YÖ TUO HYVIÄ NEUVOJA.
Tällaisten hassunkuristen pikkuseikkojen häiritessä hameväkeä ja kanttori Klempan nukkuessa parta sinetöitynä vanhurskasten unta — kukaan ei voinekaan nähdä kauniimpia unia kuin tuollainen uinuva ritari — valvoi Wibra ajatuksiinsa vaipuneena. Hänkin riisuutui ja meni maata, mutta ei voinut nukkua. Hänen riisuutumistaan — älkää vain pelästykö — en mene seikkaperäisesti kertomaan, se näet on sivistyneiden ihmisten käsitteiden mukaan jotain ihan säädytöntä. Ja minkätähden? En tiedä. Se on rumaa, ja siis on sitä mahdoton kuvata. Naisen riisuutuminen on runollista, varsinkin jos se hyvin kuvaillaan; naisen ruumis on hieno, lukija tuntee sen hurmaavan tuoksun lemuavan jo painomusteestakin ja kirjaimista, mutta miehen riisuutuminen, hyi, sitä en saata mainitakaan. Hameista voi kirjoittaa runoja ja dityrambeja, mutta housujahan sanotaan "nimittämättömiksi". Ja minkätähden? Jumala tiesi. Ja mitä se todistaa? Sitäkö että mies olisi epäesteettisempi olento kuin nainen? Eiköhän sentään vain sitä, että se joka on keksinyt sopivan ja sopimattoman lait, on ollut suuri aasi.
Pahempi seikka oli kuitenkin se, kun ei kertomuksemme sankari voinut nukkua. Hänen vatsansa ei tosin ollut talon rouvan ruokia liian täynnä, mutta hänen sielunsa, hänen aivonsa olivat täyttyneet päivän suurista tapahtumista. Monenmoiset mietteet pyörivät sekamelskana hänen päässään. Muutamassa tunnissa tunsi hän eläneensä monta vuotta. Herra Jumala, miten pitkä aika oli kulunutkaan siitä, kun hän Münzin vinnillä oli ollut sateenvarjoa etsimässä! Ja nyt se on löytynyt. On ilmestynyt kuin sallimuksen kautta. Jumala on sen antanut erään enkelin huostaan. Näin siirtyivät hänen ajatuksensa sateenvarjosta itse "enkeliin". Sievä tyttö todellakin. Ei ensinkään epämiellyttävä kuten kehitysvuosinaan muut neidot, jotka ovat niin jäykkiä, elottomia, teeskenteleviä, ja jotka siis eivät ole vähääkään luonnollisia. Veronka on poikkeus. Veronka on vallan mukava nuori neitonen. Ompa vähäsen niinkuin miellyttäväkin…
Wibra muisteli nyt alusta pitäen kaikkia neidon sanoja, kaikkia hänen liikkeitään, jotka olivat olleet hänelle suosiota ilmaisevia. Näitä hän muisteli yhä uudelleen, ja oli niissä kolmannella ja neljännellä kerralla yhä enemmän hunajaa; mutta johtaessaan siinä muistojansa yhä enemmän taaksepäin ja liittäessään toisiinsa neidon hymyilyjä, lausumia sanoja, hellää äänen painoa, varomattomia, vaistomaisia liikkeitä suloiseksi kokoelmaksi, hän löysi niiden seasta myös välinpitämättömyyttä, jopa kylmyyttäkin ja siirtyi alakuloisena, puolittain väkisin haaveilujen maailmasta selvään todellisuuteen — sateenvarjoon.
Hän saattoi todellakin tuntea olevansa onnellinen. Hänen ei tarvinnut enää ruveta selvittelemään kaikenlaisten puolikasvuisten tyttöletukoiden oikkuja. Hänestä oli tullut tänäpäivänä herra, naabob, pohatta. Hän oli elävä tästäpuolen kuten herttuat, viettävä talvensa Budapestissä tai Rivieralla, kesänsä Ostendessa ja Monacossa, sanalla sanoen, hänestä tulee suuri herra, joka ei enää viitsi papin tyttäriä katsellakaan. (Ja kuitenkin palasivat hänen ajatuksensa yhä uudelleen tuohon pikku Veronkaan).
Hän ei saanut unta silmiinsä, ja miten olisikaan nyt saattanut nukkua?
Tuumat ja suunnitelmat, toiset toistaan koreammat leijailivat hänen
ohitsensa kuten perhoset Glogovan metsässä. Hän ajoi niitä yhä takaa…
Kunpa päivä sarastaisi, jotta tästä pääsisi liikkeelle.
Hänen taskukellonsa nakutti iloisesti yöpöydällä pään kohdalla. Hän katsoi kelloa, tämä osoitti puoliyötä. Mahdotonta! Niinkö vähän vasta? Ehkäpä se käykin väärin? Jossain kolmannen talon pihassa alkoi kukko kiekua, aivankuin tahtoen sanoa: "Kellonne käy oikein, herra Wibra!"
Kapakasta kuului vielä laulua ja soittoa tänne asti. Joku päihtynyt paimen siellä suruissaan lauleli tuota tuttua slovakkilaista lampurien laulua, jonka alkusäkeet vapaasti käännettyinä kuuluivat seuraavasti:
Lampur ei se, punnitun ken lihan syöpi,
Mullikkaa ei omista se, ken sen myöpi.
Wibra sytytti sikarin ja savun tuprutessa käänsi tuo kelvoton laulu hänen ajatuksensa aivan nurin närin.
Todellakaan ei mullikka aina ole sen oma, ken sen myöpi. Mistä tulikaan esiin tuo sateenvarjo? Tuota, eipä se ole vielä tullutkaan. Eihän se vielä ole hänen kädessään. Asiaa tarkemmin ajatellessaan hän ei ollut sitä juuri sen lähemmäksi päässyt. Tähän asti hän oli arvellut, että se oli arvottomana rojuna heitetty jonnekin tunkiolle lahoamaan ja sen tähden hänellä oli hyvin vähän toivoa sitä löytää. Ja mitä olikaan tapahtunut? Asia oli kääntynyt kokonaan ylösalasin. Nyt oli se pulmana, kun tämä sateenvarjo oli todellinen arvoesine, kirkollinen pyhäinjäännös. Mitenkä tässä lopulta käynee? Mitä on hän sanova huomenna Glogovan papille? Ettäkö tulin noutamaan sateenvarjoani? Pappi on varmaan naurava hänelle vasten silmiä, sillä joko on hän tekohurskas ja uskonkiihkoinen ja siis uskoo täydelleen että pyhä Pietari on sen tuonut hänen sisarellensa, taikka on hän teeskentelijä, fariseus, eikä hän silloin ole niin hullu, että antaisi itseänsä paljastaa.
Ulkona kävi tuuli, vihasesti puhaltaen huonoilla ikkunoilla ja ovilla varustettuun huoneeseenkin, mihin rouva Mravucsán oli hänet asettanut nukkumaan. Huonekalutkin tuntuivat liikkuvan ja ratisevan. Hyvin saattoi kuulla Liskovinan metsän huminan. Siellähän heiluu hirressä mies, josta Mravucsán mainitsi. Wibra sammutti jälleen kynttilän, jonka liekkiä tuuli kaiken aikaa oli häirinnyt, ja veti jälleen peittoa umpikorviin, sulkien silmänsä. Mutta nytpä sai mielikuvitus pimeässä uutta vauhtia; hän oli näkevinään miten mies heiluessaan hirressä hänelle virnistellen päätä nyökkäsi, hokien: "kylläpä teille, herra Wibra, Glogovan pappilassa nauretaan."
Kirottu pulma! — hän päivitteli itsekseen, levottomasti kääntyillen lumipuhtaitten lakanoitten välissä, joista vielä levisi kesäisen päivänpaisteen omituinen tuoksu, ne kun olivat olleet vastikään aidalla kuivumassa. — Samapa se, — punoi hän ajatuksiaan — sateenvarjo on kun onkin minun. Hädän tullen voin sen todistaa oikeudenkin edessä. Todistajia ovat Sztolarik, rouva Müntz ja hänen poikansa, jopa koko Beszterczen kaupunki.
Nyt purskahti hän katkeraan nauruun.
— Tuota, eihän sitä voi todistaa; olenko minä ihan mieletön? Eihän sateenvarjo ole minun vaan Münzien. Heidän isänsä on sen ostanut laillisessa Gregoricsin perujen huutokaupassa joutavien romujen mukana. Sateenvarjo on siis Münzien, minulle kuuluu vain se, mitä on sen sisässä. Mutta voinko esittää sitäkään vaatimusta? Saatanko sanoa papille: kuulkaa, herra pastori, sateenvarjon varressa on parin, kolmensadan tuhannen florinin pankkiosoitus; antakaa se tänne, sillä se kuuluu minulle…
Wibra alkoi nyt aprikoida, mitä pappi on tähän vastaava.
Joko uskoo hän legendan sateenvarjosta todeksi ja vastaa: "Mene hiiteen! Eihän pyhä Pietari ole niin hullu että olisi sinulle taivaasta pankkiosoituksia tuonut." Taikka viehättyy hänkin lähemmin asiaa tutkimaan ja löytää sen tuon sateenvarjon aukaistavasta varresta, mutta silloin hän on sanova: "Minkä toi, sen toi varmaan minulle", ottaa talletustodistuksen ja nostaa itse sillä rahat. Miksipä hän sitä Wibralle antaisi? Miten voisi tämä todistaa rahojen hänelle kuuluvan?
Asianajaja jatkoi aprikoimisiaan.
— Entä jos esittäisin hänelle elämäkertani, puhuisin hänelle alusta loppuun kaikki äidistäni, isästäni, hänen kuolemastaan. Otaksukaamme, että mies uskoo todeksi kaikki alusta loppuun, mutta mitä siitä? Käypikö siitä selville, että aarre on minun? Ei todellakaan. Ja jos hän oivaltaisikin sen minulle kuuluvan, luovuttaisiko hän sitä silti minulle? Ihminen se on pappikin! Rupeaisinko käräjöimään, jos hän ei antaisi? Mitä vielä! Mies ottaa koreasti talletustodistuksen huostaansa, ja millä minä sen sitte todistan, että se on ollut tuohon sateenvarjon varteen kätkettynä?
Hiki tippui Wibran otsalta, hän pureskeli raivoissaan tyynyä. Niin lähellä perintöä, ja kuitenkin niin äärettömän kaukana siitä!… Musta yö, anna hyvät neuvot!
Yön puoleen kannattaakin kääntyä. Wibra teki oikein pyytäessään siltä neuvoa; sehän on kaikkien epäröivien ja neuvottomien ystävä.
Kultaisten neuvojen joukkoon voisi vielä lisätä tämänkin: "Mieti kaikkia tärkeitä asioita yölläkin, vaikkapa olisit niistä jo päivällä päättänyt." Ihmisellä on näet yöjärkensä ja päiväjärkensä. Kumpi on parempi, sitä en osaa sanoa.
Epäilen ettei kumpikaan ole täydellinen. Kankurin lailla kutoo päivänpaiste omia värejään meidän ajatuksiimme, mutta yökin sirottelee niihin mustista siivistään höyheniänsä. Ne maalailevat ja korjailevat, suurentavat ja pienentävät, väärentävät siis kumpainenkin. Yö tekee armaasi haahmon silmissäsi kauniimmaksi, kuin se onkaan, vihollisesi voimallisemmaksi, se suurentaa vaivojasi ja pienentää ilojasi. Se ei ole häneltä kauniisti tehty, mutta yöpä onkin yksinvaltias, jonka ei tarvitse kellekään tiliä tehdä.
Pidä se mielessäsi semmoisena kuin on, mutta älä sitä sivuuta, sinä kärsivä sielu, totuutta etsiessäsi… Mutta ethän sinä totuutta etsikään, — väistäisit sitä, jos vastaasi sattuisi. Tulin lausuneeksi väärin; älä sivuuta yötä etsiessäsi keinoja pulasta päästäksesi.
Hän vain on olevinaan vaitelias. Osaat kuitenkin kuiskata korvaasi niin mainiosti, ettet sitä huomaakaan. Kun niiksi tulee, tuo hän, varpaisillaan luoksesi hiljaa hiipien sinulle unen ja käärii siihen erinomaisella kekseliäisyydellään neuvojansa.
Jo tyyntyi ulkona tuuli, soitto kapakassa vaikeni. Wibra ei enää kuullut muuta kuin hiljaista huminaa, — ja nyt hän oli jo kulkevinaan toisilla seuduilla, pyytämässä Veronkan kanssa perhosia Glogovan metsässä.
Heidän siellä edetessään viidakossa astuu polulla yhtäkkiä heidän eteensä vanhus, kädessä kultainen käyräkahvainen sauva, sädekehä pään ympärillä, ja hattu riippuen rihmasta kaulassa.
"Oletteko herra Wibra?" — vanhus kysyy.
"Olen, entä te?"
"Minä olen pyhä Pietari."
"Mitenkä?"
"Aion allekirjoittaa erään todistuksen teidän hyväksenne."
"Minunko hyväkseni?"
"Olen saanut kuulla, ettette pääse omistamaan sateenvarjoanne. Gregorics ystäväni on pyytänyt minua auttamaan teitä. Kirjoitan sentähden mielelläni todistuksen, että minä en antanut neidille tuota sateenvarjoa."
"Se hyvä, mutta minulla ei ole täällä paperia eikä mustetta.
Palatkaamme kylään!"
"Ei käy laatuun, ei ole aikaa. Kuten tiedätte olen ovenvartija, minun pitää mennä."
"Mitä on siis minun tehtävä? Miten voin saada sateenvarjoni?"
Pyhä Pietari palasi olkapäätä kohauttaen takaisin pitkin mansikkarönsyistä polkua. Erään suuren tammen luona hän kuitenkin pysähtyi, viitaten Wibraa tulemaan lähemmäksi.
Wibra totteli.
"Tiedättekö mitä, ystäväni; älkää enää viisastelko, vaan naikaa
Veronka, niin saatte samalla sateenvarjonkin."
"Tulkaa! — Wibra huudahti, tarttuen lujasti pyhimyksen viittaan. —
Kosikaa häntä minulle!"
Wibra tempoi tempomistaan, mutta tällä hetkellä oli jokin voimallinen käsi tarttuvinaan häneen takaa ja vetävinään häntä kauhealla voimalla poispäin. — Hän heräsi.
Ovelle koputettiin.
— Sisään, — hän murahti konemaisesti pää sekavana.
Talon piika astui sisään haukotellen, hiukset hajallaan.
— Tulin noutamaan kenkiä.
Wibra hieroi unen silmistään. Oli kirkas aamu. Aurinko paistoi ikkunasta sisään.
Hän muisteli vielä nopeasti haihtuvaa untansa yksityiskohtia myöten. Hänestä tuntui kuin olisi hän vielä voinut hämärästi nähdä kohtauksen pienimpiä piirteitä myöten. Kaikki tuntui vielä niin elävältä ja tuoreelta. Ikäänkuin olisivat sanajalatkin kahisseet pyhän Pietarin jaloissa ja hänen hyvänsävyinen äänensä juhlallisesti kaikunut: "Naikaa ystäväni Veronka, niin saatte sateenvarjonkin."
— Omituinen uni, — ajatteli Wibra, — ja aivan loogillinen. Olisihan asia muutenkin voinut mieleeni johtua.
… Eipä olisikaan johtunut! Yö se käski unen tulla ja kutoa oikean asian niistä aineksista, jotka miehen mielessä pyörivät.
* * * * *
Wibran pukeutuessa oli aurinko jo korkealle kohonnut. Talossa vilisi ihmisiä kuin mehiläispesässä. Mikä kantoi raintaa, mikä siivilää, oli näet lypsyn aika. Portilla, jonka öinen tuuli oli työntänyt auki, seisoi Wibran kuski piippu suussa muiden mukana ihmettelemässä tuulen voimaa. Huomatessaan isäntänsä hän kohotti pulskaa kurensulkaista hattuaan.
— Joko valjastetaan?
En tiedä vielä. Kuules tyttö! Joko neidit ovat nousseet?
— Ovat jo aamiaisella puutarhassa, — vastasi muuan nopsajalkainen piika vieden sinne kiehuvaa maitokannua. — Käykää vain tänne!
— Saat siis valjastaa, János.
Siellä suuren pähkinäpuun alla tapasi Wibra heidät kaikki ison, kivestä hakatun pöydän ympärillä. Olivat jo lopettamassa aamiaistaan, vain madame vielä korppuja pureskeli.
Hänet otettiin suurella naurulla vastaan. Veronka huudahti veitikkamaisesti:
— Siinäpä tulee tuores mies!
— Minäpä en tuoreen miehen nimestä luovu, — väitteli Mravucsán, — se kuuluu minulle. Minä en näet ole nukkunut ollenkaan, me kun lyötiin korttia aamuun asti. Klempa rukka siellä vieläkin nukkuu, kyynäspäät pöydän varassa ja parta sinetöitynä.
— Oli sekin teiltä kauniisti tehty, nuhteli talon rouva.
— Hyvää huomenta! Hyvää huomenta!
Kaikki antoivat Wibralle kättä; Veronkakin nousi ja kumarsi veitikkamaisesti.
— Hyvää huomenta, tuore mies! Hyvää huomenta. Mitä te minuun noin töllistelette?
— Katsonpahan vain, — virkkoi Wibra hämillään ja neidon kauneutta ihastelemaan jääden, — miten… tuota… olettekaan niin kasvanut.
— Yhtenä yönäkö?
— Eilen olitte vielä pikku neitonen.
— Teidän silmiänne silloin huikaisi.
— Huikaiseepa vielä nytkin.
— Kun olette vielä uninen. Kuka käskee niin myöhään nousta.
Neidon leikkisä ja suloinen ääni kiihoitti ikäänkuin kutittamalla Wibraa; hänkin tuli puheliaaksi, alkoi puolustaa itseänsä leikillisesti ja hyvätuulisena.
— Nukuin liian kauan, ja jos ei piika olisi ovelle koputtanut, nukkuisin ehkä vieläkin. Kunpa olisi pysynyt poissa edes viisi minuuttia.
— Vai niin — virkkoi Mravucsánin rouva. Niinkö kaunista unta näitte?
Mitä haluatte? Kahviako vai kylmää paistia.
— Kahvia, pyydän.
— Ettekö kertoisi mitä unta näitte?
— Olin menossa naimisiin. Asia kuitenkin keskeytyi kosintaan.
— Vai niin? Saitteko rukkaset? — kysäsi Veronka, kurottaen uteliaana eteenpäin päätänsä, jota tänään erittäin kaunisti upea hiusseppele ja tätä taasen somisti siihen pistetty punainen neilikka.
— Ei tiedä, miten olisi käynyt. Juuri ratkaisevalla hetkellä tuli piika herättämään.
— Niinkö? Ja minä jo melkein luulin ettette toisistanne pitäneet, — puhui Veronka sadun sanoja käyttäen. — Vahinko, kun emme nyt saaneet sitä tietää.
— Vakuutan, että saatte sen pian tietää.
— Mitenkä?
— Siten että sen kerron.
— Mitä joutavia! Eiväthän unet jatku yöstä toiseen kuten romaanit sanomalehdissä.
Wibra joi kahvinsa, sytytti sikarin ja puhui savun keskestä salamyhkäisenä, silmät taivasta kohden, leikkisästi:
— On niitä semmoisiakin unia, sen saatte nähdä. Mutta miten itse olette nukkunut?
Sitäpä ei olisi pitänyt kysyä, sillä oitis otti talon rouva puheenvuoron, ruveten laajasti kertomaan kissasta, jonka nähden Veronka ei illalla tahtonut riisuutua.
Wibra kuvaili mielessään tuota suloista kohtausta, hänen sielunsa siitä ihan nautti; Veronka punastui, Mravucsán nauroi, mutta hänen rouvansa lisäsi siihen muutaman opettavaisen sanan, kuten vanhan ja kokeneen naisen sopii:
— Ei ole, kyyhkyseni, hyväksi liika hyvästäkään. Liiallinen kainouskin on haitaksi. Tuommoiseen pitää tottua! Kuinkas sitte käy kun miehen saatte? Sehän saapastaa makuukamariinkin ja aukasee itse vaimonsa vyötäiset. Senkin pitää kestää.
— Voi, täti, täti! Mitä täti puhuukaan!
— Veronka tukki korvansa, hyppäsi pois pöydästä ja juoksi karviaismarjapensasten taa. Muuan oksa siinä tarttui hameen reunukseen, jotta tämä repeytyi irti.
Se vielä puuttui! Tänne neula ja lankaa! Kaiken lisäksi ajoi kuski nyt esiin. Kaksi korskuvaa mustaa hevosta, valjaissa vaskihelat. Kas vaan! Onpa asianajo hyvä ammatti! Niin nuori ja valehdellut kokoon jo tuollaisen valjakon.
Nytpä vasta Mravucsánin rouva ja joka sielu talossa puuhaa sai. — Kääri Anna joutuin salvettiin se kinkku, jonka laitoin matkaa varten! Ja sinä, Zsuzska juokse noutamaan pannukakut! Mutta eihän heillä ole veistäkään. Tuokaa joutuin tuo sarvipää veitsi! Eiköhän panna vaununlaatikkoon vähäsen sokuroituja hedelmiä? Niitähän, kultaseni, kelpaisi pureskella matkalla, varsinkin tuon vieraan rouvan. Eiköhän pantaisi vähäsen liköriä pulloseen? Panen, kun panenkin.
— Älkäähän nyt täti, — esteli Veronka, — mehän ehdimme puolipäiväksi kotiin!
— Mutta jos sattuu jokin este? Eihän sitä niin voi tietää.
Kunnon Mravucsán täti hyöri ja pyöri kuten pallo tullen mennen. Mravucsán sillä aikaa koetti kaikin keinoin saada heitä jäämään päivälliselle tai ainakin vielä tunnin ajaksi. Viimein hän pyysi jäämään edes puoleksi tunniksi, vakuuttaen Klempan ehdottomasti siihen mennessä heräävän, ja sen vertaista näkyä ei kuningaskaan vielä ollut aamuhaikuja vetäessään katsella saanut.
Mikään ei auttanut, vieraat tahtoivat itsepintaisesti lähteä matkaan, jo istuivat sieviin, kevyisiin vaunuihin, naiset perään, Wibra kuskin istuimelle, jalat sisäänpäin, jotta polvet välistä Veronkan jalkoja koskettivat… En mene sanomaan istuivatko näin aina Glogovaan asti.
János mäjähytti piiskallaan, ja hevoset lähtivät liikkeelle. Mutta tuskin olivat vaunut päässeet ulos porttisolasta, niin jo juoksi Mravucsánin rouva hengästyneenä heidän peräänsä, täyttä kurkkua kirkuen:
— Hoi, hoi! — pysähtykää.
Vaunut pysähtyivät, naiset katselivat pelästyneinä taakseen, mikä nyt oli hätänä. Mutta hätää ei ollut mitään. Rouva Mravucsán vain oli löytänyt ruokakammiostaan pari eheätä omenaa; nämät aarteet hän toi nyt esiliinassaan, ja kun naisten puvuissa ei ollut taskua, pisti hän ne Wibran takin taskuun, varoittaen antamaan Veronkalle sen punaisen, joka muka oli jalostettua lajia.
Vasta nyt päästiin todella lähtemään. Kovasti siinä nenäliinoja liehutettiin ja hattuja heilutettiin kunnes viimein eräässä tienkäänteessä kokonaan katosi näkyvistä Mravucsánin vieraanvarainen talo kaikkine asukkaineen, suurine pähkinäpuineen ja tupruavine piippuineen. Yhä uusia kuvia Bábaszékin katuelämästä avautui matkailijoille. Puotinsa portailla istui nytkin rouva Münz lumivalkoinen huivi päässä arvokkaasti ja ystävällisesti tervehtien ja nyökäyttäen harmaata päätään, jonka kirkassankaiset silmälasit kahteen yhtäsuureen osaan jakoivat. Pajan edustalla paraikaa korjattiin Glogovan papin särkyneitä ajopelejä. Kuumat raudat sähisivät vedellä valeltaessa kuin käärmeet. Tuonnempana käsityöläiset asettelivat myömättä jääneitä tavaroitaan matka-arkkuihin. Vähitellen jäivät selän taa pikkukaupungin kaikki talopahaset koreiksi maalattuine portteineen ja näihin seppeleen sisään piirrettyine nimikirjaimineen. Viimeisen talon kohdalla, jonka ikkunat olivat vastaista juutalaista hautuumaata päin, kuului yhtäkkiä pensasaidan takaa kaksi pistoolin laukausta, säikäyttäen hevosia pahanpäiväisesti.
Matkailijat katsahtivat ääntä kohden ja jo seisoikin siellä herra Mokry uuden uutukaisessa sinisessä puvussaan, jonka Beszterczen kuuluisin räätäli Klener oli neulonut, toisella kädellä heiluttaen jäähyväisiksi hattuaan ja toisessa pitäen koholla pistoolia, jonka hän oli heidän kunniakseen laukaissut. Vastakkaisella puolen tietä heittivät tuon vaarallisen tuulimyllyn peloittavat siivet mustia varjojaan vehmaalle, kukkivalle apilasniitylle. Kaikeksi onneksi se ei nyt käynyt; seisoi alallaan kuten nuppineulaan pistetty jättiläiskärpänen.
Ilma oli aivan tyyni. Vehnä ei näyttänyt antavan rintaa hennoille tähkilleen, vaan seisoi jouten auringon helteessä liikkumatonna ja suorana kuin sotilaat rivissään. Kaikkialla vallitsi syvä hiljaisuus.
Vain hevosten kavioiden kapse kuului kivisellä tiellä. Liskovinan metsä tuntui tulevan heitä yhä lähemmäksi; sen rauhaisa ääretön ruumis tuntui hiljaa hengittävän.