SATTUMA — SALLIMA — KOHTALOKO?

Taipaleen Lauri oli useita päiviä ollut miettivän ja hajamielisen näköinen, tehnyt töitään niinkuin ei oikein olisi ollut selvillä, mitä kulloinkin teki; ja kun samaan aikaan sattui juuri viikkopäiväkin kartanoon tehtäväksi, niin ei mennyt itse, vaan palkkasi etumiehen, sillä omista pojista ei ollut vielä päivätyön tekijää, vaikka hänellä niitä oli useampiakin.

Eukko ja lapset eivät käsittäneet syytä tähän hänen omituiseen ja umpimieliseen miettimiseensä, vaikka he sen kylläkin hyvin olivat huomanneet, ja kun kysyttiin, miksei isä mene itse viikkopäiväänsä tekemään, vastasi hän jonkunverran äkäisellä, tuskallisella äänellä, että »olisi tässä tärkeämpää tointa, kun saisi — tuota noin — mutta enempää hän ei puhunut, vaikka kaikesta näytti, että hän kyllä olisi tahtonut puhua.

Se oli juuri se, joka teki hänet miettiväksi, hajamieliseksi ja toisinaan tuskallisen näköiseksi, ettei saanut sanotuksi aikeitaan, sillä hän pelkäsi, että eukko iskisi heti lujasti vastaan.

— Mitä tärkeämpiä sitten? kysyi emäntä, kun viikkopäivästä oli puhe.

Lauri katsoi häneen syrjäsilmällä niinkuin arastellen.

— Niin, olisihan sitä muutakin — tuota noin, vastasi hän vaan toisenkin kerran, katkaisten lauseensa kesken, vaikka se keskeytys näytti kylläkin väkinäiseltä.

Eukko katseli kummastellen ja tutkivan näköisenä miestään, Lauria, joka aina oli ollut iloinen ja avomielinen.

— Mikä kumma sinuun nyt on mennyt? kysäsi hän. — Mitä sinä oikein mietit ja tahdot, mitä haudot päässäsi? Ethän ennen ole tuollainen ollut.

— Niin, onhan sitä — ja olisihan sitä — tuotanoin — vastasi vaan Lauri vitkalleen, mutta siihen se nytkin jäi.

Mikä kumma tosiaankin pitää oleman, ettei saa sanotuksi, mitä aikoo, ei tehdyksi, mitä tahtoo, ajatteli hän itsekseen.

Oli niinkuin joku näkymätön käsi olisi joka kerta painanut häntä suulle, kun hänen piti puhua siitä, mitä mietti. Sillä hän mietti todellakin ja oli jo miettinyt monta päivää erästä asiaa, ja mietti yhä kiihkeämmin, jota pitemmälle se häneltä jäi puhumatta.

Toisinaan valtasi hänet outo, pelonsekainen tunne. Hänestä tuntui juuri kuin olisi hän aikeissa tehdä jonkun rikoksen yleistä järjestystä tai hyvää maailman menoa tai jotain sellaista vastaan, josta hän ei ilman jälkiseurauksia tai rangaistusta pääsisi. Mutta hän ei voinut sille mitään, ja jota enemmän hän asiaa mietti ja sillä itseään kiusasi, sitä lujemmaksi tuli hänen päätöksensä, että hänen lopultakin, kaikesta huolimatta täytyy saada aikeensa täytetyksi. Se tuntui hänestä miltei elämän ehdolta — kävipä sitten kuinka tahansa. Ja kuinkapa tuosta kävisi tuollaisesta — hyvin kaikki vaan —, kunhan ensin saisi suunsa avatuksi ja sen aikeensa ilmaistuksi.

Oli tuollainen pimeä, kolkon hiljainen ja painostava talvi-ilta, jommoisena päiväsydämmen ulkoilmassa ahertanut ihminen mielellään paneutuu aikaiseen levolle ja nukahtaa huomaamattaan.

Lapset vetivät makeata unta Taipaleen tuvassa, emäntä nukkui levollisena seinän puolella vuodetta, mutta saman vuoteen lattiapuolella valvoi Lauri, käänsi vuoroin kylkeä ja toista, mietti ja hikoili, ja nousi välillä vuoteen reunalle istumaan. Hän pyyhkäsi otsaansa, kyhni päätänsä, pisti piippuun ja koetti vedellä sauhuja, mutta tupakka ei maistunut, piippu sammui yhtenään ja lopulta heitti hän sen pois.

— Kummallinen juttu, vähäpätöinen asia oikeastaan, ja sentään se vaivaa kuin painajainen, valvottaa miehistä miestä, ajatteli hän tuskallisena. — Heittäisikö koko homman ja rupeisi ajattelemaan jotain muuta, esimerkiksi halkojen ajoa kartanon metsästä, johon nyt kaikki rientävät ja josta kuuluvat aika hyviä päiväpalkkoja nykivän. Kun kehui kahteentoista markkaan Rajalakin toissapäivänä ajaneensa. Keli on mainio, ajomatka mäetön, tasainen ja lyhyt. Kelpaisi nyt ottaa rahaa miehen ja hevosen.

— Siinä asia, jota kannattaa miettiä! — On viisainta ruvetakin harkitsemaan sitä ja heittää suoraan hiiteen tuo toinen ajatus, jota tuskin sentään saa täytetyksi.

Hän paneutui uudestaan päättäväisenä selälleen vuoteelle, veti peitteen leukaansa saakka ja päätti nukkua uhallakin. Hän sulki silmänsä ja koetti ajatuksissaan seurata rahallista halkokuormaa kartanon metsästä rautatienasemalle. Usein ennenkin oli hän nukahtanut tuota pikaa, aivan rauhallisesti, kun oli ollut jotain uutta mieleistä mietittävää, josta tiesi tulevan valmista, tai kun oli muistellut entisiä hyvästi onnistuneita asioita. — Kolme metriä kun panee kuormaan — tiehän on pelkkää tasaista suota ja niittyä aina aseman tienkäänteeseen saakka, että vaikka reen sevillä sopii seistä — siinä sitten hiukan vähentää mäen alla asemalle käännyttäissä — vaan jos siitä kääntyisi valtamaantietä kaupunkiin päin, niin ei olisi isompaa mäkeä vielä moneen virstaan. — Se on mainio tie tämä maantie tästä kaupunkiin — varsinkin tällaisella kelillä. Lähellä kaupunkia kyllä on ainakin jonkun verran likaa ja sohjua, mutta sitä on niin lyhyeltä. Kahden seutuun aamulla jos lähtee kotoa, niin ennättää parhaaseen toriaikaan perille, tuohon kuuden ja seitsemän välille, jolloin ihramahat toriämmät alkavat lyhtyineen lihakuormia tarkastella. — Vaan eihän sitä ole pitkiin aikoihin enään kuljettu, kun on totuttu tuohon rautatiehen. — Oli niitä monta hauskaa matkaa ennen, jos joskus kyllä sai hiukan kavahtaakin. Viimeinen matka taisi olla se, joka tehtiin Kulmalan kaiman kanssa, juuri silloin, kun nämä uudet mitat olivat tulleet käytäntöön — — —.

Halkokuorma oli jäänyt aseman tienhaaraan, se oli Laurilta kokonaan unohtunut — ja hän oli ajatuksissaan nyt viimeisellä kaupunkimatkallaan maanteisin, toistakymmentä vuotta sitten, Kulmalan Lauri ajaen edellä, hän jälessä, Kulmalaisella leipäkuorma, hänellä juottovasikka. — On pimeä aamu vielä ja ollaan juuri Hämeentullin ulkopuolella, kun tulee kaksi retkaletta vastaan ja ärjäsevät Laurille, että »mitä maanjusseilla on myytävänä?» — »Leipää», vastaa Kulmala. »Mitä teilläpäin nykyjään leipämeetteri maksaa?» kysyy silloin jätkistä toinen, pahannahkaisella rykäisyllä, ja samassa hyökkäävät molemmat Kulmalan rekeen, yrittäen viskata yhtä leipäsäkkiä tiensivuun. »Meillä myyjäänkin leipää kilokaupalla», vastaa Kulmala, koppasee rekensä pohjalta rautapuntarin varsipuolesta kouraansa ja hujahuttaa pari kertaa ponsipäätä ympäri — — — Kuului pari pahaa älähdystä — — —. Hyvän hinnan sai Kulmala torilla leivistään, ja hinnoissaan oli vasikanlihakin. — Kyllä se matka on kerran vielä tehtävä maanteisin, aivan ehdottomasti, ihan tällä viikolla. Mutta kun ei saa otetuksi sitä puheeksi. Kun ei saa suutansa auki, siinäpä se. Jos puhuu ja ilmaisee aikeensa, niin eukko nauraa, sitten suuttuu ja tekee toran. — On niinkuin pelkäisi ja häpeisi ottaa sitä puheeksikaan. Kyllä pitää olla noloa tällainen — — —

Hänen tuli vari, hän työnsi peitteen pois ja kavahti taas istuilleen.

— Oih, mitä hänen pitikään miettimän — — — halonajoa kartanon metsästä, eikä kaupunkimatkaa. Mutta kun siitä ei pääse irti, kun ei mahdu mitään muuta päähän, ei vaikka pakolla koettaisi. — Siitä on tehtävä selvä juuri tällä hetkellä, tuli mitä tahansa.

Hän epäili vielä hetkisen, mutta veti sitten pari kertaa vahvasti henkeä sisäänsä, rykäsi väkinäisesti ja sanoi vavahtavalla äänellä: »Maija!»

Eukko ei kuullut.

— Maija, kuulehan, sanoi hän uudestaan kovempaa, ja melkein säpsähti omaa ääntänsä hiljaisessa tuvassa, jossa ei kuulunut muuta kuin seinäkellon naksutus.

— Kah — mitä sinä siinä — joko nyt on aamu? tokasi eukko unenpöperöisenä.

— Iltaa tämä on vielä, vastasi Lauri, ääni vavahdellen yhä.

— No nuku sitten herrannimessä ja anna muittenkin nukkua!

— Nukkuisihan tässä kylläkin, mutta kun on sitä miettimistä — tuotanoin —

— Tuotanoin, tuotanoin — aina vaan tuotanoin, matkasi eukko. — Mikä kumma sinun nahkaasi nyt on mennyt? Sinä niine mietteinesi yhä! Mitä ihmeen miettimistä — kun et vaan olisi sairas?

— Onhan sitä niin miettimistä — — —

— Sano sitten kerrankin, mitä.

— Se va-asikka, ponnahti Laurin suusta sana niinkuin salpain takaa, ja hän huokasi helpoituksesta. — Nyt oli, jumalankiitos, alku tehty!

— Va-sik-ka? toisti eukko kysyvällä äänellä ja nousi istuilleen vuoteelle hänkin. Hänen päähänsä lennähti varmaan epäilys miehensä järjen eheydestä, sillä hän sanoi heti hätäisellä äänellä:

— Otahan tulta!

Lauri oli jo niinkuin toinen mies, astui vikkelästi pöydän luo ja sytytti lampun.

— Mitä se vasikka niin sinun päätäsi vaivaa, ettet yön lepoa saa, miesparka? kysyi Maija emäntä istahtaen rahille ja katsellen lampun valossa tutkivasti miestään. — Minunhan se on huolenani ollut ja kyllä se on hyvässä kunnossa, juuri ennen maatapanoa viimeksi juotin.

— Niin, kyllä, vaan nyt se olisi vietävä kaupunkiin, sanoi Lauri.

— Viedään tietysti, niinkuin ennenkin, kunhan ennätetään. Näinä päivinä se on vietävä, vaan eihän niitten vuoksi koskaan muulloinkaan ole öitä valvottu, vaikka niitä on viety jok’ikinen talvi.

— Kas minä aijon sen viedä hevosella — kaupunkiin saakka —

— Ahaa! huudahti eukko. — Siinäkö se pykälä olikin? Sitäkö olet sisässäsi hautonut? Onpa sekin päähänpisto, lähteä tästä hevosella kaanittamaan tällaista taipaletta muutaman markan vuoksi! Pane hevonen ennemmin halonajoon, niin on jotain ansiota. Etteikö enää rautatie kelpaa? Mikä hullu päähänpisto tosiaankin!

Mutta Lauri oli rohkea jo, ja sanoi päättävästi:

— On se sellainen päähänpisto, ettei sitä enää muuteta. Hevosella lähden kuin lähdenkin vaihteeksi kerran vielä. Ja keli on mainio kuin kierä jää.

— Ja sitten jäät taas vaihteeksi kerran vielä juopottelemaan Rapakiven mökkiin, niinkuin ennenkin hevosmatkoillasi, etkä tuo vasikan hinnasta kotiin tuon taivaallista.

— Voihan juopotella vaikka junassakin kulkee, ja voihan kaupungissakin.

— Ei samalla tavalla. Junasta potkitaan ulos, ja kaupungissa on poliisit.

— Mutta eihän tässä ole juopoteltu vuosikymmeneen, eikä juopotella nytkään, sen lupaan ja vannon.

— No mitä varten sinä oikeastaan tahdot hevosella lähteä, kun jo niin kauvan on huomattu junakulku kaikin puolin edullisemmaksi? tutkaili eukko.

— En osaa sitä oikein itsekään selittää, vastasi Lauri, mutta niin minusta vaan tuntuu, että hevosella lähden.

Eukko koetti panna vastaan kaikella tavalla, mutta Lauri yhä vaan äityi, eikä hänen kanssaan enää auttanut mikään väitteleminen.

Mutta kun hän alkoi katsella vaatteita päälleen ja kurkoitella pitkää teurastuspuukkoaan seinän raosta ikkunan päällä, tuli uusi yhteentörmäys. Vaan siinäkin hävisi eukko, sillä kun Lauri kerran oli päättänyt vielä samana yönä teurastaa vasikan ja lähteä matkalle, niin hän myös piti päänsä.

— Tulipa tästä nyt levoton yö, voihki eukko.

— Mitä merkitsee yksi yö ihmisen elämässä, kyllähän tulevana yönä maataan rauhassa, lohdutteli Lauri ja lähti navettaan, johon eukonkin täytyi seurata hänelle apulaiseksi.

Ja hän teurasti vasikan, sonnusti kuormansa ja lähti kello kahden seudussa aamuyöstä matkalle.

* * * * *

Vasta iltahämärissä hankki Lauri kaupungista kotiin päin takaisin, sillä talvinen päivä kului väleen kaikellaisissa pikkuasioissa. Hän oli tyytyväinen kauppoihinsa ja hyvillään siitä, että sai rautatienjunista riippumatta lähteä noin vaan, niinkuin itseään halutti.

Tienposkessa, noin vähän yli puolimatkan kaupungista kotiin päin, oli synkän korven laidassa suuren mäen alla pieni metsätorppa, Rapakivi nimeltään. Siinä oli ennen nuorempina päivinä kaupunkimatkoilla otettu monet huimat humalat, juotu ensin omat leilit tyhjiksi ja ostettu torpasta lisää, sillä torpan väki piti salakauppaa. Nytkin pistäysi Lauri tulomatkallaan vanhan tavan mukaan torppaan puhalluttamaan hevostaan.

Ei oltu miestä nähty yli kymmeneen vuoteen, mutta hyvästi tunnettiin ja hyvänä pidettiin. Ihmeteltiin, mikä nyt oli päähän pistänyt, kun hevosella lähti, kyseltiin kuulumisia kaikenmoisia ja tarjottiin lopulta ryyppyäkin. Sitä ei Lauri ottanut, sanoi heittäneensä viinat niille teilleen, eikä olevan aikaakaan pitempiin viivyttelyihin, koska täytyi rientää kotiin, että aamulla pääsisi lähtemään rahatöihin. Noin puoli tuntia hän siinä istui pakinoiden ja sitten lähti taas.

Sää oli kirkas, mutta suojanpuoleinen. Oli sellainen keskitalven ilta, joka muistutti kevättä. Tuuli kohahteli silloin tällöin suvekkaasti ja alkoi nostaa pilviä etelästä päin, Laurin selän takaa, ja kotvan kuluttua tunsi Lauri jo niskassaan muutamia vetisenpehmeitä lumihiutaleita. Hän nosti lammasnahkaisen kauluksensa ylös, painoi lakkia alemmaksi, veti lointa polvilleen ja asettui oikein mukavasti reen perään kenolleen.

Keskitaivaalla ja pohjan puolella paloivat tähdet vielä kirkkaina, mutta vähitellen menivät taivaan rannat pilveen kaikkialta ja metsä kahden puolen tietä muuttui aivan mustaksi. Kohta oli leuto, talviöinen lumisade täydessä käynnissä, ja yksi ainoa kirkkaampi tähti pilkoitti enää melkein keskellä taivasta, jotensakin suoraan Laurin edessä. Se oli hänen mielestään jotakuinkin niinkuin kodin kohdalla. Hän katseli sitä tarkkaavaisena ja seurasi sen himmenemistä. — Sammuukohan sekin, vai vieläkö kirkastuu uudelleen — mietti hän. — Jos tuuli kääntyisi äkkiä pohjoiseen, niin vielä se ehtisi kirkastua uudestaan. — Mutta tuo pilven sakara tuossa kulkee kummallisen nopeasti, vaikka täällä metsässä ei käy tuuli ollenkaan. — Mikä voima niitä siellä ylähällä ajanee, ja mihin heillä lie kiire, — ne menevät menojaan ja sitten tulevat taas takaisin. — No nyt se viimeinenkin tähti jäi pilven taa —.

Lauria alkoi torkuttaa, ja hyvähän siinä oli vaikka torkkuakin selkäkenossa reen perässä, kun ei ollut kylmäkään. Ja kun ei ollut mitään ulkoapäin tulevia havainnolta, kääntyivät mietteet unisina sisäänpäin. — Mitähän eukko sanoo, mietti hän, kun otetaan esiin se uusi ja kaunis villahuivi, jonka hän oli tuomisiksi ostanut juuri niillä samoilla markoilla, jotka muuten olisivat junakyytiin menneet. Ja Pekka sitten, vanhin poika, sille oli omiin nimiinsä hyvä veistinkirves, jota se niin kauvan oli pikku nikarruksiinsa mielinyt. Siitä paisuu miestä, siitä Pekasta, — huomenna se jo nähdään — hän paneekin sen ajamaan halkokuormaa ja itse katselee ja raivaa vaan ajoteitä metsästä ulos. Siihen se kyllä pystyy, ja pystyy se jo kohta veropäiviäkin tekemään kartanoon. — Pekka saa ajaa ja Ville poika tekee pinoa asemalla. He ottavat rahaa vahvasti — toimeentulo torpassa paranee, kun heitä on kolme miestä yhdessä hommassa — hänelle tulee itselleen helpommat päivät jo vähitellen — ja kyllä sietääkin — hohhooh —.

Lopulta nukkui Lauri kokonaan ja hevonen juosta hölkytteli omaa juoksuaan, sitä nopeammasti yhä, jota tutummaksi tunsi tien käyvän. Siinä oli taloja ja torppia, joitten pihamailla ja porteilla oli monasti seissyt, tuli laajoja vainioita, joilla oli monta kovaa päivää saanut astuskella. Mutta nyt ei onneksi tuntunut ohjaksen nykäsyä minkään veräjän kohdalla ja ruuna juoksi erinomaisen hyvällä päällä kaikkien niitten ohi. Tuli taas metsää, pitkää pimeätä kuusikkoa, ja tie painui loivaksi alamäeksi, jossa juoksu kävi yhäkin huokeammasti.

Ruuna heristi korviaan — mitä se oli? Ei se ollutkaan kuin aivan tuttu kohina ja vihellys, joka kuului metsän takaa. Se oli niin tuttu, että hän oli kuullut sen koko ikänsä, monta kertaa joka päivä, laitumella, työssä ollessaan, tallissakin yön aikana. Mutta yht’äkkiä kohahti se hirveän läheltä, ja samassa silmänräpäyksessä näki ruuna aivan kupeeltaan kauhean, häikäisevän valon, jonka senkin oli kyllä ennenkin nähnyt, vaan ei milloinkaan vielä niin peljättävän läheltä eikä niin päällepuskevan näköisenä. Hän ponnisti takakinttujaan ja otatti laukkaan, päästäkseen hirviöstä ohi. — Uh, kuinka se nyt riipasi sieltä takaa, niin että oli suupielet haleta ja lavat mennä sijoiltaan, ja nyt se pisti ja löi häntä kylkiin ja jalkoihin herkeämättä, joka askeleella, vaikka hän henkensä edestä nelisti —.

Eikä se lakannut lyömästä, ennenkuin ruuna seisattui omaan tallin katokseen, vavisten ja syvälti puhaltaen. Siinä se sitten seisoi aisantyngät vempeleestä rempottaen ja alkoi lopulta hörähdellä, kun ei kuulunut valjaitten avaajaa——

Se oli Pietarin postijuna, joka edellisellä asemalla oli jonkun vaurion vuoksi myöhästynyt puolisen tuntia ja jota koneenkäyttäjä nyt vei Helsinkiä kohti lisätyllä höyryllä, voittaakseen viivytyksen takaisin. Maantie kulki parin kilometrin päässä Taipaleen torpasta rautatien yli, ja ratavartija oli kyllä määräaikaan sulkenut siinä portin, mutta kun juna oli niin paljon myöhästynyt, oli portti jonkun kulkijan vuoksi avattu ja jäänytkin sitten uudelleen sulkematta.

Kun juna saapui asemalle, roikkui koneen lumiauran päällä reen pirstaleita ja yläpuoli Taipaleen Laurin ruumista — — —.

Oliko se sattuma — oliko se sallima — vai vaaniiko ihmisen vaellusta täällä maailmassa joku järkkymätön kohtalo —?