Yhden ainoan kerran

by Kalle Kajander

VAINOTTU

Hän oli pari vuorokautta umpeen maannut puolittain horrostilassa erään heinäsuovan alla kylän laidassa, mihin märkänä, uupuneena ja vilusta värisevänä oli ryöminyt pimeän syysyön myrskyistä sadetta ja äkäisiä vainoojiaan pakoon.

Kaikkialla oli häntä jo useita viikkoja hätyytetty, potkittu, huoneista ja pihoiltakin pois häädetty. Koko sen ajan, jonka kodittomana ja ilman merkittyä orjan kahletta kaulassaan oli koettanut vapaana maita kierrellä, oli hän ollut miltei alituisen ahdistuksen alaisena, mutta viimeisessä kylässä, johon oli poikennut, oli hän vasta saanut kovinta kokea, joutunut täydelliseen hengen vaaraan, niin ettei hän ollut enää ollenkaan rohjennut tämän kylän nurkkia lähestyä. Ja se oli tullut siitä, että hän oli siellä rohjennut erään talon tunkiolta mennä ottamaan mädäntynyttä vasikan päätä, jossa ei enää ollut muuta tähteenä kuin valkea luu ja hiukan karvoja. Hän oli kyllä kokemuksistaan viisastuneena koettanut tehdä sen salaa, mutta talossa oli ollut koira myös, lihava, hyvin ruokittu kartanokoira, joka itse oli vasikanpään tunkiolle kuljettanut ja syönyt siitä syötävät kohdat omaan suuhunsa. Tämä se ensimmäisenä oli tullut nälkäisen kulkurin kimppuun, tehnyt tappelun ja saanut lopulta koko talon väen ja vielä puoli kylää apuunsa, niinkuin ei yksinään olisi voinut kurittaa laihaa ja heikontunutta heimolaistaan.

Kivet ja kalikat olivat vinkuneet, iskuja oli tullut selkään, päähän, kylkiin, huudoilla ja sadatuksilla oli vaivaista seurattu aina kylän päähän saakka, missä hän oli viskautunut tieltä metsään ja lymynnyt näreikköön. Siinä oli hän virunut vapisevana, huohottaen, kieli velttona suusta roikkuen ja kuuma kina paksuina puikkoina suupielistä valuen, eikä ollut jaksanut sillä hetkellä enää edes päätään kannattaa, vaan sekin oli painunut etujalkojen väliin maahan.

Oli tullut rankka, sateinen ilta ja vielä rankempi sysipimeä yö, ja kun häntä oli alkanut ankarasti palella ja puistattaa, oli hän hiipinyt maantielle takaisin ja alkanut siinä leuka ja turpa karvat vavisten vainuskella ilmaa sekä matkansa suuntia.

Ei kuulunut enää liikettä eikä elollista ääntä miltään suunnalta, huudot olivat valjenneet, kartanokoirain haukunta lakannut ja vainoojat kaikki vetäytyneet lämpimiin suojiinsa vankkojen seinien sisäpuolelle. Ja niinkuin heikkoutensa tuntien ja aavistaen väkevämpänsä lähtevän tänä yönä liikkeelle, olivat metsänkin asukkaat painautuneet pesiinsä ja onkaloihinsa, kun luonto itse pani voimansa myrskyn vonkuvilla siivillä ja koskena ryöppyävällä vesitulvalla lentämään maitten yli, yli kylien, vainioitten, metsien — — —

Hän yksin vaan, vainottu kulkukoira, seisoi likomärkänä likaisella maantiellä, sillä hänellä ei ollut kotoa eikä pesää.

— Tuoltapäin hän oli tullut — sinne ei ollut enää takaisin yrittämistä. — Eteenpäin siis, ehkäpä jossain vielä löytää suojaa ja suupalan ruokaakin, ehkä vielä sattuu sellaiseenkin kohtaan, jossa hänen puutteensa tajutaan ja hänelle annetaan tyyssija.

Ja hän lähti horjuen ja matalana, niinkuin rajuilman painamana juosta lyyhyttämään metsäistä, kohisevaa ja rytisevää taivalta, ja huomasi jonkun ajan juostuaan tulleensa taas asutuille maille, ken tiesi taas toiseen kylään. Mutta hän oli matkoillaan tullut araksi, ja muistellessaan varsinkin lähtöään edellisestä kylästä, ei hän rohjennutkaan mennä enää siitä eteenpäin, vaan ryömi murtuneena ja toivottomana heinäsuovan alle tien sivussa ja sinne jäi.

Siellä hän nyt oli maannut, toisinaan tajuttomassa tilassa, jolloin nälän ja vilun viiltävä tunne heitti hänet rauhaan, toisinaan taas valveilla, kärsien tuskia ja kouristuksia, ja vaivaten heikkoja koiranaivojaan miettimällä sitä hänelle käsittämätöntä asiaa, mikä kaikkeen tähän kurjuuteen oikeastaan oli syynä.

— Mitä varten tässä maailmassa ei ole muuta, mietti hän taas kerran, kuin potkuja, ruoskaa, nälkää, kahleita ja kuonokoppia ja henkeä ahdistavia kaularautoja? Jos yhtä niistä et tahdo sietää, niin toista saat, ja joskus saat niitä kaikkia yht’aikaa. Vaan jos kaikki ne kestät, niin saat kuin armosta jonkun palan ruokaa suuhusi ja pääset joskus rauhassa lämpimään makaamaan. Vältätkö taas niitä kaikkia, lähdet vapauteesi, niin olet joka kohdassa, mihin tulet, vainottu ja ahdistettu, ja elämäsi on musta ja myrskyinen kurjuus. — Kun elämän alku oli niin iloinen, miksi sen ei annettu sellaisena jatkua? Ooh, hauuh!

Poloinen vavahti ja ulahti haikeasti muistellessaan lapsuutensa huolettomia hetkiä.

Oli ollut lämmin kesäinen päivä, tuoksuava ja pehmeä nurmikko komean herraskartanon pihalla, missä he ensi kerran koko poikue olivat emonsa kanssa vapaudessa piehtaroineet, ja monet hienot kädet olivat heitä hyväilleet. Heidän kauneuttaan oli ylistetty, niinkuin muuta kaunista ei maailmassa olisi ollutkaan, sillä heidän piti olla jaloa rotua, niin sanottiin. Hauskasti ja huolettomasti olivat viikot ja kuukaudet vierineet emon hellästi vaaliessa, ja varsi oli rivakasti vaurastunut.

Mutta pian se huoleton elämä oli loppunut, lyhyt oli ollut vapauden aika.

Hänet riistettiin emostaan ja sisaruksistaan ja kuljetettiin ahtaassa laatikossa johonkin kauvas pois, outoon paikkaan ja ventovieraaseen seuraan, jossa eräs tyly ihminen, jota kutsuttiin herraksi, piti häntä viikkomääriä kahleista seinään kytkettynä, vaan siitä syystä, että hän oli ollut pakahtua ikävästä, itkenyt ja koettanut etsiä tietä kotipaikoilleen ja emonsa luo takaisin. — Miksei hänen annettu vapaasti mennä sinne, minne luontonsa häntä veti? — Mitä varten hänet asetettiin sellaiseen kauheaan kidutukseen, kun hän tietääkseen ei ollut mitään pahaa tehnyt, ei ketään purrut, ei edes äkäisesti haukkunut? Oliko se hänen syynsä, että hänen oli ikävä, että kaikki siinä vieraassa paikassa hänen sieramiinsa haisi oudolta?

Hänen ruumiinsa hytkähteli hermostuneesti heinäsuovan alla ja suolista lähti sellainen kutistava tunne kaikkiin jäseniin, niinkuin olisi joka kohtaa pihdeillä puristeltu. Päällä rysähti ja kohisi, sivuilta tuli ilkeä viima ja kylmää vettä tihkusi yhä maata pitkin hänen allensa, ja hän käpristyi kokoon niinkuin kerä. Ankara tuulenpuuska huojutteli suovaa ja oli painaa taipuvien pohjapuitten alla hänen luunsa poikki. Mutta hän oli niin masentunut ja raukea, hänet oli vallannut sellainen veltto välinpitämättömyys, ettei hänellä ollut halua lähteä siitä mihinkään. Hän koetti uudestaan nukkumalla tukahuttaa tuskansa ja tuimat tunteensa, mutta uni oli kuin hourimista, kauheita kuvia täynnä. Käpälät liikahtelivat, ruumis vavahteli, heikkoa, valittavaa haukuntaa tuli silloin tällöin kuuluviin sieramista, ja hän heräsi taas ja alkoi ahtaassa olinpaikassaan hajanaisesti mietiskellä elämänsä juoksua.

— Oih, kuinka häntä oli kiusattu ja kidutettu. Kahleihin hän lopulta ehkä olisi pakosta tottunut, maannut siinä paikallaan tylsänä vetelehtien ikänsä kaiken, mutta kun siihen alkoi tulla lisäksi ruoskaa ja nälkää, niin se oli tehdä hänet hulluksi. Ensin häntä rääkättiin metsässä ja sitten kotona. Auh, niitä kamalia retkiä! Hänen olisi toisen, vanhan, äkeän ja tuimasilmäisen roikaleen kanssa, joka häntä luisevuudellaan inhoitti, pitänyt laukata henkensä edestä vuoria, rämeitä, risukkoja, huutaa ja ölytä turhan vuoksi kuin vähämielisen. Siihen hänellä ei ollut halua, ei hän siihen tottunut eikä oikein ymmärtänyt, mitä sillä tarkoitetuinkaan. — Oliko tarkoitus, että hänen olisi pitänyt peljättää ja hätyyttää arkoja metsän elukoita ja siinä juosta kyntensä verille? Hän katsoi joskus kysyvästi siihen vanhempaan toveriinsa, mutta aina se vouhkotti vaan omaa menoaan eikä antanut muuta vastausta kuin äkäisen murahduksen.

— Ei tullut sinusta mitään, et ollutkaan oikeata rotua, sekasikiö — niin hänelle ärjästiin, potkastiin, lyötiin, pantiin taas kahleihin, pidettiin päiväkausia nälässä ja vietiin sitten uudestaan metsään. — — —

— Kerran hän ne petti, julmat. Se oli ihanin päivä siitä lähtien, kuin hänet emostaan oli erotettu, mutta katkerasti se loppui. Hän juoksi metsälle vietäissä irti päästyään salaa aivan toiselle suunnalle, kuin mihin häntä huudettiin, ja antoi niitten meluten mennä ja huhuilla torvineen. Sitten tapasi hän kartanon paimenpojan kivellä istumassa ja syömässä evästä kontistaan, ja hän lyöttäytyi pojan seuraan. Se silitti päätä, antoi leipää ja jutteli hänelle koko päivän. Illalla ajoi hän sen kanssa karjan kotiin. Mutta kujassa, kun karja yhteen kokoon tullen miehissä soitti kellojaan ja hän niitä kuunnellen oli unohtanut kaiken muun, tulikin herra äkkiarvaamatta vastaan kahleet ja paksu sauva kourassa. — Se huusi niin julmasti, ettei hän osannut edes pakoon yrittää, lyyhistyi vaan aitoviereen ja odotti iskua. — Ei sillä hyvä, että hän yksinään sai, saipa vielä poikakin, joka häntä oli ruokkinut ja hyvänä pitänyt.

— ’Enkö ole sanonut sinulle, että jos missä irrallaan tapaat, niin heti ota kiinni ja tuo kotiin, lurjus. Ja nyt olet päivän kanssasi kulettanut ja ehkä vielä ruokkinutkin, pässi! — Löysikö edes jänistä, ajoiko sitä? Vai sinun kanssasi vaan makasi, ja lehmiä haukkui. Yhtä typeriä ja kelvottomia te molemmat, kuin lehmännekin.’ — — —

— Se oli kauhea ilta. Poikaparka itki tuvassa ja hän lehmitarhan aitaan kiinni kahlehdittuna. Vihdoin tuli kartanon herra karanko kourassa kiivaasti häntä kohti ja kuului pihalle tullessaan huutavan, että ottaa hän siitä lehmäin haukunta-innon. — Nyt se lyö, luut murskaa noin kauhealla aseella, eikä hän pääse välttämään. — Mutta vaikka korvat jääkööt, tai päänahka revetköön, tai katkennee kahle, niin kerran hän yrittää — ja hän vetäytyi matalana taapäin ja pingoitti kahletta — — —

— Tukehtua hän oli silloin, korvat kohisi, silmät sokeni ja hengitys seisattui kokonaan, mutta samassa solahti kaulain läpi pään, ja sinne jäi herra hovinsa pihalle seisomaan ja kiroilemaan, kädessä kahle ja tyhjä vaskella helatta kaulain. Ja hän juoksi ja juoksi yhä eteenpäin vaan, eikä ajatellut mitään muuta kuin päästä hirmuisesta herrasta niin kauvas kuin mahdollista. Ensimmäisen päivän noustessa oli hän jo vierailla paikkakunnilla, ja siitä saakka oli hän omin päin kulkenut, ilman että kukaan olisi yrittänyt häntä enää kahlehtia tai kiinni ottaa. — Hän oli vapaa — — —

Tämä menneitten elämän vaiheitten juoksu seisattui taas hänen muistissaan, sillä häntä alkoi vaivata kummallinen, ennen tuntematon poltto ja kuivattava kuumuus. Koettipa ajatella mitä tahansa, kaikki inhoitti häntä, ja hän tunsi itsensä melkein sekapäiseksi ja kääntyeli suovan alla kyljelle ja toiselle ja väliin läähätti suullaan, pää velttona käpäläin välissä.

— Houriko hän, vai oliko hän täydessä järjessään?

— Ilkeätä untako tämä oli, joka pani tällaisen palon ruumiiseen, vai oliko tämä kovaa todellisuutta? Olihan hän vapaa ja oma herransa. Olihan hänellä valta mennä mihin tahtoi ja tehdä mitä tahtoi. — Mitäkö tahtoi! Eih — murr-r-r — hän murahti ja puri hammasta. — Eipä hän saanut ottaa sitä mätää vasikan päätäkään tunkiolta, vaikka se ei enää ollut kenenkään oma, sittenkun vasikka sitä oli lakannut kantamasta. — Matoja sen silmistä kömpi ulos, mutta kyllä ne olisivat voineet asua pelkässä tunkiossakin — — —

— ’Us, luuska! Kenenkähän nälkäinen rakki tuokin on? Ajakaa pois — huut pellolle!’ Sellaista hän oli kuullut joka kohdassa, ja jos lapset, niitten kaksijalkaisten pienet pennut olivat jossain hänelle suupalan antaneet, niin päävihoista oli heitä kahmastu kiinni ja huudettu ilkeällä äänellä: ’ei saa juoksukoiria ruokkia'. — Ja omia heimolaisia, niitä lihavia ja typeriä tyhjäntoimittajia, kartanoilla haukkujia, niitäkin vielä usutettiin kimppuun — — — ja nekin matelevat raukat olivat tekevinään herroilleen palveluksen hätyyttämällä häntä — — —

— Ihmeellinen ja käsittämätön tämä vapaus, näinkö siitä saa kärsiä, että tulee hulluksi? Onko sitä olemassa, tunteeko sitä kukaan? — — Kun on orja, niin potkitaan, kun tahtoo olla vapaa, niin vainotaan kahta kauheammin ja tapetaan nälkään — — —. Mutta ehkä ne voimakkaimmat ja rohkeimmat vaan ovat vapaita ja lihoovat, ottavat heikommilta mitä tahtovat ja tekevät mitä tahtovat — — —

Joku uusi aate oli jo ennenkin hämäränä, tiedottomana ja epäselvänä asunut hänen väsyneissä aivoissaan, mutta nyt, kun ajatusvoima taas oli kiihkeässä kulussa, ilmestyi se äkkiä aivan selvänä hänen eteensä.

— Mitä? — Hän nosti kuin heränneenä päätään ja murahti.

— Mikä on pakottanut hänet pysymään heikkona? Eihän hän ole voimaton nytkään vielä — hän suotta oli nöyrä ja aristeli, kun olisi pitänyt näyttää voimansa ja asunsa niille. — Ahnaita ne ovat kaikki, ilkeitä — — — ne ovat kateita ja tunnottomia — — — ei niitten kanssa arkuudella eikä armoille rupeamisella pääse mihinkään — niitten sisu siitä vaan kasvaa. — Oi, kuinka ne ovat olleet julmia häntä kohtaan, kuinka ne kaikki ovat häntä rääkänneet. — Mutta hän ottaa takaisin kaikki, mitä on menettänyt — — — hän lähtee heti rohkeasti liikkeelle ja kostaa niille kaikille eroituksetta, sillä kaikki ne ovat samallaisia, julmat. — Hän kostaa — se on hänen vapautensa — hän iskee hampaansa niihin, eikä hellitä ennenkuin hänen leukansa louskahtavat niitten ytimien läpi yhteen — — —

Tämä kärsimystensä ja kurjuutensa pitkällinen miettiminen ja tämä uusi, rohkea tuuma oli hänet lopulta saanut siihen määrään raivoksi ja kiihtyneeksi, ettei hän enää tuntenut kipua, ei nälkää, ei heikkoutta eikä arkuutta. Hän vapisi vihasta nyt ja pureskeli hampaitaan — — —

* * * * *

Taisi olla aamupuolta, sillä kapeasta aukosta maan pinnan ja suovan pohjan välillä pilkisti hänen pimeään tyyssijaansa utuisen punertava valojuova, niinkuin nousevan auringon säde, ja näkyi muutama oksa syksyisestä haavasta, jossa joitakuita heleänkeltaisia lehtiä vielä värähteli. Ja heinän korsissa ja suovan reunimmaisissa pohjapuissa kimalteli jäätyneitä kastehelmiä.

Routaiselta maantieltä alkoi kuulua kovaa tärinää, niin että maa hänen allaan heikosti vavahteli. Hän kavahti jaloilleen — — — sieltä oli tulossa ihmisiä hevosella ja rattailla tietä pitkin, kovaa vauhtia ajaen. Kirkas valo huikasi hänen kauvan hämärässä olleita silmiään, niin ettei hän niitä oikein nähnyt, kun pisti päänsä aukosta ulos, mutta hän kuuli ratasten räikinän seasta kovaa puhetta — — —

Niinkuin nuoli lensi hän yli aidan ja maantienojan suoraan ajajia kohden ja iski kiinni hevosen turpaan. Hevonen kääntyi kuin salaman iskemänä poikki tien ja kirmasi metsään, rattaat kaatuivat ojaan ja ajajat suistuivat maahan. Sinne ne jäivät voihkimaan ja huutamaan apua, olematta oikein selvillä, kuinka tämä kaikki oli tapahtunutkaan, mutta hän, joka sellaisen äkkirymäyksen oli aikaan saanut, laukkasi jo puolitiessä kylään päin, ajattelematta mitään muuta kuin että hän puree, puree kaikkia.

Kylästä juoksi miehiä vastaan avun huutoa kohti, eivätkä kiireessä häntä huomanneet, ennenkuin hän karkasi hampain kiinni ensimmäisen jalkaan —

— Äh! niin meni luja rasvanahkainen saapasvarsi puhki hänen hampaissaan kuin naskalilla, ja kuin rautapihdeillä puristi hän miehen säärtä, joka huitoen ja kiroillen koetti toisella jalallaan potkien saada häntä irti.

— Auh! niin ne potkivat häntä ennenkin, kun hän nälkäänsä olisi purrut mätää vasikan luuta, nämä samat kaksijalkaiset —

Hän hellitti hampaansa ja iski siihen toiseen jalkaan, joka häntä potki. Mies yritti tarttua käsin häneen, mutta nähtyään hänen hurjan veriset ja kiiluvat silmänsä, alkoikin hän huutaa. Toiset murtivat seipäitä aidasta, toiset koppasivat kiviä, mutta taas oli hän jo jättänyt heidät ällistyneinä ja säikähtyneinä seisomaan maantielle.

Kauhua hän jätti jälkeensä ja aavistamattomana hän hyökkäsi eteenpäin kuin ukkosen vasama.

— Juoskoon joku kiireimmittäin kylään, se koira on varmaan vesikauhuinen, huudettiin hänen jälessään.

— Voi kauheata, kuinka se minua puri! Jokohan sillä oli kuoleman vihat hampaissa, valitteli miehistä kalpeana ja vavisten se, jonka sääriin hän oli reijät iskenyt — — —

Koko kylä oli liikkeellä ja kauhu oli vallannut kaikki. Koirat ulvoivat ja haukkuivat tuskaisen kiivaasti, siat juoksivat röhkien, harjakset pystyssä pitkin kujia, tyhmät lampaat laukkasivat sänkipelloilla kylki kyljessä kiinni ja seisattuivat sorkkiaan kopautellen, kun olivat jossain aidankulmauksessa löytäneet selkätuen, lehmät mörisivät tarhoissa sarvet tanassa — ja kaiken tämän hämmingin seassa juoksivat kyläläiset itse sinne tänne aseet kourissa, tavottaen juoksukoiraa, joka takkuisena, likaisena ja laihana luuskana, silmät verisinä ja suu vaahdossa ennätti joka kohtaan ja joka kohdassa ehti käyttää hampaitaan, vaan jota ei kukaan ennättänyt siksi lujasti kolhasta, että olisi kykenemättömäksi saattanut. Ja kohta häntä ei enää ollut missään. Joku oli nähnyt hänen laukkaa van maantiellä toiseen kylään päin.

Mutta kaikki olivat vakuutetut siitä, että koira oli ollut raivotautinen, ja paljon se oli ennättänyt purra haavoja sekä ihmisiin että eläimiin.

Pantiin heti viesti ruununmiehille ja toinen lääkärille, paljo oli nyt puuhaa ja paljo oli tuskaa yhden ainoan nälkiintyneen koiran tähden, sillä haavan saaneita ahdisti kuoleman kalvava pelko, koska yleiseen tiedettiin vesikauhuisen koiran puremat hengelle vaarallisiksi.

Sillä aikaa venyi juoksukoira saman suovan alla, josta oli kylään lähtenytkin. Vainu oli vetänyt hänet sekapäisenä ja loppuun uupuneena takaisin sinne, ja siellä hän makasi kyljellään, jalat suorana, kuin kuollut, tietämättä mistään.

Häntä etsittiin joukolla ja suurella voimalla, aseet käsissä, monen kylän piiristä, sillä epäilemättömänä pidettiin, että hän oli raivotautinen. Risteiltiin metsät kuin suden ajossa, nuuskittiin nurkat, pengottiin latojen alustat ja kaikki mahdolliset lymypaikat. Ja hän heräsi vielä kerran tuntoihinsa siitä, että häntä sohittiin selkään jollain terävällä esineellä. Hän lähti ryömimään ulos, vaistomaisesti välttäen pistoja, sillä hänellä oli vielä tunto, mutta samassa kuuli hän kovan pamauksen ja kyljessä tuntui kuumalta — — —

Siinä oli miehiä paljo, oli kylänmiehiä ja oli kiiltävänappisia herrojakin, ja kaikki puhuivat kovalla touhulla, käsien liikkeillä ja hengästyneinä juoksukoirista, raivotaudista ja muista kauheista maan vaivoista, jotka ovat seurauksena siitä, että koiria pidetään ilman kuonokoppaa ja lasketaan vapaina juoksentelemaan — — —

Mutta juoksukoira ei kuullut enää niitä arveluita. Hän makasi suovan vieressä laihtuneena ja surkeasti kuihtuneen näköisenä, ja kahden korkealle pullottavan kylkiluun välistä valui verta syksyiselle nurmikolle.