NELJÄS LUKU.
Selitetään »tempus» sanan ihmeellinen merkitys.
Schemnitzin metsä- ja vuoriopiston oppilaat ovat omituisia poikia. Sangen mielellänsä he rupeavat sormikoukkuun mailman, muotien, yhteiskunnan, opettajien ja ajan aatteiden kanssa, jotka kaikki ylläluetellut asiat he panevat yhteen luokkaan niistä sen enempää piittaamatta.
Opiston nuoriso muodostaa erityisen pikku valtion saksalaisten ylioppilasseurojen mallin mukaan, joka useissa kohdin on nykyajan seuraelämän irvikuva, mutta kuitenkin monessa kohdin kuvaavasti omituinen. Yhteyden aate muodostuu täällä todelliseksi veljeyssiteeksi, vaikka siinä ilmestyy joskus kummallisia kasvannaisiakin. Jos joku oppilas on pantu lukon taa jostakin rikoksesta, niin ovat toiset valmiit uhraamaan henkensä hänen pelastamisekseen. Miehissä silloin piiritetään tuomarien asuntoa, kunnes näiden täytyy väistyä myrskyisenä esiintyvän yleisen tahdon tieltä vahingoksi oikeudelle, sillä eihän oikeudella ole kurkkua huudellaksensa eikä nyrkkejä uhataksensa, eikä liioin maatilaa, taloa taikka muuta kiinteätä omaisuutta eikä siis myöskään vaikutusvaltaa Schemnitzissä. Jollei ravintoloitsija taikka kahvilan isäntä anna oppilaalle velaksi, niin on se oitis »casus belli» (sodan syy) eikä sillä onnettomalla miehellä voi kauvan olla pysyväistä asuntoa kultaisen kaupungin vanhojen muurien sisällä. Liikkeensä saapi hän lopettaa ja heittää puotinsa avaimet vaikkapa kaivon pohjaan, sillä kun oppilaat kerran sanovat »abzug», niin on se ikuisiksi ajoiksi unholaan haudattu. Tämän omituisen seuran päänä on se, joka jaksaa yhdellä istunnalla juoda enimmän olutta, ja kantaa »olutkuninkaan» nimeä. Olutkuningas on mahtava mies, miltei yksinvaltijas, jonka toimia jossakin määrässä rajoittaa vain kahdesta hänen jälkeensä mahtavimmasta oluenjuojasta syntynyt neuvoskunta. Veroa maksavat alamaiset ovat »keltanokat» eli ensivuotiset, jotka jaetaan vanhemmille palvelijoiksi ja joiden täytyy ehdottomasti totella itsekukin »veteraaniansa». Korvaukseksi saa äskentullut nauttia vanhemman oppilaan suojelusta sekä sitä armoa että tämä antaa palvelijansa suosiollisesti kestitä itseään tämän omilla rahoilla. Noille veteraaneille taasen on luvallista kaikki tässä mailmassa; hän saapi mellastaa ja mässätä mielensä mukaan, maallinen laki ei häntä rankaise, ihmisvoima ei häntä estä, jumalallisesta laista hän ei piittaa. Kaikista mailman mahdeista kunnioittaa hän vain yhtä ainoata sanaa.
Tämä ainoa sana on »tempus».
Jos joku Schemnitzin vuoriopiston oppilas kirjoittaisi sadan florinin setelin selkään »tempus» sanan sekä heittäisi sen sitte kadulle, niin ei kenkään moneen päivään rohkenisi sitä korjata, sillä tuo sana tietää: »älä kajoo siihen!» — ja voi sitä kuolevaista sielua, joka tohtii tuota sääntöä rikkoa. Kun veteraani sanoo keltanokalle: »tempus keltanokalleni», niin tulee hänestä siitä hetkestä alkaen todellinen pyhimys ja loukkaamaton henkilö. Tai kun päällystakin vuoriin on musteella kirjoitettu sana »tempus», niin ei varaskaan sitä uskalla viedä, taikka jos hän sen kaappaiseekin, niin jo seuraavana päivänä hän sen vavisten salavihkaa takaisin tuopi. Kapine, jossa ei löydy tempus sanaa, on »res nullius» (omistajan kalu). Jos se varastetaankin, niin ei ole omistajalla oikeutta sitä takaisin etsiä.
Tästä asiasta olisi paljon puhumista, mutta emme olisi tämänkään vertaa siitä maininneet, se kun on enimmäkseen ikävänpuolista laatua eikä varsinaisesti kertomukseemme kuulu, jollei olisi pitänyt huomauttaa, että sama »tempus» sana oli myöskin siihen kihlasormukseen piirretty, jonka seuraavana päivänä Niilo Mirkovszki painoi Kristinan sormeen.
Hän saapui iltapäivällä ja tapasi Kristinan yksinänsä. Hän oli tavallistaan vaaleampi, eilisten kohtausten tähden yötisen valvomisen merkit vielä kasvoissa näkyivät, toisin sanoin: hän oli sitä miellyttävämpi.
— Tulin sanomaan jäähyväiset, Kristina.
Neito laski kädestänsä vesikannun, mistä paraikaa kukkiansa kasteli, ja loi äimistyen suuret, tummat silmänsä Niiloon.
— Minne menette? — kysyi hän verkkaan.
— Kaliforniaan, San Franciscoon, taikka minne tahansa… Semmoiseen maahan, missä kultaa kaivetaan…
— Mitä joutavia!
— Sen päätin eilen tehdä. Siitä ei enää kysymystäkään; minä lähden, Kristina, sillä rakastan teitä sanomattomasti. Nyt on vain kysymys, paljoko…
— Paljoko painan, vai kuinka? — virkkoi Kristina hymyillen, mutta tämä hymy oli väkinäistä ja elotonta.
— Niin, se minun pitää ennen kaikkia saada tietää, Kristina, — vastasi
Niilo vakaasti.
— Painan kahdeksankymmentä ja yksi naulaa… Menneellä viikolla nostatin itseni teurastajan vaa’alla.
— Paljon on, sangen paljon! — huokasi Niilo. — Sitte läheni hän hiljaa neitoa, tarttui hänen kätöseensä sekä lisäsi: yhdentekevä… Pari naulaa sinne taikka tänne!
Nyt otti hän esiin liivintaskusta hopeisen sormuksen, johon hän viime yönä itse oli piirtänyt sanan »tempus», sekä pani sen morsiamensa sormeen.
— Tässä on sormus sinulle, Kristina! Kultaa en voi sinulle antaa, sillä tästedes en saa kultaa tuhlata, mutta kelpaahan tuokin tähän tarkoitukseen. Tästä hetkestä aikain olet morsiameni. Eikös niin?
Neito kainosti nyökkäsi myöntävästi päätä.
— Mutta odotatko minua? Ehken pääse palaamaan moneen vuoteen, ehket saa minusta pienintäkään tietoa, ehken voi sinulle kirjettäkään lähettää. Odotatko kumminkin? Sitte… sitte, kun sydämmeni lakkaa sykkimästä, heitä pois tuo sormus.
Mutta Kristina ei sitä heittänyt, vaan nosti sen huulillensa ja suuteli sitä.
Kirkastunein kasvoin seisoi Niilo neidon edessä, onnellisuudesta miltei horjuen.
— Kiitos… kuiskasi hän. — Kiitos. Nyt olen rohkea, nyt pääsen päämaaliini. Muisto tästä hetkestä on seuraava minua kaikkialle sekä auttava minua. Vai olisiko todellinen rakkaus herennyt jo ihmeitä tekemästä? Tiedän, ettei ole. Herran haltuun, rakas… rakas Kristina!
— Ei, älä, Niilo… Älä mene niin äkisti. Pysähdy! Minä puhun asian isälleni, hänen pitää luopua tuosta kummallisesta tuumasta. Sinä et saa mennä, se on mahdotonta…
Niilo pudisti päätä.
— Tunnen isäsi, Kristina; turhaa on kääntyä hänen puoleensa, hän on mitä itsepäisin mies. Vielä kerran: Herran haltuun! Säilytä rakkautesi minulle… tuo sormus sinut minulle varjelkoon…
Ehdottomasti tarttui neito Niilon käsivarteen ja piti siitä kiinni kauvan aikaa, kunnes huomasi, että se kenties oli sopimatonta, sekä sopersi punastuen:
— Tee siis mitä parhaaksi katsot; minä rakastan sinua aina ja odotan sinua elinaikani… Jumala on todistajani…
Niilon silmiin kyynelet nousivat, hän käänsi kasvonsa poispäin ja kumartui rohkeasti ja vikkelästi Kristinan puoleen, suuteli punahuulille sekä syöksyi sen tehtyään ovelle, juurikuin olisi mielipuoleksi tullut.
Säikähdyksestä liikkumatonna seisten katsoa tuijotti Kristina hänen jälkeensä; sitte painoi hän kätensä sydämmelleen ja tunsi hengityksensä seisahtuvan, voimiensa nopeasti heikkenevän…
— Hän meni… mietti hän, ja sydäntä kovasti ahdisti… hän meni, meni! — äännähti hän sitte kuuluvasti.
Ja itkeä nyyhkyttäen hän vaipui nojatuoliin.
— Herra Jumala, vasta nyt huomaan, kuinka häntä rakastan. Onhan hän ihan romaanisankarien kaltainen…