VI.
Yhtä ja toista keinoista, joita on käytetty metsien ja erittäinkin maatilojen ostossa.
Kaikenmoisten joko hienompain eli karkeampain viekoituskeinojen sekä heikompansa tai tyhmempänsä nenästävetämisen taitoa pidetään tavallisesti kaikilla asioimisaloilla etevyyden merkkinä, suorastaan hyvänä avuna, ja siihen se useasti perustuu monen miljoonamiehen ja "afäärineron" koko "vakava pohja." Pitää osata aina nyästä oikealla hetkellä, niinkuin onkimiehen, ja käyttää toisen nälkää hyväkseen, sillä jos kirjaimen mukaan seurattaisiin vanhan kivitaulunkin kymmenettä pykälää, niin sittenhän meidän todella täytyisi kaikkien "syödä leipämme otsamme hiessä", ja se leipä olisi meille kaikille jotensakin yhtä niukka tai vaikkapa yhtä runsas. Vanhat profeetat ovat kuolleet, sanotaan, eikä niitä enää sovi seurata. Kauppojen alalla täytyy aina vapauden vallita, omantunnon vapauden etupäässä, jota ei mikään saa sitoa, sillä ruvettaisiinko niitä omantunnon mukaan hieromaan, ja niissä lähimmäisen omaa punnitsemaan ja aprikoimaan, niin seisahtua taitaisi koko tämän maailman kauppa ja ehkä seistä jymähtäisi koko tämä pallopahanen! Suurissa kaupoissa on aina suuri "riski", sanotaan, siis pitää niissä saada suuri voittokin, s.o. pitää ostaa niin halvalla kuin vaan voi, ottaa vaikka ilmaiseen, katsomatta kenenkä omaa se on, ja myydä niin korkeasta hinnasta kuin suinkin saa. Ja jos siinä ostoa tai myyntiä tehdessä nyletään vaikka koko nahkakin, on se tietysti ihan niinkuin olla pitää ja itse kauppakäsitteen mukaista. Meillä tämä on pitänyt mainiosti paikkansa juuri suurimmissa kaupoissa, metsäkaupoissa, joista tässä edellä jo on otettu esimerkkejä. Ostajat ovat ylimalkaan olleet kehittyneemmällä kannalla sillä kauppa-alalla kuin myyjät. Halvalla on ostettu ja monenmoisia keinoja on koetettu ja käytetty, että olisi tavara saatu ostaa vielä sitä halpaakin halvemmalla.
Jättääksemme nyt kokonaan syrjään viinan, tuon jokapäiväisen ja hyväksi huomatun viettelykeinon, jolla kuka pässinpää tahansa voi viedä vaikka housut lähimmäisensä jalasta ja jolla meiltä on keikuteltu miljoonia tukkia vesistöltämme alas, sopii tässä mainita muutamia muita keinoja, jotka vaativat jo koko joukon kehittyneempää ammattitaitoa.
Juvan pitäjän Rautuen ja Hirvensalon kulmilla esim. ja kyllä muuallakin ovat tukkimiehet levitelleet sellaista huhua, että senaatti olisi kehoittanut nyt juuri myymään metsiä niin paljon kuin mahdollista, koska niitä kohta ei saa enää ollenkaan myydä, tulee uudet maanjaot, joissa metsät menevät muille omistajille y.m.
Keino on tepsinyt monessa kohti hyvästi. Sellaisia valeita uskotaan ja tehdään hätäisyydessä kauppoja, mutta jos joku sivullinen, joka ei ole tukkipuulaakin miehiä, puhuu täyttä järkeä, niin häntä ei uskota.
Kun esim. Pihtiputaalla myytiin aimo honkatukkia 20 pennistä kappale, niitä tukkia, joitten tervoittuneet kannot ehkä vielä vuosisatoja pysyvät muistomerkkeinä Pihtiputaan kankailla siitä mitä siellä ennen on ollut, vaan mitä siellä ei enää ikinä tule olemaan, oli siellä silloin käynyt eräs oululainen merikapteeni laivanrakennuspuita ostelemassa. Hän oli kiellellyt isäntiä hätäillen myymästä metsiään koska heillä ei ollut erityistä pakkoa siihen, puhunut heille järjen kieltä ja vakuuttanut, että vielä he niistä saisivat useita markkoja kappaleesta, sillä hän tunsi puutavaran hinnat ulkomailla ja tiesi, että sehän on raaka-aine, joka on yhä vähenemässä samalla kun sen tarve lisääntyy. Mutta miestä, joka päästi suustaan sellaisia sanoja, pidettiin höyräpäisenä kovalla maalla, lienee hän sitte merellä ollut kuinka viisas tahansa.
Ja vähänpä uskotaan sellaisia puheita nytkään vielä, mutta sitä kyllä uskotaan, kun sahalaiset vakuuttavat, ett'ei puutavara tulevana vuonna maksa enää mitään, ei homeista äyriä, he saavat kauheita tappioita niistä metsistä, joita ostavat, mutta he nyt sentään vielä ostelevat niitä niinkuin säälistä talonpoikia ja työkansaa kohtaan. Vaan ensi vuonna he eivät enää voi ostaa. Se on nyt myytävä, mikä on myytävä, jos mieli rahaa saada.
Kruununtiloilla on tietysti aina ollut ja tulee vastakin olemaan parhaat metsät, niitä kun ei ole ennen perintölunastusta päästy tärväämään. Niitten koskemattomien aarteitten voittamiseksi ovat sahalaiset paljon älyä haaskanneet. Esim. Etelä-Savossa on löytynyt kruunun tiloja, joihin omistajat eivät ole saaneet perintöpapereita, koska tilat eivät vielä ole olleet lain määräämässä kunnossa. Silloin on joku sahayhtiö tullut omistajalle apuun, antanut etukäteen metsää vastaan rahaa tai ryhtynyt itse rakennushommiin tilalla. Kun omistaja siunatulla avulla siten on päässyt itsevaltiaaksi isännäksi tilalleen, on avun antaja iskenyt metsään käsiksi. Kaikki on mennyt hyvin, mutta lopputili on usein päättynyt siten, että omistaja onkin jäänyt auttajalleen velkaa, "koska metsä ei ole vastannutkaan tilan kuntoonpanemisessa syntyneitä menoja".
Monessa muussakin kohti Savon puolella, esim. Iisalmen pohjoissalolla kuulee myöskin entisistä kruununtiloista varsin huvittavia ja metsähuijausta kuvaavia kertomuksia, vaikka minä puolestani en voi niiden todenperäisyydestä valalle mennä. Niitä olivat entiset eläjät alkaneet innokkaitten tukkimiesten kanssa yksissä tuumin hommata perintötiloiksi, ja siinä oli menetelty esim. seuraavalla tavalla: käännettiin jollakulla aholla hiukan turpeita alassuin, peitettiin niillä kivet ja kannot, ja niin oli laissa määrätty perintötalon pelto valmis. Rakennettiin sitten uljas tupa, mutta kun kestävämmän muuriaineen saanti olisi käynyt liian kalliiksi, tehtiin tuvan nurkkaan uuni hirren pätkistä, jotka päältäpäin tahrittiin savella. Siinä oli rakennus, vankka ja syynikelpoinen, niinkuin perintötalossa ainakin, ja vaikka en ole sellaista tupaa koskaan nähnyt, olisin sentään sydämmeni ilolla tahtonut olla näkemässä, kuka siihen uuniin pisti ensimäiseksi takkavalkean! Siten kerrotaan saadun tiloja perinnöksi, sitten paljastettiin niiden uhkeat, valtion hoivissa varttuneet metsät, ja seuraus oli että omistajat köyhtyivät, eivät voineet enää suorittaa veroja, ja niin joutui sellaisia tiloja kruununpuistoksi takaisin.
Eräästä samallaisesta "Potemkinin keinosta" kuin Iisalmessakin, kerrotaan myös Pielavedellä. Sielläkin hommattiin erästä kruununtilaa perinnöksi, että saataisiin vapaasti iskeä käsiksi metsään. Talo oli sivulla tiestä, laajan puuttoman suon takana, mutta näkyi sentään hyvästi tielle. Pihalla sattui olemaan suuri, kalliontapainen maakivi, ja siinä se melkein olikin ollut kaikki, mitä nähtävää oli.
Ajettiin sitten miehissä syyniin, rattailla ajettiin, sillä kesäiseen aikaanhan ne ovat talon pellot tarkastettavat.
Mutta asianomaiset olivat läimäyttäneet hyvänpuolisesti syyniherroja ohranjyvällä silmiin — niin kerrotaan — ja kun siinä oli rattailla mukava istua, niin katseltiin vaan taloa ja sen tiluksia siitä maantieltä.
"Onpa tässä talossa peltoa, sileää ja kivetöntä", tuumasivat herrat suota katsellen ja silmiään siristellen.
"Onhan sitä, vaan ei se tämä aivan kaikki peltoa ole. Tämä etupuoli on niittyä, niinkuin näette", arvelivat asianomaiset.
"Niinpä todella näkyy olevankin. Ja taitaapa olla rakennuksetkin kunnossa, mitäpä me sinne viitsimme huonoa tietä koluuttaa, näkeehän nuo tähän. — Ka, onhan siinä keskellä pihaakin joku iso rakennus — niinhän tuo on kuin kivestä — mikä se on rakennus?"
"Se on läävä!"
Syyni oli pidetty, talo on sen jälkeen ollut monilla omistajilla, nykyään kuuluu se olevan eräällä sahayhtiöllä ja autiona — ei kuulu olevan siitä ennallaan enää muuta kuin nuo laajat pellot ja mainio harmaakivinen navetta.
Tämä on hauska kertomus tällainen ja siksi olen sen tähän ottanut, ja niitä taitaisi löytyä enemmänkin, jos niitä keräämään rupeisi.
Niin on keinoteltu metsiä yksityisiltä, niin vielä valtionkin hallussa olevia, petkutettu ja vietelty yksinkertaista rahvasta, soaistu silmät valtion virkamiehiltäkin — joko heidän tietensä tai tietämättään, sitä on vaikea päättää.
Maatilojen haalinnassa ovat sahayhtiöt, tai oikeastaan heidän asiamiehensä käyttäneet samanmoisia keinoja kuin metsienkin ostossa. Moni on kyllä myynyt heille talonsa aivan vapaasta tahdostaan, tullut suorastaan tarjoomaankin sitä, mutta paljon kerrotaan sellaisiakin tapauksia, joissa on yhtä tai toista sivukeinoa käytetty, ellei myyjä ole heti ensi hopussa ollut kauppaan taipuvainen.
Kerrotaan monessa kohti, esim. Laukaan kihlakunnan pohjoispitäjissä sellaisiakin tapauksia, että sahalainen ostoinnossaan on esim. lahjonut jonkun perheen jäsenistä, turhamaisuutta rakastavan emännän tai tyttären, tahi huonoon elämään taipuvaisen pojan viettelemään perheen isää luopumaan tuosta "vanhanaikaisesta ja huonosti tuottavasta maantyöstä" ja myymään talonsa. Toisia isäntiä taas on koetettu saada, velkaantumaan niin paljon kuin mahdollista, ja kun siinä on onnistuttu, kun mitta on tullut täyteen, on sahalainen sopivalla hetkellä iskenyt taloon kiinni ja pakottanut sen myyntiin. Ja hinnoissa ei tavallisesti tule mikään kilpailu kysymykseen. Sillä näyttää aivan todenmukaiselta, että yhtiöillä on solmittuna jonkunmoinen rengas keskenään. Sen huomaa esim. Pihtiputaalla ihan selvästi niistä kahdesta yhtiöstä, Hallasta ja Haapakoskesta, jotka siellä etupäässä isännöivät. He eivät ole koskaan asettuneet toistensa tielle. Heille on ollut etuisinta pysyä kumpikin omassa piirissään: ota sinä tuo, minä otan tämän, tilaa täällä on meillä kummallakin. Kukaan yksityinen ei liioin ole pystynyt kilpailemaan heidän kanssaan, sillä jos sitä joku on koettanutkin ovat hänen asiansa tavallisesti kääntyneet niin hullulle tolalle, että elämä on hänelle pian tullut hyvinkin happameksi. Jos hän on sattunut ostamaan jonkun hyvän metsätilan kuinka edullisesti tahansa, on hän useinkin jäänyt siihen ötköttämään metsineen, tukkineen, sillä kaikkivoivat yhtiöt eivät ole niistä huolineet, eivät hinnasta mistään. Ja jokaista, joka vähänkään rohkenee pistäytyä väliin heidän kaupoissaan, vihaavat yhtiöt, ja kutsuvat kansan yllyttäjäksi.
Seuraus onkin miltei kaikkialla ollut, että useimmat varakkaat ja keinokkaammat yksityiset ovat katsoneet parhaaksi ja etujensa mukaisimmaksi lyyhistyä yhtiöitten mahtavien siipien alle, ruveta edistämään heidän asioitaan ja nokkelasti nokkasemaan ne murut, joita äveriästen pöydiltä putoilee. Ja jos suupuheisiin saa luottaa, niin kerrotaanpa yhtiöitten mahtavuudesta jo esimerkkejä, että heidän kauppojaan on kiinnitetty sellaisissakin tapauksissa, jolloin he ovat ostaneet talon alaikäiseltä tai muuten jakamattomalta pesältä, jommoiset kaupat yksityisten tekeminä aina armotta on kumottu.
Eräällä taholla, sekin Keski-Suomen kulmalla, kuuluu jumalansanaakin käytetyn hellyttämään jonkun itsepintaisen salonukon mieltä "auttamaan lähimmäistään", joka on ollut hyvän puumetsän tarpeessa. Mutta minkä verran siinä on ollut todellista jumalisuutta mukana, selvinnee ehkä jo yhdestä tämänkaltaisesta esimerkistä: asiamies oli eräältä köyhältä mieheltä ostanut hakkuuoikeuden hänen koko metsäänsä 200 markalla 20 vuodeksi. Mies joutui rahan pulaan ja nyt tarjosi sama asiamies koko talosta 600 markkaa, esiintyi hyvin jumalisena ja puhui laajalti tämän maallisen tavaran turhuudesta ja katoavaisuudesta. Isäntä ei sentään sillä vielä muuttunut ihan täydelliseksi Sakeukseksi, varsinkin kun tiesi, ettei ostajakaan ollut aivan sitä lajia tarvitsevaisia, joille olisi tullut koko omaisuutensa jakaa, ja sen vuoksi oli hän siksi rohkea, että tinki kauppasummaa hiukan korkeammaksi.
"Ai, ai rakas veli, älä sinä pyydä sitä viimeistä penniä, kyllä sinulle jumala siunaa takaisin", uikutti nyt tuo jumalinen ostaja.
Silloin sattui niin, että muuan yksityinen sivultapäin tarjosi isännälle talosta kaksituhatta markkaa — ei erityisessä kauppa-innossa, vaan muuten koetellakseen, kuinka suuri tuon jumalisen miehen viimeinen penni olisi, tai ehkä pysyttääkseen köyhää miestä rauhassa tilallaan. Kun ostaja sai tämän tietää, julmistui hän ja maksaa paukautti talosta 4,000 markkaa. Siis tuo viimeinen penni, jonka jumalan muka piti siunaaman takaisin köyhälle talonsa myyjälle, ei tehnyt enempää eikä vähempää kuin tasan 3,400 markkaa, ja olisiko sen joka kaupassa, mitä on tehty, laskea ihan tunnon ja oikeuden mukaisesti, niin tekisi se usein vielä kymmenen kertaakin tämän summan.
Moni tällainen huomaa kyllä jäljestä päin, ett'ei jumalan sanaankaan ole luottamista joka miehen suusta, eikä siunausta tule, vaikka tekisi sahayhtiöille kuinka suuria lahjoituksia tahansa.
Toisaalla taas käytetään muita viettelykeinoja, eikä kajota ollenkaan ihmisten hellempiin tunteihin — tämä kaikki aina miestä myöten, sillä yhtiöitten asiamiehet tuntevat tarkimmilleen talot ja talojen asukkaat sillä paikkakunnalla, missä he liikkuvat. Kun he tapaavat mieleisensä talon, jota haluavat pohjineen ostaa, niin siihen he asettuvat vaikka asumaan ja alkavat kutkutella omistajaa juuri siitä kohdasta, jonka huomaavat parhain kutajavan. Sanalla sanoen, kaikkia keinoja koetetaan. Ken on jumalinen, sille puhutaan jumalan sanaa, ken on viinaan menevä, sille annetaan viinaa, ken on laiska, sille luvataan työttömät päivät ijäkseen, ken on köyhä, siitä luvataan tehdä ikuisiksi ajoiksi rikas, ken valittaa työväen puutetta ja kalleutta, sekä siitä johtuvaa maanviljelyksen kannattamattomuutta, siitä luvataan tehdä sellainen herra, jonka ei enää koskaan tarvitse mokomia asioita huolehtia, ken sadattelee huonoja maita, huonoja vuosia, hallaa ja vesitulvia, se luvataan yhdellä iskulla kaikista sellaisista vastoinkäymisistä vapauttaa — kun vaan myy talonsa "puulaakille" ja alkaa elää selvällä rahalla.
Usein, kun omistaja ei ole ollut halukas vapaehtoisesti myymään taloansa, on käytetty sellaisiakin keinoja, että hänen lopulta on ollut pakosta luopuminen isännyydestä, jos vaan edellytykset ovat olleet vähänkään sellaiset, että häneen puolelta tai toiselta on pystytty käymään käsiksi.
Tässä yksi esimerkki:
Lähellä Pihtiputaan kirkkoa on eräs 1,12 manttaalin talo, josta omistaja aikaisemmin oli myynyt metsän yhtiölle 10-tuumaisiin saakka 1,500 markan kauppasummasta. Kun hakkuu-aika loppui ja tilalle vielä jäi summaton määrä pienempää tukkimetsää, vietteli sahalainen isäntää jatkamaan kontrahtia. Tämä ei kuitenkaan suostunut, toivoen saavansa vastaisuudessa parempaa hintaa, vaan koetteli elää kituutella tehden pieniä velkoja — tuo ensimmäinen metsäraha oli tietysti aikoja sitten mennyt. Miehellemme sattui onnettomuuksia ja vihdoin joutui hän eräälle varakkaammalle isäntämiehelle velkaan parituhatta markkaa. Tämä velkakirja, joka oli taloon kiinnitetty, keinoteltiin siirretyksi muutamalle juoponsekaiselle velikullalle, ja nyt alettiin sillä hakea taloa myytäväksi. Ei mikään auttanut. Omistaja tarjosi monenmoisia ehtoja, koetti kaikki keinonsa saadakseen pitää talonsa, sillä hän oli niitä harvoja, joka ei olisi hevillä luopunut maastaan, jonka arvon hän tiesi monta vertaa suuremmaksi kuin tuo velka. Eräs maakauppias lupasi jo auttaa, mutta se oli vaan joku diplomaattinen viivytys asiassa, se avun lupaus peruutettiin ja mies joutui vaan entistään kireämmälle.
Silloin ilmestyi vihdoin tukkiherra itse pelastavana enkelinä (hän oli tietysti kaiken aikaa sivulta päin johtanut asiain juoksua) ja tarjosi hätäytyneelle isännälle 4,000 markkaa koko talosta, lapasi hyvät asunto-ehdot ja monia muita etuja, muun muassa maksavansa päälle kaupan isännän velan kunnan lainajyvästöön — noin 10 hehtolia viljaa. Mutta sitä ei kuulu maksetun eikä ole asuntokontrahtiakaan annettu.
Aivan samallaisia tapauksia, joissa sahalaiset joko välillisesti tai välittömästi ovat vehkeilleet tilanomistajain asioissa saadakseen heidät luopumaan taloistaan, kuulee Savon ja Karjalankin puolella tuhkataajaan. Heitä on jonninjoutavista maksettavista pakotettu konkurssitilaan, heille on annettu velkaa, mutta on pienimmästäkin velasta otettu talo panttiin ja koetetaan sitten sitä saada apajaan.
Tämä onnistuukin aina, jos talojen eläjät vaan ovat köyhtyneitä tai muuten veltonpuoleisia — ja ikävä sanoa, niin melkein säännöllisesti sattuu olemaan siellä, missä metsähuijauksen kohmelosta ei vielä ole päästy selviämään. Heitä elätetään joku aika, mutta toisaalla tavallisesti jo hyvän kaupan innossa kohahdetaan, että "kyllä minä nyt annan, mutta kohta on talo minun".
Mainittava on tässä yhteydessä, että kaikissa tällaisissa keinotteluissa ovat yhtiöitten parhaina apumiehinä sydänmailla olleet maakauppiaat. Ei ainoastaan Karjalan kulmilla, missä heidän valtansa on suurin, vaan Savossa ja Keski-Suomessakin ovat juuri he olleet paikkakuntain parhaat synnynnäiset maatilojen "värvääjät" yhtiöille. Sillä suoraan sanoen, juuri heidän kauttansa on ylellisyys ensin päässyt metsähuijauksen alkuaikoina leviämään sydänmaille, ja sen jälestä suuri määrä laiskistumista sekä yleinen velkaantuminen, josta ei ennen tiedetty mitään.
Kaikkialla, mutta eritoten Rajakarjalan puolella, Ilomantsissa, Pielisessä, Nurmeskulmalla ja Rautavaarassakin, kuulee surkeita kertomuksia heidän "sivistävistä" toimistaan.
Hankittiin halpoja väkijuomia, värjätyitä viinoja, joita muun räämän ohessa moninkertaisesta hinnasta myytiin herkkäuskoisille salon ukoille. Niihin menivät ensimmäiset tukkirahat ja moni isäntä lojui vaan kauppiaitten seutuvilla ja jätti jo silloin maittensa viljelyksen takapajulle, möi sitten metsää uudestaan, tärväsi rahat taas — ja joutui lopulta kauppiaalle velkaan.
Tämä otti kiinnityksen hänen tilaansa, haki sen sopivalla hetkellä myytäväksi ja sai sen tavallisesti itselleen ihan polkuhinnasta, niinkuin oli tarkoittanutkin. Sitten rupesi hän tekemään sillä afääriä, laittoi siitä sellaisen satimen, joka lauetessaan toi hänelle joka kerta lisää rahaa. Hän möi näet sen uudestaan jollekulle köyhälle miehelle, tavallisesti sellaiselle, jolla oli maksaa hänelle muutamia satoja markkoja käteistä rahaa. Lopusta tehtiin velkakirja, vaadittaissa maksettavaksi. Jonkun ajan kuluttua hakikin kauppias taas velkansa ulos, ja silloin meni köyhältä mieheltä sekä talo, että se raha, jonka ostaissaan oli siitä antanut. Sitten möi kauppias saman talon taas samalla tavalla, ja otti taas itselleen — yhä samalla tavalla. Otettuaan täten aikansa rahoja taimikaupoilla, on loppu tavallisesti ollut se, että maakauppias on tuollaiset talonsa myynyt vihdoin suurella voitolla sahayhtiöille.
Hän kyllä on osannut hyötyä maatilojenkin kaupoissa hän, käärinyt yhtä ja toista kokoon, mutta monen talon entinen omistaja on joutunut puille paljaille. Täten ovat kauppiaat suoranaisesti saattaneet ja saattavat yhä maatiloja hukkaan maanviljelykseltä, mutta enemmän on sellaisia taloja, joiden myyntiin he ovat ainoastaan sivultapäin vaikuttaneet, s.o. velkaannuttamalla niiden omistajia. Heidän joukossaan löytyy todellisia kukkia tuon liikemaailmassa yhäti ylistetyn "afäärineron" alalla, nykyjään satojen tuhansien, ehkäpä miljoonainkin miehiä, joiden yhteiskunnallinen luotto on kasvanut samassa määrässä kuin heidän rahansakin, samalla kun tuhansilla köyhillä maanviljelijöillä ei ole luottoa missään muualla kuin heidän luonaan — aikansa.
Juuri Rajakarjalan kulmalla löytyy esim. eräs pohatta maakauppias, joka hyvistä toimistaan ja köyhän väestön avustamisesta puhuessaan on suoralla ylpeydellä kohahtanut, että hänen parhaita kauppojaan oli se, kun hän maksoi talosta 25 markkaa, ja hän saa siitä sentään metsän vuoksi ainakin 10,000!
Tällaisia loistokauppoja tekevät kyllä sahalaisten asiamiehet mieluimmin itse, mutta suovat sentään usein aivan kernaasti "pienen voiton" välikauppiaallekin; ja yleensä tuntuukin aivan siltä, kuin juuri maakauppiaitten ja sahalaitosten välillä vallitsisikin joku hieno, keskinäisen sympatiian side, aivan kuin heihin voisi sovelluttaa sananlaskun "yhtä luuta vuohen sarvi, sitä poski kuin pääkin."
En voi olla mainitsematta tässä yhtä esimerkkiä niistä keinoista, joilla pääomat sellaisessa vähän viljellyssä ja maailman suurliikkeestä syrjäisessä seudussa kuin esim. Pohjois-Karjala, ovat voineet paisua aavistamattoman suuriksi.
Siellä on ollut kauppiaita, jotka ahtaina raha-aikoina eivät millään muotoa ole talollisille lainanneet rahaa, vaan ostaneet heiltä esim. viljaa, jos sitä on sattunut olemaan (ja sitähän meikäläisissä oloissa näyttää maamiehellä melkein aina olevan silloin kuin rahasta on puute). On maksettu rukiista esim. 15 mk tynnöriltä — ja siten on tarvitsevainen saanut rahaa kipeimpiin tarpeihinsa. Mutta kun jyvät oli myyty, tuli leivän puute, ja nyt oli käännyttävä taas kauppiaan puoleen. Tuo hyväsydämminen mies antoi kyllä viljaa velaksi, vaikkei ollut antanut rahaa. Tosin oli hänen viljansa kallista — 30 mk. tynnöriltä — mutta minkä sille teki, hädässä täytyi ottaa ja antaa velkakirja tai vekseli 6 % korolla, puhdas, laillinen paperi, josta kukaan ei voinut sanoa, että se olisi ollut koronkiskomista. Turhien vaivain välttämiseksi välitettiin tällaiset kaupat lopulta usein niin mukavasti, ettei ostaja monasti vienyt jyviään ollenkaan myöjän aitasta pois, vaan möi ne samassa laarissa isännälle takaisin, jossa ne oli ostanutkin — hinnassa vaan oli pieni ero.
Paljon voisi kertoa tällaisia loistavia kauppoja, vaan kun ne eivät suorastaan kuulu kertomusteni alaan, heitän ne syrjään. Summa on se, että tuhannet tilalliset ovat epäsuotuisissa krediitti-oloissa lisänneet velkakuormaansa, ja kun moni heistä ei ole keksinyt muuta pelastuksen keinoa, on hän myydä läimäyttänyt koko talonsa sahayhtiöille, joiden asiamiehet kuljeksivat paikasta toiseen yllyttämässä "että myy nyt ajoissa, ellet sitä tee, niin myymättä jää itseltäsi".
Jos tämä jo tuntuu ikävältä, että miehet, joiden varsinaisena elinkeinona on kauppa, ovat välillisesti tai välittömästi vaikuttaneet maatilojen rappeutumiseen ja jouduttaneet niitä entisiltä omistajiltaan suurten yhtiöitten metsämaiksi, niin vielä ikävämpää on kuulla se, että valtion virkamiehiäkin on antautunut yhtiöitten avustajiksi.
Ja sellaista on tehty tavalla, joka ei heille ollenkaan soveltuisi, heidän kun päinvastoin pitäisi oleman yksinkertaisen kansan avustajina ja neuvojina. Tätä ei tietysti kernaasti ottaisi uskoakseen se, joka ei ole paikkakunnilla liikkunut, mutta kun kuulee aivan varmojen ja luotettavien henkilöitten puheita heidän toimistaan, niin täytyy asian väkiseltäkin uskoa todeksi. Eikä tarvitse kaukaakaan oleskella salopitäjissä, kuten esim. juuri Pohjois-Karjalassa ja monella muullakin kolkalla maatamme, kun jo itsestään huomaa, että esim. ruununnimismiehillä on hyvin hyvä taipumus metsä-afääreihin ja että he yleensä kovin helposti kallistuvat rikkaitten yhtiöitten puolelle.
Pielisjärvellä esim. kuuluu vakaisten miesten kertomuksien mukaan nimismies yhteen aikaan liikkuneen jotensakin julkisesti erään sahayhtiön asioilla, ja onpa siitä aikoinaan käyty sanomalehdissä jupakkaakin. Tiedetään varmaan, että Pielisjärven Uudessakylässä on 8:ssa kruununtalossa, joiden asuntakuntoisuutta sama nimismies ennen on syynäillyt ja silmällä pitänyt, nykyään asuntaoikeus ja valta perinnöksi hakuun myyty sahayhtiölle — ja juuri näissä kaupoissa kerrotaan mainitun nimismiehen muutamissa olleen osallisena.
Toinen valtion virkamies, joka paljon on puuhaillut näissä samoissa asioissa, on henkikirjuri Nurmeksessa. Puheista päättäen eivät hänenkään asioimistoimensa ole juuri parasta laatua, ja samaan viittaa sekin seikka, että hänet aivan hiljattain oli Juuan puolelta haastettu Nurmeksen käräjiin vastaamaan monenmoisista virheistä siellä tekemissään talojen kaupoissa. Hän onkin jo kauan aikaa häilynyt sahayhtiöitten ja tilanomistajain välillä, ostellut ja myynyt metsiä ja maatiloja, purkanut hakkuukontrahteja toisaalla ja toisaalla taas välittänyt tilojen pohjakauppoja yhtiöille. Lopulta on hän näissä kaupoissaan joutunut riitaan niinhyvin yhtiöitten kuin monen yksityisenkin kanssa, ja siitä on, kuten jo mainitsin, ollut seurauksena rettelöt ja oikeudenkäynti.
Tuollaiset jutut ovat jo muutenkin ikäviä ja vielä ikävämmiksi ne muuttuvat, kun paikkakunnalla yleisesti tiedetään, että niihin on valtion virkamies ollut aihetta antamassa.
Useita tiloja, joiden metsiin sahayhtiöillä on ollut hakkuu-oikeus, on sama henkikirjuri ostellut Juuan pitäjän Polvijärven ja Petrovaaran kylissä ja antanut entisille omistajille niihin jonkunmoisen asunto-oikeuden. Moni niistä on sentään joutunut jo sahayhtiöille, (joka lienee ollut tarkoituskin) toinen osa taas eräälle helsinkiläiselle, joka niihin parhaillaan hakee lainhuudatuksia, huolimatta siitä, että entiset omistajat väittävät, ett'ei heidän kauppakirjoissaan määrätyitä maksuehtoja vielä ole täytetty. Kuinka lieneekään, mutta monta harmia ja puuhaa, jopa pitkiä Helsingin matkojakin ovat nämäkin kaupat tilojen entisille omistajille aiheuttaneet ja oikeuksiin niistäkin kuuluu hankittavan. Ostetaan ja myydään, vaihdetaan ja rettelöidään vähäisistä maatiloista niinkuin markkinoilla hevosluuskista.
Monessa muussakin paikassa ovat virkamiehet, erittäinkin juuri nimismiehet ruvenneet metsäkauppoja tekemään ja sahalaisten asioita ajamaan, mutta tuntuu niitä olevan muitakin samanlaisia, jotka hyvällä omallatunnolla nostavat valtiolta palkkansa ja samalla saattavat yksityisesti lisätä sitä vetämällä kaikessa ystävyydessä yksinkertaisia talonpoikia nenästä, vaikka todellinen tunnollisuus ja lähimmäisen rakkaus vaatisi heitä oppineempina opastamaan kansaa siihen, "että jokainen saisi omansa pitää ja nautita". Kuinka käy esim. monen oikeusasian silloin, kun paikkakunnan yleinen syyttäjä muitta mutkitta yhtyy aina väkevämmän puolelle? Esimerkkejä sellaisista kerrotaan paljon, esim. Laukaan kihlakunnan puolella, puhutaan takavarikoista, joita on laittomasti purettu, kun yhtiön etu sitä vaatii j.n.e.
Onko kummaa jos kansa monessa kohdassa sydänmailla on tullut siihen käsitykseen, että yhtiöt ovat kerrassaan kaikkivaltiaita, kaikkivoipia, jotka saavat tehdä mitä tahansa, joiden raha komentaa kaikki ja joiden alle täytyy yksityisen maanomistajan alistua niinkuin kohtaloonsa, olipa asia mikä tahansa. Sellainen usko alkaa levitä, ja paljon tapahtuu laittomuuksia, joista eivät tilanomistajat rohkene lopulta valittaakaan siinä pelossa, että he kumminkin joutuvat alakynteen.
Olen ehkä liian paljon poikennut syrjään varsinaisesta aineestani, puhuessani näin pitkältä kaikenmoisista keinotteluista y.m. mutta nämä kaksi asiaa, nimittäin metsähuijaus ja maatilojen joutuminen yhtiökäsiin yhdeltä puolen sekä kaikenmoiset juonet ja koukut toiselta puolen ovat minusta näyttäneet olevan niin läheisessä yhteydessä toistensa kanssa, että jos yhdestä jotain puhuu, ei voi olla toisestakaan mainitsematta. Sillä onhan hyvin tavallista, että inhimilliset heikkoudet, keinottelu ja helpon rikastumisen halu pyrkivät esiin vakautuneempainkin liikkeitten alalla, saati sitten metsäliikkeen, jossa valmiin tavaran kauppa on kylläkin vakaantunut, vaan jossa, mitä raaka-aineen myyntiin tulee, ei meillä yleensä ole ollut järkeä mukana ollenkaan.