KUMMALLINEN KUITTI
Muutama vuosi sitten komitaatin arkistoa tarkastettiin? sekä uudelleen järjestettiin. Arkistonhoitaja Juhana Bogi herra tomuisia asiakirjoja sekä homeisia pergamenttia pidellessään, heitellen poltettaviksi tuomitsemansa isoon läjään ja hellästi säilytettävät takaisin asetellen, eräänä päivänä keksei kummallisen asiapaperin.
Se oli nelikulmainen, karkea, kellastunut lappu, jossa sanasta sanaan seisoivat seuraavat rivit:
Kuitti.
Kunnioitettavalta linnanvoudilta Frans Demes herralta olen vastaan ottanut eheänä yhden tummanverisen neidon, jonka sitoudun tuomaan takaisin yhtä eheänä huomenna se on 18 päivänä sisällä olevaa Elokuuta.
Annettu vuonna jälkeen Kristuksen syntymän j.n.e.
Tapani Dézsy, komitaatin kirjuri.
Kunnianarvoisa arkistonhoitaja ensimmäiseksi työkseen ällistellen kotvasen katseli tuota merkillistä dokumenttiä; sitte siivosi hän nenälasinsa ja luki sen vieläkin kerran.
Toden totta seisoi siinä viime vuosisadalta virallinen kuitti yhdestä tytöstä.
Onkohan komitaatti hullutellut, vai miten? Ei ole moisia kuultu mailman alusta asti! Täytyy heti paikalla mennä näyttämään paperia kamreerille. Nyt sitä saadaan nähdä, mitä miehellä on kapotissa, ainakin oli valitsijoilla kelpoisilla, silloin kun hänet tähän virkaan kutsuivat.
Kamreeri luki kirjoituksen ja lausui, että se todellakin oli sangen omituinen, erinomattain ja kaikissa tapauksissa oli itse asia mahtanut olla sangen merkillinen, mutta miten se oikeastaan oli ollut, siitä ei enää voinut saada selkoa. Ehkei sitä itse ispaanikaan arvaisi.
Eikä arvannutkaan, ei kukaan. Viikko- ja kuukausia koko komitaatinhallitus tuota aprikoitsi, mutta vihdoin tuli se siihen päätökseen, että onhan meillä ihan moisia varten tiedeakatemia, ymmärtämään asioita, joita se ei kumminkaan ymmärrä. Pitää heti toimittaa tuo paperi tiedeakatemiaan; kyllä siellä siitä selko otetaan, ehkäpä vielä siitä kirjankin sepittävät.
En tiedä, lähetettiinkö se, — mutta varma vaan on, että komitaatinhallitus (Herrainen aika, osaapa se sentään viisaskin olla!) luotti akatemiaan, ja vaikkei tämä tosin ongelmaa selittänytkään, niin tapahtui tämän ilmoille antaminen sentään sen huoneuksessa, — jos nimittäin suvaitaan tarinatani loppuun kuunnella.
… Asian laita oli näet niin, että jalosukuisella ritarilla herra Gabriel Bezerédjillä, Esztergomin kaupungin pormestarilla oli sangen kaunis tytär.
Tämän viimeisen väitteeni todistajiksi en tosin voi ottaa elossa olevia henkilöitä enkä myöskään saata viitata tanssireferaattehin, sillä onhan asia jo niin vanha, että isoäitinikin vielä silloin kenties kävi lyhyt hame yllä. Mutta että neito mahtoi olla sangen kaunis katsannoltaan, voin päättää siitä, kun häneen oli Losonczin kaupungin tuomarin poika, Tapani Dézsy kovasti rakastunut.
Miten ja missä hän oli tyttöön ensin mieltynyt, sen seikan jäljille emme enää voi päästä, sillä vaikka onkin totta, että jalosta Esztergomin kaupungista jaloon Losonczin kaupunkiin on sangen pitkä matka, niin on myös sekin totta, että rakkaus jo siihen aikaan kulki rautatietä.
Jos oikein muistan, käytiin siihen aikaan vähäisen sotiakin mailmassa, muutamien kuningattaren sulosilmistä vuotaneiden kyynelten tähden. Pätevä syy sekin. On sitä vähemmästäkin sotia syntynyt, kuningasten kopeista puheistakin.
Mutta ei tuo asiaan kuulu muuta kuin sen verran, että Bezerédjin Ilonaa pyysi vaimokseen tämän isältä eräs armeijan peitsiväen kapteeni, sodan jälkeen, kuten tulee ja sopii. Herra Gabriel antoikin kernaasti hänelle tyttärensä, sillä olihan kapteeni ylhäistä sukua, ja sitä paitsi vaati hyvä tapa silloin »suuren kuningattaren» hallitessa, että saksalainen mies nai unkarilaisen tyttären.
Sanoman tästä kuultuansa saapui Esztergomiin Tapani Dézsy muassaan puhemies, ja kuinkapa hän olisi voinutkaan olla tulematta; mutta turhaan itkeä vetisteli kaunis Ilona, turhaan käytti jalosukuinen Pietari Bajnok herra — puhemies näetsen — kaiken kaunopuheliaisuutensa neitosen puolesta, juurta jaksain selittäen, että — tuota — onhan nuorella Tapanilla sangen hyvät luonnonlahjat, ja ollen komitaatin varanotarius on hänellä hyvä virkakin; rukkaset siitä sentään lopuksi tulivat, ja tottahan se onkin, ettei nelivaljakolla ajava perhe voi antaa tytärtänsä kaksivaljakkoa viljelevään perheesen. Kauheata on, kun kaikenmoiset ihmiset tohtivat ruveta Bezerédjin tytärtä kosielemaan!
Rukkasten saajat kosiomiehet lähtivät koreasti matkoihinsa eivätkä virkkaneet kotonaan, minkälaisilla asioilla olivat kulkeneet, jotta koko juttu joutui unhotuksiin. Kun oli mahdotonta, niin oli mahdotonta. Eivät asianomaisetkaan siitä enää mitään hiiskuneet.
Silloin ei kielenkantaminen vielä ollut niin vilkasta kuin nykyään. Mutta lempi oli jo siihenkin aikaan vilkas, ei heittänyt uhrejansa, herätti ne sangen usein henkiinkin — yhdellä ainoalla henkäyksellä.
Tapahtui niin, että peitsiväen kapteeni palasi sodasta (ainahan ne peitsiväen kapteenit sodasta kotia tulevat) ja hääpäivä lähestyi hirveän nopeasti. Ompelijattaret olivat jo kuukausia valmistaneet loistavia myötäjäisiä. Oi, jospa tuo valkoinen pitsi ei ikinä tulisi valmiiksi! Morsiushuntua meinataan, ruumisharsoksi sopisi… Kunhan edes sormet neulanpistämistä ajettuisivat, jotta tuo lumivalkea huntu ei valmistuisi…
Mutta kyllä se valmiiksi tuli viimeiseen neulanpistoon saakka. Vain yksi yö oli enää hääpäivään aikaa.
Juuri tänä yönä katosi Ilona Bezerédj kotoansa kuulumattomiin.
Tuuli oli puhaltanut umpeen hänen pienet jälkensä puutarhassa; pensaiden oksat olivat väistyneet hänen tieltään päästääksensä hänet pakenemaan, kuiskaelivat keskenänsä, mutta eivät ilmaisseet mitään. Eikä myöskään maantien tomu totuutta tunnustanut. Kun tuulispää ynnä pölyn kanssa pieksee ilmaan pienen valkoisen höyhenen, ken osaa kertoa, minne se joutuu maahan!
Hän oli ottanut piikatytön vaatteet yllensä, jottei häntä tunnettaisi; lyhyen sarssihameen, pitkävartiset pieksut jalkaan, kattuunihuivin päähän. Pitkät mustat hiuksensa sitoi hän tulipunaisen nauhan kanssa yhteen palmikkoon. Se sopikin hänelle vallan mainiosti.
Saavuttuaan maantielle huomasikin hän olevansa ypö yksin yön pimeydessä, ja avarat pieksut aaveentapaisesti kopisivat, narisivat… Sormus taasen, tuo kapteenin antama sormus, poltti sormea kuin hehkuva kekäle. Hän otti sen sormestaan ja heitti tien viereen pensastoon. Ehkä joku harakka sen sieltä ihastukseksensa löytää!
Mutta minne nyt menisi? Hän ei tuntenut tietäkään. Tietäkö? Mitä tietä? Sitä kaiketi, joka vie lemmityn asunnolle. Ei ei, hän ei mene sinne, ei mene sinne sittekään, vain sinnepäin.
Neito alkoi kiivaasti astua, — mutta pian hän väsyi. Pieksutkin söivät jalat rakoille. Hän istui aidan viereen lepäämään ja miettimään, miten hänen nyt käypi. Ja niin kauvan hän siinä mietti, että viimein nukkui aidan juureen. Rehevä ruoho oli alla patjana, nurmen kukat, aamutuulosen niitä häilytellessä, vienosti silittelivät hänen kasvojaan. Aita ja pensaat häntä varjostivat ja kateellisesti kätkivät.
Ja hyvä olikin, että kätkivät, sillä aamupäivällä, neidon yhä vielä siinä nukkuessa, sananviejä kiireesti ratsasti ohitse, muassaan Szügyiin komitaatinvirastolle kirje, jossa sanottiin, että jos sen ja sen näköinen maalaistyttö tavattaisiin komitaatin alueella, niin olisi hän heti otettava kiinni ja pidettävä vankina Esztergomin kaupungin kustannuksella, kunnes armollinen Bezerédj herra lähettää tarkempia tietoja.
Tällainen sana lähetettiin heti joka taholle. Kaikki Esztergomin kaupunginpalvelijat sinä aamuna saivat hevosen selkään istua.
Mutta olisi tuo yksikin riittänyt, sillä jo illan suussa, sanantuojan vastikään lähdettyä, joutui kaunis maalaistyttö komitaatin vangiksi.
Tämä sangen mainittava asia tapahtui semmoiseen aikaan, jolloin ei komitaatilla sattunut olemaan ainoatakaan vankia, niin oli heidät hävittänyt jalosukuinen Tapani Gerge herra. Mutta koska asetus sanoi, että vankien velvollisuus on siivota komitaatinhuone, niin palkkasi ispaani yhden vangin, jottei kartano siivotonna olisi, ja ettei tämä mies millään muotoa vain sanoisi itseänsä palveluksesta irti, hemmoteltiin häntä siihen määrään, jottei lopuksi kukaan saanut häneltä rauhaa, rakensipa lurjus riitaa linnanvoudinkin, herra Frans Demesin kanssa.
Tätä täytyi koreasti kärsiä, sillä jalo komitaatti saapi linnanvoudin vaikkapa yhdellä vihellyksellä, mutta vankia… se, se käy hieman vaikeammaksi.
Tuo palkkavanki, joka paraikaa poltteli piippua etehisessä ja kiroili huonoa ruokaa, katseli hieman karsain silmin, epäilevästi uutta vankia, kun sotamiehet tämän veivät nimismiehen luo. Nähdessään tytön unhotti itse nimismieskin luoda kasvoihinsa ankaraa »ex offo» muotoa, vaan tarttui äkkiä viiksiinsä ja rupesi niitä kiertelemään.
Kaunis oli, sangen kaunis pieni hempukka, silmät tummat ja palavat, kasvot eheän väriset ja valkoiset.
Mahdotonta oli tällä kertaa käyttää lain täyttä ankaruutta.
Nimismies hymyili, nuo kopeat vaakunatkin seinillä hymyilivät, sekä molemmat kaljupäät leijonat, jotka kilpeä kannattivat, näyttivät suu auki katsoa töllistävän; entisten ispaanien jäykillä muotokuvilla auringon säteet leikkisästi ilvehtivät, vaan tyttö yksin hiljaa itkeä nyyhkytti eikä tahtonut vastata mihinkään kysymyksiin, ei ilmoittanut nimeänsä eikä syytä, miksi häntä vainottiin.
Mutta eihän tuo niin välttämätöntä ollutkaan, sillä herra Bezerédj siitä kyllä tiedon antaa, hän kun on toimittanut tytön vangiksi. Hänelle onkin jo lähetetty tieto, huomenna päivällä ehtii ratsumies takaisin tuoden vastauksen, jos kiirettä pitää. Siksi aikaa annettiin tyttö linnanvoudin huostaan, jotta hän sulkisi uuden vangin paraimpaan koppiin ja antaisi hänelle syödä.
Tästäkös herra Demes ihastui, mieli ihan pehmeäksi kävi. Eikä syyttä! Olihan hänellä nyt todellinen vanki, tosin oikeastaan Esztergomin kaupungille kuuluvainen, mutta kumminkin oikea, todellinen vanki; mikä muhkea olento, ihan kuin Jumalan sitä varten luoma, että lakaisisi komitaattihuoneen pihaa! Nyt saa ajaa tiehensä tuon juopon lurjuksen, tuon palkatun vangin.
Hän antoikin portinvahdeille sen käskyn, että jos palkkavanki, kuten tavallista, sattuisi jäämään yöksi läheiseen »Lehtisammakon» kapakkaan, niin ei häntä pidä päästettämän sisään, vaikka miten porttia jyskyttelisi.
Ilosanomansa vei ukko Demes joka virkahuoneesen:
— Pojat, meillä on vanki! Oikea madonna! En tiedä, onko hän myrkynpanija, varas vai rosvo, varmaa vain on, että hänen muotonsa lienee ollut hitolle suureksi avuksi. Oletteko ollut tulokasta katsomassa, häh? Saatte nähdä kalterin takaa.
Eivät pojat toista käskyä jääneet odottamaan. Tapani Dezsy peräti sinne jäi; ainakin toi vartija linnanvoudille semmoisen raportin, että kunnioitettava herra notarius oli käskenyt avaa vankikopin oven sisään mennäksensä ja keskustelee siellä paraikaa tytön kanssa.
— Vai niin, heh! Kas vaan sitä veitikkaa, sitä veitikkaa… Kun minä sanon, että tuo helmahinen on kaunis, niin ei ole itse piispallakaan vastaan välttämisen varaa.
Dezsy oli ukon lempipoika. Levotonna odotteli hän, kävellen pihassa edestakaisin Tapanin palaavan.
— Sinäkö olet, Tapani? kysäsi hän iltahämärästä vankihuoneen puolelta lähestyvältä pulskalta mieheltä.
— Minä olen, setä kulta — vastasi tämä väräjävällä äänellä.
— Hehehe, vekkuli! Mitäs sanot? Onko hyvä makupala, vai? Mutta kas, olethan ihan haltijoissasi.
— Sievä tyttö, sangen sievä — vastasi Dezsy ääntänsä hilliten.
— Ai, ai, sinua poikaa! Tähän asti et ole ollut helmaväkeä näkevinäsikään. Joko Ilona rupee unhottumaan… Ilona hänen nimensä muistaakseni oli…
— Uhm.
— Tietysti, vain uhm. Tietysti, niin tietysti. Ja kun asiaa lähemmin mietitään, niin olin minä samallainen lemmenseikoissa.
— Pyytäisin yhtä tärkeätä asiaa, setä.
— Noh?
— Mutta se on erittäin tärkeä… ja hieman virallinen.
— Jos se on virallinen, niin toimitetaan se virallisesti.
— Antakaa minulle täksi yöksi tuo tyttö.
— Tyttö? Tuo tyttökö?
Ukko Demes päästi merivahapiippunsakin suusta, niin makeaan nauruun hän remahti, jotta koko piha kaikui.
— Tuota maalaistyttöäkö pyydät? Joko olet ehtinyt hänen kanssaan sopia? Kas vaan sitä veitikkaa! Vai niin pian suostui? Sitä veitikkaa! Tietysti, niin tietysti. Mutta Herran tähden, mitä ajatteletkaan? Enhän voi sinulle antaa komitaatin vankia — ja hän lisäsi suruisesti — heti ensimmäisenä päivänä.
— Mutta olenhan minäkin komitaatin miehiä, setä kulta.
— On sekin totta, tietysti, totta on sekin.
— Ja tuon huomenna tytön takaisin.
— Tosi kyllä, tosi… mutisi ukko asiata ajatellen, — mutta tiedäthän, poikani, että olen tarkka, turhantarkka virkamies. Rakastan järjestystä enkä millään muotoa sallisi, että…
Dezsy huokaili muoto synkistyneenä.
—… Että sanottaisiin minun kevytmielisesti hoitavan komitaatin asioita. Itse ankaruus ihka elävänä seisoo edessäsi, poikani, älä pane paheksesi, kun sanon suoraan…
— En panekaan — mutisi Tapani hajamielin.
— Älä pane pahaksesi, sanon, kun vaadin tytöstä muutaman rivin vakuudeksi paperille… tiedäthän, vain muodon vuoksi.
Tapani oli huudahtaa ääneensä ilosta tämän kuultuansa.
— Tule kamariini, kirjoita siellä kuitti, että olet vastaanottanut tytön. Hänet takaisin tuotuasi saat minulta varmasti kirjoituksesi. Muodon asia tuo on kokonansa, mutta semmoinen nyt kerrassaan olen, semmoinen olen. Eikä kumminkaan komitaatti minuun tahdo luottaa.
* * * * *
Aivan siten kävikin, kuten ukko sanoi. Tapani Dezsy vei siivosti Ilona Bezerédjin vankilasta. Eikä häntä enää takaisin tuonut. Vielä samana yönä matkustivat Szepességiin ja kolmantena päivänä he jossain vihittiin avioliittoon.
Kun sitte seuraavana päivänä suurella tohinalla saapui armollinen herra Gabriel Bezerédj ynnä kapteeni tyttöä noutamaan, niin nyökkäsi vanha setä Demes levollisella mielin päätä heidän kysymyksiinsä, vastaten, että asia on ihan säntillänsä.
Vanki ei tosin enää ole täällä luonnossa, mutta löytyy hänestä laillinen kuitti; täällä on pöytälaatikossa. Jos viise-notarius ehkä on hukannut haltuunsa annetun esineen, niin ei hän, Demes, sille mitään voi. Se on ihan toinen asia.
Arvaan, että tästä vielä suurempikin asia syntyi. Aavistan, että Dezsyä syytettiin virkavirheestä, ehkäpä mies hirtettiin kruunun kavaltamisesta. Kenties löytyvät tuolta jostain pöytäkirjat… kenties ylimmäiseltä hyllyltä, — sopii sieltä hakea!