XII.
Vanki.
László huoahti syvään, kun he vihdoin pitkän ja vaivaloisen matkan jälkeen saapuivat Sárospatakin linnalle. Lippu ei liehunut tornissa, hallitsija ei siis ollut siellä.
— Perillä ollaan, Márton; nyt meidän täytyy ensi työksemme ottaa selko siitä, mitä veljeni on rikkonut ja sitten etsimme itsellemme jotain tointa.
Suurella vaivalla saivat he tietää, että siellä yhdessä vankikomerossa todella istui István Veres; muuan hyväntahtoinen vartiosotamies näytti heille lyijypuitteisen ikkunankin, jonka takana hän istui.
— Mitä hän on tehnyt?
Vartijat kohauttivat olkapäitään:
— Lempo tiesi, eivät ne meille sellaisista paljoakaan anna vainua.
— Ettekö ole kuulleet, minkälaisen tuomion hän saa osakseen?
— Hirsipuun! — vastasi vanginvartija lyhyesti.
Lászlón silmistä herahtivat kyyneleet.
— Näyttää siltä, kuin säälisi herra häntä kovin. Varmaan lie joku sukulainen?
— Hän on veljeni.
— Minä kun jo luulin, ettei hän ole kenenkään sukua. Ainoastaan suuri musta koira ulvoo täällä. Sanovat että se on hänen koiransa.
— Kyllä hänellä pitäisi olla koira. Tuntisin sen, jos se olisi täällä.
Vartija loi silmäyksen pihalle ja vihelsi, ja samassa tuli pyöreän varustuksen takaa takkukarvainen musta koira, muristen näyttäen hampaitaan. László tunsi sen: se oli juuri sama, jonka kuoleva noita-akka oli testamentannut heille.
— Se on uskollinen eläin, täällä se lakkaamatta vartioi isäntäänsä.
Vaikka taidamme mekin jo vartioida häntä tarpeeksi.
— Uskollisempi on kuin meidän koiramme — huomautti Márton.
— Sitä minä vaan ihmettelen, — jatkoi vanginvartija, — että mitä se mahtaa syödä? Täällä ei ole luutakaan missään.
László kysyi murtuneella, kaiuttomalla äänellä voisiko saada vankia puhutella.
— Ei käy laatuun. Ja turhaapa olisi vaivautua linnanherran puheille.
— Kuka on linnanherra?
— Krucsay.
László hätkähti nimen kuullessaan ja sanoi uhmaavasti:
— Mistä minä saisin tietää, mitä veliparkani on rikkonut?
— Sen voi hänen ylhäisyytensä kreivi Bercsényi sanoa, sillä hänen miehensä toivat hänet raudoissa Sátoralja-Ujhelystä.
Bercsényi oleskeli juuri Sárospatakissa, mutta Laszlo pyöräytettiin ovelta takasin, hän ei päässyt puheille Sanottiin, että kreivi poti leiniä, eikä päästänyt luokseen muita kuin povariakkoja ja poppamiehiä. Niillä hän itseään parannutteli ja niitä hän rakasti, sillä jos ennustukset olivat hyviä, levisivät ne kansan keskuuteen ja kohottivat mielialaa.
— Mutta mitä me nyt teemme? — vaikeroi László käsiään vääntäen.
— Minä tiedän keinon.
— Mikähän se olisi?
— Täytyy mennä hänen luokseen joko poppamiehenä tai povariakkana, mutta viimeksi mainittu lienee hiukan vaikeata…
— Se on totta, minä ilmottaudun poppamiehenä.
— Se olisi järjetöntä, sillä päätelläkseni niistä asioista, joita minulle matkan varrella kirjavasta elämästäsi kerroit, ei se János Rozsomák voi olla kukaan muu kuin kreivi Bercsényi.
— Niinkö arvelet?
— Siitä olen vakuutettu. Sillä hänen kohoamisensa menestys osottaa, että hänen on ensin täytynyt kulkea suostuttelemassa herroja puolelleen ja sen hän on voinut tehdä ainoastaan salanimellä.
— Taitaapa olla niin.
— Senvuoksi anna minun lähestyä kreiviä. Minä kyllä ennustan hänelle sellaista, että hänen ylhäisyytensä jaloista leini heti katoaa.
Márton oli seikkailunhaluinen veitikka, joka kaksi vuotta sitten vielä oli kantanut jauhosäkkiä kotimyllyssään. Hänen rauhaton mielensä oli ajanut hänet Budaan onneaan etsimään ja siellä oli hän hunningolle jouduttuaan tavannut Lászlón, joka otti hänet palvelukseensa. Hänellä oli verraton näyttämöllinen kyky, hän osasi hämmästyttävästi matkia toisia ja tekeytyä muuksi kuin mitä hän itse oli.
Parina päivänä hän joutelehti Bercsényin palvelijoiden parissa, lausuen raamatullisia ennustuksia Rákóczyn kuninkaallisesta istuimesta ja Wienin muurien sortumisesta. Bercsényille kertoivat palvelijat hänestä ja herättivät herransa uteliaisuuden. Hän kutsui miehen luokseen ja uskonkiihkoisin kasvoin, silmät taivasta kohden luotuina ennusti Márton keisarillisten joukoille hirvittäviä verilöylyjä niin todennäköisen paatoksen kannattamalla kielellä, että leiniä poteva kreivi (joka puolittain uskoikin sellaisiin) niistä osaksi innostui, osaksi löysi huvittavaa ajanvietettä.
Viikon kuluessa pääsi Márton, tai kuten Bercsényi häntä nimitti, »profeetta Habakuk», kreivin uskotuksi. Bercsényi kutsutti hänet usein luokseen huvittamaan itseään ja silloin oli helppoa puhua vankiraukan puolesta.
Eräänä sunnuntai-iltapäivänä hän kysyi itse:
— No, mistä olet nähnyt unta, Habakuk?
— Teidän ylhäisyytenne, näin unta eräästä vangista.
— Ja mitä uneksit hänestä, kunnon Habakuk?
— Minulle ilmestyi unessa valkoinen kyyhkyläinen, joka kuiskasi korvaani: »Raskaissa raudoissa istuu täällä Sárospatakra linnassa nuori mies, jolla oli Veres niinenään ja joka vapaaksi päästessään saa seitsemän tappotanteretta huppelehtimaan vihollisen verestä.
— Tosin täällä on sen niminen vanki, mutta hänen puolestaan saavat keisarilliset huoleta olla rauhassa. Ei hän tuota surmaa edes vaivaiselle hiirellekään.
— Onko hän jo kuollut?
— Ei vielä, mutta pian hän kuolee. Juuri tänä aamuna lähetti hallitsijamme ruhtinas allekirjotettuna hänen kuolemantuomionsa.
— Niinkö? — kysyi Márton kauhistuneena. — Mitä se onneton on rikkonut?
— Hän on varastanut, pettänyt ja kavaltanut hallitsijan. Älä edes mainitse hänen nimeään, Habakuk, sillä sinä herätät siten vaan pahaa verta. Puolen vuoden aikana olemme koettaneet pakottaa häntä tunnustamaan ja kiduttaneet häntä, mutta hän on sellainen konna, joka ei tunnusta. Kait hän vihdoin hirsipuun alla tulee tajuihinsa. Ja kuitenkin olen luottanut häneen niinkuin omaan poikaani.
Surullisena lähti Márton tämän kuultuaan tapaamaan Lászlóta, joka joutui aivan epätoivoon kuullessaan asiasta.
— Voiko olla mahdollista, että hän olisi varastanut? — huudahti hän sydäntä särkevällä äänellä. — Minun veljeni! Ei, minä en voi uskoa. Minä luulin, että hänet oli keisarillisilta otettu sotavangiksi, mutta varas hän ei ole. Ja mitä hän on varastanut? Keltä hän on varastanut? Kauheata! Sanoitko, että hänen kuolemantuomionsa on jo allekirjotettu. Jumalani, Jumalani, mitä me nyt teemme?
Márton Boncz kohautti olkapäitään:
— Ei tässä enää mikään auta. Minä jo kuulen korppien rääkynän. Jonakin aamuna hänen päivänsä päätetään, emmekä me sitä edes huomaakaan.
— Entä jos menisin hallitsijan puheille, polvistuisin hänen jalkojensa juureen ja pyytäisin armoa?
— Myöhään joutuisit perille, hallitsija on Munkácsissa ja Bercsényikin lähtee aamulla Szenicziin. Minut hän ottaa mukaansa. Parempi on, jos sinäkin astut sotajoukkojen riveihin ja lähdet minun kanssani.
— Ei, minä jään tänne ja odotan veliparkani kohtaloa. En tiedä vielä mitä teen, mutta jotain minä teen.
— No silloin jää hyvästi, sillä minä olen niin kauan jo hullutellut poppamiehenä, että minut nyt otetaan mukaan — profeettana.
László jäi yksin ja koko yön hän valvoi unetonna, surren veljensä kohtaloa. Kun hän tietäisi edes mistä häntä syytetään. Silloin olisi heti paljoa helpompi keksiä joku keino. Jos hän saisi nähdä hänet ja puhella hänen kanssaan edes puolen tunnin ajan. Entä jos hän sittenkin menisi linnaherran puheille ja huojentaisi sydämensä. Onhan hänkin ihminen!
Aamulla hän tosiaankin ilmottautui linnaherralle.
Nuori luutnantti istui huoneessa hänen tullessaan.
— Mitä tahdotte? — kysyi hän.
— Haluaisin puhutella arvoisaa linnaherraa, — vastasi László pelokkaasti.
— Mikä on asianne?
— Tulin puhumaan tuomitun István Veresin asiasta.
— Ei käy laatuun — vastasi luutnantti tiukasti. — Krucsay herra ei ehdi nyt.
László risti rukoillen kätensä, mutta kun luutnantti katsoi häntä, kumarsi hän kunnioittavasti.
— Suokaa anteeksi. Minä luulin, että vaan pyydätte, en tiennyt, että voitte käskeäkin.
Hän riensi nopeasti sisähuoneisiin päin ja ohimennessään sanoi kynnykseltä:
— Heti on linnaherra palvelukseenne valmis.
Laszlo luuli uneksivansa. Mikä oli sille miehelle tullut, kun hän niin yht'äkkiä muutti käytöksensä?
Hetken kuluttua tuli raskaasti läähättäen huoneeseen isovatsainen Krucsay, punaisena ja paksuposkisena, päässään kanarianvärinen tekotukka, jota kampa piti takaa ristinmuotoisesti koossa.
László kalpeni. Senjälkeen näki hän usein nuo kasvot edessään juuri sellaisina! Näki ilkeät rypyt otsalla ja viekkaan ja armottoman katseen silmissä, hänen isänsä murhaajan.
Vanha Krucsay kumarsi nuorelle miehelle.
— Mitä käskee hallitsija? — kysyi hän juhlallisesti.
— Hallitsija? — änkytti László, mutta pian hän toipui jälleen — en ymmärrä teitä, hera linnapäällikkö. Minä…
— Minä näen »secretum sigillumin»,[28] herrani. Olen valmis tottelemaan.
— Ah! — huudahti László hämmästyneenä ja voimakas hämmennys kuvastui hänen kasvoillaan.
— Minä tunnen hänen korkeutensa hallitsijamme mandatin. Se on minulla täällä povitaskussani. Tai miten? Niin tosiaankin, jättäkää meidät kahdenkesken, Gencsy herrani.
Nuori luutnantti poistui ja nyt tajusi László, että tässä oli tapahtunut jokin kummallinen sekaannus, jota hänen täytyi käyttää hyväkseen.
— No nyt olemme yksin, nyt voitte luottavasti ilmaista minulle hallitsijamme käskyn.
— Olen tullut erään István Veresin asiassa.
Krucsay kumarsi.
— Mitä hänelle on tehtävä?
— Hänet on päästettävä vapauteen, — korahti László ja hänen kaikki kasvolihaksensa värähtivät tämän uhkarohkean sanan vaikutuksesta.
Mutta Krucsay ei jäänyt vähääkään aprikoimaan, hän vaan yksinkertaisesti avasi oven ja sanoi husaarille:
— Lähettäkää tänne vanginvartija, — sitten kääntyi hän Lászlón puoleen ja sanoi kasvot välinpitämättömän näköisenä: Juuri tänään sain poismatkustaneelta kreivi Bercsényiltä käsiini kuolemantuomion, jonka huomenna olisin antanut panna täytäntöön. Olipa hyvä, että jouduitte ajoissa.
Lászlón sydän pamppaili vimmatusti, eikä hän olisi voinut sanoa sanaakaan. — Onneksi tuli vanginvartija samassa.
— Päästäkää vapauteen István Veres, — määräsi Krucsay ja kääntyi sitten jälleen nuorukaisen puoleen: Onko teillä hänen suhteensa vielä jotain erikoisia määräyksiä?
— Minä vien hänet muassani.
— Kuten suvaitsette, — sanoi linnaherra kohteliaasti.
— Vanginvartija, antakaa vanki tälle aatelisherralle.
László riensi ulos, nopeasti seuraten vanginvartijaa, mutta Krucsay pidätti hänet.
— Oi, suuri herrani, ei sillä tavoin. Kylläpä te olisitte jättäneet minut kauniisti kiikkiin. Jos te viette vangin, niin jättäkää tänne sormus. Helkkari soikoon, jospa minäkin olisin yhtä hajamielinen.
Vasta nyt katsahti László sormeaan ja vasta nyt hän käsitti mikä ihmeellinen taikakalu oli hänen sormessaan oleva vihreäkivinen, vaakunallinen sormus. Hän irrotti sen sormestaan ja teeskennellysti hymyillen ojensi sen Krucsaylle, joka painoi sille suojelevan suudelman.
— No nyt ovat asiat selvillä, — sanoi László, syöksyen keventynein sydämin portaita alas siinä uskossa ja ihmetyksessä, että tämä kaikki oli vaan unta.
Hallitsijan salainen sormus hänen kädessään! Mitenkä saattoi sellainen olla mahdollista? Ajatus välähti hänen aivoissaan: Entä jos ne olivat hallitsijan aarteita, jotka hän Gyulafehérvárissa oli löytänyt!
Mutta nyt ei hänellä ollut aikaa ajatella sitä. Hän harppasi kolmekin porrasta yhtä haavaa saavuttaakseen vanginvartijan, joka kulki hänen edellään, kädessään kalahtelevat, ruostuneet avaimet.
Vihdoin tulivat he rautasilaiselle raskaalle ovelle.
Avain särähti kerran lukossa ja seuraavassa silmänräpäyksessä lepäsivät molemmat niin kauan erossa olleet veljekset toistensa käsivarsissa.
Musta koira hyppeli haukahdellen heidän rinnallaan.
* * * * *
— Rientäkäämme pois täältä, — joudutti László, ennenkuin he vielä ehtivät sanaakaan vaihtaa — rientäkäämme, rientäkäämme!
— Mutta miten olet sinä vapauttanut minut?
— Kyllä kerron sitten kun ensiksi olemme kyllin kaukana täältä.
Menkäämme vaan.
— Mutta minne menemme?
— Minne hyvänsä, kunhan vaan emme jää tänne.
He lähtivät jälleen niinkuin kerran ennenkin, ilman päämäärää yli tiettömien arojen, ja vasta sitten kun he olivat jättäneet kauas taaksensa Sárospatakin, alkoivat he haastella.
— No anna minun nyt jo kuulla, miten sinä olet vapauttanut minut?
— Kerro sinä kuitenkin ensiksi, miten sinä jouduit vankilaan.
— Minun kertomukseni on hyvin lyhyt — alkoi hän — ja samalla hyvin surullinen. Rozsomák, jonka seurassa lähdin Wieniä kohden, ei ollut kukaan muu kuin kreivi Bercsényi.
— Sitä minä jo arvelin.
— Hän vei minut tosiaankin Wieniin ja mieltyi minuun pian. Hän antoi tehtäväkseni suurinta luottamusta vaativia toimia. Hän valmisti vallankumousta ja tärkein näistä toimista oli tuoda Rákóczyn aarteet Wienistä Unkariin johonkin kätköiseen paikkaan, niin että jos hätä tulisi, säilyisivät ainakin ne koskemattomina. Pitkät ajat salasi hän asian minulta, kunnes vihdoin ilmaisi sen ja yhdessä me valepuvussa veimme aarteet mukanamme. Me kaivoimme ne maahan suureen kattilaan kätkettyinä. Ainoastaan minä ja hän tunsimme kätköpaikan. Kellään muulla kuolevaisella ei siitä ollut aavistustakaan. Ja ajattele, mikä sittenkin tapahtui!
— Mikä? — kysyi László kaiuttomasti.
— Kun sota alkoi ja kalleuksia tarvittiin, löysi Bercsényi ainoastaan toiset puolet niistä. Loput oli varastettu.
— Ah!
-— Hän raivostui hirvittävästi. Minut vangittiin heti, vaikka Jumala on todistajani, että olen yhtä viaton kuin tänään syntynyt lapsi. Oi veljeni, miten paljon olenkaan saanut kärsiä vankilassa! En nälän, enkä rääkkäyksen, vaan häpeän tähden. Minua kiusattiin ja koetettiin pakottaa tunnustamaan, kelle olin ilmaissut aarteen kätkön. Sanoin aina, että olin viaton, mutta minua ei uskottu. Enkä minä itsekään voi käsittää, miten kaikki tämä on tapahtunut.
— Entä minne te kaivoitte ne kalleudet? — kyseli László, ääni vapisevana.
— Hallitsijalla oli asumaton, vaatimaton talo Gyulaifehérvärissa, jonka hänen isänsä oli aikoinaan rakentanut vanhalle tilanhoitajalleen. Sinne me kaivoimme sen suureen vaskikattilaan.
— Pyhä Jumalani! — huudahti László; hänen polvensa vavahtivat ja ennenkuin hän selvisi huumauksesta, mutisi hän käsittämättömiä sanoja.
— Aioitko ehken sanoa jotain, rakas veljeni?
László katseli kummastellen lasittuneilla silmillään, hän epäröi hetken aivankuin olisi joku näkymätön henki kuiskannut hänelle: »Tunnusta kaikki» — mutta musta koira, joka pyörähteli heidän jaloissaan, keskeytti hänet ja hämmensi hänen hyvän aikomuksensa. »Hui, hai, mitäpä hyötyä siitä lähtisi, vaikka sanoisinkin kaiken? Muutenkin olisimme juuri yhtä pitkällä kuin nytkin, minä vaan saisin siitä ikuisen häpeän osakseni.»
Sitten sanoi hän ääneen:
— Ei, en minä tahtonut sanoa mitään, vaan sitä, että meidän täytyy rientää, mitä pikemmin, sen parempi, sillä me emme ole turvassa, ennenkuin olemme ehtineet keisarillisten leiriin.
— Miten? En ymmärrä sinua. Emmehän me pakene. Minuthan päästettiin vapauteen.
— Eipä niinkään! Krucsaylla on sinun kuolemantuomiosi. Viekkaudella minä sinut vapautin, joka ennemmin tai myöhemmin tulee ilmi ja silloin olemme molemmat hukassa.
— Mitä viekkautta sinä olet voinut käyttää; en voi aavistaa mitään sellaista.
— Älä utele. Vielä tulee aika, jolloin voin kertoa sen sinulle.
— Sepä on hullua — sanoi Pista käyden surulliseksi.
— Niin hullua, että siinä asiassa on hyvätkin puolensa, sillä
Krucsaykin vielä joutuu sen johdosta ahtaalle.
— Mutta mitä me nyt teemme?
— Astumme molemmat keisarillisten riveihin.
— Siihen minä en suostu. Minä lähden ansaitsemaan kunniaani takaisin.
— Se taitaa käydä kovin vaikeaksi.
— Saanpahan kuitenkin koettaa. Vielä en oikein ole selvillä siitä, miten alotan.
Illaksi saapuivat he O-Liszkáriin, jossa Pista ensi töikseen ajoi vankilassa kasvaneen takkuisen ja kähärän partansa.
— Nyt sinä olet aivan kuin toinen mies! — huudahti László, katsellen kaunista, solakkakasvuista nuorta miestä. — Oletpa sinä muuttunut paljon kahdessa vuodessa! Sinua ei enää tunne kukaan.
— Sitä minäkin juuri tahdon, — sanoi Pista puoliääneen — ettei kukaan minua tuntisi.