ENSIMMÄINEN LUKU.
Herra professori Csutkás ja herra Demetrius Luppán esitellään lukijalle.
Avioliitto on tässä murheiden mailmassa tosiaankin ihana asia. En rupea
Herran tähden riitelemään sitä pois jälkeentulevaisilta sukukunnilta.
Koska mekin olemme taskumatista juoda saaneet, kuten mustalainen
sananlasku sanoo, niin annetaan juoda heidänkin siitä.
En rupee siis kiroomaan tulevien sukupolvien kohtaloa, eikä ole minulla myöskään syytä menneisyyteen kääntyen soimata esi-isiemme joukosta herra Csutkás professoria eikä Demetrius Luppán ritaria sen vuoksi, että he pyrkivät siihen kuumaan kylpyyn, josta jokainen heti siihen päästyänsä halajaa päästä pois.
Sitä pahemmaksi tulee asia, kun heidän mielensä palaa samaan kylpyammeesen, vaikka ovat vuosikausia olleet parhaita ystäviä.
Mutta eipä ihmekään, että ihmiset, jotka alinomaa pitävät keskenään kanssakäymistä ja ovat oppineet toisiansa kunnioittamaan sekä olemaan yksimielisiä, saavat johonkin määrin samallaisen luonteen, samat mieliteot ja ajatustavat. Niinpä nämätkin niin kauvan ihantelivat ja ylistelevät kolmannen hyvän ystävän, kemian professorin Tapani Csemezin Kristina neitosta, kunnes vihdoin pahanpäiväisesti häneen rakastuivat.
Minä ainakin pidän tätä asiain laitaa niin luonnollisena, ettei minun mielestäni olisi toisin voinut käydäkään. Samaan aikaan koitti kumpaisellekin »sydämmen kevät», ja ihan sama kukka juurtui kukoistamaan sen karuun maaperään.
Sitä vain minäkin ihmettelen, kun ei itse herra Tapani Csemez myöskin kehenkään rakastunut, sillä olivathan he yksi sielu, vaikka olikin kolme ruumista, eikä milloinkaan ollut heidän keskensä ilmestynyt minkäänlaista riitakysymystä eikä poikkeavaa mielipidettä — paitsi mitä tuli nuuskan viljelemiseen.
Tällä yhdellä ja samalla alalla olivat kaikki kolme herraa itsenäisiä taitureita.
Ritari Luppán puolestansa väitti, että nuuskaa pitää vetää nenään samalla tapaa kuin magneettirauta tai sähköiseksi hierottu sinettilakka vetää puoleensa neulan tai pieniä paperinpalasia. Ei millään muotoa saa nostaa nuuskaa ihan sieraimiin sisään, sillä siten ihan katoaa se taivaallinen nautinto, jota hänen metoodinsa muka sangen suuressa määrässä edistää.
Mutta sitä ei myönnä professori Csutkás. Ei ole hänkään tien poskesta taitoansa saanut eikä salli, että tuollaiset pintapuoliset ja kierot… kierot ja yksilöiset… yksilöiset ja pahat tavat kumoovat sitä pääprinsiippiä, että sieraimet ovat vastavarsin luodutkin sitä tarkoitusta varten, että ne nuuskalla täytetään. Ja täytetään hyvin. — Onhan sierain läpi, ja läven käsitekin jo sisältää jonkinlaista puuttuvaisuutta. Jollei muuta niin ainakin ruumiin yhtämukaisuuden puutetta. Tämä puute on poistettava! Ja millä sen paremmin voisi poistaa kuin nuuskalla?
Mutta sekin pitää tehdä sievästi ja aistikkaasti. Sill'aikaa kun nenää hyvitellään on pidettävä rasiata sen alla etu- ja keskisormen välissä, jottei tietämys nuuskan maahan hukkaantumisesta häiritsisi nautintoa. Tällä tapaa s.o. rasian alle asettamisen kautta saattaa mies loihtia ilmoille niin suurta suloa, että se on omiansa panemaan kaiken vaimoväen päät ihastuksesta pyörälle.
Arvoisan virkaveljensä mielipidettä kannattaa Csemez herrakin, mutta sillä perusteellisella poikkeuksella, että rasian alla pitäminen on sulaa tuhmuutta. Kehityksen korkeammilla asteilla seisova nuuskaaja ei ikinä voi ruveta kannattamaan sitä primitiivistä käsitystä; todellinen asianymmärtävä mies pistää ulos suusta kielensä, kun nuuska varisee hyppysistä, ja ottaa sillä tavoin talteen liian osan. Csemez herran mielestä tämä on se ainoa oikea tapa, jota hän on ihmiskunnan valistamiseksi valmis milloin tahansa puolustamaan.
Paitsi tätä nyt pääpiirteissään selitettyä eroavaisuutta mielipiteissä saattaisi vain suuri ihmistuntija keksiä heissä jotain erityisiä toisistaan poikkeavaisia omaisuuksia. Heidän ulkomuotonsa, jopa kasvonsakin ovat aikaa myöden tulleet melkein samannäköisiksi, ja kun ritari Luppán rupesi käyttämään peruukkia, niin myöskin heidän hiuksensa olivat yhdennäköiset. Kuitenkin katsomme tarpeelliseksi mainita muutaman sanan näiden kunnioitettavien herrojen paremmaksi tuntemiseksi; esitän ainakin Csutkás ja Luppán herrat. — Heidän välissänsä on herra professori Csemez, hän on kultainen seos kahdesta edellisestä.
Selitys Csutkás herran persoonasta on mennytkesäisestä matkapassista kopioituna sanasta sanaan seuraava:
Uskonto: luterilainen. Syntymäpaikka: Podzemcsok, Trencséninkomitaatissa. Ikä: neljäkymmentä kahdeksan vuotta. Kasvot: pitkähköt. Nenä: tavallinen. Silmät: siniset. Hiukset: vaaleat, harmahtavat. Erityisiä tuntomerkkejä: nenä punainen.
Luppán ritarin ulkonäöstä olemme myöskin pian selvillä, kun mainitsemme, että hänen matkapassissansa oli ylläsanotuissa kohdissa vain kaksi poikkeusta, kasvot: »ympyriäiset», erityinen tunnusmerkki: »nenä tummansininen».
Mutta paljoa enemmän antaa miettimisen aihetta näiden kahden miehen luonne ja mielipiteet.
Professori Csutkás on innokas opettaja, todellinen Pestalozzi, joka lähtien kaikkein uusimmista aatteista perustaa opetuksen menestymisen oppilasten rakkauteen, pitää sen ainoana palkintonansa ja kehuu siitä suuttumatta, jotta oikein harmittaa kuullakin. Muuten ei hän puhu paljoa, istuu vain hiljaa, ajatuksiin vaipuneena iltaisin ystäviensä keskellä. Välistä hän luo silmänsä ylös, pistää hyppysellisen nuuskaa nenäänsä tavallisen sääntönsä mukaan ja mutisee itsekseen:
»He ovat niin kiintyneet minuun…»
Sitte ummistaa hän silmänsä, näyttää kuuntelevan toverien puhetta, murahtaa jotain heille, nyökkäelee hyväksyvästi päätä, kunnes vuoroin nukahtaa hetkiseksi, vuoroin taas herää.
— Niin, niin… ovat kiintyneet… — äännähtää hän taas havatessaan sekä katsoo töllistää ympärilleen.
Ystävät tietävät, että hän tällä tarkoittaa oppilaittensa rakkautta ja ovat jo aikaa siihen niin tottuneet, että pitävät sitä äännähdystä »hm» ja »hjaa» ynnä muiden ajatustenkorvaajain sanain veroisena sekä arvelevat asian ihan luonnolliseksi.
Professori Csutkás on kunniassa pidettävä mies. Vaikkei hänellä olekaan menneiltä ajoilta sellaisia mainioita ja surullisia muistoja kuin Luppán ritarilla, niin tulee kuitenkin ottaa huomioon, että hänkin on saanut kokea eläissänsä yhden ihmeellisen tapauksen, joka miltei asettaa hänet kirjallisuushistorian välittömään läheisyyteen.
Se oli hän, joka oli Petöfistä runoilijan tehnyt.
Kuulkaas, hyvät herrat, Petöfistä! Onkohan kukaan isänmaalle mainiompaa miestä kasvattanut? — Hän (professori Csutkás) oli antanut hänelle perusteet. Ja kuka saattaa väittää, etteivät nämät perusteet kelvanneet? Ei kukaan. Tapahtumat todistavat, yksin tapahtumat… todellakin vain tapahtumat.
Koiransilmät tosin väittävät, että Santeri Petrovitsch (herra Csutkás mainitsee aina runoilijaa tällä hänen alkuperäisellä nimellään) on juuri hänestä kirjoittanut: »kuitenkin päästi tuhma professori minut toiselle luokalle — taisi siihen olla runoileminenkin syynä. Mutta kun tapahtumat yksistänsä pääsevät puhumaan, niin ne todistavat, ettei se ole totta. Siellä koulun arkistossa ovat tallella viralliset oppilasluettelot, joista vielä tänä päivänä näkyy, että Petöfi häneltä sai hyvät arvolauseet. — Huomasihan hän oitis, mikä kukin oli miehiänsä.
Samasta Petöfistä liikkuu vielä Schemnitzissä muuan romantillinen tarina, josta kukin on jotakin tietävinänsä, mutta oikeastaan sitä ei kokonaisuudessaan tunne kukaan muu kuin professori Csutkás.
Sukupolvi toisensa perään on käynyt keltaiseksi sivutussa lyseossa, mutta tarina Petöfistä ei ole kadonnut. Vanhempi polvi kertoo sen nuoremmalle ja siten se säilyy ihmisten muistossa kalliina salaisuutena. Vielä neljännesvuosisadan kuluttua runoilijan kuolemasta kuulin minä sen siellä typistettynä, vääristeltynä tosin, mutta elossa se oli vieläkin ja on kai oleva vastakin.
Herra Csutkás asian oikein tietää! Jospa hän puhuisi… Tarina koskee tavallansa häntä itseäkin.
Tuota — ei herra Csutkás tosin ole se mies, joka tuollaisissa suunsa kiinni pitäisi, eikä se ole esteenä, että häneltä puuttuisi halua sitä kertomaan. Herra Csutkás on todellakin »hyvä mies», joka mielellään noudattaa ystäväinsä tahtoa ja joka ei suinkaan kykenisi asettumaan vastakynttä vetämään, ja kyllähän tuttavat häntä kehoittavat ja pyytävätkin kertomaan asian laidan, mutta turhaa se on kaikki, sillä hänellä on semmoinen luonto, ettei hän muualla kuin »luokalla» kykene mistään asiasta pitemmältä puhumaan, lukuun ottamatta mietteitänsä nuuskan nautitsemisesta. Kolmikymmenvuotinen virantoimituksen yksitoikkoisuus ja omituinen luonnon omaisuus on syynä, ettei hän osaa esitellä muuta kuin oppiainettansa.
Jossakin määrin tosin viini voi päästää hänen kielensä siteet irralle, mikä seikka ei suinkaan estäisi häntä tarinata kertomasta, sillä herra Csutkás juo viiniä sangen usein ja näissä tilaisuuksissa tulee melkein aina puheeksi tuo romantillinen ja salaperäinen kohtaus Petöfin elämässä. Tuo kunnianarvoisa mies alkaakin kertoa asiata, joka kerta mainiten, että tuo »pahikko» Petrovitsch asui tuolla vuorella, joka on lyseon kohdalla, vanhan kamariherran heitukan Muszurin luona, jonka poika oli juuri hiljan palannut kotia Italian sodasta, mistä hän toi kunniamerkkinä muassaan palasen siitä rievusta, joka oli ollut käärittynä Garibaldin haavoitetun jalan ympäri. Ja voikohan parempaa kunniamerkkiä löytyä? Vai löytyykö suurempaa sankaria kuin Garibaldi vanhan taikka uuden mailman historiassa? Eipä löydykään. Ken tohtii väittää, että löytyy? Sitä ei saata kenkään sanoa. Eikä olisikaan hyvä mennä siitä asiasta Csutkás herran kanssa kiistelemään, taikka joutuisi tekemisiin hänen todistuskappaleillensa kanssa. Ja todisteet ovat sangen tehokkaita aseita, sanomattoman tehokkaita ovat…
Sanalla sanoen herra professori Csutkás joutuu joka kerta niin kauvas perusaatteestansa, jotta hän ehtii nukahtaa, ennenkuin takaisin pääsee, pää painuu väsyneenä pöytää vasten. Puoleksi unissaan hän mumisee: »niin ovat minuun kiintyneet»… ja nukkuu.
Luppán ritari on ihan toisellainen mies. Aina puhelias ja avomielinen. Ei hän muistojansa salassa pidä. Kertoeleepa sellaisiakin asioita, joita ei ikinä ole tapahtunutkaan, hän vain luulee, että hänen niin on käynyt.
Hänen muistonsa ovat suurimmaksi osaksi surullisia, jotta hän näitä kertoessaan ihan heltyy, silmät kyyneliin käyvät; mutta kumminkin hän niitä tavan takaa kertoo, sillä hän pitää tuosta vienonlaisesta surumielisyydestä.
Silloin hänen kasvonsa tulevat eläväisiksi, ääni käy taipuvaiseksi ja helläksi, hänen kertoissaan sangen hartaana rakkaan vaimonsa kuolemata. Kauvan aikaa makasi rouva rukka sairaana taistellen kuoleman kanssa; yöt päivät hän valvoi vaimonsa vuoteen ääressä; viimeisen kerran pienokaisiansa syleillessään hän vienosti hymyillen heille kuiskasi: »älkää itkekö, tulen noutamaan teitä, vien teidät mukanani».
… Eikä aikaakaan, niin nouti hän molemmat pienoisemme.
Puolen vuoden perästä kuoli pikku Lassi keuhkokuumeesen Herrainen aika, kuinka se oli viisas lapsi! Herra Luppán kertoisi satoja seikkoja sekä pikku Lassista että myöhemmin kuolleesta lapsestansa Esteristä, jos hän vain nyyhkytyksiltä saattaisi…
… Mutta koko kertomuksesta ei ole yksikään sana totta. Luppán herran elämän tuntee lapsuudesta aikain tähän päivään asti joka ihminen Schemnitzissä ja tiedetään siis myöskin aivan hyvin, ettei hänellä ikinä ole ollut vaimoa eikä siis lapsiakaan.
Mutta vaikka tiedetäänkin asian näin olevan, niin ei kenkään häntä rupea vastustamaan, sillä hän itse uskoo varmasti niin olleen kuin hän kertoo, vaikkei hänessä mielenvikaa olekaan. Ei, ei, kamariherran poikaa ei mikään vaivaa…
Hän on muuten järkevä ja rehellinen mies kaikkine vanhanpojan omituisuuksineen; mutta tässä yhdessä kohdassa on hän sangen kummallinen.
Useimmat luulevat jutun syntyneen siitä, että Luppán ritari kerran oli rakastunut erääsen nuoreen neitoseen, jota tämän vanhemmat eivät hänelle antaneet vaimoksi. Tyttö suri asiata niin kovin, että viimein otti myrkkyä ja kuoli kauheissa tuskissa. Luppán herran hellään sydämmeen koski tämä tapaus niin kovasti, että hän itse sai ankaran kuumetaudin, josta hän töin tuskin terveeksi tuli.
Tämän kahdenkuukautisen sairautensa aikana hän eli usein mainitsemansa avioelämän, sill’aikaa syntyi, kasvoi ja kuoli hänen silmäteränsä, pikku Lassi sekä vaaleanverinen, enkelinnäköinen Ester…
Ehkäpä sietäisi asiasta ottaa tarkempaakin selkoa, mutta kun ei meillä ole sen kanssa enempää tekemistä, niin me nyt lupauksemme mukaan esiteltyämme nämät kaksi arvoisaa herraa, saatamme hyvällä omallatunnolla palata kertomuksemme toiseen lukuun, joka — sen juhlallisesti lupaan — ei tule niin ikäväksi kuin tämä ensimmäinen.