VAIKEA ASEMA
Minä en ole eilen syntynyt — kaukana siitä. Olen jo niin vanha, että tuskin enää kaikin ajoin muistan syntymävuottani. Otsani on kurtuissa, poskeni ryppyjä täynnä. Päälakeni voin kyllä useimmissa tapauksissa pitää hatulla peitettynä, sillä minulle sattuu aniharvoin sellaisia tilaisuuksia, joissa sen paljastaminen muitten läsnäollessa olisi välttämätön, mutta leukani täytyy minun aina pitää sileäksi ajeltuna niinkuin kuorittu nauris, ett’ei se paistaisi harmaalta, sillä sitä en voi millään peittää. Jos sitä vielä alkaisin peitellä, esimerkiksi villahuivilla, niin pidettäisiin minua ainakin satavuotiaana. Ja se olisi sentään jo liikaa.
Kaikki tämä ei haittaisi mitään, jos minulla vaan olisi täydet oikeudet olla vanha. Minä saattaisin kulkea vapaasti, reimasti, ja antaa partani kasvaa. Kurttuinen otsani ja harmaa leukani tuottaisivat minulle ehkä vaan kunniaa, niinkuin muillekin vanhoille, joitten elämä on ollut työ ja vaiva — niinkuin useimmin uskotaan. Minä saattaisin käydä teaattereissa, laulajaisissa ynnä muissa kansankokouksissa, antaa päälakeni hohtaa kunniakseni ja sanoa nuoremmille hyvällä omallatunnolla: »anteeksi, minä tahtoisin istua», tai: »väistäkäähän hiukan, minä tahtoisin lähemmäksi», tai monasti suoraan ja lyhyesti vaan näinkin: »minä tulen täältä»! Ja minä saattaisin istua hienoilla päivällisillä hienojen naisten keskellä, ja he osoittaisivat minua kohtaan suurta huomaavaisuutta, katselisivat minua ehkä peittelemättömällä ihastuksella ja päästäisivät ruusuisilta huuliltaan makeita sanoja, ja minulla olisi oikeus käyttää kaikki tämä hyväkseni — jos minulla vaan olisi oikeus olla vanha.
Mutta nyt, — — — no saattepa kuulla.
Olen joskus sattunut ihmisten seuraan, joille ikä jo on antanut arvokkaisuutta ja sananvaltaa, suoraan sanoen: auktoriteettia. On puhuttu viisaita sanoja elämän kokemuksista ja tehty johtopäätöksiä ja tuomioita niitten nojalla. Mutta jok’ikinen kerta, kun minä tällaisissa tilaisuuksissa olen muistanut olevani myöskin jo vanha ja luullut jotain nähneeni ja kokeneeni, ja siihen luottaen avannut suuni, on minut pahanpäiväisesti nolattu.
Tässä yksi esimerkki monien joukosta.
Istuin kerran ikään eräässä seurassa, jossa keskusteltiin monista mitä tärkeimmistä kysymyksistä yhteiskunnan alalla, lasten kasvatuksesta, äitien pyhistä tehtävistä, nuorison riennoista, nykyaikaisista höllistä rakkaussuhteista ja muista sellaisista. Muistin onnettomuudeksi sillä kertaa ikäni hyvin, aijoin vetää korteni esiin myös ja sain tilaisuuden avaamaan suuni.
— Mitä nykyaikaiseen lasten kasvatukseen tulee — jotensakin siihen suuntaan muistaakseni aloin puhua — niin syrjästä katsoen näyttää siltä, kuin niitä opetettaisiin ryömimään vanhempain ihmisten nenälle, ennenkuin vielä osaavat kunnolleen ryömiä edes lattialla.
Siihen loppui puheeni. Sen enempää ei minun mielipidettäni suvaittu kuulla, ja tämä suvaitsemattomuus osoitettiin jotensakin nenäkkäillä keskeytyksillä, joita singahteli joka taholta niin että korvani kuumenivat, mutta varsinkin rouvain puolelta. Kymmenkunta paria pilkallisia ja murhaavan pistäviä silmiä oli suunnattuna minua ainoaa onnetonta kohti.
— Syrjästä katsoen todellakin, hah hah haaah! Mies, jolla ei ikänä ole ollut omaa perhettä, eikä tule olemaankaan, ei lasta ei vaimoa, puhuu syrjästä katsoen — — —
— Näin voi puhua ainoastaan se, jolla ei ole pienintäkään kokemusta, ei hämärintäkään tietoa missään yhteiskunnallisessa kysymyksessä, sillä — — —
— Niin, kuinka voi tietää mitään yhteiskunnasta, kun ei ollenkaan tunne sitä sidettä, sitä laitosta — — —
— Sitä pyhää laitosta — — —
— Anteeksi rouva Hanhelin — — — niin, sitä pyhää laitosta, jolla koko yhteiskunta lepää ja josta koko muu elämä — — —
— Sitä pyhäin ihmisten yhteyttä — — —
— Tämä on jotain aivan hassua, tämä on kurioosia — — — nuorukainen, perheetön mies alkaa tässä viisastella kokemuksillaan — — —
Koko seura oli yksimielinen siitä, että niin todella oli asian laita, ja tämä kysymys, tämä minun oikeudeton pyrkimiseni vieraalle alalle, joutui vähitellen pohjaksi koko keskustelulle ja minä jäin kuin jäinkin siihen kurioosumiksi, jota katseltiin ja käänneltiin joka puolelta.
Vihdoin lausui eräs joukossa istuva vanha herra oikein mehevän loppuponnen koko juttuun, joka ponsi jääköön tässä mainitsematta, ja eräs rouva (ei hänen omansa, vaan jonkun toisen) ihastui siitä niin hurjasti, että minusta näytti, kuin olisi hän tuskalla voinut hillitä itseään kavahtamasta tuon sukkelan herran kaulaan. Luultavasti hän sen jälestäpäin tekikin jossain toisessa tilaisuudessa, jossa kysymys yhteiskunnan pyhästä pohjalaitoksesta ei ollut niin tärkeä.
Mutta minä riensin sieltä hiki otsani poimuissa pois, ja tuntui kuin minut olisi sieltä potkittu ja mukiloitu ulos, niinkuin pyhäin joukosta, johon en ollut kelvollinen tulemaan.
* * * * *
Minua on aina suuresti huvittanut maalaiselämä, ja on minulla paljon kokemusta kaikenlaisissa maatalouden askareissa. Sen vuoksi hain kerran isännöitsijän tointa eräässä suuressa kartanossa luullen olevani vanhana maanmiehenä pätevä hakemaan sitä. Lähetin kaikki mahdolliset paperit ja »suositukset» patruunalle ja anoin nöyrimmästi päästä huomioon otetuksi.
Ei kuulunut mitään vastausta.
Tein vartavasten matkan itse paikalle katsomaan, kuinka asian laita olisi.
Kartano oli komea, ainoastaan ovikello ja portieri puuttuivat. Astuin eteiseen ja avasin siitä umpimähkään sen oven, jolle vaistoni vei minut, huomaamatta ensiksi käyttää rystöäni ovipeilissä.
Vastapäätä ovea istui pöydän takana lihava herrasmies, niinkuin viiden karpion jyväsäkki, pää paljas niinkuin minullakin, mutta naama sileä ja punakka. Hänellä oli pitkä sikaari hampaissa, vasemmassa kädessä joku paperi, mutta oikean käsivartensa oli hän kietaissut nuoren, reippaan näköisen naisen vyötäröille, joka seisoi hänen vieressään pöydän takana ja silmäili eteenpäin kumartuneena samaa paperia, jota herrakin.
Olen maailmassa nähnyt ja kokenut yhtä ja toista, ja yhdeksi pahimmista ja loukkaavimmista asioista tiedän sen, kun joku aavistamattomasti tulee häiritsemään ihmisiä heidän tärkeissä toimissaan. Käännyin siis ovea kiinnivetäissäni silmänräpäyksessä selin huoneessa olijoihin, ja vasta tämän kömpelön ja kollomaisen tempun tehtyäni näytin heille kumartain etupuoleni.
Heidän äskeinen asentonsa oli siinä lyhyessä hetkessä koko lailla muuttunut. Herra piteli molemmin käsin paperia ja nainen seisoi pari askelta sivummalla, totisen ja virallisen näköisenä, mutta jonkun verran hermostunutta punaa kasvoillaan.
— Onko minulla kunnia puhutella patruunaa itseään — — —?
— Kyllä — — — olkaa hyvä, istukaa hetkiseksi. Meillä on tässä juuri meijerin kuukaustili silmäiltävänä.
Hän osoitti ovipielessä olevaa tuolia, minusta nähden hieman tuskallisella käden liikkeellä.
— Jaha — puhui hän, kolistellen tuhkaa sikaristaan — kaksitoistatuhatta neljäsataa neljätoista kiloa maitoa à yksitoista penniä — ja voita — — —joo, kyllä tämä lyö yhteen — nettomarkoissa tuhat kuusisataa — — — ja teidän kuukausipalkkanne — — —
Hän otti pöytälaatikosta rahaa ja ojensi naiselle, joka kumarsi, vetäytyi selkä edellä pöydän takaa pois ja lähti huoneesta, katsomatta ollenkaan minuun. Ohitseni astuissaan sipsahutti hän ainoastaan jalkaansa lattiaan, juuri kuin olisi unohtanut nostaa sitä tarpeeksi korkealle.
Minä puhuin asiani.
— Tässä on ollut vähän vaikea valinta, selitteli patruuna. — Teillä on kyllä mainiot paperit ja suosituksiakin — olette oppinut mies — mutta todistuksistanne ei käy ollenkaan selville, oletteko vanha mies vai nuori — minä haluaisin vanhaa.
Hytkähdin mielihyvästä. Kerrankin siis ikäni antaisi minulle etusijan.
— Niinkuin patruuna näkee, en ole enää poikanulikka — — —
— Sen kyllä näen, mutta te ymmärrätte minua väärin. Tarkoitan, oletteko perheellinen mies vaiko naimaton.
Siinä se oli!
Koetin selitellä asiaa oman käsityskantani mukaan, vaan se ei auttanut.
— Jaa jaa, sanoi patruuna jotensakin tiukasti ja rypisti silmiään, joita hiukan näkyi paksulihaisten poskipäitten takaa — löytyy asioita, nähkääs — — ikävyyksiä saattaa tapahtua, katsokaas, hm! Minulla on nuori meijerska — karjakot ovat nuoria, hm! Minä tahdon, että talossani vallitsee järjestys sekä siivo ja hyvä henki. — — — Niin, hyvästi, hyvästi! Suokaa anteeksi, olisin pyytänyt teitä jäämään päivällisille, mutta rouvani ei satu olemaan kotona — te ymmärrätte, niin, hyvästi, hyvästi — — —!
* * * * *
Minulla ei ole oikeutta olla vanha, sen olen aina ja joka kohdassa huomannut, mutta tuhatta hullummasti saattaa käydä, jos joskus erehdyksessä satun muistamaan itseni vielä nuoreksi.
Sellainen erehdys sattui minulle tässä aivan hiljattain. Olin kaupungissa käydessä joutunut nuorten seuraan, jossa rakkaus ja sulo ja iloinen huolettomuus vallitsivat ja jossa palavien povien salainen tuli levitti mehevätä lämpöä ympäristöön niinkuin näkymätön kiuvas.
Minun tuli siinä niin leppoisan lämmin olla, minunkin poloisen, jäseneni nöyrtyivät, nuortui vereni, ja unohdin kokonaan olevani vanha. Aloin lörpötellä ja nauraa niinkuin muutkin, iskeä merkitsevästi silmää ja tehdä sulavia kumarruksia.
Kuinka ollakaan, silmäni sattuivat kohtaamaan erään nuoren kaunottaren, joka istui yksinään eräässä sivuhuoneessa, erillään muusta joukosta. Yht'äkkiä tuli mieleeni joku välttämätön asia kulkea sen huoneen läpi, jossa hän istui, ja ohikulkeissani tuntui minusta, niinkuin hän olisi katsellut minua sangen suurella huomiolla, vakavana ja melkein surumielisen näköisenä, istuissaan siinä välinpitämättömänä muun seuran ilakoimisesta.
Oliko hän nuori?
Jaah, sitä on nykyajan naisista monasti melkein mahdoton vakuuttaa, ja tiennee sen useimmissa tapauksissa ainoastaan papinkirja sekä asianomainen itse.
Oliko hän kaunis?
Minun silmissäni hän oli todellinen kaunotar, vaikka muitten mielestä ehkä unohdettu kaunotar, koska hän istui yksin. Mutta sen parempi minulle. Minä menin ja istuin rohkeasti hänen rinnalleen, eikä hän siitä näyttänyt ollenkaan säikähtävän.
Se seikka lisäsi vielä rohkeuttani, ja nyt olin mielestäni jo niinkuin viisikolmatta vuotias. Häntä näytti huvittavan jutella kanssani ja minusta alkoi tuntua niinkuin me olisimme olleet vanhat tutut, jopa oikeat ystävät. Kohta olin jo niinkuin tuossa kuudentoista korvilla, esitin lähempää tuttavuutta hänen kanssaan ja taisin alkaa löpistä jotain muutakin — — — mutta hetken kuluttua nousi hän kiivaasti ylös ja puhui itkevällä äänellä, yli olkansa, jotain häväistyksestä, ja heitti vielä poistuessaan matkan päästä minulle seuraavat lohdulliset sanat: »sedän olisi pitänyt puhua tuollaista asiaa neljännesvuosisataa sitten — vaikka minun mammalleni — silloin se olisi ollut ehkä jonkun verran järjellistä — — —».
Hän meni jäykkänä saliin, mutta hänen itkevät silmänsä ja kiivaasti kohoileva povensa olivat tainneet paljastaa minun syyllisyyteni, sillä ovelle ilmestyi ihmeellistä liikettä, ja minä huomasin olevani jotensakin samallaisessa asemassa kuin valokuva panoraamassa.
En oikein muista, kuinka siitä suoriuduin, mutta kun vapisevin käsin ja hermostuneella kiireellä etsin hattuani eteisessä, kuulin salista repäisevän naurun rähäkän ja aina välillä jotain puhetta »siitä vanhasta hassusta», ja eräs todella nuori herrasmies tuli seisomaan salin ovelle, arvatenkin pitämään silmällä minun hattuvalintaani.
Oih, sinä petollinen Eevan tytär, joka katseellasi sait minun niin kokonaan unohtamaan ikäni! Miksi katsoit minuun ollenkaan? Kangastiko sinun sielusi surumielisiin kuvastimiin joku nuorukainen, jota ajatellessasi vaan sattumalta käänsit silmäsi minuun, vai olisiko sinun rintaasi pujahtanut ohi menevä säälin tunne minun surkastunutta olemustani kohtaan?
Tähän suuntaan mietiskellen astuskelin murhemielisenä katua ylös, toista alas, ja tulin lopulta täysin selville siitä, että pahin vaara minua uhkaa silloin, jos erehdyn kuvittelemaan itseäni nuoreksi. Sillä vihdoin huomasin minä seisovani sporttikaupan edustalla miettimässä ensi kertaa ijässäni jonkunlaisen ampuma-aseen ostoa — — —
Mutta eihän minulla ole oikeutta olla vanhakaan, siitäkin olen yhtä täysillä perillä. Onko minulla oikeutta olla mitään? Siinä pulmallinen kysymys.
Tämä on todella pirullinen tila, johon olen joutunut ja jossa minun täytyy elää, tämä tällainen tyhjä ja pohjaton keskiväli. Suo siellä ja suo täällä. »Todelliset» vanhat eivät tunnusta minun vanhuuttani ja »todelliset» nuoret kutsuvat minua sedäksi. Tämä on totisesti vaikea asema.