kanssani työnjohtajan kaupan. Vaan kun minua ei ollut asunnollani löytynyt, eikä hän ollut joutanut odottamaan yhtään, oli siten etuni tullut kadotetuksi. Kun sitte muutaman päivän perästä sen jälkeen menin käymään puheena olevassa konttorissa, ilmoitettiin siellä tuo asia katkerimmaksi surukseni.
Sanomattoman raskas oli tilani, kun yhtä haavaa ahdisti kahdenlainen suru: suru sieluni autuudesta ja suru kovasta onnestani maallisen elämäni suhteen. Sen ohessa jouduin taas eräänä päivänä erääsen kummalliseen pulaan.
Köyhyys ja puutos kun oli suuri, täytyi minun yhä myydä vaatteitani torilla juutalaisille peräti halpaan hintaan. Sattuipa kerran, ollessani semmoisessa toimessa, että poliisi tuli luokseni, ja kun hän näki minulla uudet liivit myytävänä, epäili hän rehellisyyttäni, ja luullen liivit varastetuiksi vei hän minut poliisikamariin tutkittavaksi. Siellä jokaisen silmät katsoivat minua karsaasti, niinkuin ainakin pahantekiätä. Aivan työläästi sain siellä poliisiviraston vakuutetuksi viattomuudestani. Kumminkin pääsin sieltä, jonkun tunnin kestäneen tutkinnon perästä, kunnialla vapaaksi.
Tuli sitten jo halu lähteä pois kaupungista ja matkustaa kotiani vanhempaini turviin. Mutta sitä estivät monet seikat. Hyvin tärkeänä esteenä oli ensinkin matkarahan puutos, toiseksi toivo saada vihdoinkin joku paikka, kolmanneksi häpeä palata viratonna ja köyhänä kotiani. Sitäpaitsi olin asuinpaikkaani velkaa, jota en voinut saada suoritetuksi. Matkallelähtö ei siis näyttänyt millään muotoa onnistuvan. Paitsi näitä ulkonaisia syitä, oli siihen vielä lisäksi sisällinen syy, joka, vaikka en sitä silloin käsittänyt, oli edellisiä paljoa tärkeämpi. Minun autuuteni etsimisen asia oli näet vielä varsin puuttuvaisella kannalla; se oli vasta alulla. Vaan kun se pari vuotta takaperin tehdyn oman hartaan pyyntöni mukaan oli joutunut Jumalan ajettavaksi, tahtoi Hän sen johdattaa kunnialliseen loppuun. Sentähden minun piti vielä viipyä paikoillani.
Lukuhaluni ja taivaallisen rauhan etsimiseni tarve yhä vaan lisääntyi. Päiväkaudet lu'in ahkerasti, ja yöt vietin ajattelemalla ja rukoilemalla autuudestani, mutta kaivattua rauhaa omalletunnolleni en saanut. Asia tuli sitte jo niin kalliiksi, että hylkäsin kaikki muut hankkeet ja päätin vaikka syömättä tunkeutua niin kovasti kiinni Jumalaan, "etten päästäisi Häntä, joll'ei Hän siunaisi minua." Joskus tunsin silloin tällöin armon ja rauhan vilahduksia, vaan ne katosivat niinkuin säkenet ilmassa.
Eräänä päivänä ollessani oikein polttavassa sielun tuskassa ja täydellä todella näännyksiin saakka kamppaellessani kysymyksen kanssa: "mitä minun pitää tekemän, että minä autuaaksi tulisin?" yhdyin kadulla käydessäni erääsen vaimoon, jonka kanssa syntyi keskustelua. Hän oli "uskovainen." Huomattuaan että olin raskaalla mielellä, tiedusteli hän syytä siihen. Ujosti saatoin hänelle puhua sisällisen kantani suurimmassa lyhykäisyydessään, vaan hän ymmärsikin sen heti paremmin kuin minä itse ja osasi antaa tehokasta lohdutusta. Sitte ilmoitti hän olevan sinä iltana kaupungissa evankelisten "uskovaisten" koolla heidän sitä varten varustamassaan rukoushuoneessa. Sinne kehoitti hän minuakin menemään. Oikein ilolla odotin iltaa, ja kuormanikin oli jonkun verran keveämpi. Illan tullen menin tuon äsken tapaamani vaimon antaman johdatuksen mukaan rukoushuoneesen. Jo minua ennen oli sinne kokoontunut vähäläntä joukko "uskovaisia", jotka sanan piirtäjää odottaissansa laulelivat hengellisiä lauluja. Se kohotti mieltäni taivasta kohden. Tunteeni liikkuivat kovasti. Samassa tuli heidän odotettunsa sisälle. Hän oli nuori papin-kokelas. Ensin määrättiin veisattavaksi virsi 134: "Jesus kunnian kruunun kantaa." Jo ensimäistä värsyä veisatessa täytti taivaallinen henki sieluni ja syttyi samassa palavan liekin tavalla riehumaan rinnassani. Kohta muuttui se tyyneksi ja suloiseksi, vaivuttaen minut taivaallisen hekkuman nautinnon tunnossa Vapahtajani Jesuksen Kristuksen rakkaasen helmaan. Siinä oli "hyvä olla." Olin kuin todellisessa taivaassa, tykkänään ulkona kuolevaisesta ruumiista. Se veisu, mikä urkuharmonion säestämänä tunkeutui korviini, oli niin ihanaa, niin kaunista kuin enkelein laulu. Ihmeelliseltä tuntui, kun kuolevainen sai maistaa kuolemattomuutta, syntinen armoa, lohdutusta ja rauhaa, nauttiessaan sitä elämätä, "joka Jumalasta on." Aivan selväksi kävi yht'äkkiä se vakuutus, että olin armoitettu Jumalan lapsi ja että syntini olivat totisesti anteeksi annetut.
Kun virsi oli loppuun veisattu, alkoi puhuja toimensa. Hän luki tekstiksi Math. 11: 25-30, jossa muun muassa ovat sanat: "Tulkaat minun tyköni kaikki, jotka työtä teette ja olette raskautetut ja minä tahdon teitä virvoittaa." Nämät sanat, ja myöskin kaikki se, mitä valistunut ja lahjakas puhuja niiden johdosta selitykseksi lausui, olivat juuri kuin minuun sovitetut. Silloin tunsin itseni vasta todella onnelliseksi ja ajattelin mahdottomaksi enää koskaan Jesuksen rakkaudesta luopua. En yhtään pitänyt lukua sillä kertaa ajallisen elämäni kohtaloista; olin varma siitä, että ne minulle annetaan, kun olin löytänyt ensin Jumalan valtakunnan. Ajattelin mielessäni tyytyväni maallisen elämän kovimpiinkin kohtaloihin, vaikkapa ruokapalkalla tekemään pian lähestyvän talven kovissa pyryissä ja pakkasissa kovinta työtä, kunhan vaan saisin semmoiset suloiset hetket viettää toisten "Jumalan lasten" seurassa ja aina Jesuksen pitää seurassani.
Kun toimitus oli loppunut, läksin varsin kepeillä askeleilla astumaan asunnolleni. Kau'an painanut syntikuormani jäi "ristin juurelle." Jesus tuntui minusta, kävellessäni katua pitkin, niin rakkaalta ja läheiseltä, että tahdoin Häntä oikein ojennetuin käsin koetella ja syleillä. Tunsin Hänen todella olevan kanssani, aivan vieressäni, aivan joka puolelta ympäröivän itseäni. Oikein teki mieleni hyppiä ilosta. Häntä kiitin ja ylistin sekä puhelin Hänen kanssansa niinkuin jonkun likeisimmän ystäväni kanssa. Tultuani asunnolleni, laskeusin siellä vuoteelleni levolle, mutta uni ei tahtonutkaan tulla silmiini. Ne vaan paloivat ja leimusivat ilosta. Luulin "uskovaisten" elämän olevan aina semmoista ja olin sanomattoman iloinen siitä, että olin senlaisen onnen saavuttanut.
Mutta seuraavana aamuna herätessäni unesta tunsin jo vallan toista. Monenlaiset ahdistukset ja kiusaukset ympäri-verhosivat minun. Varsinkin ajallisen elämän suru ahdisti kovasti, kun tuli mieleeni, että ainoa elämäni mahdollisuus oli taskukellossani, joka oli vielä myymättä. Vaan siitä luopuminen tuntui kovin raskaalle, kun olin sen ostanut edellisenä kevännä 90 markalla ja varustanut nimikirjaimillani, päättäen sen pitää kuolemaani asti. — Sitäpaitsi tyrkytti vihollinen mieleeni epäilyksiä uskoni oikeasta laidasta ja sai minut otaksumaan esityksensä oikeaksi siinä, ett'ei uskoni ollutkaan Jumalan Hengen vaikuttama, koska se niin pian loppui. Siitäkös minulle hätä tuli. Ollessani koko päivän suuresti murheissani, täytyi minun hätäni pakotuksesta mennä iltasella kaupungin papin tykö. Häneltä sainkin tarpeellista lohdutusta ja perusteellista ohjausta alkumatkalleni. Hän vakuutti minussa olevan Jumalan Hengen vaikuttaman uskon, kun hänelle kerroin epäilykseni, ja muistutti "lihan heikkoutta", mainitsematta Jesuksen opetuslasten viimeistä illan viettoa ja rakkauden nautintoa "mestarinsa" kanssa sekä sen muuttumista seuraavana päivänä katkeraksi suruksi ja epäuskon kamppaukseksi. Sen huomasin hyvin sopivan itseeni. Paljon muutakin hän puhui kanssani ja koetti saattaa minun tunteisiini rakennettua uskoani vakavalle kannalle Jumalan sanan perustuksella. Tyytyväisenä sekä kiitollisella mielellä hänen osottamasta hyväntahtoisuudestaan läksin hänen tyköänsä.
Kun kaikki toimipaikkojen saantitoiveeni näyttivät turhalle, päätin lähteä heti kotiani. Ei tuntunut enää hävettävän mennä sinne köyhänä ja viratonna. Iloitsin vaan siitä, että saisin pian ilmoittaa nykysen onnellisen tilani. Ei myös enää liioin säälittänyt kellostani luopuminen, koska silloin kokemuksestani sain tuta: "Kun Jumalaan luottaa lujaan, se poistaa kaiken surun." Seuraavana päivänä läksin kelloani kaupitsemaan, vaan se ei tahtonut onnistua. Vihdoinkin sain sen myydyksi 35 markalla. Tyytyväisenä olin kumminkin, vaikka en puoltakaan hintaa saanut. Rahoillani maksoin hyyryni taloon, ja osa jäi vielä matkani varaksi.
Viivyttelemättä läksin sitte matkalle, ensin rautateitse V:iin asti ja siitä astumalla noin 30 penikulmaa kotiani. Kaksi kuukautta oli minulta kulunut Helsingissä. Siellä oloni ei koskaan unhotu mielestäni.