VIII.
Sanansaattaja toisesta maailmasta.
Teini seisoi hämmentyneenä suuren ja loistavan hovin edessä.
— Ehken et ole oikein ymmärtänyt? — kysyi häneltä Apaffy.
— Kyllä olen ymmärtänyt, teidän korkeutenne.
— No, käy sitten rohkeasti käsiksi asiaan. Kornizs, anna hänelle vielä tilkka rohkasuksi.
Samettipukuinen pieni hovipoika täytti repaleisen kerjäläisen maljan. Ainoastaan hetken hän oli hämmentyneenä, mutta toisena hetkenä hän jo muisti, että olihan Dobos setä joskus satuillut hänelle toisesta maailmasta. Satu, satu, anna leipää, entäpä jos se satu vielä muuttuisikin leiväksi.
— Teidän majesteettinne, — sanoi hän rohkaistuen ja hänen koiransa huiskutti iloisesti hänelle häntäänsä, — eli kerran kahdessa unkarilaisessa naapurikylässä kaksi pappia. Toinen heistä oli katolilainen ja toinen protestantti, mutta siitä huolimatta he olivat kelpo ystäviä, sillä he olivat innostuneita metsästäjiä kumpikin ja jos heidät erotti toisistaan erilaiset opinkäsitykset, — toi heidät kuitenkin aina yhteen yhteinen metsästysalue.
Heidän ystävyytensä ei kuitenkaan lopulta ollut muuta kuin alinomaista väittelyä ja heidän mieliaiheitaan oli juuri sama, josta herrat täällä ovat väitelleet. Ijänikuisesti he lakkaamatta kiistelivät siitä, minkälainen on toinen maailma. Kalvinilainen pappi väitti yhtä, katolinen toista. Kummallakin oli suuri mielikuvitus ja oman makunsa mukaan he molemmat kalustivat taivaan avarat asunnot. Kalvinilainen pappi väitti melkein samaa kuin vanhempi herroista (Boer herra oli vanhempi), plebaani taasen ajatteli toisen maailman asiat suunnilleen sillätavoin kuin nuorempi valtaherra.
Joskus he aivan hurjistuivat ja molemmat pyhät miehet moukaroivat nyrkeillään pöytää, vakuuttaakseen ystäväänsä uskonsa totuudesta.
Viisitoista vuotta kului näin tulisissa ja kiivaissa sielullisten voimien mittelyssä, mutta luonnollisesti ilman tulosta.
Kerran oli plebanuksen talossa sikapeijaiset. Vieraitten joukossa oli kalvinilainenkin pappi ja, kuten aina ennenkin, kiistelivät he nytkin toisen maailman asioista. Mutta vieraat, jotka jo osasivat pilkusta pisteeseen ulkoa kummankin mielipiteet ja todistelut, olivat surkeasti kyllästyneet koko jupakkaan, jonka talon isäntäkin oli huomannut:
— Canis mater,[19] heitetään jo puoleen koko kiista, sittenhän saan nähdä, kun itsekin joudun sinne.
— Vanno minulle, — huudahti kalvinilainen kiihtyneenä, että jos kuolet ennen minua, tulet sanomaan, kumpi meistä oli oikeassa.
— Jos sinäkin lupaat, Miska.
— Vannon tulevani luoksesi kuolemani jälkeen. Vannon kautta papillisen uskoni.
— Minäkin vannon. Tuossa käteni. Minä tulen sinun luoksesi ja sanon totuuden.
Vieraat nauroivat väittelijöiden juhlallisille lupauksille, Hei, arvon herrat, kuolema on vielä kaukana, — hyötykäämme sitä ennen tämän maailman hyvyydestä: maljanne, riemuitkaamme.
He nauttivat ja ilottelivat kymmeneen asti iltasella ja hilpeinä he erosivat, mikä meni jalkasin, kuka ajoi reellään, kuka nousi suksilleen, aina senmukaan minkälainen oli tie hänen asuntoonsa.
Kalvinilainen pappi nousi viimeisenä suksilleen ja huuti vielä veitikkamaisesti:
— Pysytkö vielä lupauksessasi?
— Pysyn.
Kun plebaani näki viimeisenkin vieraan ajavan pois, kääntyi hän huoneeseensa, rukoili iltarukouksensa ja laskeutui levolle.
Tuskin oli hän nukkunut tuntiakaan, kun hän yht'äkkiä kavahti vuoteestaan siihen, että joku koputti ulkopuolista ikkunaa.
Kylmä väristys puistatti hänen jäseniään, vaikka hän olikin tottunut siihen, että hänet öisin herätettiin.
Ovenpielessä riippuivat naulassa hautuumaan portinavaimet. Naula putosi itsestään lattialle ja mukana seurasivat avaimet, jotka kalahtaen vierähtivät ikkunan viereen.
— Kuka siellä? — kysyi plebaani hypähtäen pystyyn ja hapuillen tohveleitaan.
— Minä se olen, Miska — vastasi ulkoa tuttu ääni.
Plebaani astui akkunan luo ja veti syrjään uudinta. Kalvinilainen pappi seisoi ulkona.
— Minä kuolin — vastasi kalvinilainen pappi tylsällä, voihkivalla äänellä — ja tulin sanomaan sinulle, että toisessa maailmassa ei ole sellaista kuin miksi minä sen väitin olevan, eikä sellaistakaan, kuin miksi sinä sitä kuvittelif. Ámen!
Plebaanin huulilla koreili jo valmiina vastaus: »Älä puhu tyhmyyksiä, Miska», — mutta olento katosi samassa niinkuin aave, eikä lumi narskunut jalkojen alla, eikä askelten jälkiä näkynyt missään, vaikka kuu paistoi sinne kirkkaana.
Kukot kiekuivat puolenyön hetkeä.
Plebaani kömpi patjojensa väliin, hänen hampaansa löivät loukkua ja aamulla makasi hän kuumeen kourissa.
Mutta vielä enemmän kohosi kuume, kun hänen taloudenhoitajattarensa ilmotti:
— Kirkkoherra, suuri onnettomuus on tapahtunut.
— Mitä on tapahtunut?
— Kalvinilaisen kirkkoherran sukset pääsivät alamäessä väärälle suunnalle ja hän suistui rotkoon jonne kuoli.
* * * * *
— Minä vaan senvuoksi ajattelin, teidän majesteettinne, — päätti kerjäläisteini satunsa — että jos on tosi se sanoma, jonka viestintuoja saattoi toisesta maailmasta, ei kumpikaan näistä valtaherroista ole oikeassa.
— Oikeassa olet — huudahti Apaffy. — Kertomuksesi on hyvin kaunis ja opettavainen. Minä olen siihen tyytyväinen.
Valtaherrojakin se miellytti.
— Viisas poika — sanoi Kristóf Boer nauraen. — Voitti meidät. Minä antaudun.
— Sanalla sanoen ei kumpikaan herroista saa miekkaa.
— Tosiaankin, kuka nyt saa miekan, hallitsijamme lahjan?
— Totisesti, kukapa muu kuin tämä poika — sanoi hallitsija.
— Näyttää siltä, kuin ei olisi satu miellyttänyt Apaffya, — kuiskasi Béldi pilkallisesti, — vaan »majesteetti» arvonimi, jolla poika häntä mairitteli.
— Mutta olihan satukin kaunis ja sattuva — vastasi hänen naapurinsa
Inczédi herra.
— Niinkö, niinkö! — keskeytti hovinarri — hänhän sanoi aivan samaa kuin oppinutkin. Oppineelle naurettiin, mutta oppimattoman sana otetaan täydestä. Sellainen on maailma!
— Te todistatte, herrani, — sanoi Apaffy, — että lupasín miekan sille, joka teistä on oikeassa. Mutta kumpikaan teistä ei ole oikeassa; sellaisen tuomion on tämä poika langettanut. Saakoon siis hän miekan, sillä hän on oikeassa. Katso tuossa, ota miekka.
— Teidän majesteettinne, miten voin minä vyöttää sen kupeelleni näissä ryysyissä? — sanoi kerjäläisteini vaatimattomasti.
Apaffy nauroi makeasti, todellakin oli poika surkean näköinen; hän viittasi heti puvuston hoitajalle.
— Vie hänet puettavaksi siistiin vaatteisiin.
Tuskin saattoi häntä tuntea, kun hän palasi jälleen; hänellä oli yllään siro harmaa husaaritakki, vihreät housut, jalassa safianiset saappaat ja kädessään kaksikielinen harmaa karitsannahkainen hattu. Linnapäällikkö oli valinnut nämä vaatteet entisten ja nykyisten esiratsastajien univormuista. Tosiaankin pukivat ne häntä verrattomasti.
— No nyt voit jo kelvata miekalle — sanoi Komizs hovipoika.
— En vieläkään voi vyöttää sitä vyölleni, teidän majesteettiinne.
— Miksi et? — kysyi Apaffy melkein loukkaantuneena.
— Siksi, teidän majesteettinne, että miekkaa saa ainoastaan aatelismies kantaa, mutta minä en ole aatelinen.
Syntyi yleinen naurunrähäkkä ja itse hallitsija nauroi niin makeasti, että kyyneleet valuivat hänen silmistään.
— Jumalani, noin sukkelan pojan kanssa en vielä eläissäni ole ollut tekemisissä. Armeenialainen kait sinä olet, he, he, he? Äläkä sanokkaan, ettet ole armeenialainen vaikka olisitkin, sillä siinä uskossa tahdon kuolla. No tämäpä osaa asettaa sanansa, herrat. Missä on Naläczi herra? Menkää kansliaan ja, olkoon menneeksi, kirjottakaa hänelle aateliskirja. Maalari on linnan toisessa siipirakennuksessa maalaamassa hallitsijattarelle jotain lipasta. Kutsukaa hänet tänne, niin saa hän maalata aateliskilven.
Maalari tulikin heti. Hänen nimensä oli Gábor Gacsa, hän oli pitkä ja hintelä nuori mies, niin salakavalan näköinen, että hänestä varmasti olisi tullut setelinväärentäjä, jos siihen aikaan olisi ollut seteleitä.
— Teidän armonne on suvainnut kutsua minua.
— Mitä sinulla on tekeillä?
— Maalaan amaranthuskukkia hänen armottarelleen.
— Jätä se työsi nyt…
— En rohkene, teidän armonne, sillä hänen armottarensa…
— Mitä naisista… Valtion asiat ovat tärkeämpiä. Maalaa nopeasti aateliskilpi.
— Mitä maalaisin siihen?
— Hyvin väsyneen vaeltajan, pojan vihreätä taustaa vasten.
— Teidän armonne, ei väsymystä voi maalata.
— Eikö voi? Hm! Tietysti ei voi. Tietysti, tietysti — sanoi hän surullisesti — ihmisen voi, mutta väsymystä ei, sehän on mahdotonta… No silloin luovutaan siitä predikaatista. Mikä olikaan sinun nimesi, poika?
— László Veres.
— Olkoon siis László Fáradi[20] Veres hänen aatelisnimensä ja maalaa sensijaan valkoinen koira vihreälle taustalle.
Runsaan tunnin kuluttua tuotiin saliin valmis aateliskirja ja vaakuna.
Hallitsija raaputti nimensä toiseen ja pysähtyi katselemaan toista.
— Tämä koira on totisesti sen näköinen kuin olisi se kili. Tekisi aivan mieli lypsää sitä. Minkälaisen koiran sinä maalasitkaan tänne, hullu mies?… mutta yhdentekevää, kilikin on hyvä eläin. Antakaa se sille veijarille ja ajakaa hänet linnasta, sillä muuten pyytää hän vielä minun omaakin päätäni.
— Ei kait hän sentään ole hullu — puhkesi György Béldi itsetiedottomasti.
— Mitä sillä tarkotatte? — kysyi kuuluisa kavaltaja János Kendeffy taakseen kääntyen.
— Sitä vaan, että tuollaiselle taitamattomalle maankiertäjälle olisi vaikeata kulettaa sitä mukanaan — vastasi Béldi rohkeasti.
Sitten lisäsi hän Inczédin puoleen kumartuen:
— Miksi ei, kun se koko Erdélyn maallekin on liikanaisena rasituksena.