KOLMAS LUKU.
Kerrotaan ne tapaukset, jotka edellisestä johtuvat.
Niilo Mirkovszki oli niitä nuoria miehiä, joita naiset sanovat »intressanteiksi». Hänellä oli suuret, eloisat sinisilmät, tuuhea kultatukka, solakka vartalo sekä sievä käytöstapa. Puolen vuoden verran sitte oli hän saapunut kotia täydentääkseen opintojansa vuoriakatemiassa, ja jos hyvin käy, niin saa hän alkaa uraansa siinä toivossa, että hänestä vielä tulee vuorineuvoskin. Ja se saattaa kyllä tapahtua, sillä hänellä on kykyä ja osaa myöskin mukaantua elämän oloihin. Kuten sanoimme, on hän vasta puolen vuoden paikoilla ollut kotosalla Schemnitzissä ja jo on hän johtajana ei ainoastaan nuorison kokouspaikoissa »Kultalampussa» ja »Elävässä nuijassa», vaan myös herrassalongeissakin. Eikä hän aina olekaan niin ujo ja tomppelimainen kuin nyt seisoessaan ääneti ällistellen, ikäänkuin maahan juurtuneena, Kristinan edessä sekä hajamielin päänsä päältä poimiskellen akatsiapuun lehtiä, joita hän paloittelee hyppysissään, juuri kuin tahtoisi arvaella: »rakastaako?… Vaiko ei?…»
Hän ei ollenkaan ymmärrä, miksi Kristina itkee, jos hän rakastaa, miksi hän niin äkisti päästi hänen kätensä, kun kysyi vastarakkautta ja miksi hän kävi niin alakuloiseksi ja suruiseksi…
Jumalallinen on hämäryys naisen sydämmessä, pyhä salaisuus, täynnä runollisuutta, viehättävä varjo aavistetusta todellisuudesta.
Ensimmäinen rakkauden ilmaisu sisältää paljon runollisuutta.
Nurmen ruoho silloin huokaa neitoselle: »astu tänne, tallaa minua, niin tulen vain tuoreemmaksi, viheriämmäksi»…
Auringon säde puhuu nuorukaiselle: »sinullekin paistaa valkeus, minua parempi, suurempi, kauniimpi»…
Iltarusko lähettää kiireisen sanoman yölle: »älä tule, pysy poissa… täällä on jotain, jonka nähden et sinäkään saata synkkänä olla».
Ja ne henkilöt, jotka lausuivat nuo sanat, joita koko luomakunta hartaana kuuntelee, tämä rakastunut nuorukainen ja rohkea neitonen seisovat yhä vielä vaiti, ujoina, arasti, sykkivin sydämmin odotellen, millä hetkellä taivaankansi romahtanee alas.
— Hyvä Jumala, mitä teinkään… mitä teinkään? — sopersi Kristina ja hänen silmissänsä alkoi mailma käydä ympyriäiseen myttyrään ja pyöriä yhä kiivaampaa vauhtia hänen ympärillään. Uupuneena painui hänen päänsä ja kätensä alas, kuten kuolevan linnun, joka on siipirikoksi joutunut, ja nojautui Bohuskan olkapäähän.
Eikä Niilo saanut niin luotua sanaa suustansa vastaukseksi, lohdutukseksi; typerä tylsyys valloitti hänen mielensä ja tukahutti kaikki ajatusten oraat. Tämä odottamaton tapaus oli peräti saanut hänen sielunsa pois oikealta tolalta ja hyvästä tasapainosta. Siinä liikkui sangen monikirjavia mielijohteita aina sen mukaan, mitä hän arveli huomaavansa Kristinan silmistä, äänestä ja liikkeistä, joko katumusta, luottamusta, välinpitämättömyyttä, alakuloisuutta taikka rakkautta.
Vihdoin voitti Bohuska taas mielenmalttinsa sekä virkkoi tavallisella vilkkaudellaan:
— Mutta nyt, lapsukaiset, on tätä tässä kylliksi. Kaiketi meidän pitää jonnekin päin käydä. Kävely tekeekin sinulle hyvää, kultani. Ojenna minulle kätesi, Niilo.
Mutta sen verran Niilolla vielä kumminkin oli järkeä, että hän tarjosikin kätensä Kristinalle eikä sisarelleen.
Rakastunut neito havahti ja vapisi aivankuin nukkunut, joka tuntee vieraan käden kosketuksen.
— Herrainen aika! — en ymmärrä teitä… puhui Niilo haikeasti, ja alkoi kädellä, johon ei tyttö tahtonut tarttua, pidellä palavaa otsaansa.
— Mitä turhia! — puheli pilojansa Bohuska… se oli vain leikin vuoksi eikä mitään muuta.
— Leikinkö vuoksi? — puhkesi Niilo katkerasti puhumaan, ja kasvot punaisiksi leimahtivat. — Leikintekoako se olikin sanoa ensin: »minä lemmin sinua», mutta heti taas: »en lemmikään». Sanako se vain olikin, tyhjä, joutava sana? Mutta siinä saattaa kuitenkin piillä myrkkyä, neitiseni! Vai onko… onkohan sydämmen surmaaminenkin vain leikintekoa! —
Katsahtaissaan veljensä turvonneisin kasvoihin Bohuskankin simahuulet katkeraan itkuun vääntyivät. Peloissaan hän luonnollisesti ja teeskentelemättä kavahti Kristinan kaulaan.
— Näetkös nyt… puhui hän kyyneliä silmistään pyyhkien — nyt ei ole muuta neuvoa kuin…
Kristinan silmäykset näyttivät kysyväisiltä.
—… Kuin että rakastat tuota hupakkoa Niiloa. Näetkös, kuinka hän on suruissaan…
Hellästi silitteli hän Kristinan olkapäätä ja jatkoi lempeällä, kehoittavalla äänellä:
— No rakastahan häntä nyt! … Sitte lisäsi hän maltittomasti: rakasta heti paikalla… no, rakasta nyt! Taikka tekee hän vielä itsellensä jotain kauheata. Hän on aina ollut semmoinen itsepintainen ja omapäinen…
Ynseästi nosti Kristina päätä.
— En voi — virkkoi hän verkkaan — en saata; rakastan toista… tuota… luulen, että rakastan.
— Vai rakastatte toista! — huudahti Niilo, ja silmät seljällensä lensivät. — Mahdotonta! Ajatelkaa paremmin perään; sanokaa, että laskittekin nyt pilojanne!
Aurinko peittyi synkkien pilvien taa, lähenevän myrskyn edelläkävijät tuulispäät jo heiluttelivat akatsiapuiden latvoja, helle kasvoi ihan sietämättömäksi. Nuorukainen astui muutaman askelen poistuaksensa, mutta pian hän hervotonna vaipui erään puun juureen sekä peitti kalpeat kasvonsa käsiin.
— Suuren tuskan olette sydämmelleni tuottanut — virkkoi hän sävyisästi, kääntäen pois nuhtelevan katseensa, jota kyynelet himmensivät, jottei se loukkaisi häntä, jota hän niin syvästi rakasti.
Mutta se koski kuitenkin Kristinaan. Hän astui melkein hoiperrellen
Niilon luokse sekä laski kätensä hänen päänsä päälle.
— Niilo, mikä teitä vaivaa? Oletteko suuttunut siitä, että olin niin suora teitä kohtaan? Älkää ylenantako minua, pysykää minulle hyvänä, ottakaa minut… hyvä Jumala, kuinka sanoisinkaan? … vaimoksenne!
Äkisti hyppäsi Niilo seisoalle, silmistä pian kyynelet kuivuivat ja kasvot kävivät voittoisiksi ja tavattoman kopeiksi.
— Rauhoittukaa. En minäkään teitä niin kovin ikävöi — puhui hän kalseasti ja verkkaisesti — mutta en liioin teitä ylenanna. Lempi on kuolematon! Se ei katoa, vaan muuttaa muotoa. Rakastakaa, ketä tahdotte, mutta siltä saatte tulla vaimokseni.
Näin sanoen ojensi hän itsensä ihan suoraksi ja silmät tulta säihkyivät. Hämmästyneenä astui Kristina askelen taapäin ja lausui lempeästi, suruisesti:
— Niin Niilo; tahdon tulla vaimoksenne, jotta ilahuttaisitte mieltäni rakkaudellanne, jotta auttaisitte minua kantamaan elämän kuormaa, jotta…
Viljavat kyynelet neidon poskille valuivat.
Tätä ei Niilo enää voinut katsella piittamatonna. Raivon pahahenki hänet valtasi, tunkeusi joka suoneen ja leimusi silmistä. Itsekään oikein tekoansa tietämättä tarttui hän melkein tuimasti tytön käsivarteen ja hänen uhkaava äänensä kiukusta värisi.
— Ei, ei, Kristina! Ei koskaan… Ei mitään… Meidän täytyy kuolla! Sekä sinun että minun. En salli, en, vaikka taivas päähäni romahtaisi… En anna kellekään toiselle sinusta edes yhtä hiuskarvaa, en hiuskarvasi katoavaa varjoakaan… Sinun täytyy kuolla! — huusi hän, ja äänikin muuttui karjunnaksi, — jollet sano, kuka on se mies, jota rakastat.
Kristina yritti hymyillä, puraisipa huuleensakin estääksensä kyyneltulvaa.
— Ketäkö rakastan? En ketään, Niilo! En niin ketään…
Kaiku vastasi vuorista: »ketään…»
Niilo ei niin vähällä häntä päästänyt, vaan työntäessään hänet luotansa toisella kädellä hän puristi toisella tytön käsivartta niin lujasti, jotta parka ihan kipeästä kiljahti. Nuorukainen ei enään ollut verrattava ihmiseen vaan villipetoon, jonka mielenmaltti on saanut väistyä intohimojen tieltä.
— Se ei ole totta, Kristina! Sinä petät minut. Minun täytyy tietää… tahdon tietää.
— No hyvä. En rakasta sinua, mutta en liioin ketään toista, en ainakaan miestä, jonka nimeä voisin sanoa. Olen uneksinut nuorukaisesta, joka on kaunis kuin Don Alvira »Musta nainen» nimisessä romanissa, urhoollinen ja hellätuntoinen, kuin Athos »Kolmessa Musketyörissä», joka osaa lempiä niin syvästi kuin Gaston »Kultahiuksissa» ja joka on niin oppinut kuin Ivan Berend Jókain kirjoittamassa »Mustissa timanteissa».
— Siinä tapauksessahan olet todellakin hupsumainen, — naurahti Bohuska hilpeästi… Kyllä noita haaveilevia runoilijoita kestää kuunnella!
— Herrainen aika, en itsekään tiedä minkälaisen hänen pitäisi olla… sen vain tunnen, ettei se saisi olla aivan Niilon kaltainen… Voi, ihan on pääni haljeta! Jospa vain olisi rahtusen, runsaankin rahtusen toisellainen kuin Niilo, niin rakastaisin todella… mutta nyt… nyt…
Vielä lujemmin puristi Niilo hänen käsivarttansa.
— … Nyt tahdon tulla vaimoksenne, koska olette kaunis… sangen pulska poika, ja Csutkás setä ynnä Luppán minua isältä pyysivät puolisokseen äsken tuolla lehtimajassa.
Pelästyneenä vilkaisi hän taakseen puutarhaan päin.
Ja todellakin astui heitä kohden pitkin polkua kolme herrasmiestä.
Luppán ritari ehti ensimmäisenä nuorten luo. Kasvot makeasta hymystä loistivat.
— Kas vaan, — huudahti hän hilpeästi, — melkeinpä näytte itkeneen,
Kristina! Kuka on itkettänyt? Ahaa! Csutkás. Kyllä jo muistan…
Csutkás. Se hiton vanha lurjus… Mutta vait! Tuollapa hän tuleekin…
Kun ei vain kuulisi puhettamme.
Luppán herra katsahti tutkivaisesti taaksensa.
— Niin, niin, hiton vanha lurjus, ja vielä päälliseksi niin naurettava.
Niin, niin, sen uskallan sanoa vaikka kaikkein kuullen…
Tehden sankarillisen liikkeen kääntyi hän katsomaan taaksensa, oliko
Csutkás vielä kaukanakin; sitte jatkoi hän hiljaa:
— Mutta kun hän on kovasti sappitautinen… niin en soisi hänen sitä kuulevan, sillä taitaisipa sappensa peräti puhjeta. Teitte tosiaankin, neiti, aivan oikein, kun häntä pakenitte. Hyväksyn tekonne, Kristina! Ette mitenkään muulla tavoin olisi niin selvästi voinut mieltänne ukolle ilmaista. Se oli todellinen tunnustus, Kristina. Hieno, mutta ymmärrettävä; minä sen ymmärsin.
— Oh, oh, Luppán setä, — puuttui Kristina puheesen viekkaasti hymyillen.
Naiset osaavat yhtaikaa itkeä, vihata, suuttua, rakastaa, haaveksia sekä hymyillä. He ovat samalla kertaa lapsellisen ymmärtämättömät sekä perinpohjaiset diplomaatit.
Luppán ritari äimistyi »setä» sanasta.
— Älähän nyt, pikku vuohensilmä, tyttönen! Kas, kuinka osaakin puhua pilojansa. Hm, Kristina… Toivon, ettette niin aivan tarkasti pidä kiinni tuosta »setä» sanasta, vaan olette taipuvainen vaihtamaan sen sopivaisempaan. Sanoin sopivaisempaan, mutta ehkäpä olisin voinut sanoa: suloisempaan…
Niilo seisoi levotonna, ja ellei Bohuska rukoilevin katsein olisi häntä asetellut, niin Herra tiesi, kuinka syvästi hän olisi saattanut herra ritaria loukata.
— Luppán setä puhuu leikkiä, — vastasi Kristina ja nykäisi huivia sirosti ilkamoiden eteenpäin, jottei Luppán herra ollenkaan nähnyt hänen kasvojansa eikä liioin sitä ynseätä suunmurtoa, mikä saattoi Bohuskan, joka seisoi sivulla, hillittömästi nauramaan.
— Joko taas? — puhui Luppán haikealla äänellä. Olenko minä leikin laskijan näköinen? En suinkaan, Kristina! Vaan puhun vakaan miehen sanoja, minunmoiseni miehen sanat ovat niin vakaat kuin olisivat präntissä käyneet. Ja vielä nähkääs, olen ihan sopiva rakastettavaksi. Joka jänteeni on siihen omiansa. Saatan sanoa olevani paljon kokenut ja koetellut mies enkä mikään nuori hulivili, joka ei ole vielä korvien takaa kuivunut ja jonka elämä ei ole Saharan erämaan arvoinen.
Tämän mainion lauseen lausuttuansa Luppán herra veti syvän henkäyksen, odottaen, minkä vaikutuksen hänen sanansa tekisivät Kristinaan, josta syystä hän myös ojensi kätensä tytön huivia kohden, sitä kasvojen edestä hellällä leikillisyydellä riisuakseen.
— Ei, ei, ei, — huudahteli Kristina, juosten muutaman askelen Niiloa kohden.
Vanha rakastaja heti perässä ja saikin pakenevan enkelin kiinni, kun tämä kaatui tiellä olevaan sankoon, sekä tarttui hänen vyötäreisinsä. Kovasti silloin hänen sydämmensä sykki! …
— Mihin pysähdyinkään? Tuota, tuota… höpisi hän hämillään, säihkyvin silmin.
— Saharan erämaahan, — huomautti Bohuska.
— Niin, niin. Sanoin, että olen kokenut mies, olen jo ennenkin nauttinut perhe-elämän onnellisuutta, olen ollut sen pyhissä siteissä, olen jo yhden vaimon haudannut. Oh, yhden jo olen haudannut ja osaan vielä toisenkin…
Kuten ennenkin näitä muistoja mainitessaan heltyi hän nytkin, jotta puhe hetkeksi keskeytyi, ja ilosta ihan hurmaantuneena hän irroitti käsivartensa Kristinan solakan vartalon ympäriltä, jonka koskettamisesta äsken eriskummallinen palavuus valtasi hänen suonensa sekä kiiti kautta kaikkein jäsenten.
— Haudata; niin, haudata… Tuota, ei juuri niinkään! … Mitä puhunkaan? Tahdoin sanoa: tehdä onnelliseksi. — Kuulkaas, Kristina, tehdä onnelliseksi. — Te kelpaatte minulle puolisoksi.
Mutta tällä hetkellä, juuri kun Luppán herran innostus oli ylimmillään, astui yht'äkkiä esiin Csutkás herra sekä laski tukevan kätensä, joka nyt tuntui raskaalta kuin lyijy — hänen olalleen.
— Ihminen! — ärjäsi hän. — Älä jaarittele! Etkö huomaa, että hän on sinulle vieras, kuten sanskritin kirjain minulle. Tosiaankin on neidon sydän verrattava outoon kirjaimeen, eikö niin, Csemez? Kirjaimeen, joka on vaiti ja kuitenkin puhuu. Mutta minä tunnen tämän kirjaimen, Luppán, ja osaan sen lukea. Hän on minuun kiintynyt…
— Hyvät ystävät, — virkkoi Csemez herra vakaan näköisenä, kultaisia kellonperiänsä hypistellen; — asia, josta te juttelette, on arka yksityisseikka, joka sai äskeisen korttipelimmekin keskeytymään, perhekysymys, johon ei missään tapauksessa tarvitse niin paljo sanoja tuhlata, kuin nämät arvoisat herrat jo ovat tuhlanneet. Ja toiseksi tulee myöskin ottaa huomioon, että tyttärelläni on läsnä nuoria vieraita, Bohuska ja Niilo, joille vielä on liian aikaista kuunnella tainkaltaisia »kohtauksia»…
Csutkás herra nyökkäsi myöntäen päätä, mutta Niilo astui esiin, pää rohkeasti pystössä, sekä lausui lujasti, kuuluvasti:
— Antakaa olla, hyvä setä, minulla ei ole mitään tätä kohtausta vastaan, vaan aion itsekin siihen ottaa osaa; minäkin rakastan Kristinaa ja minä myöskin pyydän häntä vaimokseni…
Juhlallinen hiljaisuus syntyi.
Tavan takaa pyyhki Csutkás herra nenäliinalla hikistä otsaansa sekä mutisi tuskin kuuluvasti: »Uhkarohkea könsikkä!» Luppán ritari puraisi huuleensa ja katseli taivaasen, juurikuin olisi aikonut valittaa vainajillensa tuolla ylhäällä: »Katsos armaani, katsos pikku Ester ja Lassi, kuinka huonosti taas kävi!»
Csemez herra yksin pysyi jäykkänä. Hyvän aikaa katseltuansa punastunutta nuorukaista kiireestä kantapäähän otti hän esipuheen asemasta hyppysellisen nuuskaa nenäänsä sekä laski rasian kannen niin kuuluvasti kiinni, jotta jo edeltäkäsin sopi arvata jotain erinomaista olevan tulossa.
Ja pian seurasikin Csemez herran vastaus.
— Hehehe! Asia alkaa sotkeutua. Oikea gordionsolmu! … Ennenkin jo oli arkaa laatua, mutta yksi juoni enemmän, ei haita… No, poikaseni, sangen hyvä on, hehehe… Vai menit sinäkin satimeen! Miksei? Tunnen isäsi. Kunnon mies ja hyvä ystäväni… Mutta odotapas hiukkasen, niin minä pian tuon gordionsolmun halkaisen. Hehehe!
— Isä! — puhui Kristina tarttuen hänen käteensä, — minun täytyy sanoa teille, että…
— Vait! Ei sinun pidä mitään sanoa. Olen saanut yhden toimituksen päässäni valmiiksi ja tahdon ilmoittaa sen vastaukseksi ystävilleni; tuo kolmas ilmaisu ei minun päätöstäni voi muuttaa, yhtä vähän kuin mitkään muut mahdollisesti jälkeen tulevat väitteet. Se seisoo lujana kuin Siionin vuori. Oikea rakkaus on kolmasti koetellun kullan arvoinen, ja oikea miehensana myöskin on verrattava kolmasti koeteltuun kultaan. Ja Tapani Csemez on oikea mies.
Näiden mahtavien sanojen johdosta katsoivat Csutkás herra ja Luppán ritari sopivaksi astua »oikean miehen» luo lämpimästi pudistamaan hänen kättänsä.
— Kiitoksia, — vastasi hän, — mutta täällä on riivatun lämmin. Missä on olut, Kristina? Tuo kannut tänne meille kamariin. Niin, hyvät herrat, mennään sisään, sillä, sillä…
Hän seisahti tähän, kun ei osannut oikein loogillisesti lausettansa lopettaa.
— Sillä — oluttakin sinne viedään. Joudu, Kristina. Saat kuulla sinäkin. Tapani Csemez ei salaa asioita; mitä hän sanoo, se on sanottu, ja mikä on sanottu, se on sanottu. Jos hänen ajatuksensa ovatkin omituisia, niin on hänellä siihenkin oikeus, sillä pitäähän ihmisen saada vapaasti ajatella.
Tämän tieteellisen selityksen lausuttuansa katseli hän tyytyväisesti ympärilleen ja käski läsnäolevia yksitellen astumaan sisään eteiseen, mistä sitte käytiin hänen työkamariinsa.
Heti saattoi huomata tämän olevan tiedemiehen työhuoneen. Mennä vuonna oli sitä viimeksi lakaistu; lattialla, tuoleilla ja kellokaapin päällä oli tukuttaisin paksuja, homeisia foliantteja sekä kaikellaisia tulikauhoja, kattiloita, tislausastioita ja koneita; seinillä riippui parrattomien tiedemiesten ja kuuluisien kullantekijöiden muotokuvia. Mutta suoraan sanoen ei näiden miesten tiede ollut edes tupakkapiipun arvoinen, vaan jos Csemez herra olisi tahtonut ihailla oikean »kullantekijän» naamaa, niin olisi hänen ollut paras ripustaa seinälle Luukas Zeelig nimisen juutalaisen koronkiskurin kuva, joka herroille opettajille lainaeli rahoja »alhaista» korkoa vastaan.
Ennenkuin olutta tuotiin sisään, vallitsi huoneessa alakuloinen mieliala, minkä kuitenkin olut taas pian karkotti. Csemez herra kehoitteli vieraita istumaan huomauttaen, ettei saa mihinkään esineesen koskea. Sitte alkoi hän muutaman kerran kurkun kirkastamiseksi yskäistyään ilmoittaa päätöstänsä seuraavasti:
— Minulle on suuri kunnia tapahtunut… Sen sanon suoraan. Ja Kristinalle on myöskin suuri kunnia tapahtunut, senkin sanon suoraan… Sanon kautta kunniasanani. Mutta asian laita on se, että minulla on omat tuumani. En anna tytärtäni kellekään, minä tarvitsen hänet itse. Te sanotte hänen olevan kauniin, kukoistavan ja hyvänluontoisen ja tahdotte häntä sentähden, mutta juuri sentähden minä en häntä anna. Minäkin tarvitsen hyvää ja kaunista. Kukoistakoon minulle! Sillä olettakaamme vastakohta; jos hän ei olisi kaunis eikä kukoistava, niin te ette hänestä huolisi, mutta minulle hänen kuitenkin täytyisi kelvata. Siitä selvästi näkyy, että vahinko olisi minun, ja on siis oikeudenmukaista, että minun on hyötykin. Csemez ukko on itsepäinen mies eikä tule sitä ihmistä, joka voipi muuttaa sitä, minkä kerran päähänsä pannut on. Minä annan tyttäreni vain sille miehelle, joka…
Hän veti syvän henkäyksen, ummisti silmänsä ja kohotti päätänsä.
— Vain sille miehelle, joka…
Hän seisahti vieläkin puheensa hetkiseksi ja ojensi molemmat nyrkkinsä kuulijoita kohden.
— Joka tuo minulle niin paljon kultaa, kuin Kristina painaa.
Kaikki ovat vaiti, vain Bohuska hymyilee.
— Niin paljon puhdasta kultaa, ymmärrättekös! — Ei rahtuakaan vähemmän.
Vannon, ettei rahtuakaan vähemmän…
Luppán ritari huudahti kiivaasti.
— Haaveita! Paljaita haaveita, Stevo.
Suuttuneen näköisenä katsahti Csemez herra puhujaan ja vastasi arvokkaasti, verkkaisella äänellä:
— Minä puhun isänä, hyvät herrat, enkä ystävänä! Vakaana, ymmärtäväisenä isänä, jota tulee kunnioittaa. Aate on oivallinen. Mitä olen sanonut, sen olen sanonut. Ei siitä asiasta enää puhettakaan! Annapas tänne se kannu, Kristina.
Tämän kuultuansa otti Luppán herra hattunsa käteen ja lausui oven suussa lähtöä tehden:
— Herran haltuun, Stevo. Tuota en olisi ikinä uskonut! Tuo menettely on suoraa köyhyyden pilkkaamista. Olkoonpa vain, Stevo! Sanon vieläkin, että olkoonpa vain! Niin sanon vieläkin, että…
Näin sanoen paiskasi hän oven mennessänsä kiinni ja läksi astumaan poispäin murahdellen sekä sateenvarjolla tuimasti tavan takaa ilmaa piesten.
Ajatuksiin vaipuneena istui Niilo hetken aikaa sisarensa vieressä, joka, Csemez herran sanat kuultuaan, mitkä nuorukaiselta kaiken toivon veivät, rohkaisevasti puristi veljensä kättä; mutta tarpeeton ehkä olikin tuo rohkaiseminen; kenties olikin se hetkellinen synkkyys, joka otsalla näkyi, vain kehkeävän rohkean ajatuksen varjostus.
Hän nousi tyynesti ja astui Csemez herran eteen.
— Olen kuullut päätöksenne, — lausui hän, — ja pidän kiinni sanoistanne; minä tuon teille sen määrän kultaa.
— Oh hoh! — äännähti Csemez herra hämmästyen. — Vai sinäkö lupaat tuoda?
— En tänään enkä huomenna, Herra tietää, koska, mutta joko tuon sen — taikka kuolen.
Kristinan silmät omituiseen liekkiin leimahtivat, josta näytti lähtevän kirkkaita säteitä nuorukaisen puoleen, joka taasen noiden säteiden hurmaavasta vaikutuksesta loi innostuneen katseensa maahan.
— Oi, Niilo, — kuiskasi neito onnellisna, — sepä oli kauniisti, suloisesti lausuttu. Niin sitä rakastaa pitää. Tunnen jo nyt itsekin rakastavani teitä, niin suuresti rakastavani.
Csutkás herra ällistellen katseli toisia läsnäolevia, pää alakuloisesti maahan painuneena. Välistä nousi raskas huokaus hänen rinnastansa; vihdoin ummisti hän silmänsä, paksut silmälaudat vetäytyivät yhteen, kädet siirtyivät selän taa, ja pari kertaa nikotettuansa mutisi hän hiljaa:
— Ei haita… eipä haita! He ovat kiin… kiintyneet minuun.