JOHDANTO.
Hyvät herrat! Jos helvetin pahojen henkien päähän pistäisi rakentaa kaupunkia, niin siitä varmaan tulisi Schemnitzin kaltainen.
Sikäläinen arvoisa maistraatti suokoon anteeksi tämän arvostelun, sillä ei ole sen tarkoituksena loukkaus eikä iva, ei ainakaan tätä nykyä elävien ihmisten suhteen, jotka eivät suinkaan ole syypäät siihen, että heidän esi-isänsä ovat kaupungin niin kieroon paikkaan rakentaneet. Ajattelepas, hyvä lukija, joka et ole näillä seuduilla ollut, muutamaa sataa vuorenhuippua, yhtä monta kattilantapaista laakson syvännettä, muutamaa tusinaa kukkulaa, joille on taajaan rakennettu kaikennäköisiä huoneita; etupuoli saattaa olla kolmikerroksinen, mutta takapuolia rakennus nojaa ja liittyy itse kallioseinään.
Kun kävelee tämän kaupungin luontoperäisellä katukivityksellä, niin tulee sydän tulville asti täyteen ihmisystävällisiä tunteita ja täytyy mieli heltyneenä huoata: »kuinkahan täälläkin voivat ihmiset asua!»
Seutu on kolkko ja ruma, ilmat aina epäsuotuisat.
Szitnya vuori, »pilvien rakastaja», vetää väkisinkin alas kylmää rintaansa vasten rakastettujaan, minne ikinä menossa ovatkin.
Ja kun ei ole pilviä tienoilla, niin puskuu se ärtyisen vanhanpiian lailla ja synnyttää tuulta. Kun ei sada, niin tuuli vinkuu vuorten rotkoissa ja huoneiden nurkissa.
Se on kamala kaupunki! Ilman myrkyttävät vuorikaivoksista nousevat höyryt, ja sen vesi synnyttää tauteja kelmeäposkisiin neitosiin sekä epäkypsiin nuorukaisiin. Toissa vuonna kelpasi asevelvollisten katselmuksessa kuudestasadasta kutsuntaan saapuneesta neljä »keisarin mieheksi». (Melkein häpeen mainitakin.)
Näin kerran ikäpuolen eukon kauhean suuri kori selässä läähättäen ja miltei väsymyksestä maahan vaipuen kiipeevän vastamäkeä ylöspäin, sillä Schemnitzissä joko kiivetään ylös taikka lasketaan alas. Kolmatta keinoa ei ole.
Korista nousi kovasti savua. Luulin jotain sen sisässä syttyneen tuleen, jonkatähden huusin tuolle slovakilaiselle eukko pahaiselle:
— Muori, kori palaa!
Hymyillen käänsi hän lyijynharmaat kasvonsa minua päin sekä vastasi äidillisellä itsetunnolla:
— Mitä vielä. Pikku Ignatius siellä polttelee tupakkaa.
Ja todellakin istui selkä väärässä kyykisteli korin pohjalla pojan ressu, joka jo osasi piippua polttaa, vaikka äidin häntä vielä piti selässä kantaa.
Ei missään mailmassa taivaallinen kaitselmuskaan ole niin puolueellinen kuin Schemnitzissä. Kukkulalla asuvalle Tapani Csemezille nousee aurinko tuntia aikaisemmin ja laskee kahta tuntia myöhemmin kuin lähimmälle naapurille, alhaalla asuvalle Tapani Kutlikille; eikä missään liioin ole niin omituisia kulkureittiä kuin täällä.
Päivällisen jälkeen esimerkiksi Csemezin Kristina niminen tyttö seisoo viheriäksi maalatun portin suussa, ja nähdessään, että Mirkovszkin Bohuska niminen neiti tuolla toisella vuorenkukkulalla kävelee puutarhantapaisessa, niin hän tervehtää naapuritarta ystävällisesti, kaunista pääkköstään nyökäten sekä huutaa sointuvalla ja heleällä äänellään:
— Joko olette syöneet päivällistä, Bohuska?
Tämän tutun äänen kuullessaan Bohuska hyppien juoksee pikku Kristinaa päin aina kallion reunaan asti, mistä syvä juopa alkaa. Ei ole väliä muuta kuin parikymmentä askelta; he voivat mielensä mukaan hetkisen pakista.
— Aikaa sitten. Menetkö tänään minne?
— En, olen kotona, — vastaa Kristina.
— Aina vaan kotona! Parasta kun tulisit meille tänä iltana.
— Sitä minäkin, kun tulee meille ikäviä vieraitakin… ilkeitä ihmisiä…
— No no, älähän nyt! Keitä ilkeitä ihmisiä? Ovatkohan ne todellakin niin?
Kristina naurahti. Kuullessaan hänen heleän naurunsa herkesivät satakieletkin laulamasta. He kuuntelivat kaunista ääntä.
— Josko ovat ikäviä? Ovatpa niinkin. Vanha »vuoriherra» ja professori
Csutkás tulevat meille.
— Hui Kristina! … Kyllä sinun täytyy paeta meille.
— Kyllä sen tekisinkin, jollei olisi niin pitkä matka. Csemezin asunnosta Mirkovszkiin olikin lähes kahden tunnin matka, sillä ensin täytyi käydä alas aina luterilaiselle kirkolle asti, sieltä kiertää vuorikaivoksia kohden katolilaisen emäkirkon ohitse kivirappuja ylös seuraavalle vuorelle, mistä sitte jo oli auttava tie aina Mirkovszkin taloon asti.
— Jos onkin vähän pitkä matka, mitäs niistä?
— Ei, ei, Bohuska… kun ennen teillä käydessäni osuin viipymään illempään, niin saatoin jäädä teille yöksi, — mutta nyt… nyt… tiedäthän… ei käy laatuun…
Puna nousi Kristinan eläväisille, kauniille kasvoille. Ihmeen ihana väri, jo sitä taivaankaarikin kadehtisi.
— Se on totta… Tuo kelvoton meidän poika! Mutta miten se mieleesi johtuikaan? — vastasi Bohuska nyreillä mielin, — ihan unohdin, että hän oli olemassakaan.
Sanaa sanomatta katsoa tuijotti Kristina alas laaksoon, jonka pohjassa ja rinteillä satumailman tapaan hänen silmissänsä mustuneet huoneiden katot alkoivat elää, liikkua ja häilyä, ikäänkuin olisivat aikoneet siirtyä tuonne jonnekin Bakabányan puoleen.
— Tulkaa te tänne! Sinä armaani… esitti Kristina ja nykäisi valkoista tyllihuivia päässään niin paljo silmille, ettei kasvoista näkynyt muuta kuin poskipäät, palasia taivaasta.