I.
Dobos täti ja hänen teininsä.
Noin kolmesataa vuotta sitten oli elämä Debreczenin[1] tornikkaisessa kollegiumissa yhtä meluavaa kuin nytkin.
Eiväthän teinit ole aikojen kuluessa muuttuneet, eikä myöskään heidän elämänsä. Oikeinpahan sanoikin sobosloilainen kuormuri, joka viidentoista vuoden kuluttua palasi toistamiseen käymäsiltään äitinensä Debreczeniin'. »Katsohan kummaa, äitimuori, eihän nämä teinit ole vähääkään kasvaneet siitämisin kun täällä viimeksi kävimme.»
Niinpä niinkin, aina he ovat samanlaisia, vaikka toisiakin ovat. Herrat professoritkin olivat melkein samoja, sillä erotuksella vaan, että heillä nyt oli kolmikulmaiset hatut ja vaatteet toista kuosia.
Täysihoitoloiden isännät ja emännätkin olivat silloin yhtä pyyleviä ja hyvätuulisia kuin nytkin. Sillä erotuksella vaan, että heidän nimensä nyt on János Nagy ja rouva István Kispeter, kun sitävastoin siihen aikaan mainittiin parhaita hoitoloita János Bujdosón ja Dobos emännän nimellä.
Dobos emäntä asui Csapókadulla matalassa yksikerroksisessa talossa, lähellä kuuluisaa koulua. Kadulle aukeni puoti, ja puodin otsikossa oli kylttinä sian kuva, jonka sisäosat punaisina loistivat kauas (muuan entinen teini oli maalannut sen, hänestä tuli myöhemmin kuuluisa taiteilija jossain ulkomailla), pihan puolella oli Dobos tädin asunto ja etempänä teinien huoneet. Huoneissa oli vuode vuoteen vieressä ja kaksi »nebulusta»[2] sai aina jakaa yhden vuoteen. Pöllöteinejä luettiin kaksi yhteen »philosofukseen» tai »poetaan». Sillä alkaen »rhetorista» antoi Dobos täti oman sängyn ja professorit »Domine» arvonimen.
»Dobos tädin mies», sillä (kuten myöhemmin huomaamme, aivan oikeutetusti) häntä kutsuttiin vaimonsa nimellä, oli yhteiskunnalliselta asemaltaan lihakauppias. Hän ei tosin ollut erikoisen taitava ammatissaan, mutta koska hän oli isältään, joka myöskin oli pitänyt täysihoitolaa, perinyt maalatun sikakyltin, täytyi hänen jäädä lihakauppiaaksi kyltin tähden, vaikka Debreczenissä jo siihen aikaan oli yhtämonta lihakauppaa kuin Wienissä meidän päivinämme on tohtoreita.
Sitäpaitsi oli se senkinvuoksi hyvä, että lihottaminen oli Dobos tädin mielityötä. Saipa hän käsiinsä minkä tahansa, porsaan tai teinin, piti sen kaikin mokomin hänen kättensä holhoomana saada väriä ja lihota.
Hänellä oli lihotettavanaan neljä- viisikymmentä sikaa, kymmenen maksavaa täysihoitolaista ja sitäpaitsi vielä kaksi, joita hän itse kasvatti ilmaseksi.
Maksavat teinit suorittivat kahdeksan florinia kuukaudessa ja sillä he saivat kaiken minkä tarvitsivat, äidilliset neuvot ja selkäsaunatkin.
Se oli kaupungin kuuluisimpia paikkoja ja hyvin usein saattoi kuulla sanottavan:
»Dobosin rouva on hullu, Dobosin rouva maksaa itse teineistään!» Välistä sanottiin se hänelle itselleenkin, varsinkaan ei naapuri, pahanilkinen István Perecz sitä salannut.
— Ai, ai, naapurin emäntä, ei ole sellainen tapa hyvä, ei ole! Antakaa teineille vähemmän lihaa ja enemmän selkään! Saattepa nähdä, että suoriudutte heistä sillätavoin paremmin.
Mutta onneksi ei Pereczillä ollut sanottavasti vaikutusvaltaa Dobos tätiin ja niin saivat teinit edelleenkin mielin määrin lihota ja saada väriä poskilleen. Mutta vaikka hänellä olikin kultainen sydän, lävisti hänen kielensä joka ainoan sielun, joka hänen tielleen osui. Hänestä olisi voinut luulla, että hän oli sietämätön lohikäärme, ellei häntä oikein tuntenut.
Jo aikaisin aamulla alkoi talossa hirvittävä tappelu. Ensimäiseksi haukkui hän pataluhaksi Dobos sedän, jota hän kohteli armottomasti. Usein tarttui hän setää kauluksesta ja lennätti hänet ovesta pihalle, ja kerran kompastui ukko-paha kynnykseenkin, mutta hän kärsi kaiken, nousi pystyyn rauhallisesti, pudisti pölyn vaatteistaan ja tallusteli muristen puotiinsa.
— No älähän nyt, eukkoseni… sillä olenhan minä kuitenkin sinun miehesi; käsissäni olet, odotahan. Onni oli, että jäit sisälle!
Dobos setä teki niinkuin Scipio, joka purjehti meren yli Afrikaan ja astuessaan rannalle kompastui maahan, mutta kuitenkin huusi uljaasti: »Afrikan maa, minä pidän sinua lujasti käsissäni.»
Kun Dobos täti oli suoriutunut miehestään, rupesi hän meluamaan palvelijoiden kanssa ja pieksi heidät perinpohjin tai ainakin saattoi heidät itkemään. Sitten potkasi hän äkäsesti teinihuoneiden ovet auki ja karjasi: »Pystyyn koipeliinit!»
Hänellä oli hyvä sydän, mutta tyylinsä hän piti. Nykyiset Debreczeniläiset täysihoitoloiden emännät sanovat: »Tehkää hyvin, tulkaa aamiaiselle.» (Hyvä sana on siitämisin halventunut, mutta liha kallistunut).
Mutta joskin kelpo emäntä käytti puolen päivää katkeroittaakseen kaikkien mielet, tuhlasi hän toisen puolen hyvittääkseen ne jälleen. Niin oli hänelle riittävästi työtä koko päiväksi, eikä hänelle koskaan käynyt aika pitkäksi. Herkkupaloilla hän pysähdytti palvelijoiden kyyneleet, silitteli teinien päitä, palkitsi niitä, jotka sinä päivänä olivat kunnostautuneet, kuulusteli läksyt heikommilta, sillä hän osasi oppiaineet yhtä hyvin kuin itse korkeasti kunnioitettavat herrat professorit ja hän osasi lohduttaa sitäkin, jolla oli oppimiseen armottoman kova pää: »Älä pelkää, poikaseni», sanoi hän lempeästi, »olihan veljesikin täällä täysihoidossa ja hänkin oli suuri aasi, mutta sittenkin tuli hänestä kuninkaallinen tuomari Erdélyssä.»[3]
Mutta miksipä luettelisin tässä kaikkia teinejä, sillä varsinkin maksavista herraspojista on varsin vähän mainittavaa. Mitäpä historiaa heillä olisikaan! Useimmat heistä olivat rikkaiden ja vaikutusvaltaisten herrojen poikia (sillä vaikeampaa oli siihen aikaan päästä Dobos tädin hoidokkaaksi, kuin nykyään puhtaaksikirjottajaksi ministeristöön), heistä siis tuli säännöllisesti myöskin rikkaita ja vaikutusvaltaisia herroja, mutta koska heille sittenkään ei tapahtunut mitään eriskummallisia asioita, lähdemme seuraamaan kahden ilmaisen teinin kohtaloa.