V.
Mitä syitä on etupäässä huomattavana maatilojen joutumiseen yhtiökäsiin.
Mikä on ollut syynä siihen, että näin joukossa, niinkuin edellä on numeroilla osoitettu, paikoin puolin pitäjin, jopa jossakussa kohdassa siitäkin yli, niin laajoilla alueilla, että ne yhteensä hyvästi vastaavat jotakuta meidän pienemmistä lääneistämme, luovutaan vapaasta maa-omistuksesta ja katsotaan elämää joko toisen alustalaisina taikka irtolaisina itsenäistä, omintakeista maanviljelijän ammattia paremmaksi?
Ostajien, s.o. etupäässä sahayhtiöitten afäärikannalta katsoen on tähän ilmiöön olemassa yksi todellinen syy, jota he sentään harvoin mainitsevat, ja toinen isommaksi osaksi tekaistu syy, josta he puhuvat paljon, aina ja joka paikassa, vaan joka itse asiassa ei merkitse juuri mitään.
Tämä todellinen syy on yksityisten metsien yleinen väheneminen ja pelko sitä seuraavasta raaka-aineen vähenemisestä sekä hintain mahdollisesta kohoamisesta. Sillä joskin maassamme löytyy äärettömät alat valtionmetsiä, joista aina tulee riittämään sahausta varaa, eivät sahayhtiöt nyt eivätkä vastakaan käytä niitä hyväkseen muuten kuin pakosta, karkeamman puutavaran tarpeesta, sillä valtio tietysti vaatii täyden hinnan puistaan, se ei myy niitä niin ummessa silmin kuin yksityiset, ja niitä pelkästään käyttämällä supistuisi tietysti vuosivoitto kohtuuden rajoihin noille suureksi osaksi ulkomaalaisille yhtiöille, jotka näihin saakka ovat tottuneet meillä saamaan metsiä miltei ilmaiseen. Ja välttääkseen tätä, ryhtyvät he muihin keinoihin, kun heidän on niitä meillä niin helppo keksiä. He ostavat maata, metsämaata, kun heidän on sitä meillä niin helppo saada. He tahtovat kernaimmin päästä riippumattomuuteen sekä valtiosta että yksityisistä, ja perustaa meidän jo muutenkin vähän viljeltyyn maahan meidän omien lakiemme perusteella uuden metsävaltion tai jonkunlaisen "metsä-yhdysvallan", josta riittää raaka-ainetta sekä heille että heidän jälkeläisilleen ikuisiksi ajoiksi, ja jonka tuloilla he saavat viettää uljasta, huoletonta elämää, useat kaukana meistä köyhistä eläjistä, lämpimämmissä kotimaissaan Norjassa, Englannissa y.m.
Tämä koskee etupäässä niitä seutuja, joissa on pantu paljon maata manttaaliin ja tiloja, joilla vielä on kutakuinkin hyvä, tai hyvällä kasvun alulla oleva metsä jälellä, huolimatta yleensä vähääkään siitä, kuinka tilat ovat viljeltyjä ja rakennettuja. Tilojen asuntokuntoisuuteen ja -kelpoisuuteen joko nykyjään tai vastaisuudessa ei panna mitään arvoa, vaan metsä on pää-asiana.
Tilojen anastuksia koetetaan tehdä siten, että saadaan mikäli mahdollista yhteen kohti laajempi alue, jonkunlainen uudenaikainen metsädomeeni, esim. kokonainen kylä, tai vaikkapa kokonainen pitäjä, aina sitä parempi vaan. Sitä on huokeampi hoitaa.
Niinkauvan kun yksityismetsistä ei ollut puutetta, ostivat yhtiöt kyllä kokonaisia taloja siellä täällä silloinkin, ulkomaiset siten, että ostattivat asiamiehillään ja panivat heidän nimiinsä, mutta silloiset talot he tavallisesti heittivät raakkina jollekulle yksityiselle, sittenkun metsä oli nyletty. Vaan nyt he ovat alkaneet käyttää toista menetystapaa. Viimemainitut ovat hankkineet itselleen suomalaisen osakeyhtiön nimen, ollen juuri parahiksi sen verran suomalaisia, että pystyvät täällä vapaasti ostelemaan ja omistamaan kiinteimistöjä omissa nimissään, ja kasvattavat sitten vastaisen varalle laajoilla alueilla metsiä järkiperäisessä hoidossa, murskuttaen sillä aikaa yksityisten metsistä loppuja rippeitä rahaksi ja ottaen siiloin tällöin suurempia puita valtion metsistä. Ja samaa menettelytapaa käyttävät puhtaasti kotimaisetkin yhtiömme, mutta ulkolaiset voittavat nykyään tässä suhteessa, ainakin niissä seuduissa, joita tämä kirja koskettelee.
Ja kaikki tämä käy meillä erittäin hyvin päinsä, niinkuin edellä mainittiin. Meidän maa ja meidän olomme ovat niinkuin luodut tällaiselle yritteliäisyydelle.
Kaikissa niissä seuduissa, joista tähän kirjoitukseen on kerätty tietoja, on isännillä maata niin paljon, etteivät he tiedä sen määrää. He tuskin ovat joka kohdassa maillaan ikinä käyneetkään. Tosin on siitä melkein poikkeuksetta paras metsä jo pantu parempiin suihin ja yksi ja toinen hongikko aikoinaan kaskettu, mutta pientä metsää on sentään jälellä, ja kun maat ovat metsänkasvulle soveliaita, ei kestä hyvinkään kauvan, ennenkuin siitä järkevällä hoidolla taas voi uittaa tukkia.
Ja kun kuulee, millä hinnoilla maata on saatu, niin ei ole kumma, että saha- ja teollisuuslaitoksissa on herännyt kiihko sen ostamiseen ja omain metsäin kasvattamiseen, sillä pelkkä metsän kasvukorko voi usein vastata kymmenin kerroin korkoa maan hinnasta ja tilalta meneviä veroja. Joistakuista suurtiloista alavesien varsilla, niinkuin esim. Sulkavalla, Säämingissä, Kerimäellä y.m. on tosin maksettu hyväkin hinta, mutta niissä on sentään ollut vielä jälellä sellainen metsä, että se on heti vastannut paria ostohintaa niissäkin. Sillä "tukkilaiset tekevät laskunsa niin perusteellisesti ja tarkasti", kertoi muuan kokenut metsien ostaja, "että ostakootpa he yksityisiä metsiä tai maatiloja pohjineen, niin aina he voittavat enemmän kuin syrjästä katsoen luulisikaan, ja joka tapauksessa on se maamies, joka niissä kaupoissa tappion kärsii."
Mutta jota ylemmäksi kulkee ylävesiin, sitä enemmän hämmästyy sitä tappiota, jonka pienempitilalliset talonpojat siellä ovat kärsineet.
Pielisen vesistössä, Rautavaarassa, Nilsiässä, Iisalmessa y.m. on maksettu joistakuista taloista sellaisia hintoja, että niistä tulee vaan noin 1-3 markkaa hehtarille, siihen luettuna pellot, niityt ja kaikki mitä talossa maata löytyy — tosin rimpisoita muassa myös, joka sentään hiukan kohottaa kovan maan hintaa.
Olkoon tässä mainittu yksi esimerkki Rautavaarasta, joka osoittaa, missä määrin sikäläisetkin maat sentään voivat kasvaa metsää, vaikka niitä joka suhteessa pidetään huonompina muista. Siellä on kappalaisen puustelli 3/8 manttaalinen ja laajuudeltaan 1,700 hehtaria. Sen metsää on tietysti ollut pakosta käytettävä järkevästi, ja tulos on ollut se, että siitä yksinään on rakennettu sekä kirkko että pappila kokonaan, maksettu vielä kumpaisenkin rakennuskustannuksetkin, puhumattakaan siitä, että sieltä on otettu kaikki rakennusaineet. Ja sentään tarjotaan taas parhaillaan samasta metsästä sahatukkia myytäväksi noin 25,000 markan arvosta. Eikä kauvan sitten ostivat sahalaiset juuri kirkonkylästäkin 0,7 manttaalin tiloja 1,000:lla ja 2,000:lla markalla, ja metsää oli niissäkin vielä jälellä, jos toki vähemmän kuin pappilassa.
Siis ovat tilat yhtiöille ilmaisia, kun ovat uittaneet yhden tavallisen sahatukin hehtarin alalta.
Kelpaa sillä tavalla ostaa maita metsänkasvuun sen, kellä kaikki verstaat ja liikkeet ja uittorustingit jo ovat suuremmoisessa kunnossa.
Pohjois-Savon pitäjissä on ostettu äärettömän paljon hyviä metsämaita 3-6 markalla hehtari ja samoin Vaasan lääninkin puolella.
Niitten talojen hinnan, jotka esim. Pihtiputaalla ovat joutuneet sahayhtiöille, on eräs asiantunteva paikkakuntalainen arvioinut jotensakin näin: jos arvioidaan peltohehtarin hinnaksi keskimäärin 300 markkaa ja niittyhehtarin hinnaksi 150 markkaa sekä talon rakennukset lasketaan kohtuulliseen arvoonsa, niin siitä hinnasta on talo pohjilleen saatu, eikä metsämaalle ole tullut hintaa mitään, vaikka sitä olisi ollut penikulmaa laajalta, Jos taas metsämaalle pantaisiin vähänkin hintaa hehtaria kohti, niin silloin ovat rakennukset ja viljelykset menneet ilmaiseen.
Nämä ovat olleet äärettömän etuisia kauppoja yhtiöille, varsinkin kun ottaa lukuun kasvavan metsän, jonka arvoa on vaikea tarpeeksi korkealle arvata nykyaikana, jolloin puutavaran hinnat tuskin enää pääsevät aivan alhaalle laskemaan, ja varsinkin seuduissa, joissa metsänkasvu on tavattoman hyvä, sekä uittoväylät keskellä metsiä.
Samassa Pihtiputaan pitäjässä, Alvajärven kylässä esim. on nykysittäin myyty talo, josta tosin on maksettu parikymmentä tuhatta markkaa, mutta sen laidattomilla saloilla onkin huikea metsä. Siellä on yksi ainoa kangas — pieni osa talon koko metsämaasta — ja sillä kankaalla kasvaa parhaillaan ainakin 200,000 tukkipuun alkua, noin 6 à 7 tuumaisia rinnan korkeudelta ja niin taajassa, että siellä tuskin saisi puuta kumoon, ell'ei lähde laidasta järjestään kaatamaan niinkuin kaskea. Ja sitäpaitse on tilalla vielä isojakin puita niin paljon, että sen hinta, parikymmentä tuhatta markkaa, mahtuu niihin useamman kuin yhden kerran.
Pyhäjärvellä, joka on Pihtiputaan naapuripitäjä toisella puolen maanselännettä ja jonne kotkalaiset yhtiöt myös parhaillaan ovat aikeissa ulottaa liikkeensä ylitse vesijakajan, kuuluu nykyään saavan maata vaikka kuinka paljon 4-5 markasta hehtarin, ja paljo 10 tuumaisia puita on vielä metsissä pystyssä.
Isompiakin hintoja on taloja ostettaissa tosin maasta maksettu, mutta silloin niissä on ollut vielä metsää heti ilman eri hoitoa ja kasvatusta kaadettavaksi tavallisesti pari tai kolme ostohintaa, tai on niitten asema ollut sellainen, että niitten ostaminen suuremman yhtäjaksoisen alueen aikaansaamiseksi on ollut tarpeellinen.
Tämä nyt on se todellinen, pää-asiallisin syy sahayhtiöitten puolelta, minkä vuoksi he maatiloja ostelevat, tämä nimittäin, että he samassa saavat suunnattoman suuret metsäalueet pienillä hinnoilla ikuisesti haltuunsa ja voivat niillä kasvattaa itselleen suojametsiä liikkeensä vastaisenkin hyvinvoinnin varalle, huolimatta mitään siitä, jääkö yksityisille kalikkaakaan pesään pantavaksi eli saako valtio metsiään kaupaksi tahi ei.
Sitten tulee se heidän toinen syynsä, se jota he aina uikuttavat, ja jonka he vakuuttavat pakottavan itseään tällaisiin talojen kauppoihin liikkeensä turvaamiseksi.
Ja tämä toinen syy on se, että heidän yksityisiä metsäkauppojaan vastaan on alettu lain nojalla vehkeillä, kun on kaduttu liian huonoja kauppoja.
Nykyään voimassa olevaa lakia kiinnityksistä on meillä näet alettu tulkita siten, ett'ei se sovellu metsäkauppoihin, ja jos maatila kaupan kautta joutuu pohjineen toisiin käsiin, ei entisen omistajan tekemä metsäkauppa ole pitävä.
Suomalainen on hyvä rettelöimään ja käräjöimään ja viime aikoina onkin ilmestynyt oikeita ammattipurkajia tällaisille kaupoille — omaksi vaiko lähimmäistensä hyödyksi, tai ehkä molemmiksikin, sitä on vaikea päättää — ja tällaisista purkukaupoista pääsevät sahayhtiöt helpoimmin siten, että ostavat tilan kokonaan.
Se on kumminkin pääasiassa turhaa puhetta, että kiinnityksen kieltäminen heidän metsäkauppoihinsa olisi niin pakottava syy, että heidän sen vuoksi täytyisi turvautua pohjakauppoihin. Kiinnitys tietysti on hyvä ja varmistaa ehdottomasti kaupan, ja on niitä monessa tapauksessa saatukin, sillä tuntuu siltä kuin lainlukijoilla olisi siinä seikassa eri mieliä. Mutta olkoonpa kiinnityksiä metsäkauppoihin saatu tai ei, se on aivan yhdentekevää, koskapa metsät sentään ilman niitäkin ovat hyvää vauhtia huvenneet ja jo laajoilla aloilla paljaiksi hakatut. Vaan kun ihmiset jossain kohti rupeavat metsiensä todellista arvoa hiukan uumoilemaan, niin maksakoot ostajat niistä edes osapuille niitten arvon mukaisesti, ja tuskin kukaan on niin höperö, että silloin alkaisi kauppaansa katua ja purkaa enemmän kuin muitakaan järjellisiä kauppoja.
Koko tämä syy on suurimmaksi osaksi metsänostajien itsensä aiheuttama, he kun yhä vielä ottaisivat metsiä vaikkapa ihan ilmaiseen, kunhan vaan saisivat.
Mutta jos nyt alamme hiukan katsastella niitä syitä, jotka maanomistajaim puolelta ovat saattaneet heidät näin suuressa määrässä luopumaan maastaan, niin niitä on paljon, vaikka ani harvan myyjän suusta kuulee liioin muita kuin tekosyitä, eli sellaisia, jotka eivät ole olleet niin pakottavaa laatua kuin sanotaan ja luullaan.
Ensimmäinen ja huomioon pantavin syy tässä kohdassa on — ja tulee aina olemaan — liian laajat metsät ja yksityisen rajaton omistusoikeus niihin, joka seikka antaa aihetta suurempaan viettelyyn ostajan puolelta.
Se on juuri sama syy, joka ensiksi on vaikuttanut metsähuijauksen, metsien järjettömän myynnin ja raiskauksen. Niitä luonnon välittömiä antimia on aikansa imetty ja nyletty ja niistä on, monasti tuiki pienen hyödyn vuoksi, muutamain homeisten markkain tähden puserrettu mehua niinkuin jostakin hedelmästä, jonka ei ole uskottu koskaan kuivuvan koska se on niin tavattoman suuri. Vaan kun on alettu siinä uskossa horjua ja ruvettu pelkäämään, että taitaa sentään lopultakin jäädä vaan kuiva kuori jälelle, tai kun on tahdottu kerralla imaista kaikki mehu, on myyty hedelmä runkoineen päivineen, luovuttu itse maastakin, missä se kasvaa.
Että on ruvettu tiloja pohjineen ostamaan metsän kasvatusta varten ja että löytyy niitä, jotka sellaisiin kauppoihin mielihalulla taipuvat, se on siis kummaltakin puolelta suoranainen tulos entisistä tukkihuijauksista, eikä mitään muuta, väitettäköön mitä tahansa. Se on vaan uusi käänne siinä samassa ryöstösodassa, jota aluksi käytiin vaan metsiä vastaan, käänne, joka kohdistaa valloitukset itse kiinteään maahan. Ja kohta tulemme näkemään, että sotakustannukset tässäkin lankeavat itse maan niskoille, valloittajat ottavat hyödyn, niinkuin ainakin.
Tämä on syy, jota eivät myyjät ollenkaan huomaa, mutta sitten löytyy vielä muutamia muita seikkoja, jotka puolestaan välittömästi ovat vaikuttaneet tilojen myyntiin, varsinkin maamme pohjoisilla kulmilla, ja sellaisia ovat karu, laiha maa, jota on vaikea viljellä, sekä halla.
Mutta varmaa on, ett'eivät nekään ole niin aivan voittamattomia, kuin aina väitetään silloin, kun on sellainen talo myyty sahayhtiölle, sillä esimerkkejä löytyy, että niilläkin paikoilla joskus on sitkeällä työllä saatu ihmeitä aikaan. Ja siitä on saatu varma kokemus sekä meillä että muualla, että hyvällä ojituksella ja vahvalla lannoituksella kasvaa huonompikin maa ja halla kaikkoutuu koko lailla loitommaksi peltoaidan taa. Sillä tässäkin seikassa pitää pää-asiassa paikkansa erään vanhan viisaan ranskalaisen väite, ett'ei se ole maan luontainen voimallisuus eikä viljavuus, joka yksinään määrää satojen runsauden, vaan se on itsenäinen, vapaa ja uuttera työ. Koettakoon vain joku sellaisessa kohdassa istuttaa esim. perunaa lantakasalle, niin tuskinpa sellaista kesähallaa tulee, että se sen siitä vie.
Mutta lantakasoja ei ole — ja nyt tulemme niihin syihin, jotka toisessa sijassa ovat enimmin vaikuttaneet maasta luopumiseen, vaikka luultavasti moni tulee väittämään, että ne ovat perättömiä.
Sellaisia ovat helpomman elämisen toivo, alhainen sivistys ja taitamattomuus omassa ammatissa, niin metsien hoidossa ja arvostelemisessa kuin pellonkin muokkaamisessa, tietämättömyys ja välinpitämättömyys yhteiskunnallisista velvollisuuksista, maatyöväen puute, y.m.m. näitten kanssa yhteydessä olevaa seikkaa. Näistä tuntuu kaikkein vaikuttavimpia olevan pyrkiminen vähemmällä työllä elämään sekä toivo vapautua veloista, jotka meillä yleensä rasittavat maanviljelijöitä varakkaimmillakin seuduilla.
Mutta tuntuu siltä, kuin se olisi juuri tuo edellinen pyrkimys, joka useasti on aiheuttanut jälkimäisen.
Tämä kansa ei ole niin sitkeätä kuin luulisi varsinkin se, joka tuntee sitä vaan runoilijain ja kirjailijain teoksista. Siinä on hyvin paljon höllää ainesta, tai on se jollain tavoin entisestään pehmennyt.
Kumma kyllä, ennen muinoin on kaikissa niissäkin taloissa, jotka nykyään yhtiöitten käsissä ovat autioiksi menossa, eletty kutakuinkin, toisissa hyvinkin, toisissa huonommin, mutta eletty niissä on joka tapauksessa nurkumatta, ja monissa jo kuka tiesi kuinka monta miespolvea, mutta nyt väitetään, että eläminen niissä käy mahdottomaksi, ja luullaan sillä tavoin tultavan niissä paremmin toimeen, että luovutetaan isännyys metsän tavottelijoille ja jäädään joksikuksi ajaksi entisille tiloille syömään niitten hintaa.
On tietysti luonnollista, että toimeentulo nykyisissä oloissa todellakin käy vaikeaksi, jos tiloja itsepintaisesti tahdotaan hoitaa samojen kaavojen mukaan kuin esim. 50 vuotta sitten.
Vaadittiinko silloin manttaaliin pannusta maasta puoltakaan sitä tuloa kuin nyt? Oliko silloin kunnilla sellaisia menoja kuin nykyaikana? Oliko monia kansakoulurakennuksia lyhyessä ajassa rakennettava, oliko koottava vaivaiskassoihin kymmeniä tuhansia vuosittain, oliko puhallettava uljaita pappiloita kuin tyhjästä, oliko koko monimutkaista kunnallishallintoa ollenkaan, jonka suoranaisiin palkkoihin jo menee suuret summat? Yhteiskuntarakennusta on kohotettu sellaista vauhtia, että näyttää kuin kansa ei jaksaisi kohota sen mukana. Ja kun se vanhoilla keinoillaan ei jaksa maastaan ottaa kaikkea, jolla jokaisen uuden läven tukkisi, niin se höltyy, sen sitkeys laukeaa, ja se luopuu koko maasta.
Sivistys on tosin levinnyt koko lailla, se täytyy myöntää, mutta se on suureksi osaksi kovin pintapuolista. Se näkyy enimmäkseen ulkokuoressa kaikki, mitä sitä onkin; ulkonaisia tarpeita ja vaatimuksia se on muuttanut ja lisännyt, vaan hyvin vähän sisällisiä. Maun se on muuttanut siihen suuntaan, että esim. vehnäleipä maistuu paremmalta kuin rukiinen ja että kauppiaan hyllyltä ostettu kukitettu huivi on sirompi kuin entinen kotona kudottu suoraraitainen, y.m.m. seikkaa, jotka osaltaan tietysti lisäävät menoja nekin, jättääksemme kokonaan mainitsematta väkijuomat, jota menoa kaikkein vähimmin otetaan lukuun silloin, kun huonoja tuloja valitetaan, vaikka juuri se menoerä monasti on ollut, ell'ei itsessään suurin, niin ainakin vaikutuksiltaan menopuolella enimmin painava.
Mutta onko työhalu lisääntynyt ja onko työtavoissa tehty parannuksia?
Tähän on hiukan epävarma vastata, mutta siltä yleensä tuntuu kuin edellinen olisi vähenemässä, eikä jälkimmäinenkään ole paljoa parantunut, ei yleensä koko maassakaan niin paljon kuin olisi tarpeen, mutta vielä vähemmän takalistoilla, joista tässä on kysymys. Voi tavata aivan syvimmillä saloilla talon, jossa kaikki muistuttaa entistä hyvinvointia ja uutteraa työtä. Vaan kun astuu huoneeseen, kohtaa siellä kiikkutuolissa istumassa vetelyksen näköisen nuorukaisen, melkeinpä vielä pojan, joka juuri on päässyt isännäksi taloon. Ja jos viivyt talossa vaikka viikon, niin et näe tuota miehen alkua juuri missään muualla kuin aina samassa kiikkutuolissaan, paperossi hampaissa. Siinä hän vaan istuskelee ja valittaa, ettei talonpito "nykyään" enää kannata. Mutta hänellä ei ole halua työhön — siinä koko syy. Hänellä ei ole mitään velvollisuuden tuntoa, ei itseään, ei omaisiaan, ei lähimmäisiään, ei jälkipolvea — kaikkein vähimmin isänmaataan kohtaan. Hän ei ajattele ollenkaan sitä leiviskää, jonka on hoidettavakseen saanut. Hän väittää, ettei sitä kannata hoitaa, hän on valmis millä hetkellä tahansa heittämään sen herransa jalkoihin ja sanomaan: "Tuossa omasi, ellet usko niin punnitse."
Ja hän on saanut sivistystä, käynyt kansakoulua ja päässyt sieltä "täysin oppineena" ulos.
Mutta siksipä juuri pitääkin hän itseään jo liian oppineena raskaampia töitä tekemään, ja sen hän ilmaiseekin sinulle suoraan kysäsemällä, etkö sinä maita kulkenut mies voisi neuvoa hänelle jotain "hyvin kannattavaa" ammatti-alaa, sillä hänellä olisi niin hyvä halu pyrkiä johonkin "parempaan." Sitä hän on kiikkutuolissaan kauvan miettinyt, ja vihdoin tulee joku sahalainen hänen pelastajakseen ja ostaa talon. Tavallisissa tapauksissa rupeaa tällainen nuorukainen "afäärimieheksi", mutta usein sattuu niinkin, että hän juo ja tärvää rahansa ja joutuu vihdoin jonkun toisen afäärimiehen tiskin taa seisomaan tai alkaa uitella tukkeja.
Toisessa paikassa saattaa tavata vielä täysissä voimissa olevan miehen, joka lojuu uunin pankolla, vaimoväen hyöriessä ja pyöriessä kahvipannujen ja vehnäleivosten kanssa. Hän valittaa hänkin, ettei maanviljelys kannata. Hän kouluutti lapsensa, vaan ne hänet jättivät kaikki, menivät maailmaan; ainoastaan joku nuorimmista on enää kotona. Ei ole kuka tekisi työt. Kansa on kaikki ruukkilaisten töissä eikä tule pienistä palkoista maanmiehen töihin. Hän on kuluttanut entiset säästönsä kaikki, ja velkautunutkin. Lopulta myy hänkin talonsa, jää siihen samalle pankolle lojumaan ja kuuntelemaan kahvipannujen kohinaa, joka nyt yhä äityy vaan, kunnes lopulta saattaa sattua niin, että hänet siitä vanhan eukkonsa kanssa kyyditään kunnan vaivaistaloon, tuohon meidän maan uuteen, mainioon ja yhteiseen eläkelaitokseen.
Mitä tämä on muuta, kuin metsähuijauksesta syntynyttä veltostumista, tulosta niistä 20-pennisistä, joita ennen saatiin vanhoista jättiläishongista, tulosta niistä ajoista, jolloin kahden hongan hinnalla saatiin pullo olutta ja päästiin vielä siitä vaivasta, ett'ei tarvinnut niitä kasketessa itse kaataa, niinkuin Karjalan ukot kehuskelivat.
Kun sitten hongat loppuivat, kun puut pienenivät, oli niitten lukemisessa suurempi vaiva, niitä ei enää viitsitty kappaleittain myydä eikä ostaa, vaan alettiin tehdä summakauppoja, ja sen sijaan, että ennen oli tultu omilla toimeen, alkoi nyt velkautuminen ja kaikenmoinen rappeutuminen, orhiit ja markkinamatkat, sekä vasta oikein tulvimalla tulvia oluet ja konjakit ja ranskan sampanjat.
Ja mikä muu siitä olisi voinut ollakaan seurauksena, sillä rahat, joita metsistä saatiin, olivat liian pieniä elää herroiksi talonpojan tavalla, vaikka parahiksi niin suuria kehittymättömissä oloissa eläneille salon miehille, että he niillä sentään turmeltuivat.
Myytiin laajat salot parinkymmenen vuoden hakkuuoikeudella muutamista sadoista, korkeintaan jostakusta tuhannesta markasta, vaikka itsekunkin metsän oikea arvo olisi ollut useita kymmeniä, jopa satojakin tuhansia, lukemattakaan sitä lisäkasvua, minkä metsä teki tuon luonnottoman pitkän hakkuuoikeuden aikana.
Rahat eivät riittäneetkään, kuten sanottu, äkkiä suurenneihin elämän vaatimuksiin ja useimmissa tapauksissa teki isäntä sillä aikaa velkaa, kun sahayhtiö kaatoi hänen metsäänsä, ja valmisti siten tilansa lopullista joutumista kokonaisuudessa heille.
Ja ellei hän ennättänyt myydä tilaansa itse, niin myy sen hänen poikansa, myyvät sadat ja tuhannet pojat, kilvalla vaan niinkuin ruton tartuttamina, koska "talo ei kannata".
Kuuluisa "Korpi-Jaakko" antoi jo ammoin aikoja sitten hyvää esimerkkiä Pielisjärven seutulaisille soitten ja alavien maitten viljelyksessä, mutta näyttää siltä kuin hänen pontevasta alotteestaan olisi jäänyt kaikkein vähimmin jälkiä juuri sinne, missä hän etupäässä vaikutti. Näyttää siltä, niinkuin pohjois-Karjalainen kaikista nykyään elävistä suomalaisista yhä vieläkin enimmin pelkäisi alavia maita. Kaikkein korkeimmille vaaroilleen rakentaa hän talonsa ja polttaa kaskena vaaransa rinteitä, viljellen hyvin vähän pysyväisiä peltoja muualla kuin tasaisemmilla rantamailla. Näitä "vaaranmaita" ovat salokulmat kaikki, ja saattaa olla, että harva asutus on heidät sinne suorastaan pakoittanutkin hallaa pakoon. He väittävät että heidän korpensa ja suonsa ovat liian huonoja viljeltäviksi ja ettei heidän vaarainsakaan rinteitä voi peltona viljellä, vaikka ne kaskena kyllä kasvavat. Mutta he eivät ole vielä yrittäneetkään korpi- ja suoviljelystä, nähdäkseen mitä siitä tulisi, vaikka paikoin kyllä kuuluu vielä soissa olevan "Korpi-Jaakon" aikuisia ojia.
Jompikumpi on heidän kumminkin tehtävä, minkä he sitten edullisemmaksi katsonevat: joko ryhtyä alavia maitaan ojittamaan ja raivaamaan, tai myytävä maansa ja mantunsa sahalaisille metsänkasvuun. Sillä jolleivät he opi, tai oikeammin, ellei heitä opeteta omaa parastaan ja tulevaisuuttaan oikein käsittämään, elleivät he tahdo pyrkiä itsenäisiksi ja vapaiksi "omalla maallaan" eläjiksi niinkauvan kuin heillä siihen suinkin on tilaisuutta, on heillä hyvin lyhyt askel alaspäin joutuakseen yhtiöitten vuokramiehiksi. Ja silloin on varma, että se viljavirta, joka sinne nyt huonona vuonna Venäjältä soluu, ei tule hyvinäkään aikoma paljoa vähenemään, joka kyllä voisi tapahtua, jos viljelys pääsisi oikein vaurastumaan. Sillä esimerkkejä löytyy, että joissakuissa taloissa, jotka ovat paraiten viljeltyjä paikkakunnalla, saadaan hyvinkin hyviä satoja.
Huolimatta siis jo niin varhaisesta herätyshuudosta kuin Korpi-Jaakon tekemästä, joka, kuten tiedetään, tapahtui jo puolitoistasataa vuotta sitten, on maanviljelys juuri Pielisenkin kulmilla vielä kovin takapajulla, ja yritteliäisyyttä sen parantamiseksi puuttuu, jos sitä puuttuu kaikkiallakin niissä seuduissa, joissa enimmin yhtiötiloja syntyy. Ja nyt kun metsät ovat raiskatut ja vuosikymmeniä kestäneessä huumauksessa tuhlatut, on paras tulo, etuisin apukeino peltoviljelyksien parantamiseksi luiskahtanut käsistä pois, mennyt sahayhtiöitten kukkaroon, ja ne markat, joita sieltä metsätöissä ja tukinajossa saadaan takaisin nyäistyksi, menevät makeasti ostojauhoihin, kauppamiehen kukkaroon, eivätkä aina riitä siihenkään. Velkaantuminen on yleistä ja siinä suhteessa on ansio etupäässä maakauppiasten, sekä kansan oman, höllän tunteen, joka sallii sen tehdä velkaa minkä vaan saa, ajattelematta ollenkaan takaisin maksamista.
Otan tähän esimerkiksi yhden tapauksen Pielisjärveltä.
Menin erääsen taloon, jonka kuulin juuri myydyksi sahalaisille. Talo oli hiljan lohkaistu jaon kautta päätilasta erilleen, siis uudistalo. Rakennukset olivat pienet, vaan kutakuinkin hyvässä kunnossa. Pellot olivat pienet, mutta hyvästi kuuluivat kasvavan, ja olipa esim. viime vuonna, vaikka hallakin kävi, saatu perunoita aika lailla.
— No miksi myitte tilanne? kysyin isännältä.
— Ka eihän tässä elä. Niittyäkään ei saa ollenkaan, millä sitä karjaa ruokkii. Ja velkaakin alkoi jo tulla.
— Joko tuli paljon?
— Johan tuota tuli neljäsataa.
— No olisitte myyneet jonkun määrän metsää ja raivanneet rahalla niittyä.
— Ka johan sitä myytiinkin kahdeksan sadan edestä, ennenkuin pohjan möimme, vaan mihin tässä niityn teet.
Että metsää oli jo ennenkin myyty, sen huomasin kyllä, sillä pihassa oli upea, maalattu kirkkoreki ja tuvan nokisella seinällä napsutteli komea, uudenaikainen seinäkello, samallainen, joita nähdään rautateitten asemahuoneissa!
En ole mikään agronoomi, eikähän sitä talvella osaa maan luonnosta sanoa paljon sitä eikä tätä, mutta sentään olivat silmäni jo taloon tullessa kääntyneet laajaan korpeen, joka oli aivan talon "vaaran" alla, ja ihmettelin tavattoman lihavaa kuusikkoa siinä.
— Eikö tuosta olisi saanut heinämaata ja vaikkapa peltoakin, sanoin isännälle ja näytin ikkunasta korpea.
— Mitä siitä sellaisesta!
Asia selvisi kuitenkin siten, että he kesillä olivat niittäneet sieltä heinää ja viholaisia (nokkosia) puitten lomista, että siitä kulki lävitse pieni puro, joka nieli hyvästi veden, ja että siinä arviolta oli noin puoli metriä mutaa savikkopohjalla. Korpea saattoi olla arvioltani kymmenkunnan hehtaria.
He olivat nuoret vielä kumpikin, niin isäntä kuin emäntä, ja oli heillä neljä lasta. Kun heille oli karttunut velkaa, olisivat he myyneet uudestaan metsää, vaan sahalaisen metsänostaja (talonpoika alkujaan hänkin, lipeäkielinen ja hyvästi paikkakunnan olot tunteva) ei tarjonnut koko metsästä kuin 800 markkaa, vaikka salopalsta on laaja. — Vaan jos pohjakaupassa myyt, niin saat 2,500, oli sanonut. Ja joll'et nyt myy, niin myymättä pysyy. Kenen tätä luulet ostamaan tulevan ja mitenkä tässä tällaisella tilalla luulet itsekään eläväsi? Myy pois kun rahaa saat, ja tässä saat asua 50 vuotta niinkuin omalla tilallasi, vapaasti vallan kunhan vaan summat suoritat, ei muuta veroa mitään. Tehdään vaan kauppakirja, keväällä saat sitten asuntokontrahdin, kun toisillekin niitä tuodaan.
Kauppa oli tehty, hintaa oli isäntä saanut vielä tinkityksi pari sataa lisää, ja kauppakirjaan oli merkitty, että entinen omistaja saa pitää tilaa vuokralla 50 vuotta vasta määrättäviä ehtoja vastaan.
— Millaisethan nuo ehdot ovat? kysäsin isännältä.
— Ka en tiedä, mutta hyväthän nuo luvattiin.
Olin saanut tuon entisen isäntämiehen puheillani siitä, kuinka muualla maailmassa maata viljellään, sen verran innostumaan, että hän katsellessaan korpeaan vaaransa alla lausui huoahtaen ja mielestäni hiukan alakuloisella äänellä: "kyllä se nyt jo raatamatta jäi, sillä siinä on havumetsä, ja tuskinpa ne antavat sitä kaataa."
Ja varma olen minäkin siitä, että kyllä tuo vastainen sahayhtiön lampuoti oli siinä asiassa täydelleen oikeassa, niin vankkatekoinen kuin hän muuten näytti olevankin korven raatamiseen.
Sillä tavoin siis mennään ehdon tahdon satimeen, siinä toivossa, että eletään vuokralaisina tuolla "suurella" talon hinnalla muka ilman maan raatamista siinä samassa talossa ja luotetaan vasta määrättäviin "hyviin ehtoihin." Vaan tuonnempana tahdon palata vielä siihen, millaisia nuo hyvät ehdot ovat ja kuinka niillä eletään.
Satoja maatiloja on Pielisen vesistössä mennyt juuri tällaisista syistä yhtiöille, ja heidän omat asiamiehensä sanovatkin suoraan, että jos maanviljelys olisi paremmalla kannalla siellä, niin he eivät saisi ainoaakaan tilaa. Siis velttous ja typeryys yhdellä puolen, viekoittelu ja pohjaton omanvoiton pyynti toisella, eikä maanviljelys eikä satojen entisten tilanomistajain asema suinkaan sillä tavoin parane, jos kohta miljoonayhtiöt voivatkin yhä jakaa satoja prosentteja vuosivoittoa osakkailleen.
Savon puolella on paljon suurtiloja, n.k. hovia, joiden hoitamiseen omistaja syystä tai toisesta on kyllästynyt. Kuka valittaa maatyöväen puutetta ja kalleutta, kuka tulvain tuhoja, kuka taas ikävyyttä salomaan yksinäisyydessä y.m. Jollekulle on karttunut niin suuri velkakuormakin, ett'ei luule voivansa siitä enää selviytyä. Kaikki sellaiset myövät tilansa, vaan kun niitä suuruutensa vuoksi monasti on yksityisen henkilön vaikea lunastaa, vaikka niillä maanviljelys saattaisi järkiperäisellä hoidolla hyvinkin hyvästi kannattaa ja on kannattanutkin, joutuvat ne melkein säännönmukaisesti saha- ja tehdasyhtiöitten haltuun.
Tällaisia ovat ne syyt, jotka pääasiassa ovat meillä vaikuttaneet niin laajojen alueitten nurinkurista kääntymistä maanviljelyksestä metsän kasvuun.
Voi hyvällä syyllä väittää, että ne suurimmaksi osaksi ovat suoria kasvannaisia itse metsäin nurinkurisesta käyttämisestä, sillä sen jälkeen, kun meillä metsäliike alkoi, on maamme kyllä näennäisesti paljon edistynyt, rahaa on liikkunut toisinaan ihan tulvimallakin, mutta se on lainehtinut kovin epätasaisesti. Suuria pää-omia, loistavia liikeyrityksiä on syntynyt, mutta itse maanomistajat ja suuri rahvas, itse maan pohja on pikemmin köyhtynyt kuin rikastunut. Metsien vanhat omistajat eivät ole osanneet pääomista ottaa osaansa oikealla tavalla käyttääkseen, vaan ovat he päinvastoin velkaantuneet sielläkin, missä ennen ei velasta tiedetty mitään. Ja jota enemmän he velkaantuvat, jota tukalammaksi heidän asemansa käy, sitä helpompi on miljoonapääomain tulla heidän apuunsa ja anastaa heiltä omistusoikeus itse maahan.
Mutta jos niillä seuduilla, joissa yhtiöt nykyään itsevaltiaina herroina isännöivät, olisi ollut edes puolta vähemmän metsiä yksityisten mielivallan hoteissa, jos siellä olisi ollut vähänkään paremmat kulkuneuvot edes kymmenen vuotta sitten, ja hiukankin paremmat krediittilaitokset kuin maakauppiaat, niin varmaa varmempi on, että paljoa useampi mies todella eläisi tätä nykyä vapaasti omalla tilallaan, ja paljoa vähemmän kuuluisi huokauksia kunnallisten verojen painosta ja irtolaisväestön tulvasta.