SISÄLLYS:
Lukijalle.
I. Dobos täti ja hänen teininsä.
II. Mistä täti löysi kerjäläisteininsä.
III. Taistelu suuressa metsässä.
IV. Et koskaan voi vyöttää vyöllesi miekkaa.
V. Kelle jää puoti.
VI. Valkea ja musta koira.
VII. Hallitsijan iltapäivä.
VIII. Sanansaattaja toisesta maailmasta.
IX. Aarre.
X. Agnes Nesselroth.
XI. Kadonnut onni.
XII. Vanki.
XIII. Kehen ei kuula osu.
XIV. Mestauslava.
Selityksiä.
Lukijalle.
Kálmán Mikszáthissa ilmenee selväpiirteisenä ja alati mielenkiintoisena unkarilaisen kansan sielu. Paremmin kuin kenenkään muun unkarilaisen kirjailijan kautta me opimme Mikszáthin avulla tuntemaan niitä aitounkarilaisia ominaisuuksia, jotka mielenkiintonsa ohella tavattomasti huvittavat.
Mikszáth kuvaa mielijohteita ja päähänpistoja. Unkarilaiset itse rakastavat kaskuja ja Mikszáth on kaskuilija ennen kaikkea. Kaskun vuoksi hän unohtaa pääasian ja kaskun tähden hän tekee varsin aiheettomia sivuloikkauksia. Mutta hän kertoo kaskunsa niin hauskan pyöreänä, että lukija seuraa välittömästi mukana. Niinpian kuin kirjailija huomaa itse kertomuksen aiheen venyvän pitkäveteiseksi ja ikävystyttävän lukijaa, on hänellä aina pelastuskeino varalla: kasku, ja jokainen myöntää, että hän käyttää niitä niin mestarillisesti, että vaikka olisi väsynyt ja alakuloinen, ei häntä monta hetkeä välinpitämättömästi voi lukea. On luonnollista, että Mikszáthilta näinollen pikkukertomukset parhaiten luonnistuvat ja että hänen laajemmissa yhtäjaksoisissa romaaneissaan yksityiskohdat ja kaskut ovat kermaisimpia, Kuvattavansakin pohjaksi Mikszáth useimmiten valitsee kaskun, joka kasvaa hänen mielikuvituksessaan, monasti aivan uskomattomiin asti. Mutta hänen henkilönsä vaikuttavat kaikista liiotteluistaan huolimatta suorastaan elämästä otetuilta. Hänen kertomuksissaan vaihtelevat todellisuus ja satu; hänen ihmisensä ovat useimmiten n.s. pikkueläjiä, ja niinkuin kansassa ainakin yksinäisillä ja jylhillä vuoriseuduilla, on heissä paljon taikauskoa. Sellainen maaperä on sadulle hedelmällisin, sillä Mooseksen ja Kristuksenkin jälkeen tapahtuu siellä yhä uusia ihmeitä.
Tämä omituinen taikauskoisuus, joka pilkistää esiin melkein kaikista Mikszáthin pikkukertomuksista, tekisi hänet aivan kansansatusepoksi, jos hän uskoisi ihmeisiin. Mutta hän ei usko. Hän paljastaa aina lopuksi ihmeen ponsivoiman, niinkuin pilkallisesti hymyilevä loihtija, joka itse poistaa synnyttämiensä harhanäkyjen alkusyyt. Mikszáth tahtoo ainoastaan kuvata pikkueläjiensä elämänvalaistusta, mutta minkä hän sille mahtaa, että hän välistä tuntee olevansa samaa juurta kuin hekin.
Nyt suomeksi ilmestyvä kertomus »Kerjäläisteinit» (A két koldusdiák) on Unkarin kirjallisuuden parhaita nuorisokirjoja. Sen historiallinen tausta jo itsessään on harvinaisen mielenkiintoinen, mutta varsinaisen mielenkiintonsa se luonnollisesti meissä herättää teiniensä kautta, jotka tahdonlujuudellaan ja rohkeudellaan monien ihmeellisten seikkailujen jälkeen saavuttavat pyrkimyksensä määrän. Toivomme, että tämä kirja kuluu jokaisen reilun ja rohkean pojan käsissä suomenkielisessä asussaan, niinkuin se Unkarissakin on vasta repaleiseksi luettuna löytänyt sijansa kaikkien poikien kirjahyllyllä.
Suomentaja.