XI.
Kadonnut onni.
Niin kauan katselivat ihmiset punertavaa taivasta Puolan maan puolelta, että se tosiaankin vihdoin punersi. Aluksi vain vaaksanvertaisena raitana, mutta pian loimotti jo koko taivaankansi.
Aivan kuin olisivat ankarat urhot, uljaat kuruczit[25] kasvaneet itsestään maasta.
Silloin ei tarvinnut edes lähettää viestiä kiertämään, ainoastaan liput, joiden mykän kutsun kaikki kautta koko laajan valtakunnan ymmärsivät. Kun Rákóczy saapui Puolasta, oli hänellä sotajoukko valmiina, ja se oli kasvanut niinkuin laviini.
Mutta vanha kurucz-laulu kertoo sen paremmin kuin minä:
Rákóczy huusi Työmiesten vallihautaan. Häneen luottakoot Välkkyvin miekoin; Ja näin toitottakoot Vaskiset torvet:
»Rumpali, rumpali, Hovirumpalini, Nyt sanon sinulle, Niin älä iske kuin tähän asti: 'Jumala tiesi, miten käynee!' Vaan näin iske: hakkaa Päälle, päälle, päälle!
Niin iske, että maa järisee, Jo taivaskin kumahtaa vastaan; Niin että eläväiset kuulevat Ja nekin, jotka kuolleina Makaavat, huutaisivat: Päälle, päälle, päälle!»
Vallankumouksen innostus valtasi kaikkien kansankerrosten mielet ja
Rákóczyn liput etenivät voitokkaina kaikkialle.
Turhaan merkitsi löcseläisen kalenterin viisas tekijä päivien viereen yhtä monta S. S—t, kuin C. V. kirjaintakin (kuruczit olivat siinä hurskaassa uskossa, että kahdella S:llä merkityt päivät olivat keisarillisten aseille suosiollisia »Superat Soldat»,[26] jotavastoin kuruczit voittavat C. V. päivän merkissä, joka merkitsee, että »Curutz Vincit»[27]), sillä kuruczit voittivat useimmin ja pian oli Rákóczy koko Ylä-Unkarin herrana.
Siellä olivat ennen pitkää kaikki uljaat nuorukaiset, joko Rákóczyn lipun alla, tai keisarillisten riveissä; ainoastaan meidän sankarimme Laszlo Veres sieltä puuttui. Sillä satakertaa miellyttävämpää kuin sotaleirissä olo, on kuulla armaan tytön sormeilevan vienosti helisevän luutun kieliä. Ja miten olisikaan László Veres tenhoutunut Rákóczyn vaskitorven toitotuksesta, joka kaikille ilmansuunnille törähytteli »hakkaa päälle, päälle, päälle» -huutoansa, kun kaunis Agnes Nesselroth lakkaamatta lauloi luuttuansa sormeillen: »Älä lähde, armas, tänne jää.»
Olisipa se muutenkin ollut vaikeata, sillä koska hän hinnalla millä tahansa tahtoi voittaa Agneksen käden omakseen, ei hän tahtonut tehdä mitään sellaista, joka olisi saattanut hänet poikkiteloiseksi Nesselrothin tielle.
Ja Nesselroth herra oli viekas mies, joka ei kuolemakseenkaan olisi ilmaissut, kummallako puolella hän on; oikeammin sanoen ei hän olisi voinutkaan sanoa, sillä eipä hän ollut kummankaan puolella, — kukapa tietää mille puolelle onni kääntyy, ajatteli hän itsekseen, ja selkeääpä joskus sekin päivä, jolloin hänen todellinen varma vakaumuksensa tunnetaan!
Ja ettei hänen tarvitsisi käytöksellään eikä sanoillaan paljastaa, lukeutuiko hän keisarillisiin vaiko Rákóczyn puolelle, tekeytyi hän kuuroksi ja uskoi asioiden johdon neuvotteluissa vanhimmalle senaattorille. Itse hän vaan mutisi ja hieroskeli käsiään, kun häneltä kysyttiin jotain.
Mutta kysyipä sittenkin kerran László Veres, kun hänen omatuntonsa jo alkoi kovin häntä syyttää siitä, että hän tyhjin toimin joutelehti tänä suurena työaikana: »annatteko tyttärenne vai ettekö?»
Vanhus keksi verukkeita siksi kunnes hänkin kysyi: »miten kävisi, ellen antaisi?»
— Kävisi niin, — vastasi László Veres — että veisin väen väkisin.
— Siinä tapauksessa annan kernaammin suosiolla — sanoi hän pilkallisesti, — mutta hankkikaa itsellenne ensiksi tyttäreni vertainen arvo tai vastaava omaisuus. Minulle on yhdentekevää, kunhan vaan on jompikumpi.
— Toinen minulla jo on: omaisuus. Otan siis sanasta miestä.
— Omaisuus! Mitä te, nuori veljeni, sillä ymmärrätte? Sillä sata florinia on köyhälle suuri omaisuus. Enkä minä ole senvuoksi koonnut ainoalle tyttärelleni, että sitä kuka tahansa voisi hävittää. Sopikaamme siis siitä, mikä on omaisuus!
— Pian saatte nähdä — sanoi László ylimielisellä äänellä, ja koska hänen kalleutensa jo olivat paljon huvenneet (hän ei osannut käsitellä rahoja), päätti hän palata Gyulafehérváriin, tuodakseen sieltä toiset puolet aarteistaan. Sokaiskoot ne vanhan Nesselrothin.
Vaikka Nesselrothille olisi jo yllin kyllin riittänyt nekin, jotka
Lászlólla oli jäljellä.
Lászlóssa herätti uhmanhengen pormestarin puhetapa ja hän tahtoi iskeä takasin, niin että tuntuisi. Saakoonpa vaan tuo ahne poroporvari nähdä, mitä László Veres kutsuu omaisuudeksi ja revähtäköön hänellä silloin silmät ja suu auki kummastuksesta.
Hän lähti viipymättä matkalle Gyulafehérváriin, ottaen mukaansa uskollisen Drava koiransa, josta hän ei koskaan hetkeksikään luopunut. Hän nukkui sen kanssa alati samassa huoneessa, ja kun kaunis Agnes kerran jostain syystä potkasi kelpo elukkaa, pani hän sen niin pahakseen, että hän useana päivänä jäi tulematta armaansa luo.
Paitsi koiraansa, otti hän mukaansa ainoastaan palvelijansa Márton Bonczin, jonka hän oli pestannut Pestissä. Márton oli aika veitikka miehekseen, täynnä kaikenlaisia kujeita ja hassutuksia ja loppumattoman puheenhaluinen. Samalla oli hän kuitenkin tyhmän näköinen niinkuin lammas.
Saapuessaan eräänä päivänä aamupuolella Gyulafehérváriin, malttoi László tuskin odottaa hämärän tuloa, jolloin ihmiset vetäytyisivät huoneisiinsa. Hän lähetti renkinsä »Kultaiseen karhuun» ja itse asteli hän koirinensa sykkivin sydämin kohden palanutta kaupunginosaa. Sepä olisi koreata, ajatteli hän itsekseen ja kylmät väreet karmivat pitkin hänen selkäpiitään, jos sinne jo olisi ruvettu rakentamaan uusia asuntoja raunioiden tilalle.
Sitä ei sentään oltu tehty: ei ollut aika otollinen talojen rakentamiselle, kun eivät ihmiset muuta tehneet, kuin alinomaa vaan hävittelivät rakennuksia. Keisarilliset sytyttivät niitä palamaan kuruczien tieltä ja kuruczit keisarillisten tieltä.
Samanlainen oli musta aukea nyt kuin se oli ollut hänen lähtiessäänkin. Varmaankin on siellä vielä pystyssä merkkikin, jonka hän oli survaissut padan viereen. Äärimmilleen jännitettynä katseli hän ympärilleen. Merkkiä ei näkynyt. No, löytäisipä hän sen muutenkin. Mutta hänet valtasi sittenkin epävarmuus ja aivankuin pyytääkseen neuvoa, katsahti hän välittömästi Drava koiraansa.
Uskollinen hurtta murahti hiukan, mutta ei liikahtanut Vaikka olihan se edellisellä kerralla juoksennellut siellä ja kaivanut kattilan esille.
Mutta miksi vatkailen asiaa, kun lyhyestikin voin sanoi, että László ei löytänyt aarteen kätköpaikkaa. Vaikka olihan siellä kuivettunut luumupuukin ja siitä kymmenen, viidentoista askeleen päässä olisi aarteen pitänyt olla. Mutta jos se olikin tuo toinen luumupuu tuolla? Sanalla sanoen, hän kadotti sekä suuntansa että päänsä. Hän kaivoi vähän yhdestä paikasta ja hyökkäsi heti toisaalle niinkuin hullu, mutta kattilasta hän ei löytänyt pienintäkään jälkeä, eikä koirakaan häntä auttanut, katselipa vaan hänen touhuamistaan, siitä sen enempää välittämättä.
No huomenna minä kyllä löydän, mutisi hän vihdoin jo upo uupuneena, ja niin lähti hän nukkumaan »Kultaiseen karhuun».
— Vieläkö tunnette minut? — kysyi hän juomatuvassa piippuaan polttelevalta Gergely Nagylta, joka oli syventynyt hartaaseen keskusteluun Mártonin kanssa.
Töykeä kapakoitsija tunsi äänen ja vastoin totuttuja tapojaan otti hän lakin päästään:
— Oi teidän korkeutenne, tietysti tunnen.
No sitä ei hämmästynyt ainoastaan László Veres, vaan Mártonkin rävähytti silmänsä selkosen selälleen: (Mitä helkkaria, kenen renki minä olenkaan?)
— Taisittepa olla leikillisellä tuulella — keskeytti hänet László happamasti hymyillen, sillä hän ei ollut leikkiin taipuisa tällä kertaa — kun noin korotatte köyhän miehen.
Huolimatta syvästä alamaisuudentunteestaan, joka kuvastui hänen kasvoiltaan, alkoi isäntä vilkutella silmiään.
— Tiedämme minkä tiedämme, pyydän nöyrimmästi.
— Saako täällä yöksi sijaa, Gergely isäntä; minä olen aivan pakanallisen väsynyt.
— Vaikka ei koko Erdélyn maassa olisi muuta kuin yksi sänky täällä, niin senkin minä säälisin teille!
Kun he seuraavana päivänä nousivat pystyyn, lähti László tuorein voimin palopaikalle aarretta etsimään.
Häntä vastaan tuli ritari täplikkäällä ratsulla.
László hätkähti, kun ritari huusi hänelle.
— Sinäkö siellä olet, vanha veikko? — sanoi hän hiljentäen hevosensa kulkua.
László katsoi ylös, kasvot tuntuivat tutuilta, mutta hän ei päässyt perille siitä, missä hän oli ne ennen nähnyt.
— Etkö tunne? Minä olen Petky. Muistat kait meidän hilpeätä ilotteluamme »Kultaisessa karhussa»? Ja sitten aamulla sinä ostit minulta ratsun.
— Muistan.
— Vieläkö sinulla on Muczi hevonen?
— Missäpä se olisi siitämisin! Mistä tulet? — kysyi László.
— Kaukaa. Bercsényi herralta tuon kirjettä hallitsijalle. Ai tosiaankin, löysitkö sinä veljesi silloin?
— En löytänyt, — vastasi László häveten ja hän tunsi sydämessään piston siitä, ettei ollut edes sanottavasti hakenutkaan.
— No eipä paljon puuttune, etten ole häntä nähnyt, jos vaan hänen nimensä on Pista.
— Missä hän on? — huudahti László himokkaasti. Pista on hänen nimensä.
— Heti minä ajattelin sitä, sillä hän on hyvin sinun näköisesi.
— Missä hän on? — kiirehti hän ääni vapisevana.
— Sárospatakissa, — vastasi Petky hiukan hidastellen
— Mitä hän siellä tekee?
— Eipä hän totisesti paljoa tee: istuu.
— Istuu? Mitä sillä tarkotat?
— Lukkojen takana.
— Vankilassa? Pyhä Jumalani!
— Sielläpä niinkin.
— Mitä hän on tehnyt?
— Sitä minä en tiedä. Mutta se on varma, etten toivoisi pääni istuvan niin heikosti kaulassani kuin hänen. Näkemiin veikkoni, täytyy riennättää kiireellisiä kirjeitä hallitsijalle.
Hän kannusti hevostaan ja jätti sinne Lászlón keskelle tietä, pää kumarana ja ajatukset raatelevina.
Mitä minä teen? Lähden heti liikkeelle. Se oli hänen ensimäinen ajatuksensa, ja hän astui muutaman askeleen taaksepäin. Drava koira juoksi iloisesti haukahdellen hänen edellään kapakkaa kohden.
— Minun täytyy vapauttaa hänet. Täytyy pelastaa hänet, vaikka henkeni menisi. Minä lankean hallitsijan jalkojen juureen ja ellei hän suostu, vien hänet vankilasta väkisin. Minä kokoan apujoukon ja jos niin vaaditaan, piiritän minä Sárospatakin vankilat. Mutta jospa löytyisi aarrekin, sillä kulta-avaimella saa helpoimmin vankilankin ovat avatuiksi. Oi, rakas veljeni, löysinpä minä sinut vihdoin sittenkin! Vaikka istuisit raudoissakin, ei se tee mitään. Sinun veljesi on kylliksi voimakas ja kylliksi rikas… Varsinkin jos vielä saan matkaani loputkin aarteet. Hei, eipä puoli päivää ole koko maailman asia! Kääntykäämme takasin! Drava! Hei Drava!
László kääntyi takasin, mutta hurtta ei huolinut hänestä. Hän meni sen luokse ja tahtoi palauttaa sen väkisin, tarttuen kiinni kaulanauhasta, mutta koira ärähti ja puri häntä saappaanvarteen. Silloin Laszlo suuttui ja potkasi koiraansa.
Drava alkoi surkeasti vinkua, riistäytyen irti, ja syöksyi kapakkaa kohden.
— Hitto sinut nielköön — karjahti sankarimme vihastuneena ja lähti yksin palopaikalle.
Hyödyttömiä olivat kaikki hänen ponnistuksensa. Aarteen kätköä hän ei voinut enää löytää ja mitä kiihottuneemmaksi hän kävi, sitä vähemmän hän saattoi etsiä. Loppu tuli! Ei auttaisi muu, kuin kaivaa koko alue. Mutta kaivaa ei voinut salassa ja julkisesti sitä eivät alueen omistajat olisi sallineet, ja vaikka parhaimmassa tapauksessa sallisivatkin, vaatisivat he osansa aarteesta. Luultavinta kuitenkin olisi, että he kaivaisivat itse koko rakennusmaan.
Hänellä ei ollut muuta neuvoa kuin ostaa maa ikuiseksi omaisuudekseen ja sitten kaivattaa se. Niin juuri, sen teen. Annan heti ostamisen Gergely isännän toimeksi.
Hän palasi kapakkaan, jonka oven edustalla Márton iloisesti pureskeli silavaa leipänsä särpimenä.
— Minne olette jättänyt Dravan, herrani? — kysyi hän välinpitämättömästi.
— Eikö se ole täällä? — sanoi László pelästyneenä. — Tännehän se juoksi takasin.
—- Ei se ole tullut takasin, herrani.
László kalpeni.
— Sepä olisi onnetonta — änkytti hän. — Jumalan tähden! Ennen hakkaisin poikki oikean käteni, kuin kadottaisin sen koiran.
— No kyllä vaan. Löytyyhän niitä kummempiakin koiria vaikka satamäärin, ei tarvitse muuta kuin viheltää.
— Ole vaiti! Tätä sinä et ymmärrä. Lähde etsimään.
He etsivät kaikkialta, puutarhasta ja pihalta, hakivat tallin takaa, vaunuliiteristä ja olkikupojen keskeltä, olisiko Drava koira vetäytynyt sinne piiloon, pahastuneena siitä, että isäntä oli sitä potkassut.
László kiihtyi kiihtymistään, hänen silmänsä saivat lasimaisen loisteen, hänen otsalleen kihoili kylmä hiki ja hänen äänensä muuttui vapisevaksi. Hän asettui »Kultaisen karhun» edessä olevalle kivelle ja alkoi huutaa epätoivoisella äänellä:
— Drava! Drava! Tule tänne, oma koirani! Älä suutu minulle! Anna anteeksi, että loukkasin sinua, en osannut hallita suuttumustani. Drava se! Drava se!
Mutta Drava ei vaan tahtonut tulla esille.
— Nyt sinä jätät minut yksin kun sinua eniten tarvitsisin. Pahasti teet siinä Drava! Tule takasin, oma koirani.
Hän lähetti »Kultaisen karhun» kaikki palvelijat etsimään.
Neljä kultarahaa hän määräsi palkinnoksi sille, joka toisi koiran takasin. Ja vaikka vielä kapakan isäntäkin lähti liikkeelle, palasivat kaikki tyhjin toimin kotia iltasoiton aikana. Ei kukaan ollut nähnyt edes vilaukseltakaan Drava koiraa.
Omituinen painostavan tuskallinen tunne kouristi Lászlón sydäntä. Heinäkuun taivas loisti päivätönnä, vanhojen talojen päädyt hymyilivät hyvántahtoisesti aurmgonpaisteessa, mutta hänestä itsestään tuntui koko maailma kylmältä, eikä hän vielä koskaan ollut tuntenut itseään niin yksinäiseksi kuin nyt.
— Täytyy lähteä kaupungin ylituomarin luo ja lähettäköön hän rumpalin kuuluttamaan joka taholla Dravaa. Sata kultarahaa sille, joka tuo sen takasin.
Tunnin kuluttua pärisi jo rumpu: »kaikille annetaan täten tiettäväksi, että koska…» Koko Gyulafehérvár ei tehnyt muuta kuin etsi koiraa. Rehellisiä löytäjiä tulikin runsaasti »Kultaiseen karhuun» laahaten kaulanauhasta valkoisia koiria, mutta yksikään niistä ei ollut Drava. Se oli ikipäiviksi kadonnut.
Sillävälin kutsui László Gergely isännän perimmäiseen huoneeseen ja sanoi hänelle:
— Mitä ajattelette, luuletteko, että voin saada ostetuksi kaikki tonttimaat palaneessa kaupunginosassa?
— Rahalla voi mitä tahansa, pyydän nöyrimmästi.
— Kenen ne tontit ovat?
— Enimmäkseen vaivaisten armenialaisten kauppiasten, jotka antavat sielunsa autuudenkin, jos vaan voivat voittaa niistä jotain.
— No ostakaa minulle siinä tapauksessa ne tontit.
— Mutta mihin teidän kork… teidän jalosukuisuutenne aikoo käyttää niitä?
— Aion rakentaa sinne linnan ja puutarhan.
Gergely isäntä hymähti viekkaasti:
— Sittenkin oli totta, hm…
Ja hän kieräsi vankkoja viiksiään.
— Mikä?
— Verraton tyttö se on, se on varmaa. Se on niin kuin joku satujen prinsessa, korkea, solakkavartinen suurisilmäinen, varmasti hän ansaitsee sen, että teidän korkeutenne rakentaa hänelle uljaan linnan.
— Heittäkää jo herjanne ja hulluttelunne minun korkeudestani. Mistä tytöstä te oikeastaan puhutte?
— Tietysti Teleky neidistä. Kyllä me jo tiedämme sen. Sen ovat jo Gyulafehérvárin varpusetkin viserrelleet. Ettäkö ette suvaitsisi tietää siitä mitään? Hyvä, hyvä. Olkoon salaisuutena, jos se kerran on salaisuus. Jo tänä iltana ovat kaikki tontit hallussamme. Mutta sen sanon jo edeltäpäin, että ilman käteistä eivät ne lurjukset myö.
— Minä maksan selvässä kullassa.
— No se jo kelpaa! Kulta on rahojen joukossa niinkuin oppinut, joka puhuu kaikkia kieliä ja osaa jokaisen sydämeen. Vaski on niinkuin papukaija, joka nalkuttaa sitä ainoata sanaa, joka sille opetetaan.
Minkä Gergely isäntä lupasi, sen hän myös täytti. Hän osti kaikki tonttimaat vielä sinä päivänä László Veresin nimiin hänen ikuiseksi omaisuudekseen täydellä omistusoikeudella sekä siihen mikä maan pinnalla on, että siihenkin mikä sen alta mahdollisesti löytyy. Mitäpä armenialaiset niillä olisivat tehneet.
Kaupunkiin levisi nyt ehdottoman varmana huhu, että sinne oli tullut kuninkaanpoika, joka ottaa vaimokseen Mihály Telekyn tyttären ja rakentaa hänelle Gyulafehérváriin linnan, joka loistossa ja suuruudessa voittaa hallitsijankin asunnot.
Muutamat aivan pelästyivät: Mitä, aikooko hän asua täällä? Saammeko siis Erdélyin kaksi kuningasta? Siitä ei koidu mitään hyvää, kunnon kansalaiset! Mihály Apaffy herraa me olemme jotenkuten voineet sietää — mutta jos saamme vielä toisenkin hallitsevan ruhtinaan tänne, täytyy meidän totisesti lähteä täältä pois!
Toisena ja kolmantena päivänä ryhdyttiin kaivamaan, mutta työ sujui hitaasti. László antoi kaivaa koko alueen, juoksi yhden luota toisen luokse ja tuskallista oli nähdä miten hänen otsansa muuttui yhä synkemmäksi ja katseensa sekavammaksi. Ihmiset kuiskasivat toisilleen: hän on tullut hulluksi.
— Kaivakaa, kaivakaa vaan — kiihotti hän heitä — minä maksan kyllä teidän työnne; ja hän kilisteli kultakolikoltaan.
Yölläkin he kaivoivat, mutta se ei ollut mitään perustuksen kaivamista eikä puutarhan muokkausta, he myllistivät vaan pinnalta kovaa ja itsepintaista maata. Ilmeisesti oli kuninkaanpoika parka kadottanut järkensä.
He ajattelivat jo ilmottaa surullisesta asiain tilasta Gernyeszegiin, jossa mahtava neuvosherra vietti tämän osan vuodenaikaa perheineen.
Viikon kesti työtä; kuokan alta löytyi paljon ruostunutta rautaa ja vanhaa romua, mutta kattilasta ei näkynyt merkkiäkään.
Hän olisi luullut, että kattila kummitteli vaan unikuvana hänen mielessään, ellei kaikki olisi siitä muistuttanut: suuri sormus hänen sormessaan ja vaakunakaiverteiset vihreät kivet, kultarahat hänen taskussaan ja pienessä rautalippaassa, jota Márton vartioi niinkuin silmäteräänsä.
Mutta eipä kultia enää ollut niin paljon jäljellä, etteivät ne joskus hupenisi. Rakennustontit nielivät suunnattomasti. Dravaa oli vielä nytkin etsimässä monta miestä ympäri koko tienoon, joka päivä ilmaantui aina jokin jälki, milloin oli siellä, milloin täällä nähty valkea koira -— mutta monta on maailmassa valkeata koiraa.
Työmiehet olivat armottoman kalliita ja Gergely isäntä oli oikea iilimato, joka osasi imeä. Ellei aarretta löydetä, menee jäljellä oleva erä siihen, jota ei löydetä. Ja siinä on silloin Laszlo Veres, missä hän oli ensikerran tänne tullessaankin. Hän voisi jatkaa huoleta jälleen entistä toimintaansa.
Etsiminen muuttui hänelle intohimoksi; hänen silmänsä kiilsivät aivan kuin kortinpelurin. Hän laskeutui vuoteelleen aina siinä uskossa, että »huomenna löytyy» — kunnes eräänä päivänä hänen taskunsa ja rautalippaansa olivat tyhjentyneet. Viimeinenkin kultaraha oli vierähtänyt, eikä koirasta eikä aarteesta ollut merkkiäkään.
— Voi, kun vaan en olisi silloin potkassut sitä koiraa! — huokasi hän purskahtaen itkuun »Kultaisen karhun» pöydän ääressä. — Jospa olisinkin lähtenyt viipymättä matkaan Sárospatakié kohden. Nyt olisi minulla vielä koira ja rahaa ja ehken olisin voinut vapauttaa veljenikin.
— Kuulkaahan Gergely isäntä.
—. Mitä suvaitsitte?
— Menkää armenialaisten kauppiasten luo ja myykää heille rakennustontit sillä hinnalla, jonka he tahtovat maksaa.
— Mutta ettekö enää aiokkaan rakennuttaa?
— En aio.
Gergely isäntä ei pannut pahakseen sitäkään, hän möi tontit polkuhinnasta ja seuraavana päivänä lähti Laszlo matkaan rahoineen, murheellisena ja alakuloisena.
— Minne menemme, herrani? — kysyi Márton Boncz.
— En minä ole enää sinun herrasi, mutta jos suostut, rupean toveriksesi.
— Miten niin? — sanoi toinen silmät selällään. — Ettekö te olekaan kuninkaanpoika?
— En ole kuin rutiköyhä hulivili.
— Minä kun luulin, että rikas hullu.
— Hjaa, taisinpa olla. Mutta rahani ovat menneet Joskus toisten kerron sinulle siitä.
Márton huudahti hilpeästi:
— Sitä parempi, jos niin on.
— Tuletko matkassani, Márton?
— Vaikka maailman loppuun.
— Menemme Sárospatakíin.
— No ihan mielelläni.
— Veljeni on siellä vankilassa, tahdon pelastaa hänet.
— Tuhat tulimmaista, jospa olisin sen tiennyt. Mutta ei kait hän ole kuruezien vankina?
— Sanovat että juuri niiden.
— No sepä on hullua — murahti hän päätään pudistaen. — Voi, voi! Mutta minkävuoksi hän on ruvennut vikuroimaan kuruczeja vastaan?
— Sitäpä juuri en tiedä. Mutta pian saamme nähdä.
Niin lähti László Veres matkaan köyhänä ja raskain sydämin.. Suuresta aarteesta ei hänellä enää ollut jäljellä kuin tonttien vaivainen hinta, vaakunallinen sinettisormus sormessaan ja muisto loistavasta unelmasta.
Eikä hän tietänyt mikä häntä enemmän painoi: raha, Agnes vaiko Drava?