VII.
Hallitsijan iltapäivä.
Erdélyn valtaistuimella istui hänen korkeutensa Mihály Apaffy, joka oli oikein kelpo hallitsija, mutta joka myöskin teki paljon pahaa, varsinkin iltapäivisin.
Näitten »iltapäivien» laadun ymmärsivät Erdélyn virkamiehetkin ja senvuoksi he kypsyneen harkinnan jäljestä hankkivat sellaisen lakimääräyksen, että minkä hänen korkeutensa iltapäivällä määrää tai allekirjottaa, on pidettävä arvottomana. Tästä luonnollisesti johduttiin uusiin vaikeuksiin, sillä hänen korkeutensa pitkitti iltapäivänsä niin myöhäisiksi (yötä hän tietysti jatkoi lisäksi), että hän aamupäivät säännöllisesti nukkui. Milloinka hän siis hallitsisi, kun iltapäivisin ei saanut eikä aamupäivisin voinut?
Mutta turhaan ei sittenkään valtikka joutunut herrattomana vetelehtimään nurkassa, sillä usein otti sen käteensä sellainen, jolla ei ollut valtaa siihen, niinkuin esim. Mihály Teleky herra, tai hänen korkeutensa, sotilaallinen Anna Bronemisza, Niin, voimmehan suorastaan tunnustaa, että välistä vaatimaton Nalaczi herrakin leikki hallitsijana olemista.
Itse hallitsija kulutti aikansa valtaherrojen nilpeässä ja kevytmielisessä seurassa. Vakavia neuvosherroja hän inhosi niinkuin piru pyhää suitsutusta.
Kaikista hovin huomatuimmista virkamiehistä oli ylimmäisellä juomanlaskijalla eniten työtä. Tosiaankin, ylimmäinen maljamestari oli kyvykäs ja innostunut toimeensa, sillä hänen korkeutensa viinikellari Gyulafehérvárissa oli täynnä parhaita unkarilaisia ja ulkomaalaisia viinejä. Oikein oli ihastuttavaa katsella niitä.
Apaffy tähän aikaan tavallisen sotaväen tarkastuksen sijasta piti usein viinikellarissaan tynnyritarkastuksia ja korkeimman omakätisesti hän koristi eri tynnyrit nimillä ja nerokkailla lauselmilla. Siellä oli kaksitoista yhtäsuuria tynnyriä, täynnä jaloa punaviiniä, jotka saivat kahdentoista apostolin nimet »Judas Iskariotes de Eger», Simeon Zelotes de Nesmely» j.n.e. Kaksi lekkeriä hienointa Tokaji ausbruchia prameili Filip Makedonialaisen ja Julius Caesarin nimillä.
Niin osasi hänen korkeutensa yhdistää hyödyllisen opin huvittavaan ajanvietteeseen.
Eräänä iltapäivänä, siihen aikaan, jolloin iltapäiväpäätöksiä mitättömäksi tekevää lakia ei vielä ollut, olivat herrat mitä loistavimman mielialan vallitessa juuri ennen päivällisen päättymistä Kristóf Apor István Boerin kanssa joutuneet ankaraan väittelyyn siitä minkälainen on elämä kuoleman jälkeen. Se oli siihen aikaan erikoisen muodikas keskusteluaihe. Aina kun siihen iskettiin, ei väittelystä tahtonut loppua tullakaan.
Tavallista kiivaampi väittely johtui tälläkertaa siitä, että hallitsijattaren henkilääkäri, Márton Salitius, huomautti hänen korkeudelleen, ettei hänen pitäisi enempää koskea maljaansa, sillä juoma vahingoitti hänen terveyttään. Viini, sanoi hän, vie monta ihmistä toiseen maailmaan.
— Ken on herra, hän on toisessakin maailmassa herra — väitti Dénes
Bánffy.
— Saattaa olla niinkin, — vastasi Salitius, — kuitenkin sillä erotuksella että toisessa maailmassa ei ole toista Erdélyä.
— En usko, tohtori, — sanoi leikkisä Moses Thoroczkay, — että viinin juominen edistäisi kuolevaisuutta.
— Teidän korkeaoppineisuutenne sanoi aivan hiljattain, että kuolevaisuus on suurin päivän vanhoista neljän vuoden ikäisten lasten keskuudessa, toisin sanoen niiden, jotka eivät nauti viiniä.
Tälle naurettiin makeasti ja kilistettiin uudestaan laseja, mutta kuten sanoin, Apor ja Boer herrat innostuivat väittelemään, kiistellen tulisesti toisen maailman salaisuuksista. Kumpikin heistä luuli tietävänsä tulevaisuuden paremmin kuin toinen. Toinen kielsi helvetin tuliset padat ja että ihmissieluja niissä keitellään, hyväksyen sensijaan muutamia kohtia Muhametin paratiisista, erittäinkin tuberuusupuiden miellyttävät varjot. Mutta oikeastaan ei ankarassa melussa voinut päästä selvyyteen siitä, mitä kukin väitti.
Väittely muuttui pian yleiseksi, sillä useat puuttuivat siihen, ottipa itse hallitsijakin keskusteluun osaa, tähyilIen pelokkaasti ympärilleen, näkyisikö siellä jossain Mihály Teleky herraa, joka tavallisesti joko hyväksyen tai eväten seurasi kulmiaan rypistäen hänen puhettaan aina kun hän vaan suunsa avasi, mikä lopulta oli sangen kiusallista.
Mutta onneksi ei Mihály Teleky herra ollut saapuvilla, niin että hänen korkeutensa aivan rohkeasti uskalsi yksinkertaisen ihmisen järjellä lausua ajatuksensa, sillä biblianhistoriallisissa ja teologisissa asioissa ei hän suinkaan ollut varma.
Mutta kahta raivostunutta härkää on helpompi pysäyttää, kuin kahta intohimoista väittelijää. Apaffylla ei ollut siihen edes riittäviä äänivarojakaan ja että hänen sanansa oli hallitsijan sana, sitä ei tällaisissa tilaisuuksissa otettu huomioon.
— Hiljemmin herrat — sanoi hallitsija ja paukautti kämmenensä pöytään. — Me tahdomme tutkia, kumpi herroista on oikeassa. Juuri tänään on minun luokseni saapunut Imre Tökölyn hahmossa kuuluisa oppinut Eperjesistä. Hänen nimensä on István Schmidt ja hän on opiskellut ulkomaiden yliopistoissa ja on kirjeenvaihdossa maailman suurinten oppineitten kanssa. Ellette, herrani, tahdo kuulla minua, voimme sittenkin heti päästä selvyyteen, kumpi on suurempi teologi, Boer vaiko Apor? Lähde, poikani, Pál Korniss, kutsumaan tänne Imre Tököly lähettiläs.
Maljoja täyttävistä pojista lähti vilkas, miellyttävän näköinen nuorukainen, jolla oli yllään hopeasoljella kiinnitetty sininen husaaritakki, juoksujalassa täyttämään käskyä ja palasi hetken kuluttua ilmottamaan:
— Schmidt herra saapuu heti teidän korkeutenne puheille.
— No nyt me vihdoin saamme kuulla, minkälaista on elämä toisessa maailmassa. Sillävälin ottakaamme selko siitä, mitä väittää Apor ja mitä Boer. Sille, joka teistä on oikeassa, lahjotan minä kauneimman miekkani, sen joka on opaaleilla koristettu. Pinotkaa siis viisautenne yhteen paikkaan, herrani.
Samassa astui saliin István Schmidt, pitkä tuuheapartainen herra, yksinkertaiseen unkarilaiseen pukuun puettuna, Hänen rauhallisilla, kalpeilla kasvoillaan kuvastui selvästi loukkaantunut ilme: miksi tahtoi hallitsija sekaantua valtion asioihin noin epämääräisessä tilassa? Sillä kaikkien kasvot kukkivat viinistä punaisina ja silmissä oli kostea kiilto.
— Me olemme kutsuneet teidät, herrani, — alkoi hallitsija suopeasti päätään nyökäyttäen, — ratkaisemaan väittelyä, joka on kahden uskottumme, Boer ja Apor herrojen välillä syntynyt toisesta maailmasta. Olemme kuulleet teidän harvinaisesta kirkonopin tuntemuksestanne ja me annamme arvoa teidän viisaille sanoillenne. Veljemme Imren kirjeestä olemme lukeneet paljon arvokasta teistä, herrani.
Szepessiläinen kumarsi:
— Olen teidän korkeutenne palveluksessa.
— Teidän on määrä siis ratkaista, kumpi näistä väittelijöistä on oikeassa. Lausukaa, herrani, mielipiteenne, mutta — lisäsi Apaffy nauraen — perätysten, ei yhtä aikaa.
Mutta tämä huomautus ei auttanut, sillä molemmat herrat toinen toisensa sanoihin kiivaasti takertuen huutavalla, kärsimättömällä äänellä esittivät kumpikin mielipiteensä. Vaikeata on sanoa, oliko heidän kiivauteensa syynä opaaleilla koristettu miekka, vaiko heidän palava uskonsa.
— No, mitä sanotte tähän, herrani? — kysyi hallitsija Schmidtiltä, kuunneltuaan tarkkaavaisesti kiistelijöitä. — Kummalle puolelle painuu totuuden vaaka?
— Tosiaankin, kuulkaamme vihdoin, minkälainen on toinen maailma, — huudahtivat valtaherrat.
Ainoastaan György Béldi hihkasi hilpeästi.
— Mitäpä hyötyä siitä olisi? Emmehän me kuitenkaan koskaan kuole!
Täyttäkää maljat viinillä, pojat!
— Hiljaa! Puhukaa, herrani — viittasi Apaffy kädellään. — Poikani, tuohan tänne asehuoneesta palkinto, opaaleilla koristettu miekka.
— Korkea herrani! — alkoi Schmidt ja salissa syntyi juhlallinen hiljaisuus. — Olen kuunnellut tarkkaavaisesti väittelevien valtaherrojen mielipidettä toisesta maailmasta. Kumpikin heistä on ilmaissut ajatuksensa kauniisti oman uskonsa mukaan. Minä sanon tähän ainoastaan…
— Kuulkaamme, kuulkaamme! — kaikui joka taholta.
— Sanon, että Jumala on salannut meiltä ihmisiltä paljon ijankaikkisuuden asioita.
— Totta, totta!
— Muut luojan luomat tietävät paljoa vähemmän kuin me, ja senvuoksi voimme olla tyytyväisiä, mutta kun Jumala antoi meille yhteiseksi tiedoksemme ijankaikkisuuden asiat, ei hän kuitenkaan antanut meille kaikkia; muutamia hän pidätti itselleen.
— Asiaan, oppinut herrani, asiaan — keskeytti hänet Bánffy kärsimättömästi.
— Asiassa olemmekin, herrani. Sillä se, mistä molemmat valtaherrat väittelevät, kuuluu juuri niihin ijankaikkisuuden salaisuuksiin, jotka Jumala on pitänyt ominaan. Olen puhunut.
Viisas oli Schmidt herran vastaus, mutta herrat olivat kaikki tyytymättömiä. Ainoastaan yksi ääni kuului jostakin salin etäisestä sopesta: »Niin on». He katsovat hämmästyneinä sinne. Siellä oli hovinarri.
Itse hallitsija sanoi harmistuneena pojille, mutta siten, että jokainen kuuli hänen sanansa:
— Ellei oppinut voinut asiata ratkaista, niin juoskaa linnan edustalle ja tuokaa tänne ensimäinen ohikulkija. Mitä ei oppinut ratkaissut, sen ratkaiskoon ensimäinen oppimaton.
Pojat lähtivät heti täyttämään käskyä tuodakseen kadulta oppimattoman ihmisen. No se ei totisesti ole vaikeata! Sillä sellaisia ei ole ainoastaan Gyulafehérvárin kaduilla, vaan hallitsijan neuvostossakin.
Hiukan odotettuaan kuulivat he ankaraa kiistelyä esiaulasta.
— Lähdehän katsomaan, Mihály Baló, mikä siellä on hätänä!
Hoviherra meni ja palasi pian:
— Nuorta maankiertäjää kiskovat siellä sisälle, mutta hän ei millään pelillä tahdo tulla ilman koiraansa, vaan potkii, kynsii ja kiskoo vastahankaa.
— No tulkoon sitten koirinensa.
Mihály Baló palasi tekemään lopun taistelusta. Hovipojat saattoivat tuokion kuluttua risaisen nuoren miehen saliin. Hänellä oli yllään repaleinen teiniviitta ja hänen pölyisistä kengistään pilkisti siellä täällä esille paljas jalka. No tietysti, sillä eiväthän suutarit osaa ikuisesti kestävää tehdä.
— Mistä saitte miehen käsiinne? kysyi Gábor Lázár herra, punaisena niinkuin rapu, sillä hän oli eniten humalassa.
— Hän kulki juuri portin ohi kadulle tullessamme ja käskyhän oli, että »ensimäinen ohikulkija tuotakoon.»
Apaffy nyökäytti myöntävästi yhä raskaammaksi muuttuvaa päätään ja vilkutteli uneliaasti silmiään.
— Mikä on sinun nimesi?
— László Veres.
— Mikä sinä olet?
— Minä olen vaeltaja.
— Laiha ammatti — ivaili Béldi.
— Mitä tahdotte minusta, herrat? En ole tehnyt mitään pahaa. Minä haastan herrat oikeuteen. Päästäkää minut pois.
Ja hän kohotti nyrkkinsä, iskien hurjistuneena hovipoikia, jotka olivat pakottaneet hänet tulemaan sinne.
— Onneton — kuiskasi hänelle yksi hovipojista, pikku Pál Kornizs. —
Etkö tiedä kenen edessä seisot?
— Entä sitten, mitä minä siitä, vaikka seisoisin Pontius Pilatuksenkin edessä.
— Jospa seisoisitkin vaan siellä, mutta tuossa on hänen korkeutensa
Mihály Apaffy, Erdélyn hallitsija.
Kerjäläisteini kalpeni ja hänen polvensa vavahtivat. Hallitsijan edessä! Hän katseli ympärilleen suurta kaarikattoista salia, hänen silmänsä liitivät yli samettipukuisten hovipoikien, pysähtyen seinälle, minne oli maalattu pöydän ääressä istuvan laihakasvoisen miehen kuva… samanlaiset olivat kasvot, kuvassa oli hänellä vaan vihreä viitta yllään ja kädessä jalokivinen valtikka.
Kerjäläisteini vaipui polvilleen.
— Nouse pystyyn, poikani — sanoi hallitsija. — Älä pelkää, ei ainoakaan hiussuortuvasi ole vaarassa. Antakaa hänelle tilkka viiniä toipuakseen.
Ystävälliset sanat ja viini palauttivat hänen rohkeutensa.
— Ei sinua syytetä täällä mistään — sanoi sitten Salitius tohtori. —
Päinvastoin, hallitsija on haettanut sinut tänne tuomariksi, poikani.
Sinun on määrä ratkaista, kumpiko näistä kahdesta herrasta on oikeassa.
— Minäkö? — änkytti hän hämmentyneenä. — Miten rohkenisin?
— Hallitsijan käskyä täytyy totella.
László Veres taivutti päänsä. Valkoinen koira makasi hänen jalkojensa edessä rauhallisena ja vilkutti hänelle rohkaisevasti kellertäviä, viisaita silmiään.
— Esittäkää hänelle, herrat, väittelyn sisällys, — sanoi Apaffy.
Nyt selitti Salitius seikkaperäisesti molempien valtaherrojen kiistan.
Välillä kuiskasi Béldi herra pilkallisesti vieressään istuvalle
Inczédille:
— Totisesti, paljoa viisaamminkin voisimme kuluttaa aikamme, kuin mokomilla hullutuksilla.
— Lyön vetoa sadasta floriinista, — vastasi Inczédi hymyillen, — että me emme suinkaan ole korkeammalla tasolla; sillä jos täällä aterioisi meidän kanssamme ulkovaltojen lähettiläät, nauraisivat he meille vasten silmiä.
— Saatatte olla oikeassakin, — vastasi oppinut Bethlen, — mutta minusta ei juttu ole lainkaan naurettava. Hänen korkeutensa osottaa pikemminkin hienoa älyä, kysyessään viisaan oppineen jäljestä oppimattoman mielipidettä. Uskokaa minua, herrani, tässä on filosofiaa ja viehätystä.
Béldi veti suutaan pilkallisesti hymyyn:
— Ei niinpaljon filosofiaa, kuin hulluttelua, lankoni.
— Mutta minä pysyn kuitenkin yhä väitteessäni. Tunnettehan oikeamielisen Harun al Raschidin historian ja seikkailut, niiden joukossa on useita tämän tapaisia ja kuitenkin oli hän suuri hallitsija.
— Ne ajat ovat jo ammoin menneet, lankoni, — huomautti Béldi, — jos ne ovat edes tosiakaan.
— Hiljaa, herrani, — kuului nyt Apaffyn ääni, — kuulkaamme siis nuoren miehen sanoja: minkälaista on toisessa maailmassa.