X

Agnes Nesselroth.

László suuntasi kulkunsa Wieniä kohden, ajatellen, että hän sieltä löytäisi Pistan jostain hovin läheisyydestä. Sillä koska häntä oli onni seurannut, piti hän aivan ilmeisenä, että Pistakin oli päässyt tahtonsa perille.

Helppoa oli hänen matkustaa, sillä olihan hänellä paljon rahaa ja niin sai hän muitta mutkitta aina uudet hevoset vaihdetuksi vaunujensa eteen. Kaikkialla luultiin häntä mahtavaksi valtaherraksi.

Päästyään Kolozsváriin, sai hän kuulla, että keisari Leopold ennen pitkää tulisi Budapestiin. Hän olikin jo lähtenyt matkaan Wienistä. No sellainenhan oli kovin harvinaista Unkarissa. Siitämisin kun kuolema teki tilan Ludvig II:lle Csele purossa, oli Budan linna ollut tyhjänä ja molemmissa kaupungeissa kahden puolen Tonavaa oli vallinnut melkein liikkumaton hiljaisuus. Kansakin oli tuntenut itsensä orvoksi. Huonosti olikin sen käynyt: Wienissä oli aina sen isäpuoli.

Senvuoksi suuntasi László kulkunsa suoraan Pestiä kohden. Juuri silloin odotettiin keisarillisen hovin tuloa ja monenlaisilla juhlallisuuksilla valmistauduttiin keisaria vastaanottamaan. Kunniaportteja oli pystytetty pitkin tietä ja talot ja luostarit olivat lipuilla koristetut.

Siihen aikaan ei Pestissä, joka nyt on suuri ja loistava pääkaupunki, ollut sanottavia nähtävyyksiä.

Leopoldin hallitusaikana ei koko kaupungissa ollut muuta kuin nykyisen kaupungin keskus. Sitä ympäröivät muurit ja vankat varustukset, eikä sinne päässyt kuin kolmen portin kautta. Kaksikerroksiset rakennukset kuuluivat silloin kaupungin merkillisyyksiin. Katolilaisten pienenpuoleinen kirkko oli keskellä kaupunkia ja verrattomat poroporvarit elivät ja kuolivat siinä uskossa, että se oli maailman kaikkein kaunein rakennus.

Unkarilaiset eivät rakastaneet Leopoldia, ja joskin kaupunki valmistautui suurella komeudella vastaanottamaan häntä, ei siihen ollut kukaan muu syynä, kuin pormestari Tamás Nesselroth herra, joka hinnalla millä hyvänsä tahtoi panna koko kaupungin liikkeelle, itse ennen kaikkea hyötyäkseen menestyksestä.

Hän oli kunnianhimoinen, pahanilkinen ihminen, jota porvarit vihasivat, ja kun raatihuoneella neuvoteltiin niistä toimenpiteistä, joihin olisi ryhdyttävä keisarin vastaanottamiseksi niin että hän tuntisi itsensä yllätetyksi, että kansalla olisi siitä paljon iloa ja ettei se paljoa maksaisi, sanoi muuan rohkea unkarilainen porvari:

— Parhaiten saavutettaisiin nämä verrattomat vaikutukset, jos hänen armonsa herra pormestari ripustettaisiin Váczin porttikaareen, jonka alitse hänen keisarillinen korkeutensa saapuu kaupunkiin. Tällä me voittaisimme kaiken, sillä hänen keisarillinen korkeutensa olisi varmasti erittäin yllätetty, kansa iloitsisi siitä sanomattomasti, eikä se kalliiksikaan kävisi.

Kaikki purskahtivat valtavaan nauruun. Nesselroth herra punastui ja raivostuneena hän syöksyi neuvoshuoneesta. Mutta mitä mahtoi porvaritoverien pilkka ja ylenkatse sille, joka oli kääntänyt silmänsä valtaa ja mahtia kohden? Sellainen ei tunne eikä kuule muuta, hänen hermojaan ikuisesti kutittaa mieluisesti sen kuviteltu valo, ja niin toimeenpani Nesselroth herra hänen majesteetilleen niin loistavat vastaanottajaiset, etteivät molemmat kaupungit olleet nähneet sen vertaista sitten Mátyás kuninkaan tuloa Budaan. Ellei sellaisesta heruisi suosionosotuksia ja kunniamerkkejä, silloin ei kannattaisi maailmassa elääkään.

Varmaankin olisi hän onnistunut ja hänen majesteettinsa olisi merkinnyt Nesselrothin nimen pieneen muistikirjaansa, sillä hän oli erittäin tyytyväinen kaikkeen — mutta kohtalo teki sen mahdottomaksi (sekin jo työskenteli vallankumouksen hyväksi), eikä sallinut Nesselrothin hartaan toivomuksen toteutua, vaan muutti suurimman suopeuden suurimmaksi vastenmielisyydeksi.

Onko sellainen mahdollista? On, sillä itse Nesselroth herra oli kohtalon välikappaleena. Tapahtui näet, että juuri ennen kuin hän ojensi hänen majesteetilleen virastojen tervehdysadressin, ojensi koristeluiden ylin valvoja laskun kunniaporteista ja kaikenlaisista koristuksista pormestarille, joka hajamielisyydessään unohti tuon onnettoman paperin adressin paperien joukkoon. Tietysti tapahtui se aivan hänen tietämättään, sillä vasta muutaman viikon kuluttua pääsi hän selville hirveästä erehdyksestä, kun hän — odotellessaan juuri suosionosotusta — saikin kaksituhatta flormia hovimestarin virastosta sillä huomautuksella, että hänen majesteettinsa tällä kertaa oli halukas armossaan maksamaan hänelle ojennetun laskun, mutta lausui samalla määräyksenä, että kun hän ensi kerralla tulee Pestiin, älköön hänelle valmistettako mitään juhlallisuuksia.

Mutta nämä ovat kaikki sivuasioita kertomuksessamme. Sitävastoin tapaamme täältä erään, joka meille muuttuu erittäin tärkeäksi tekijäksi, ja se on neiti Nesselroth, pormestarin tytär, joka on arvokkaampi kuin kaikki maailman armonosotukset.

Agnes Nesselroth oli kaikkein huomattavin neitsyt siihen aikaan Pestissä: varreltaan, kasvoiltaan ja hyveiltään. Hänen sinisistä silmistään kuvastui sula hyvyys ja kaikissa hänen liikkeissään ilmeni miellyttävä ja sopusointuinen sulous. Mutta vaikka hän olisi ollut kymmentä vertaa kauniimpi, vaikenisi tämä kertomus hänen kohdallaan, ellei hän aivan sattumalta olisi istunut katselemassa loistavaa kulkuetta juuri sillä katsojalavalla joka suuren väkijoukon paineesta luhistui kokoon, niin että sillä olijat suinpäin sortuivat kiviselle kadulle.

Agneksen olisi käynyt aivan samalla tavoin, ellei häntä sattumalta olisi saanut kiinni muuan kaunis aatelinen herrasmies, joka koppasi säikähtäneen tytön syliinsä juuri hänen pudotessaan. Agnes ehti kuulla lautojen rysähdyksen ja näki koko korokkeen sortuvan kokoon, hän kirkasi samassa ja kadotti tajuntansa. Senjälkeen ei hän tiennyt, mitä hänelle tapahtui.

Hän jäi hervotonna ritarin käsivarsille, eikä avannut kauniita silmiään, vaikka kansajoukko pauhaten huusi: »jo tulee! jo tulee!» Siellä missä keisari kulki, kajahti maata järisyttävä »vivat». Neljänsadan rakuunahevosen jalkojen töminä kopisi pitkin kivikatuja, mutta tytön silmät pysyivät yhä suljettuina.

Ritari levitti maahan viittansa, laskeakseen kauniin taakkansa sille. Mutta ankarassa tungoksessa olisivat ihmiset polkeneet tytön kuoliaaksi, niin että hänen jälleen täytyi nostaa hänet käsivarsilleen ja viedä naapuritaloon, jossa asui köyhä räätäli neljän tyttärensä kanssa.

János Babó oli tunnettu suurena kansanpuhujana ja hän vihasi intohimoisesti kaikkea valtaa. Senpä vuoksi soveltuikin hänen mielenlaatunsa verrattomasti jaloon räätälinammattiin. Onneksi sepitteli hän runoja kotonaan sensijaan, että olisi mennyt katselemaan keisarin kaupunkiin tuloa. Oli hän mielestään nähnyt merkillisempiäkin ihmisiä. Ei edes tyttäriään hän päästänyt kadulle.

Hyvä olikin, ottivathan ainakin heti hoidettavakseen Agneksen. He virvottelivat hänen ohimoitaan, pakottivat hänet vähitellen palaamaan tajuihinsa ja niin avasi hän vihdoin kauniit, puhuvat silmänsä.

— Missä minä olen? — kysyi hän väsyneesti.

— Täällä olette hyvien ihmisten parissa, — vastasi nuorukainen, joka väsyneenä ja kiihtyneenä odotti hänen tuntoihin palaamistaan; — älkää pelästykö, ei teille ole tapahtunut mitään pahaa.

— Miten olen minä joutunut tänne? — sammalsi hän hämmentyneenä, antaen katseensa kiitää yli oudon huoneen.

— Teidän istuimenne sortui, neiti, ja minä olin sattumalta juuri siinä ja tartuin teihin kiinni. Siinä kaikki.

— Voi Jumalani, minun tätini! Voi, nyt minä jo muistan. Miten on tätini käynyt?

— En tiedä — vastasi ritari hyväntahtoisesti — minä vaan ajattelen, että ellei hän nyt aivan kylkiluutaan murskannut, niin loukkasi hän ainakin nenänsä, sillä te istuitte hyvin korkealla.

Tyttönen (sillä hän oli todellakin vielä aivan aukenematon ruusunnuppu) purskahti itkuun ja vaikeroi katkerasti: »Voi rakas kiltti Franczka täti kulta!»

— Iloitkaa toki ainakin neiti — sanoi yksi räätälin tyttäristä, joka oli Agnesta vaalimassa, — että itse pelastuitte.

Silloin Agnes, aivankuin Franczka täti olisi muistuttanut hänelle laiminlyödystä velvollisuudesta, yht'äkkiä rohkasi mielensä ja ojensi viehättävästi kätensä pelastajalleen.

— Antakaa anteeksi, että minä niiden huolien tähden jotka tätini epävarma kohtalo aiheuttaa, unohdan teidät. Minä kiitän teitä siitä, mitä hyväkseni teitte, enkä itse koskaan unohda sitä, yhtävähän kuin isänikään, joka tämän kautta jää teille kiitollisuudenvelkaan. Oi kunpa olisitte pelastanut tätinikin samalla!

— Minä näin ainoastaan teidät, neitini!

— Ja kuitenkin istui hän aivan vierelläni — vastasi Agnes lapsellisesti.

— Olihan teitä siellä montakin istumassa, mutta minun täytyy tunnustaa kulkeneeni siellä niinkuin vaeltaja kedolla, joka tulpanin nähdessään unohtaa miljoonat muut yrtit ja tavottelee ainoastaan tulpania.

Vasta nyt katsoi Agnes ensi kerran puhujaa ja hän punastui korviaan myöten, painaen silmänsä kainosti umpeen. Se oli epäämätön merkki siitä, että hänestä tuntui nuorukainen aivan liian hienolta, puhuakseen jotain sellaista. Vanhempi herrasmies saattaa sellaista sanoa ritarillisena kohteliaisuutena, mutta jos nuori ja hieno aatelismies sen sanoo, on se vallatonta hakkailua. Agnes Nesselrothille ei sellaisia uskaliaisuuksia saa sanoa — noin yht'äkkiä!

Hän heitti ritariimme kylmän silmäyksen.

— Voitteko huonommin? — kysyi hän huolestuneena.

— Kiitos, päinvastoin tunnen kokonaan toipuneeni, niin että jo voin ajatella kotiinlähtöä.

— Minä saatan teitä, neiti.

— Ei ole tarpeellista, — sanoi hän kylmästi ja luotaantyöntävästi, mutta katui heti ja lisäsi lempeästi: — antaisin aihetta panettelulle, herrani.

Hän nousi seisomaan ja rakastettavasti kiitettyään talonväkeä ystävyydestä hän kevyesti ja iloisena poistui nuorukaisen kanssa yhdessä, joka jätti kultarahan lahjaksi hoidosta räätälin pöydälle.

— Jumalani! Minun puolestaniko te sen annatte! — sammalsi tyttö. — Mutta miten minä nyt annan sen teille takasin? Sillä minulla ei ole lainkaan rahaa, herrani!

— No välipä sillä, — naurahti hyvänsuopa aatelismies. — Antakaa siis velkakirja siitä. Teemmekö niin?

— Kyllä, kyllä, minun isäni maksaa sen teille takasin, mutta hän ei ole tällä haavaa kotona ja minä olen hyvin epätietoinen… Odottakaahan hiukan!…

Hymyillen hän juoksi takasin räätälin huoneeseen.

— Unohditte varmaan jotain? — kysyi nuorukainen, joka odotti pihalla saadakseen sanoa jäähyväiset.

— Minä olen Agnes Nesselroth, pormestarin tytär; minä kirjotin nimeni tälle valkealle paperille. Jos tahdotte, niin merkitkää sekin, paljonko olen teille velkaa ja lähettäkää se meille, jotta voisin lunastaa sen. Minä pidän sitä velkakirjanani!

— Hyvä on, neitini. Minä vastaanotan tämän paperin muistoksi teistä.
Vaikka minä ilman sitäkin muistan tämän puolituntisen elämänikäni.

— Ei, ei, teidän täytyy lähettää se takasin. Mutta mikä on teidän nimenne, että minäkin voisin painaa sen mieleeni? — kysyi hän sitten hiukan kainosti.

— Laszlo Färadi Veres.

Portilla he erosivat, Agnes meni vasemmalle, sillä Nesselrothit asuivat siellä jossain Turkin keisarin tyttären palatsin vieressä, mutta László sekaantui lainehtivan ihmisvirran keskelle. Olihan siellä liikkeellä koko valtakunta, ehken saisi hän tietää jotain veljestään tai ehkäpä hän löytäisikin hänet.

Oi, miten hänen mielikuvituksensa olikaan värittänyt loistavaksi tämän tapaamisen. Se oli ollut hänen ainoa unelmansa Gyulafehérvárista tänne asti sekä yöllä että päivällä. Joka yö oli hän unissaan kohdannut veljensä mitä kirjavimpien olosuhteitten vallitessa. Kerran oli hän löytänyt hänet tiepuolesta kerjäläisenä lyseon aitauksen alta, toisen kerran oli hän tullut vastaan kallisarvoisessa puvussa, istuen loistavissa vaunuissa, ja ajanut huomaamatta veljensä ohi, kunnes László oli huutanut »Pista», Pista!» — ja siihen herännyt. Hän näki hänet joskus taistelutantereella haavoitettuna makaavan henkitoreissa; eräänä yönä oli hän käyskennellyt hautuumaalla ja näki suurelle marmorilohkareelle kirjotetut sanat: »Tässä lepää Pista Veres», toisella kerralla taasen oli hän istunut professorin kateederissa Debreczenissä selittäen Ciceroa. Sanalla sanoen: hän ajatteli veljeään niin lakkaamattomasti päivällä, että yön haltijattaret säännöllisesti toivat hänet hänen luokseen joko surullisessa tahi iloisessa asemassa, aina sen mukaan, kuin hänen oma kohtalonsa vaihteli.

Mutta päivien haltijattaret ovat hidasta väkeä. Ne kulkevat raskaissa kengissä! Ne eivät tuoneet Pistaa hänen näkyvilleen, eivätkä edes kuiskanneet hänen olinpaikkaansa. Ja kuitenkin, miten olikaan hän veljeään ikävöinyt: miten onnellinen hän olisi saadessaan sanoa hänelle: Minä olen aatelismies ja omaisuutta on minulla niin paljon, että voin sinutkin tehdä rikkaaksi. Meillä on rahaa runsaasti, Jumalan kiitos, ja ellei ole riittävästi, käyn minä hakemassa aarteeni toisen puolen. — Me ostamme itsellemme linnan ja suuren maatilan, jossa on metsää, peltomaata ja rikkaita niittyjä. Me ostamme Debreczenin markkinoilta neljä korskuvaa hevosta, valjastamme ne komeitten vaunujen eteen ja niin me ajamme Szegediin ja tuomme linnaamme Dobos tädin ja hänen miehensä nopeilla vaunuillamme. Se on meidän ensimäinen matkamme.

Oi, miten pamppaileekaan sydän ilosta, kun vanhukset astuskelevat siellä pitkin marmorisia auloja ja sanovat toisilleen: »Totisesti, verrattomia poikia ovat nämä meidän teinimme!» Mutta ei ole toinenkaan retkemme ikävämpi. Arvaatko, Pista, minne me sitten ajamme vaunuillamme? No onpa sinulla kova pää! Minnekä me muualle menisimme, senkin vintiö, kuin sievästi ja siivosti Debreczeniin, professori Szilágyi herran pihalle… jos sieltä vielä löytyy sinun kallis aarteesi, joka sinulle kerran antoi miekankannattimen. Mutta entä sitten, entä sitten? — kysyy Pista. No sitten on meillä vielä kolmaskin matka edessämme, mutta sitä et voi arvata, sillä sitä ei tiedä kukaan muu kuin minä, minne sen teemme.

Ja hän katseli ikävöiden poistuvaa Agnesta. Jopa olikin hän kadonnut rahvasjoukkoon, ei edes hänen hameensa lievettäkään näkynyt.

Hitaasti hän sekaantui väkijoukkoon, sillä hänen täytyi alinomaa pitää silmällä koiraansa, ettei se jäisi jälkeen, samalla kun hän mielessään rakenteli tuulentupia ja kuvitteli tulevaisuutensa ruusunpunaista satua. Sillä sellainenkin tuottaa ihmiselle suurta huvitusta.

Ehken olisi sittenkin parempi, jos Dobos tätiä ja hänen miestään olisi emäntänä linnan pihalla vastaanottamassa kaunis Magdalena Szilágyi. Tietysti, eihän keittiötä saa unohtaa, sillä kauniin rouvan keitokset olisivat jo valmiina odottamassa heitä rikkaasti katetulla pöydällä. Niin pitäisi ollakin! ja senvuoksi haettaisiin Magda kaikkein ensiksi. Kylmä on talo, vaikka se olisi linnakin, jos sieltä puuttuu emännän hymyily. Se antaa loistoa. Mutta jospa Agneskin olisi siellä. Kaunis Agnes Nesselroth! Jos hän sanoisi raikkaalla ystävällisellä äänellään »tervetuloa, Dobos täti» ja syleilisi ja suutelisi kunnon vanhuksia, joilla kyyneleet valuisivat pitkin ryppyisiä kasvoja. Niinpä niinkin, Agneksen me haemme kaikkein ensiksi!

Hän ajatteli Agnesta niin paljon, että vähitellen hän ei ainoastaan tullut ensimäiseksi linnaan, vaan melkein syrjäytti toiset sieltä kokonaan…

… Hovin kulkue oli silloin jo lopussa. Ihmiset lainehtivat edestakasin enää vaan kerran vielä laverrellakseen näkemistään, loistosta, keisarin ulkomuodosta, Nádasdyn vaahtosuisesta ratsusta, Eszterhäzyn viitasta[22] ja monista huvittavista kohtauksista kulkueen ohi ajaessa. Välistä tuli vielä joku hovin pikalähetti tahi rikkaasti puettu valtaherra, ja sekin kelpasi nähtäväksi paremman puutteessa.

László toivoi suuressa rahvasjoukossa tapaavansa jonkun debreczeniläisen tuttavansa, jolta ehken saisi kuulla jotain Pistasta, mutta suunnattomassa ihmisvilinässä ei hän nähnyt ainoitakaan tuttuja kasvoja. Lopuksi hän jo kokonaan luopui toivostaan, kun hän laivasillalla yhtäkkiä huudahti ilosta. Hän näki János Rozsomákin keskustelevan parin komeapukuisen herran kanssa. Itse oli hän puettu yksinkertaiseen mustaan arkipukuun.

Hänen sydämensä löi kovasti, hän tunki joukon läpi, puukkasi syrjään pari naista ja astui muutamien ihmisten liikavarpaille.

— Rozsomák herra, Rozsomák herra! — huudahti hän päästyään perille ja löi tuttavallisesti kelpo miestä olkapäälle.

Puhuteltu kääntyi ärähtäen taakseen ja katseli tulijaa kiireestä kantapäähän:

— Mitä se sellainen käytös merkitsee? Mitä tahdotte?

— Ettekö tunne minua, Rozsomák herra?

— Olettako kadottanut järkenne? — murahti toinen vihasesti. — En minä ole Rozsomák!

— Ettekö ole Rozsomák? — sanoi László epäilevästi kummastellen. — Mutta kuka te siis olette?

— Minä olen kreivi Miklós Bercsényi.[23]

Ei hänen nimensä vielä silloin ollut kuuluisa ja sydämiä sytyttävä. Päinvastoin tuntui se Lászlósta siltä, kuin olisi hän saanut ryöpyn kylmää vettä niskaansa. Surullisena poistui hän sieltä ja harhaili ilman päämäärää kaiken iltaa pitkin katuja.

Yöllä hän ei saanut unta silmiinsä. Valveillaan hän virui pehmeillä patjoillaan Budan puoleisessa »Griff»-nimisessä majatalossa, jonne hän oli asettunut.

Hän uneksi Agnesista ja eli kymmenesti yhä uudelleen ja uudelleen seikkailunsa hänen kanssaan pienimpiäkin yksityiskohtia myöten: sen, miten hän oli sylissään kantanut pyörtyneen tytön räätälin luo ja sen, miten miellyttävästi hänen korvissaan soi kaikki, mitä hän oli sanonut. Kädessään hän piteli valkeata paperiakin, jonka neito oli antanut. Miten hienolla tavalla olikaan hän tahtonut palkita hänet. Hän oli ajatellut itsekseen: »jos hän on köyhä, merkitköön tuohon nimeni yläpuolelle muutaman kultarahan, mutta jos lie rikas, säilyttäköön muistonaan.»

Mutta László ei tehnyt kumpaakaan. Tuskin malttoi hän odottaa aamua ja kärsimättömästi pyysi hän majatalon isännältä mustetta, täyttääkseen valkean paperin. Näin hän kirjotti »Agnes Nesselroth» nimen yläpuolelle:

»Minä allekirjottanut lupaan kuolemaani asti uskollisesti rakastaa
Laszlo Verestä.»

Hän sulki sen kuoreen, painoi punaisen sinetin sen päälle ja lähetti majatalon palvelijan viemään kirjettä Nesselrothille.

Kiihtyneenä odotti hän vastausta. Hänen päätänsä poltti, sydän löi pelonalaisesti ja hänen keuhkonsa kaipasivat raitista ilmaa. Hän lähti kävelemään linnaan päin ja jäi katselemaan kiirehtivää ja puuhailevaa hoviväkeä. Kun hän siellä kummeksien katseli tätä kaikkea ristikkoaidan takaa, näki hän pihalla kreivi Bercsényin, jonka kasvot eivät enää olleet yhtä äkäsen ja kylmän näköiset kuin eilen. Hän tuli Lászlóta kohden ja kysyi hyvänsuopeasti:

— Ettekö näe O-Budan puolelta ratsumiestä tulevan? Minun silmäni ovat hiukan heikot.

— En näe ketään. Ei ole tomupilven hattaraakaan tiellä, herra kreivi.

— Miksi sanotte minua kreiviksi?

— Eikö teidän ylhäisyytenne sanonut eilen, että olette kreivi
Bercsényi? — kysyi László loukkaantuneena.

— Minäkö? — vastasi hän reväyttäen silmänsä pyöreiksi. — Minä olen hovin ylivalvoja, János Rozsomák.

— No Jumalan kiitos, — huudahti László. — Vihdoinkin minä siis löysin teidät, rakas Rozsomák setä. Mitä, ettekö tunne minua?

— En herrani. Kuka te olette?

— Minä olen toinen niistä pojista, jotka tapasitte vuosia sitten metsästä… Ettekö muista, silloin kun söimme jäniksen.

— En minä ole siellä ollut koskaan, — vastasi Rozsomák vieraasti, mutta äänessä vilpitön suoruus.

— Veljeni Pistan te veitte mukananne Wieniin, — jatkoi László kuohuen.

— En minä ole vienyt ketään. Tässä mahtaa piillä jokin erehdys. Minäkin olen kuullut, että olen hyvin Bercsényi nimisen kreivin näköinen, — lisäsi hän hiukan ystävällisemmin, — mutta en koskaan ole tavannut sitä kreiviä.

— Se, joka vei minun veljeni mukanaan, oli tarkka jäljennös teistä ja sanoi nimekseen János Rozsomákin.

— Tuhat tulimmaista, ellei vaan lempo ole ottanut minun ruumistani ja nimeäni omikseen. Tai sitten olette te kadottanut järkenne, nuori mies! Mutta katsokaapa, joko ratsuri on näkyvissä?

Ratsuria ei vieläkään ollut silmän kantamalla ja mies katosi muristen linnaan, jättäen siihen Lászlón, jonka päätä huimasivat ristiriitaiset ajatukset.

— Mutta kuka oli siis se Rozsomák? Kaksi ihmistä vaiko yksi? Jos se on tämä, miksi hän siis kielsi tavanneensa veljeni, jos taas se toinen, miksi hän silloin väitti, ettei hän ollut Rozsomák?

Tämä tuntui hänestä aivan käsittämättömältä arvoitukselta, johon hän ei voinut löytää selitystä.

Ratsuri, jota Rozsomák oli odottanut, karahutti juuri samassa linnan pihalle, niin että vaahtoisen hevosen kavioista sinkoilivat säkeneet.

Hovipalvelijat piirittivät hänet heti, tarttuen hevosta suitsista kiinni:

— Laskeutukaa nopeasti ratsailta, älkääkä vaihtako pukuanne. Hänen majesteettinsa odottaa jo kärsimättömästi.

* * * * *

Puolen tunnin kuluttua ruvettiin hovissa säälimään tavaroita matkaa varten ja iltapäivällä levisi jo huhu, että vangittu Ferencz Rákóczy II oli paennut vankilastaan Wienistä ja pelastunut Puolan maalle.

Joka päivä oli lähetti tullut Wienistä keisarin jäljestä. Vanha keisari, aivan kuin aavistaen vaaraa, odotti joka hetki kiihtyneenä ja kärsimättömästi lähettejä.

Tänään saapunut toi huonon sanoman. Viimeinen Rákóczy on vapaudessa.

Kalpeina tulivat ja menivät ministerit ja hovin virkamiehet. Ajajat ruoskivat säälimättömästi hevosiaan ja lakeijat sälyttelivät matkalaukkuja vankkureille.

Porvariston keskuuteen levisi paljon merkitsevä sanoma, kaikenlaisista arveluista ja otaksumisista alinomaa kasvaen.

Ja tästä päivästä lähtien kokoontuivat ihmiset suurin joukoin Tonavan rannoille tähystelemään, eikö taivas punertaisi Puolan maan puolelta…

Jokainen uskoi lujasti, että se punertaisi.

Mutta Lászlóta ei sanoman lumousvoima saanut pyörteeseensä, sillä kun hän saapui majataloon, oli palvelija jo tuonut Agnes Nesselrothin vastauksen.

Hän oli kirjottanut ainoastaan neljä sanaa, mutta ne merkitsivät paljon.

Hän lähetti takasin velkakirjan samanlaisena ja hän oli kirjottanut hienoilla kirjaimilla:

»Olen nähnyt. — Pidän lupaukseni.»

Hän huudahti riemusta.

Mitäpä hän siitä välitti, että Rákóczy oli vapaana, koko hänen sydämensä täyttyi armaalla tunteella siitä, että hän itse oli vanki.