KORVARENKAAT.
Schramekin talosta viistoon sijaitsevassa kapakassa, jonka ikkunat olivat auki, olivat markkinailot paraillaan käymässä. Tuota, anteeksi, ravintolassa — sillä siten kaupunkilaiset sitä nimittivät, he kun eivät tahtoneet kuulla puhuttavankaan moukkamaisesta kapakasta, vaan halusivat antaa sille hienomman nimen. Jo kaukaa kuului mustalaisten viulujen vingutus. Slovakkitytöt, hiukset jakaukselle kammattuina, päässä hienot huivit, solakkavartaloiset naiset, punaiset nauhat pellavanvaaleissa palmikoissa, kävelivät edestakaisin ikkunan alla, pistellen kutittavampia säveleitä kuullessaan tanssiksikin toistensa kanssa.
Mutta uteliaisuus voittaa soitonkin. Yhtäkkiä taukoaa tuo hilpeä leiskunta, kun Fiala János, kaupungin heitukka tulee paikalle, kantaen kaulassaan suurta rumpua, perässään suuri väkijoukko. Hän pysähtyy torille ja alkaa kaikin voimin lyödä rumpuansa.
Mitä merkillistä lieneekään tapahtunut? Ovatkohan rouva Mravucsánin hanhenpojat hävinneet laitumella?
Kymmenittäin kerääntyi ihmisiä kysymään Fialalta, mitä on tapahtunut, mutta Fiala ei nyt mistään hinnasta ottaisi suustaan mainiosti palamaan syttynyttä savipiippuansa, ja muutenkin on hän siksi itsetietoinen mies, ettei hän mene noin vaan yksityisesti virallisia asioita ilmaisemaan.
Ensin hän siis suoritti rummutustyönsä ja vasta senjälkeen hän, palikat käsissä viittilöiden, jyrisevällä äänellä huusi seuraavaa:
"Asianomaisille tiedoksi ilmoitetaan, että viheriällä jalokivellä koristettu korvarengas on kadonnut tiiliruukin ja kirkon välisellä tiellä; kunnialliselle löytäjälle, joka sen tuo kaupungintaloon, luvataan kohtuullinen palkinto."
Wibrakin pysähtyi kuullessaan rummutuksen, ja saatuaan kuulla ilmoituksen hän naurahti itsekseen, huomatessaan mitä ilmeitä näkyi maalaisnaisten ja tyttöjen kasvoilla.
— Minäpä en ainakaan sitä pois antaisi, jos löytäisin, — virkkoi muuan heistä.
— Teettäisin siitä kultaneulan hiuksiini, — arveli toinen.
— Katso hyvä Jumala puoleeni! — huokasi kolmas, luoden silmänsä taivasta kohden.
— Älä siinä pöllö taivaaseen töllistele, jos mielit sen löytää, vaan katso maahan, — huomautti neljäs.
Mutta sallimus oli säätänyt niin, että sen löysikin henkilö, joka ei olisi sitä halunnutkaan. Ja tämä oli Wibra.
Tuskin oli hän astunut muutaman askeleen, niin alkoi hänelle jalkojen edessä maasta yht'äkkiä hymyillä pieni, kirkkaanvihreä herneenkokoinen silmä.
Hän kumartui maahan ja otti sen käteensä, ja siinä se olikin korvarengas smaragdikivineen. Ihan kävi harmiksi, kun muutenkin oli kiire. Eikö olisi sitä voinut löytää joku toinen, kun sadottain ihmisiä muutenkin jouten torilla liikuskeli!
Miten olikaan, tuo kirkkaanvihreä silmä hymyili hänelle niin lempeästi, ettei hän malttanut heittää sitä pois jonkun pieksujalan mahdollisesti tallattavaksi. Kukahan täällä käyttää näin hienoja koristeita? Vaikka olipa kuka hyvänsä, kun hän sen kerran on löytänyt, vie hän sen kaupungintalolle, eivätpä hänen luunsa siitä säry, sinne kun ei ole muuta kuin parisenkymmentä askelta.
Hän kääntyi kaupungintalon porttiholvista sisään, missä katosta riippui mahtavia nahkasankoja, ja eräässä nurkassa lojui vanha lahonnut jalkapuu — sic transit gloria mundi! — sitte nousi hän rappusia ylös istuntosaliin, missä neuvosto paraikaa oli koossa pitkän vihreän pöydän ympärillä käsittelemässä erästä erinomaisen vakavaa ja kiireellistä asiaa.
Esillä olikin todella ilkeä juttu. Kaupungin metsänvartija oli näet vastikään tullut henki kurkussa ilmoittamaan että kaupungille kuuluvassa Liskovinan metsässä oli tavattu tuntematon herraspukuinen mies erääseen puunoksaan hirtettynä, — että mitä on tehtävä ruumiille.
Tätä asiaa neuvosto nyt paraillaan pohti; kurttuisilla otsilla näkyivät sisällisten taistojen jäljet.
Neuvosmies Konopka esitti että asetuksien mukaan oli hirtetyn ruumis tuotava hautuumaalle leikkaushuoneeseen ja samalla ilmoitettava asiasta ruununmiehelle, Géry Mihály herralle, jotta tämä toimittaisi tutkimuksen ja piirilääkärin aukaisemaan ruumiin.
Galba pudisteli päätänsä; hän oli joka asiassa valtioviisas, nytkin hänellä oli omat ajatuksensa asiassa. Hän piti viisaimpana olla hiiskumatta ja kirjoittamatta sanaakaan, vaan parasta ottaa salaa ruumis alas ja hilata se parisensataa askelta eteenpäin erääseen kivikkoon, joka jo kuului Travnikin kunnan alueeseen. Travnikilaiset sen sieltä sitte löytäkööt.
Mravucsán oli kahden vaiheilla, mumisi itsekseen, ruumistansa heilutellen ja korvallistaan kynsien; alkoi lopuksi päivitellä, että huoneessa oli tukahuttavan kuuma, että leini riipasee hänen kättään, että neuvospöydän jalka liikkuu, pitää panna sen alle edes joku vanha asetus. Silläaikaa hän toivoi enemmistön ratkaisevan asian. Enemmistö oli Galban puolella. Mutta tämäkin puolue jakautui kahtia. Aitogalbalaiset vaativat ruumista salaa kuletettavaksi yli rajan. Maltillisemmat, yhtyen Kozsehuba Andrásin ehdotukseen olisivat tyytyneet siihen, että tuo onneton olisi saanut leposijansa isänmaan povessa sen puun juurella, johon hän oli hirttäytynyt. Hän vain ei olisi antanut kulettaa ruumista kautta seudun hautuumaalle, mikä olisi näet ollut välttämätöntä siinä tapauksessa että asiasta ruununmiehille ilmoitettaisiin, sillä se kävisi Bábaszékin asukkaille sangen vaaralliseksi, koska siitä tiettävästi olisivat raesateet seurauksena.
— Joutavaa taikauskoa! — kivahti Konopka.
— Totta kyllä, totta, herra Konopka, mutta minkäs sille voi, kun kerran kansa niin uskoo, — vakuutteli Kozsehuban puolueeseen kuuluva neuvosmies Fajka.
Suuttuneena löi Konopka lihavaa, sinettisormuksella varustettua kättänsä lujasti pöytään, jotta syntyi kirkon hiljaisuus.
— Surullista että neuvosmies saattaa moisia puhella. Olen vakuutettu siitä, ettei Jumala tuon vaivaisen ruumiin vuoksi tänne raesateita johda. Yhden saatanan haltuun antautuneen ihmisen tähden hän ei rankaise tuhansia häneen uskovaisia, varsinkaan kun ei rangaistus ainakaan kohtaisi rikollista. Mikä Jumala se semmoinen olisi?
Kuullessaan nämät sattuvat sanat Mravucsán jo helpommin hengitti; koko maistraatti nähtävästi niistä äimistyi, mutta esimies havaitsi tulleen otollisen hetken, kuten peukaloinen kerran kotkan siipien alla tahtoi lentää korkeammalle kuin itse kotka.
— Asian laita on siis siten, — hän juhlallisesti lausui, oikaisten kankeaa kauluria leukansa alla, — että edellisen johdosta lausun julki sen päätöksen, ettei yllämainituista syistä tule raesadetta olemaan.
Herra Fajka hyppäsi pystyyn kuin elohiiri!
— Se on yhdentekevää! Tulkoon, jos on tullakseen. Kuu kerran koko kaupunki vakuuttaa laihonsa, en huomaa siinä mitään eroitusta, tuleeko raesateita vai ei. Onpa parempikin, jos tulee, sillä mikäli minä näitä kaupunkilaisia tunnen, vakuuttavat he varmaan laihonsa yli arvon, jos ruumis kuletetaan tämän kautta hautaan. Onnettomuutta eivät siis tuota rakeet, vaan ruumiin kuletus.
Herra Fajka oli etevä väittelijä; nytkin hän iski kuin naulan päähän.
Galban ja Kozsehuban puoluelaiset olivat ihastuksissaan.
— Mikä terävä pää! — kirkasi Kozsehuba.
Päästä puhuttaessa tuli Galba ajatelleeksi lääkintälaillista tutkintoa ja puuttui innoissaan puhumaan:
— Mitä hyötyä siitä, jos lääkäri tuon ruumiin aukaisee? Pääsemme me asian perille muutenkin. Koira vieköön, joku tuon uuden vakuutusyhtiön innokas asiamies on varmaan tullut tänne hirttäytymään ajaakseen asukkaat kaikki tyyni vakuutukseen. Sehän on selvä kuin päivä.
— Mitä hulluja! — kuohahti Konopka kiivaasti.
Nyt vasta hälinä ja sekamelska syntyi, neuvosmiehet nousivat kaikki istuimiltaan, kaupungin pata alkoi, kuten Fiala heitukan oli tapana sanoa, kuohua yli laitojensa; kaikkien katseet olivat kääntyneet pormestariin, lusikkaan, jonka oli määrä kuohua asettaa.
Mutta pormestari veti päätänsä sinisen virkatakkinsa korkean kauluksen sisään, jotta se miltei sinne katosi kuten poiju aallokkoon; neuvotonna hän pureskeli viiksiänsä, tietämättä mitä tehdä mitä sanoa, kun yhtäkkiä ovi aukeni ja Wibra astui sisään… Kaitselmushan on aina varjelemassa maan mahtavien arvokkuutta!
Nähdessään vieraan, joka parisen tuntia sitte oli rouva Münzin luona ostelemassa vanhaa sateenvarjoa, pormestari työnsi äkkiä tuolin altaan ja astui suurella kiireellä tulokasta vastaan, jättäen neuvosmiehet siihen uskoon, että hänellä oli erittäin tärkeätä ja kiireellistä asiaa vieraalle.
— Ah, herra, — hän puhui joutuin, — tehän etsitte minua?
— Tekö olette pormestari?
— Tietysti, niin tietysti. (Kukapa muu olisikaan Bábaszékin pormestari kuin Mravucsán?)
— Muuatta korvarengasta on peräänkuulutettu.
— Niin on.
— Minä olen sen löytänyt. Tässä on.
Pormestarin kasvot tyytyväisyydestä loistivat.
— No, tämähän vasta on rehellisyyttä. Siitä minä pidän. Minun virka-aikanani ei ole vielä kadonnut muuta korvarengasta kuin tämä ja heti tämäkin löytyi. Hyvä järjestys täällä vallitsee, sen sanon.
Sitte kääntyi hän neuvosmiehiin:
— Tunti sitten lähetin Fialan rummuttamaan, ja nyt on jo korvarengas täällä. Semmoista ei saada aikaan Buda-Pestissäkään. Vain Bábaszékissä on sellainen mahdollista.
Huomatessaan että vieras tällävälin teki lähtöä hän innokkaasti alkoi häntä pidättää.
— Mitä tämä? Ettehän aikone lähteä? Älkää hiidessä, hyvä herra, siitä on luvattu palkinto.
— Minä en siitä huoli.
— Mitä sanoitte? — pormestari pudisti paheksuvasti päätään. — Älkää, pyydän, niin sanoko!
En muista, minkä apostolin kirjeessä sanotaan ettei kaikki kalleus ole kultaa tai hopeaa. Ei pidä, hyvä herra, leikkiä onnen kanssa! Huomaamattaan köyhä mies kerran antoi paholaiselle semmoista, jonka arvoa hän ei tuntenut, ja sitä hän sai kovasti katua. Niin kerrotaan eräässä sadussa.
— Niin sai, — vastasi hymyillen asianajaja, joka nyt myöskin muisti tuon kansansadun, — mutta tämä tuskin on sellainen tapaus.
— Ette osanne aavistaakaan, kenen on tämä korvarengas.
— En, — kenen?
— Glogovan papin sisaren.
Asianajaja murti ivallisesti suutaan.
— No, älkää niskotelko; tulkaahan hetkiseksi sisään, niin saatte nähdä…
— Minne olisi mentävä?
— Tänne viereiseen huoneeseen.
Pormestari tahtoi väkisin pidättää vieraan voittaakseen aikaa, kunnes toiset ratkaisisivat hirttäytyneen kohtalon; hän tarrautui asianajajaan ja veti hänet mukanaan.
— Mutta herra, minun olisi kiire.
— Olkoon, mutta tulla pitää.
Näin sanoen aukaisi hän oven viereiseen huoneeseen, lykäten puoliväkisin vieraan edellänsä sisään.
— Kuulkaas neiti, — hän huusi nuoren miehen selän takaa, — tuon teidän korvarenkaanne!
Kuullessaan äänen kääntyi tulijoita katsomaan nuori tyttö, joka paraikaa polvillaan kyyhöttäen asetteli kylmiä kääreitä sohvalla makaavan keski-ikäisen naisen paljaalle olkapäälle.
Wibrasta oli tämä kaikki outoa, hän joutui kovasti hämilleen, häntä alkoi painaa tietoisuus siitä, että oli sopimattomasti käyttäydytty. Vanhempi nainen makasi sohvalla puoleksi riisuutuneena, loukkaantunut oikea olkapää — muuten laiha ja ruma — oli paljas, ja kylmän kääreen laitapuolilta näkyi paljas valkoinen iho.
Hän koetti mutista jonkinlaista anteeksipyyntöä peräytyessään ovea kohden. Mutta Mravucsán seisoi oven suussa tiellä:
— Ohoo! Ei hän nyt teiltä nenää poikki pure!
Nuori neito, jonka miellyttävät kasvot tuoreessa kauneudessaan vain hetkiseksi olivat tulijoihin kääntyneet, heitti kiireesti vaatteen haavoittuneen päälle, samalla hypähtäen polvistuneesta asennostaan seisoalle.
Mikä ihana solakka nainen! Wibrasta tuntui, kuin olisi elävä lilja siinä oikaissut itsensä suoraksi kaikessa kauneudessaan.
— Tämä nuori herra on löytänyt ja tuonut takaisin teidän korvarenkaanne, neiti.
Vilpitön hymy väikkyi neidon huulilla — aivan kuin kesäinen päivänsäde olisi paistanut sisään pormestarin totiseen ja synkkään työhuoneeseen, — hieman punastuen hän teki kunnioittavan kumarruksen rehelliselle löytäjälle, oikean puolikasvuisen tytön kumarruksen. Koristelemattoman, mutta silti herttaisen.
— Kiitän teitä, kun teitte niin hyvin. Olen kaksinkerroin nyt iloissani, sillä vedin jo ristin sen ylitse.
Ottaen käteensä koristeen hän alkoi sitä heilutella sormiensa välissä, samassa tahdissa samalla liikutellen syrjittäin kääntyneenä kaunista päätäänkin. Hän oli vielä lapsi, — oli vain nopeasti kasvanut. Wibra tunsi että hänen olisi jotain sanottava, mutta ei keksinyt kohta tuohon kirkkaaseen lapsenääneen soveltuvaa vastausta. Tämä nuori neito saattoi hänet hämilleen. Ja sitä paitsi levisi omituinen suloinen tuoksu 'kansliaan', — kuten Bábaszékin suurentavaan tapaan tätä yksinkertaista huonetta nimitettiin, — mikä tuoksu häntä aivan huumasi.
Hän seisoi siinä avutonna, sanatonna, aivan kuin jotain odottaen.
Palkintoako?
Hiljaisuus kävi ihan kiusalliseksi. Tilaisuus, arka tilaisuus sen tietenkin aiheutti. Neito huomasi vihdoin ettei rehellinen löytäjä poistukaan, ja katkaisi vaitiolon.
Herranen aika, olin ilosta ihan unohtaa, että minun tulisi… mitenkä sanoisinkaan…
Salaman nopeasti asianajaja aavisti jatkon, — vaaran tullen väsynytkin ajatus saattaa yhtäkkiä tulla joustavaksi, ja mainitsi miltei vaistomaisesti nimensä ikäänkuin kilvekseen.
— Minä olen tohtori Wibra Beszterczestä. Ihastuksissansa löi neito käsiänsä yhteen.
— Herra Jumala, mikä onni! Mehän tarvitsemme tohtoria. Tämä madame-rukka.
Tämä pieni väärinkäsitys tulikin hyvään aikaan. Kuten imupaperi vetää sisäänsä musteen, niin sekin poisti hämmingin.
Wibra hymähti.
— Valitan, neiti, etten ole sellainen tohtori; olenhan vain asianajaja.
Neitonen kävi tästä harhaiskusta totiseksi ja punastuikin, mutta sitä enemmän Mravucsán vilkastui:
— Mitä sanoittekaan? Tekö Wibra, tuo kuuluisa nuori asianajaja? No, sepä mainiota! Kukapa olisi uskonnot? Hitto vie, nyt alan ymmärtää. — Mravucsán löi kämmenellä otsaansa. — Te varmaan tutkitte jotain rikosasiaa. Jo rouva Münzin luona olisi sen pitänyt johtua mieleeni. Perhana vie, ei tuollainen mies syyttä, suotta vanhoja kapineita etsiskele. — Olipa muuten hyvä, kun tulitte, sillä meillä oli vastikään tässä sangen pulmallinen asia ratkaistavana, ja taitomme loppui lyhyeen. Mikä onnen potkaus, neiti Veronka, kun juuri maan kuuluisin asianajaja sattui löytämään korvarenkaanne.
Veronka vilkasi salaa tuohon kuuluisimpaan asianajajaan ja huomasi nyt vasta, miten komea ja hieno herra hän oli; säikähdyksestä alkoi hänen sydämensä kiivaasti sykkiä, kun muisti miten vastikään jo oli tarjoamaisillaan hänelle viittä florinia, minkä Mravucsán oli neuvonut antamaan löytäjälle palkkioksi. Mravucsán sensijaan riensi tuomaan tuolia asianajajalle, luoden hieman huolestuneena silmäyksen epäjärjestyksessä olevaan kansliaansa, missä oli hujan hajan asiakirjavihkoja, pantiksi jätettyjä takkia ja halatteja, tyhjiä pulloja ja pikareja, sillä kunnon neuvosmiehet tuomitsivat jokaisen jutun ratkaistessaan asialliset myöskin kustantamaan sovintomaljat ja ne tyhjennettiin tässä huoneessa; kohtuullista olikin heidän oikeutta jaettuaan saada jälleen uutta oikeutta sisäänsä, ja sehän on, kuten tunnettu, viinissä. Siivo kansliassa olisi tällä hetkellä voinut saada pormestarin huonolle tuulelle, jos ei hänen katseensa olisi sattunut seinällä riippuvaan yli-ispaanin, paroni Radvánszkyn kuvaan. Se oli sentään antamassa huoneelle arvokkuutta, tehden sen oikein juhlalliseksi. Hän jo sydämessään toivoi tuon kuvan tulevan eläväksi, jotta näkisi mitä erinomaisia vieraita oli talossa.
Mutta kun ei hänen ylhäisyytensä kuva ottanut tullakseen eläväksi, alkoi isäntä itse tunteitaan ilmaista:
— Minä olen köyhä mies, mutta antaisinpa sata florinia saadessani nähdä näin harvinaisia vieraita kansliassani. Perhana vie, se on jo jotain se: läänin kuuluisin asianajaja ja kaunein neito…
— Älkäähän nyt, setä Mravucsán! — huudahti Veronka, ja hänen kasvonsa lensivät tulipunasiksi.
— No, no, — hoki Mravucsán, mikä on totta, se on totta. Eihän sitä tarvitse hävetä, että on kaunis, tyttöseni. Minäkin olin ennen kaunis, mutta en sitä toki koskaan hävennyt. Ja ovathan kauniit kasvot helmaväelle suureksi avuksi, eikö totta, herra tohtori?
— Ne ovat suuri onni, — vastasi Wibra haaveistaan havahtuen miltei koneellisesti.
Mravucsán pudisti päätään: — Pysymme vain siinä mielessä että ne ovat avuksi, sillä onni voi helposti kääntyä onnettomuudeksi, samoin kuin onnettomuuskin onneksi, kuten nytkin tapahtui, sillä ilman tämän päivän onnetonta tapausta ei minulla nyt olisi ollut onnea saada nähdä teitä täällä luonani.
— Mitenkä? — Wibra kysäsi, mikä onnettomuus on tapahtunut?
Veronka aikoi vastata, mutta puhelias Mravucsán ehätti selittämään.
— Hullusti oli käydä, mutta vähitellen ovat asiat taas ihan ennallaan; korvarengas on löydetty madame ei ole menettänyt olkapäätään, vaikka siihen jää joksikin aikaa sinermä, mutta mitäs, hitto vie, olkapään väristä… ja kohta saadaan vaunutkin kuntoon, kunhan seppä ehtii ne korjaamaan.
— Ah, nuo särkyneet vaunut, joita pillastuneet hevoset laahasivat torilla perässään…
— Olivat meidän ajopeliänne, — virkkoi Veronka; — tiiliruukin kohdalla hevoset pillastuivat, ajajan kädestä pääsivät ohjat, ja kurottautuessaan niiden perään hän keikahti itse rattailta. Silloin mekin kauhistuneina hyppäsimme pois, minun kävi aivan hyvin, mutta madame rukka loukkaantui, Jumala tiesi, ehkä pahastikin. Koskeeko kovastikin, madame Krisbay?
Madame Krisbay aukaisi nyt pienet, tuimat keltaiset silmänsä, ja mitä hän ensiksi tästä maailmasta näki, oli Veronkan epäkuntoon joutunut hiuslaite.
— Korjatkaa hiuksenne, hän huomautti ranskaksi, ähkyi parisen kertaa ja ummisti jälleen silmänsä.
Säikähtyneenä tapaili Veronka päätänsä; toinen letti oli todellakin irtautunut.
— Voi hiukseni, — hän huudahti tyttöletukan tavoin ja kaksin käsin päätään pidellen; aivan kalpeaksi käyden hän soperti: hypätessäni alas ovat hiusneulani luisuneet pois, kadonneet samoin kuin korvarengaskin. Herranen aika, mitä nyt tehdä?
— Laskekaa irti toinenkin palmikko, — Mravucsán ehdotti. — Kas noin!
Jumaliste, näinhän olette vain kauniimpi. Eikö totta, herra tohtori?
— Kauniimpi kai, toisti Wibra huolettomasti, luoden ikäänkuin pakosta silmäyksen noihin kahteen samettihienoon, sysimustaan palmikkoon, jotka alkaen noiden madonnankasvojen ympäriltä ulottuivat hyvän matkaa pitkin tuhatkukkaista, monilaskoista hametta.
Tuoko siis Glogovan papin sisar! Uskomatonta! — hän näkikin vain unta. Hän ei ollut pappien sisaria semmoisiksi kuvitellut. Nehän olivat lihavia, pulleaposkisia naisia, käynti kuin hanhen, ja vanhemmiten saman näköisiä kuin papitkin, nehän lemuavat pomaadalle ja niillä on ihraleuka.
Asianajaja koetti saada puheenvuoroa.
— Kaiketi te kovasti pelästyitte.
— Enpä niinkään. En osaa sanoa, pelästyinkö ensinkään. Mutta nyt alan olla peloissani. Veljeni näet alkaa pelätä pahinta.
— Pappiko?
— Niin, pappi. Hän joutuu aivan epätoivoiseksi, kun emme saavu ajoissa kotiin, enkä tiedä milloin pääsemme täältä lähtemäänkään.
— Ei hätää mitään, puuttui Mravucsán rohkaisevasti puheeseen, — hevosethan ovat tallella ja ajoneuvot me hankimme vaikka lainaksi.
Veronka tunsi kylmää väristystä ruumiissaan; hän pudisteli päätänsä, jotta palmikot alkoivat heilua ihan silmiä huikaisevasti hänen niskassaan.
— Noillako hevosilla? En koskaan!
— No neiti hyvä, ei pidä niin hevosiin suuttua. Eihän niillä ole mitään pysyvää luonnonomaisuutta. Antakaas, kun selitän asian! Tuolla tiiliruukilla on se tuulimyllyn kummitus, sillä herranen aika, kaikkiahan sitä pitää kaupungissa olla. Maailma aina edistyy. Edistyy se, vaikka neuvosmies Fajka ei tahtoisikaan. Siellä on, kuten sanoin, se tuulimylly. Minä sen teetin, kun meitä aina moitittiin siitä, ettei meillä ole vettä. Hyvä, minäpä otan tuulet jauhamaan. Hevoset eivät tietenkään ottaneet asiaa siltä kannalta. Nuo oivalliset ylämaan hevoset eivät vielä ikinä olleet nähneet tuollaista siipijättiläistä ilmassa pyörivän. Ne siitä säikähtivät ja hullaantuivat. Ei pidä sitä panna niin pahaksi. Kun pelko haihtuu pois heidän aivoistaan, vievät ne neiden aivan koreasti kotiin.
— Ei, ei; minä pelkään noita hevosia. Ne olivat vallan kauheat! Olisittepa nähneet! En mene niiden mukana askeltakaan. Itse kyllä lähtisin jalkaisin, mutta madame Krisbay-rukka…
— Sepä olisi kaunista, — Mravucsán ihan kauhistui, — laskea rakkaan kirkkoherrani pikku sisko jalkasin menemään. Se vielä puuttuisi! Laskea neito ohuissa kengissään kiviselle tielle semmoiseen matkaan. Varmaan kirkkoherra sanoisi minusta: On se Mravucsán sentään omituinen mies, kun laskee rakkaan sisareni sillä lailla menemään, vaikka olen häntä niin monta kertaa vieraanani pitänyt, voissa ja maidossa kylvettänyt. Ennemmin minä kantaisin neiden vaikka selässäni Glogovan pappilaan asti.
Veronka loi kiitollisen katseen Mravucsániin. Wibrassa heräsi sensijaan se ajatus, että jos maailmassa ei todellakaan löytyisi muuta kulkuneuvoa, vaan pitäisi ihan kantaa selässä tuo neitonen kotiinsa, niinköhän Mravucsán jaksaisi sitä tehdä, vai eikö neitonen joutuisi hänen kannettavakseen. Onhan Mravucsán jo vanha, ikäloppu mies…
Uteliaasti hän alkoikin mittailla ja arvostella vanhuksen ruumiinvoimia, katsellen hänen hartioitaan ja rintakehäänsä, — aivankuin olisi nyt tosiaankin kysymys siitä, kuka ottaa Veronkan selkäänsä. Hän huomasi Mravucsánin heikoksi ja raihnaiseksi ukoksi ja teki samalla sen havainnon, että se tuntui hänestä hyvältä.
Kuka osaakaan aavistaa, minne ajatukset milloinkin liitävät ja mistä kaukaa saavat ne suonet alkunsa, mistä sitte ensimäinen tippa rakkautta esiin pulpahtaa.
— Niin, niin, kultaseni, — Mravucsán koetti kaikin tavoin neidon mieltä rauhoittaa, — levätkää täällä vähäsen, kyllä me keinon keksimme; eihän täällä ole hätää mitään. — Tietysti olisivat toiset hevoset paremmat. Mutta mitä tehdä? Täällä Bábaszékissä ei käytetä hevosia, vaan härkiä; minullakaan ei ole muita kuin härkiä. Vuorethan ovat vuoria. Eikä hevonen vuoristoon sovellu, sillä se tekee täällä saman kuin härkäkin, nimittäin astuu. Täällä ei voi komeilla, ajaa karahuttaa, nelistää pää pystyssä; tämä on kovaa seutua. — Täällä täytyy vetää, ja siihen on härkä omiaan. Eikä hevonen nähdessään olot täällä viihdykään, ei se pahus vie kasvakaan; aivan kuin sanoisi: parasta on täällä pysyä varsana. Täkäläiset hevoset eivät ole paljoakaan kissaa suuremmat, ne harvat, joita täällä on, jotta ei niitä viitsi nähdäkään.
Pormestari olisi vielä jatkanut puhettaan pitkältikin, polkien paikkakunnan hevosrodun maan tasalle, jos ei Wibra olisi keskeyttänyt:
— Minullahan on täällä ajoneuvot, neiti; minä vien mielelläni teidät kotiin.
— Niinkö tekisitte? — huudahti Mravucsán iloissaan. — Tiesinhän, että olette gentlemanni. Mutta herranen aika, miksette ennen sitä sanonut?
— Koska ette antanut puheenvuoroakaan.
— Totta kyllä, totta kyllä, — Mravucsán nauroi hilpeästi. — Viette siis heidät kotiin?
Tietysti, varsinkin kun olen juuri Glogovaan matkalla.
— Sinnekö? — kysäsi Veronka hämmästyen.
— Niin.
Neito katsoi ajatuksiin vaipuneena häneen hetkisen haaveilevilla silmillään, sitte nosti hän yhtäkkiä kaksi sormea uhkaavasti.
— Älkää vai narratko. — Wibraa suuresti miellytti tämä liike, hän hymähti.
— Kautta kunniani, aioin Glogovaan. Tuletteko mukaan?
Veronka nyökkäsi hilpeästi päätä ja kohotti jo käsiään ruvetakseen niitä iloissaan lyömään yhteen, kun madame yhtäkkiä liikahti sijallaan, syvään huoaten.
— Hyvä Jumala, madame! — äännähti Veronka. — Olin hänet aivan unohtaa; ehkemme voikaan lähteä kanssanne.
— Miksette? — kysyi asianajaja suoraan. — Vaunuissa on kyllä tilaa, kyllä me mahdutaan.
— Niin kyllä, mutta onko se luvallista?
— Mennäkö kotia? Kuka kieltäisi?
— Vai ette tiedä?
— Kuka? — kysäsi Wibra kummastellen.
— Sopivaisuussäännöt, — hän vastasi arasti.
Wibra naurahti. Voi pikku hupakkoa!
— Niin, niin, vakuutteli neitonen innokkaasti, pahoillaan, kun hänelle naurettiin; Mravucsánkin alkoi nauraa hihittää. — Sopivaisuussäännöissä sanotaan: "Ei saa tarttua vieraan miehen käsivarteen".
— Mutta vaunut eivät ole mikään käsivarsi, — kivahti Mravucsán. Mitkä vaunut ne käsivarret olisivat! Silloinhan minullakin olisi kahdet vaunut. Ei, sydänkäpyseni, heitetään hiiteen nuo säännöt. Bábaszékissä minä laadin säännöt, vaan eivät mitkään ranskalaiset mamsellit. Ja minä sanon että vaunut eivät ole samat kuin käsivarret, piste.
— Niin, niin, mutta kyllä minun pitää ensin puhua madamen kanssa.
— Olkaa hyvä ja puhukaa.
Veronka sipsutti uudestaan sohvan luo ja kumartuen sairaan yli he siinä hetken kuiskailivat. Päättäen tuloksista ja muutamista ranskalaisista sanoista, jotka Wibran korviin kuuluivat, madame Krisbay oli samaa mieltä kuin Mravucsán, että ajoneuvot eivät ole samat kuin käsivarret ja että henkilö, jolle on esitelty, ei enää ole vieras, minkätähden — niin madame Krisbay arveli — olisi nuoren miehen ystävällinen tarjous hyväksyttävä.
— Muutenkaan ei voi vaaran hetkellä etikettiä noudattaa. Markiisi
Privardière esimerkiksi pelasti kerran tulipalosta kauniin Blanca
Montmorencyn kantamalla hänet vuoteesta paitasillaan, eikä siitä
Notre-Damen torni kaatunut.
Wibra tunsi samaa levottomuutta kuin pelaaja korttien jaossa silloin, kun voitto riippuu yhdestä ainoasta kortista, kun vihdoin Veronka kääntyi häneen.
— Otamme tarjouksenne kiitollisuudella vastaan, — hän virkkoi hymyillen, itsekseen ajatellen että tällaisessa tapauksessa Blanca Montmorency varmaan olisi samoin menetellyt.
Wibra ihastui suuresti tästä sanomasta ja sai kohta kovan lähtökiireen.
— Kiiruhdan noutamaan vaunuja, — hän lausui hattuunsa tarttuen. Mutta
Mravucsán astui ketterästi hänen tielleen.
— Ohoo! Nytpä kävi pyörä kiveen! Siitä ei nyt tule mitään. Ensiksikin, jos neiti olisikin valmis lähtemään, olisi synti asettaa sairasta rouvaa rattaille, eikä se olisi mahdollistakaan, ennenkuin hän on saanut vähäsen levähtää säikähdyksestään ja loukkauksestaan. Kun vaimoni saa yöksi hieroa turvonnutta kohtaa ja panna ihmelaastariansa päälle, herää hän huomenna ehompana entistään. Toiseksi ette pääse menemään sentähden, kun minä en anna teidän paikaltanne liikahtaa. Ja kolmanneksi, koska kohta on ilta käsissä; katsokaahan vain ulos ikkunasta, minnekä te lähtisitte näin yön selkään?
Päivä jo todella teki laskua Zólyomin teräksensinisten vuorten taakse. Ikkunain edessä seisovien hopeakuusten jättiläissuuruisiksi paisuneet varjot makasivat pitkin leveätä tietä, ulottuen toiselle puolen toria, Mravucsánin puutarha-aitaan asti, missä laiha kissa muskottipensaiden keskellä toimitti iltapesuansa.
Asianajaja alkoi kuitenkin väittää vastaan, sehän kuului ammattiinsakin. — Tulee tyyni ja lauha yö, miksemme voisi matkaan lähteä? Ja rouvalle on kai yhdentekevä, valitteleeko hän vuoteessa vai vaunuissa.
— Mutta tulee pimeä, intti Mravucsán, — ja tie Glogovaan on paha ja mäkinen. Vaikka olenkin pormestari, en kumminkaan voi komentaa kuutamoa taivaalle.
— Eipä ole tarviskaan; vaunuissani on lyhdyt.
Veronka oli kahden vaiheilla, kallistuen puolelle ja toiselle väittelevien miesten todisteiden mukaan, kunnes Mravucsán vihdoin viskasi esiin sentnerin painoisen esteen.
— Yöllä nousee myrsky, sillä tien varressa riippuu puussa muuan hirttäytynyt mies. Saatte hänet nähdä kulkiessanne läpi metsän.
Nyt alkoi neitosen joka jäsen väristä.
— Voi, minä en millään ehdolla kulje yöllä siitä ohitse.
Täten oli se asia ratkaistu. Myöntyen Wibra nyökkäsi päätään, saaden kirkkaan hymyilyn palkinnokseen. Mravucsán taasen riensi haltioissaan kokoussaliin luovuttamaan esimiehen toimen Konopkalle, — olisi antanut enemmänkin kuin sokean hevosen, kun pulasta näin vapautui, — hänellä oli vieraita, joten hän ei enää ehtinyt jäämään; kuiskasipa hän ohimennen muutamille neuvosmiehillekin, joilla oli parempi takki yllä, että olivat tervetulleet illalliselle. Sitte juoksi hän kotiin antamaan määräyksiään arvokkaiden vieraittensa kestitsemisestä; mennessään hän nähdessänsä rappusissa Fialan käski tämän heti mennä noutamaan herra Wibran vaunuja, jotka vielä seisoivat rouva Müntzin myymälän edustalla, käskien ajaa hänen pihaansa.
Pian saapui rouva Mravucsánkin noutamaan naisia. Hän oli tanakka eukko, leveät hymyilevät kasvot sädehtivät lempeyttä ja hyväntahtoisuutta. Hän oli puettuna Ylä-Unkarin ammattilaisten vaimojen siistiin yksinkertaiseen pukuun, sileä punaisenruskea hame, edessä musta esiliina; päässä musta silkkinen päähine, nauhat solmussa leuan alla.
Hän tuli sisään suurella touhulla, kuten täällä yksinkertaisissa oloissa oli tapana.
— Herranen aika, oikeinko totta, mitä on kerrottu. Mravucsán sanoi että meille tulee vieraita. Mikä onni! Tiesinhän sen, aavistin. Näin viime yönä unta että pesuvadistani nousi valkoinen lilja. Kas, nytpä se kävi toteen. Kootkaa siis, kultaseni, kokoon kapineenne, niin minä vien ne meille, sillä minä olen väkevä kuin karhu. Mutta olinpa aivan unhottaa pääasian, mikä olisi ollut ensin mainittava, nimittäin että olen Mravucsánin rouva. Voi, kulta neitiseni, en olisi osannut ajatellakaan että olette niin kaunis. Oi, pyhä neitsyt, pyhä neitsyt! Nyt vasta käsitän, minkätähden Jumalanäiti lähetti silloin teille sen sateenvarjon, jottei teidän hieno hipiänne kastuisi. Kuulin että tuo rouva on kipeä, on loukannut olkapäänsä. Minullapa on voiteita semmoiseen, tulkaa vain meille. Älkää yhtään säikähtäkö, kyyhkyseni. Joutava juttu! Kun minä kerran ajoin kumoon, vaikka Mravucsán itse oli ohjaissa, vierimme me alas erääseen kallionrotkoon, ja minulta katkesi kaksi kylkiluuta, mutta tässä olen vieläkin, vaikka kyllä luuvaloni on minua siitä usein muistuttamassa. Aina semmoista matkustavaiselle sattuu. Koskeeko kovastikin?
— Rouva ei osaa slovakinkieltä, — Veronka virkkoi, — eikä unkariakaan.
— Herra Jumala, — rouva Mravucsán löi käsiänsä yhteen. — Niin vanha ihminen eikä vielä osaa unkariakaan? Kuinka se on mahdollista?
Veronkan piti ruveta selittämään että madame tulee suoraan Münchenistä heille seuranaiseksi ja ettei hän ennen ole milloinkaan ollut Unkarissa, hän kun on erään ranskalaisen upseerin leski, — Mravucsánin rouva näet tahtoi saada selville kaikki pikkuseikatkin, — toissa päivänä oli saapunut Glogovaan kirje hänen tulostaan, ja Veronka itse oli halunnut mennä häntä asemalta noutamaan.
— Vai niin? Tuota, tuota… — Mravucsánin rouva oli sanoa tyhmyyden, mutta tukki äkkiä suunsa, — tuo rouva ei siis osaa slovakkia eikä unkaria! Miten onkaan turvaton, rukka! Ja mitä hänelle teenkään, kenen asetan istumaan hänen viereensä pöytään, miten osaan hänelle tarjota? Siitäpä vasta lysti tulee! Mutta kaikeksi onneksi osaa kanttori saksaa! Ja varmaan tuo nuori herrakin.
— Olkaa huoleti, rouva, kyllä minä pidän pöydässä hänelle seuraa ja tarjoankin, — Wibra vastasi.
Hitaasti kävi matkaan lähtö. Madame Krisbay ähki ja voivotteli, kun piti uudestaan pukeutua; Wibra lähetettiin ulos eteiseen odottamaan, jotta ei olisi pukeutumista näkemässä, madame oli näet kovin häveliäs. Rouva Mravucsán otti käsivarrelleen päällysviitat ja vaipat.
— Palvelijan lähetämme sitte noutamaan matkalaukkua.
Näin sanoen hän tarttui madamen käsivarteen ja sai hänet miten kuten talutetuksi portaista alas.
Madame voivotteli yhtämittaa, mutisten itsekseen ranskaa ja saksaa sekaisin; rouva Mravucsán puheli yhtämittaa hänkin, milloin edellä astuville nuorille, milloin madame paralle, joka tukkalaitteet pörhöllään oli kipeän papukaijan näköinen.
— Tänne vain, tänne, neitiseni! Tuolla on meidän talo. Vielä parisen askelta, hyvä rouva. Ei se koira pure. Hiljaa siinä, Garam! Kohta ollaan perillä. Rouva saa nähdä, kuinka hyvän vuoteen minä teille laitan yöksi. Paljaita untuvia joka tyyny.
Kunnon rouva ei välittänyt vähääkään siitä, ettei vieras sanaakaan hänen puheestaan ymmärtänyt. Muutamat naiset puhuvat vain sen tähden, kun se tekee heille itselleen hyvää. Mitäpä sitte muutakaan tekisi, jos ei puhuisi. Johan silloin hämähäkit kutoisivat suun tukkoon.
— Koskeeko? Huomenna koskee vielä enemmän. Niin on yleensä tuollaisten loukkausten laita. Vielä parin viikon perästäkin se tuntuu. Mutta sanottu, kun sanottu, — virkkoi vanha rouva merkitsevästi edellä astuviin nuoriin vilkaisten, — noista tulee sitte suloinen pari.
Vain muutama askel oli enää Mravucsánin taloon, mutta se olisi ollut lähempänäkin, jos ei ihan kaupungintalon edustalla olisi levinnyt iso lätäkkö, jonka vuoksi oli kierrettävä kapakan ohitse. Tämä lätäkkö oli kun olikin erittäin tarpeellinen ja kaikki Bábaszékin asukkaat sitä kunniassa pitivät, siinä kun saivat uiskennella kaupungin hanhet ja pikkuporsaat lojuivat sen vieremillä ja kun vielä tulipalon syttyessä sammuttajat noutivat siitä vettä, puhumattakaan siitä, että siinä asustivat kaupungin sammakot, pitäen asukkaille suloisia konsertteja.
Tämä lätäkkö piti siis siinä olla, sitä katsottiin yleishyödylliseksi laitokseksi. Kun lääninarkkitehti Brunkus János täällä käydessään huomautti viranomaisille että tuo syvennys kaupungintalon edustalla olisi täytettävä, nauroivat hänelle kaikki ihmiset.
Tämä lätäkkö piti siis Mravucsánin vieraitten kiertää käymällä kapakan ohitse, jota vieraat keskenään nimittivät "Paleltuneeksi Pässiksi", viittauksena Bábaszékin kovaan ilmanalaan. "Paleltuneessa Pässissä" soitto paraikaa kaikui, kaikki vieraat eivät mahtuneet sisäänkään; pari turotsilaista talonpoikaa ryypiskeli viinaa ulkona seisaallaan, kun sensijaan muuan Zólyomin ajuri istui ainoan pöydän ääressä kolmisin viinipulloja edessään. Mies oli hyvästi humalassa, puhui ääneensä itsekseen, luoden tuon tuostakin lempeitä silmäyksiä laihaan koniinsa, joka pää painuksissa rattaitten eteen valjastettuna odotti isäntäänsä pihassa katoksen alla.
— Ja vielä naapuri kehtaa sanoa, — filosofoi ajuri itsekseen, — ettei minun hevoseni ole mikään hevonen. On se hevonen. Oli jo Kossuthin aikana hevonen. Ja vielä se sanoo ettei se jaksa vetää. Ei jaksakaan, jos kuorma on raskas. Ja että se on laiha. Laihahan se on, kun en anna sille kauroja. Jottako miksen anna? Antaisin jos olisi. Sanoi ettei se taannoinkaan saanut rattaita paikaltaan liikkumaan. Ei saanutkaan, kun pyörät vajosivat rapakkoon. Meidän naapuri on suuri aasi. Eikö totta?
Mies nousi horjuen vaatimaan kaikin mokomin noilta turotsilaisilta vastausta, oliko hänen naapurinsa aasi vai ei.
Nämät väistyivät koreasti syrjään, mutta nytpä ajuri aivan kuin hullu koira, joka ei näe eikä kuule, vaan jota vaisto johtaa ihmistä kohden, syöksyi rouva Mravucsánin käsikynkässä astuvan madame Krisbayn kimppuun:
— Onko minun hevoseni hevonen, vai eikö se ole hevonen?
Madame kiljasi säikähdyksissään, ajurin suusta höyryävä viinin löyhkä oli vähällä saattaa hänet tainnoksiin.
— Herra jumala! — hän ähki vähissä hengin, — millaiseen maahan olenkaan joutunut.
Niin lempeä kuin rouva Mravucsán muuten olikin, osasi hän olla urheakin.
— En tiedä onko hevosesi hevonen, — hän vastasi, — mutta sen näen että itse olet juopunut sika.
Näin sanoen hän tuuppasi miestä kylkeen, jotta tämä meni kumoon kuin pölkky, höpisten siinä vielä pitkälläänkin äskeistä asiaansa.
— Naapuri sanoo, että se on toiselta silmältä sokea. Joutavia! Näkee se yhdellä silmällä yhtä pitkältä tietä kuin kahdellakin.
Pian mies kuitenkin kömpi jälleen seisoalleen ja alkoi juopuneiden johdonmukaisuudella pyrkiä heidän peräänsä, minkä vuoksi madame Krisbay kipunsa unhottaen alkoi juosta pakoon, nostaen pitkiä helmojaan polviin asti. Maalaiset hänen peräänsä katsellen nauroivat hänen laihoille säärilleen, sanellen: "Miten hiidessä tuokin saattaa juosta tuollaisilla säärillä!"
Vielä enemmän oli kummissaan Veronka, joka Wibran kanssa puhellen astui edellä, tietämättä mitään Zólyomin ajurin tahdittomuuksista; hän ei tiennyt mitä ajatella nähdessään sairaan rouvan niin vikkelästi juosta piipottavan.
— Madame, madame, mitä nyt?
Rouva ei vastannut, karkasi vain suoraa päätä Mravucsánin portille, mistä hän kuitenkin heti syöksyi takaisin, huikeasti kiljaisten, pelästyi näet kolmea mahtavaa hallia, jotka olivat portissa ruvenneet hänelle haukkumaan. Madame oli jo vaipua pyörtyneenä maahan, kun Mravucsán vieraitaan odotellen parahiksi saapui paikalle; hänen syliinsä madame siis sai mennä tainnoksiin.
Kunnon pormestari ei osannut muuta tehdä kuin pitää äimistyneenä pyörtynyttä rouvaa käsivarsillaan. Hän ei ollut milloinkaan nähnyt naisen pyörtyvän; oli vain kuullut että pitäisi silloin valella päätä vedellä. Mutta eipähän nyt voinut mennä vettäkään hakemaan; hän arveli että sitä pitäisi hieman nipistää, — siitähän kuollutkin nainen silmänsä aukaisee, — mutta nipistämiseenkin tarvitaan jonkunverran lihaa ja madame oli paljasta luuta ja nahkaa.
Totisen kristityn kärsivällisyydellä hän jäi senvuoksi odottamaan toisten tuloa, ja nämät saivatkin pian rouvarukan tointumaan.
— Ah — huokaili tämä yhä uudestaan. — Millaiseen maahan olenkaan joutunut!