TOINEN LUKU.
Kolme kättä ojentuu poimimaan yhtä kukkaa.
Luppán ritari ja Csutkás herra olivat sinä iltana, kuten kuulimme Kristinan lausuvan, Csemez herran vieraina pientä korttipeliä varten. Tätä jaloa huvitusta harjotettiin vuorottain näiden arvoisien herrojen luona. Nyt oli »kullantekijän» vuoro. Näin näet nimitettiin Csemez herraa siitä syystä, että hän suuttumatta aprikoitsi ja yritteli kullantekemistä ja vertasi kaikkien kappaleiden arvon kultaan. Virvoittavan kevätsateen arvasi hän sentneriksi kultaa; kun hän tahtoi kiittää jotakuta oppilastansa, niin lausui hän tämän järjen ja ahkeruuden olevan kullan vertaista ja kun hän toivotti onnea jollekin, niin virkkoi hän: »kullaksi muuttukoon jok’ainoa hiuskarvanne!» j.n.e. Se oli hänen heikko puolensa, jonka sopi antaa anteeksi hänen monien hyvien omaisuuksiensa vuoksi.
Herrat korttia pelasivat nytkin, puutarhan lehtimajassa. Schemnitzin kiviperäiseen maahan istutetut viiniköynnökset kitukasvuisina harvassa hiipielivät majan seinäristikkoja myöten, päivä paistoi esteettömästi kolmelle kaljulle päälaelle, armottomasti hikoilemaan arvoisat herrat saattaen. Kaikeksi onneksi Kristina korkeammasta käskystä kantoi tavan takaa pöytään virkistävää olutta, joka piti heidät valveilla ja mielet virkeinä tässä uuvuttavassa helteessä. Kristina istahti itsekin isänsä viereen silmäillen hänen korttejansa, jotka mahtoivat olla sillä kertaa sangen suotuisat, koska isä useat kerrat äännähti: »kultakorttini ovat liikkeellä».
Luppán ritari ja professori Csutkás tänäpänä ovat ihan kovan onnen poikia, sillä he häviävät ehtimiseen. Mutta kuitenkin kärsivällisinä vain hymyilevät kohtalon koville kolauksille, jonkatähden Csemez herran ihan täytyy tovereitansa ihmettelemään ruveta.
— Horribile dictu… Te olette tänään kovasti hajamielisiä. Olette todellinen kultakaivanto tänäpänä kumpainenkin. Voitin jo viidennen florinin. Noch a’ Glas Kristina!
Täyttääkseen tätä kultaista käskyä neitonen otti ruusupensaan siimeksestä kylmällä vedellä täytetyssä sangossa säilytetyistä pulloista yhden ja kaasi olutta laseihin, ensin isälle, sitte vieraille, jotka kiitollisin katsein silmäilivät pienten valkoisten kätösten hääräämistä.
Mutta nuo kiitolliset silmäilyt näyttivät tällä kertaa erittäin epäilyttäviltä. Jotakuinkin tarkka ihmistuntija olisi niistä havainnut osaksi himoa, osaksi kaihoa, toivoa sekä itsetyytyväisyyttä sekaisin. Ja olihan heillä syytä ollakin tyytyväisiä sydänkäpyseensä. Niin hän oli ihana, kuin ei olisi ollutkaan vaimosta syntynyt, vaan runoilijain elävästä mielikuvituksesta, joka on kotona kaikkialla, valikoi värejä kasvoihin ja huuliin ihmeruususista, lainaa taivaankannelta otsan muodon, huojuvalta ruovolta vartalon hempeyden, timantilta silmien kirkkauden, ja sitte saatuansa kaikkea kaunista ruusulta, rubiinilta, kastehelmiltä, päivänpaisteelta, nimittää hän sen rohkeasti muutamalla kirjaimella »ihanteeksi».
Tällainen ihanne oli Kristina.
Itse Csemez herrakin, joka ei muuten ihaile mitään muuta kuin kullan kauneutta, ei saattanut olla täysikasvuiseen neitoseen katseen luodessaan (kuinka pian ne lapset kasvavatkin aikaihmisiksi!) itsekseen murahtelematta:
»Ecce! mulier formosa…»
Kerran hänen kumppaninsa Csutkás virkkoi hänelle kahdenkesken: »oletpa, veli, päässyt pyyteittesi perille! Kultaa olet etsinyt kaiken elämäsi ajan ja nyt sinulla on palanen aimo kultaa — nimittäin Kristina.» Silloin herra Csemez kummallisesti katsoa mulautti ja hänen päähänsä johtui merkillisiä ajatuksia.
»Tosiaankin kultaa… ehta kultaa on tuo tyttö! Hehehe! Ihmiset kun ovat kieroja, niin luulevat kullaksi maan tomua. Tarkoitan tomulla ihmistä. Ja 'denique', vaikka mailma eksyykin, niin se myöskin on oikeassa, ja jos Kristinaa pidetään kullanarvoisena, niin hän kaiketi on kultaa.»
Ja sitte tulivat mieleen ne monituiset romantiset tapaukset, joista Luppán ritari (jonka tapa oli sellaisia tekaista) niin usein oli kertonut. Rikkaat ruhtinaat ja kuninkaanpojat tulevat linnoistansa kosimaan köyhiä paimentyttöjä; neitosten kädet ovat puhtoiset, kuninkaanpojat kruunu päässä, ja he notkistavat polvensa naisien edessä lausuen: »neitonen, vaihtakaamme! Jos minä saan kätösesi, niin saat sinä kruununi.» Sangen se tosin on kieroa peliä, mutta voi kuitenkin niin tapahtua, sillä jos ei sellaista olisi tapahtunut, niin ei asiata olisi präntissä ilmaistu.
Muutama aika senjälkeen tokaisi kerran Csutkás:
— Kuules Stevo! (Nimi Tapani hienonnetaan Schemnitzissä Stevoksi.) Tuo sinun kultatyttösi kasvaa aina suuremmaksi ja suuremmaksi. Ennen pitkää hänestä paisuu nuori vaimo. Hän viedään sinulta pois!
Kummastellen katsoa tuijotti Csemez herra kumppaniansa.
— Vai viedään? Hehehe! Mutta minä kun en anna.
Tälle merkilliselle vastaukselle Csutkás herra ravisti päätä. Sitte veti hän taskusta esille kirjavan nenäliinansa, jota hän ensin pudisti varovaisuuden vuoksi, jos näet oppilaat olisivat päässeet siihen turkinpippuria sirottamaan, mikä sangen usein tapahtuukin, jos hän vain unhottaa nenäliinansa pöydälle; mutta huomattuaan sen tällä kertaa olevan puhtaan kaikista vieraista, asiaankuulumattomista aineksista pyyhki hän sillä pariin kertaan hikoilevaa otsaansa sekä kasvojansa.
— Mitäs maar, mitäs maar! He ovat niin kiintyneet minuun… Mitä ajattelenkaan? Niin, niin, ovat kiintyneet… Mitä taasen tuohon sinun väitteesesi tulee, Stevo ystäväni, niin ei se minun halvan mielipiteeni mukaan ole ollenkaan ajanmukaista. Luulen, ettei se ole… vakuutettu olen, Stevo veli, että puhuit vähän ajattelemattomasti… sillä se on naisen tarkoitus…
— Niin, mikä?
Csutkás herra kovasti punastui. Äkkiä sitaisi hän nenäliinan nurkan solmuun ja alkoi sitä pureksia.
— Luulen… ajattelen, — ja tarkemmasti määritellen, tohdin väittääkin, että definitsionini on hyvinkin likipitäen paikallansa, kun asetan naisen kutsumuksen pääpisteen läheiseen yhteyteen, sekä läheiseen että tavalliseen, sekä tavalliseen että yksinomaiseen yhteyteen avioliiton aatteen kanssa. Kaikissa asioissa on näet rakkaus ydinkohta… oi, kuinka ne ovat kiintyneet minuun…
Mutta vanha kullantekijä pysyi mielipiteessään.
— Minä en anna Kristinaa kellekään. En ole kasvattanut häntä heittiöiden varastettavaksi. Täällä kotona on hänelle kaikkea yllinkyllin — hm… elääksensä.
— Mutta entäs rakkaus?
— Rakastakoon minua!
— Se ei riitä.
— No rakastakoon siis sinuakin.
Äkisti loi Csutkás kainosti silmänsä maahan ja hymyili.
— Taikka jollei vielä sekään riitä, niin rakastakoon Luppán ritariakin.
Äkkiä loi Csutkás katseensa ylös, mutta ei enää hymyillyt.
— Sydäntä ei saata käskeä. Sydämmelläkin on oikeuksia, Stevo. Sinä et oikein tunne sydäntä. Sydän on hiton juonikas kappale, Stevo! Se voi helposti särkyäkin.
Haukotellen vastasi Csemez herra ratkaisevasti, että särkyneestä ikkunaruudustakin suurempi hälinä syntyy kuin särkyneestä sydämmestä… Turhaa muka oli kuluttaa aikaa moisiin jaarituksiin; parempi olisi pieni korttipeli. Hän ei luvannut antaa Kristinaa kellekään, paitsi ehkä siinä tapauksessa, että saisi hänestä tytön painon verran kultaa. Hehehe! Yhtä paljon kultaa kuin Kristina painaa.
Csemez herra hymyili viekkaasti, kasvot oikein kavalan näköisiksi kävivät ja päälle päätteeksi hän vielä luontevasti kieltäkin maiskautti.
— Voi niitä kaikkia ajatuksia! — huoahti Csutkás kainosti sinettisormustansa silmäillen, josta puuttui hyvin paljon, ennenkuin se jaksoi painaa Kristinan vertaa.
Enempää ei ollut ennen tullut puheeksi Csutkás ja Csemez herrojen kesken Kristinasta. Siitä onkin jo kulunut puoli vuotta, eikä Csutkás sitä enää muistakaan, tuskinpa liioin Csemez herrakaan.
Mutta tänään oli Kristina niin kaunis siinä sirosti hääräillessänsä, olut niin hyvää ja nuuska niin hurmaavaa, jotta Csutkás herra miltei tunsi olevansa autuaitten taivaassa. Pelin hävittyänsä hän maksoi sakkonsa, kokosi taas kortit, sekoitti ne sekä antoi Luppán ritarin nostaa ja sitte hän pisti äkisti kätensä takin takataskuun.
Tuosta uhkarohkeasta työstä kaikki hämmästyen vaikenivat. Mitä nyt seuraa? Toisten katseet kysyväisinä häneen kääntyivät.
Csutkás herra otti esiin nuuskarasiansa, asetti sen eteensä pöydälle sekä laski sen kannelle oikean käden etu- ja keskisormen, jotta se mitä hän nyt oli lausuva, kuuluisi juhlallisemmalta.
— Hyvät herrat ja neidet! Te varmaan sanotte, että he ovat minuun kiintyneet. Niin, niin, ovat kiintyneet, mutta…
Hän otti kulauksen olutlasista ja jatkoi hiljaa, melkein kuiskaten:
— Mutta se ei riitä, kuka sanoo, että riittää? Sinä et voi sanoa, ritari, eikä Csemez enkä liioin minä.
— No, jollei riitä, niin pitää koittaa saada riittämään! Sanon siis, että minä kaipaan sydäntä… Etsin sydäntä, hyvät herrat ja neidet!
Luppán ritari nyökkäsi huoaten päätään.
— Niin minäkin… kautta kunniasanani minäkin. Me kuljetaan yksillä asioilla, saakelin yksillä asioilla… Sittekun vaimovainajani…
— Jakakaa kortit! — puuttui puheesen kullantekijä.
Csutkás herra nousi seisomaan ja ojensi erittäin juhlallisen näköisenä molemmat kätensä Kristinaa ja hänen isäänsä kohden.
— Tässä on se sydän, Stevo — huudahti hän innostuneena, — täältä sen löysin, se on Kristina. Hän on kiintyvä minuun, hän on tuleva omakseni, jos sinä vain annat. Hän on oleva puolisoni. Etkä sinä voi häntä minulta kieltää, sillä minä rakastan häntä, sillä… sillä… teen hänet onnelliseksi; hän on kiintyvä minuun.
Näin sanoen puristi hän lujasti neidon sekä Csemez herran kättä, ummisti silmänsä ja odotti pimeissä Csemez herran vastausta. Epäröiden katseli tämä ympärilleen, ja tyttö seisoi siinä kalpeana, vavisten sekä turhaan yrittäen saada irti kättänsä Csutkás herran lihavasta kourasta.
— Mitäs sinä tähän sanot, Luppán? — kysyi Csemez herra laiskasti, kääntyen ritarin puoleen.
— Sanon vain, että tekisit paremmin, jos antaisit Kristinan minulle vaimoksi. Oi, kuinka hän on vaimovainajani muotoinen…
Heltyneenä pyyhkäsi hän silmiänsä nenäliinalla, jossa koreili
Luppán-suvun vaakuna, kaksi vasaraa ristissä ja alla sanat: »Glück auf.»
Tämän kuullessaan Csutkás herra heti päästi Kristinan ja Csemez veikon kädet sekä heitti tuiman katseen puheensa keskeyttäneesen ritariin.
— Herra! Te olette katsonut minun kortteihini… Taikka, tuota, mitä puhunkaan? — te tahdotte anastaa minun korttini itsellenne… tuota… te asettaudutte minua vastaan, hyökkäätte kimppuuni. No, hyvä. Mutta muistakaa se, että… muistakaa, että… hän on kiintynyt… on kiintynyt minuun. Eikös niin, Kristina?
Csutkás herra katsoi ympärinsä, mutta Kristina olikin kadonnut kuulumattomiin. Pelästyneen metsäkauriin tavoin oli hän juossut puutarhasta huonetta kohden. Silloin hänen kasvonsa eivät enään olleet kalpeat, vaan tulipunaiset, sydän kovasti sykki, rinta raskaasti huokui. Herra Jumala, mikä kova onni häntä oli kohdannut! Herrainen aika, mitä nyt on tapahtuva?
Mutta juuri umpimähkään juostessansa, itsekään tietämättä, minne, niin yhtäkkiä joku astui hänen tiellensä.
— Seis, seis!
— Kas, kas, Bohuska ja…
Bohuska se oli ja hänen veljensä Niilo Mirkovszki. Se paha Niilo poika, jonka kanssa hänen oli tapa jutella kotipihalta kadun yli joka päivä ja jonka tähden hän ei enää saata käydä Bohuskaa tervehtimässä, sittekun tämän veli oli saapunut kotia Pestistä, sillä hän oli kasvanut isoksi mieheksi ja…
Kristina kalpeni uudestaan, vavahti, kädet hervottomina riippuivat, jalat kieltäytyivät astumasta ja hän seisoi siinä vierastensa edessä kuten lahonnut marmoripatsas.
— Mitä? Etkö suutelekaan? Katsot niin oudosti — valitteli Bohuska. —
Oletko ehkä suuttunut, kun otin Niilon mukaan?
Kristina pudisti päätä hiljaa, suruisesti.
— Se on kaikki minun syyni, — jatkoi tämä. — Siitä saat rangaista yksin minua. Hän ei olisi rohjennut tulla, mutta minä häntä kehoitin. Mutta kuinka kalpea ja pelästyneen näköinen sinä oletkaan. Onko mitään tapahtunut?
Alakuloisesti nyökkäsi Kristina myöntäen päätä. Sitte hypähti hän tehden äkkinäisen liikkeen Niilon rinnalle ja laski pienen kätösensä hänen pivoonsa.
— Tottahan te, Niilo minusta pidätte — pidätte ehkä paljonkin?
Bohuska pudotti päivänvarjonsa kuullessaan nämät varomattomat sanat ja katseli haaveilevasti ystävättäreensä, joka taasen hellästi nojautui Niiloon.
Nuorukaisen kasvot lensivät tulipunaisiksi. Eihän tähän saakka ollut ainoatakaan sanaa eikä viittausta puhuttu heidän keskensä sinne päin. Muutamasti oli juteltu joutavia asioita, siinä kaikki! Ja nyt! …
— Josko teistä pidän Kristina? Sangen paljon pidän, yksin teidän tähtenne tahdon elää. — Oi, Bohuska, sano sinäkin, sano, miten rakastan! Itsekään en voi sitä oikein kertoa. Hyvä Jumala kuinka onnellista! Ken olisi uskonut? Ensi silmäyksestä kun teidät näin…
Niilo vapisi kuin haavan lehti.
— En olisi tohtinut uneksiakaan — jatkoi hän katkonaisesti. Oi,
Kristina, te siis… tekin siis toivotte rakkauttani?
— Niin! — kuiskasi hän melkein uupuneena, silmät puoliummessa.
— Ja te kysytte, pyydätte sitä minulta?
— Niin, — toisti hän haikeasti, peittäen kauniit kasvonsa käsiin. Te olette parempi kuin nuo toiset, te olette kauniimpi kuin toiset, te sovitte minulle paremmin kuin kukaan muu. Rakastakaa siis minua, niin, rakastakaa, ja minä…
— Ja te, Kristina?
— Minäkö? — ja hän kääntyi hänestä äkisti, ikäänkuin olisi neito unesta herännyt, ja kasvot kävivät kummasti yksitoikkoisiksi. — Minäkö? Kukapa minusta puhuu? — virkkoi hän miltei kainosti. — Ettekö tunne kuinka kauhean lämmin ilma on?
— Mennään lehtimajaseen, — esitteli Bohuska, joka oli kovasti ihmeissään ja hämmästynyt äskeisestä romantiilisesta kohtauksesta. Hän loi silmänsä häveten maahan, juurikuin hän itse olisi jonkun suuren rikoksen tehnyt.
— Ei ei, — äännähti Kristina melkein hurjasti, — ei sinne.
— Minne siis? — kysyi Bohuska hiljaa.
— Minne tahansa! Kauvas mailmaan, — vastasi Kristina katkerasti, ja kyynel pillahti pitkin poskia.
Haikeilla mielin katseli Niilo tuota vierivää kyynelpisaraa ja mietti vain, että hän nyt tahtoisi suudella sen pois tuolta ihmeenihanalta poskuselta.