Tarinoita

by Kálmán Mikszáth

SÄKKIPILLIN PUHALTAJA LAPAJ.

Kun slovakilainen perustaa omaa pesää, hakkaa hän metsästä kahdeksan noin puolentoista sylen pituista seivästä, teroittaa nämät kummastakin päästä ja pistää ne pystöön maahan puoliympyrään, parin vaaksan päähän toisistansa. Latvapäihin hän sitoo seipäästä toiseen pähkinäpuun oksista saatuja vitsoja, joten syntyy majan runko. Sitte kattaa hän rakennuksensa seipäillä, risuilla, sekä turpeilla, seinät tehdään hirssin oljista, joiden selkään vielä »valkaistukseksi» pannaan rukiin taikka vehnän olkia, ja niin on polisipalatsi valmis.

Mahtavana ja itsetietoisena tärkeästä asemastaan vallitsee se pellolla; kunnioittavasti ja miltei sykkivin sydämmin astuu sen ohi jokainen sekä oikeilla että väärillä asioilla kulkeva kristitty sielu, sillä sehän on pahojen tekojen ensimmäinen rangaistuspaikka, ja näkeehän sen jo päältäkin, että se on aivan samaa mallia, kuin komitaatinhuone, vaikka tosin onkin tätä pienempi kooltaan.

Mutta silloinpa vasta vainionvartijan majalle kunniata ja mahtavuutta lankee, kun sen edustalla maassa näkyy ympyriäinen iso musta paikka, joka osoittaa että rankaiseva oikeus on kotona, jonka edustaja Lapaj, se maankuulu säkkipillin puhaltaja musikantti, täällä nuotion ääressä paistaa perunoita tuhassa ja välistä »omistajatonta» lihaakin, johon hän ompi perinnyt himon esi-isistänsä lampureista.

Vieläkin valtaavamman vaikutuksen tekee suuri visainen sauva, tuo oikean mahdin perikuva kodan seinustalla; samaten myöskin on kaikkein kauhuna punareunainen halatti, joka riippuu etupuolella kodan suupielessä, sillä siinä tapauksessa epäilemättä tarkkasilmä Lapaj loikoo sisällä ja vartioitsee raoista seutua, toisella silmällä länteen, toisella itään. Silloin ei tohdi jäniskään lähimaihin lähteä.

Mutta mahdotonta ei ole sekään, että tuo kaikki onkin ilkeätä petosta. Sill'aikaa näet kun halatti ja sauva vartioitsevat seutua, voipi näiden omistaja, tuo kuuluisa Lapaj kierrellä muita maita, sillä hänen virka-alansa onkin sangen lavea, ja tarvitaan taitavuutta voidakseen sitä toimittaa niin mainiosti kuin hän, joka tuntee ammattinsa kaikki konstit ja osaa jakaakin itsensä useampaan eri paikkaan yhtä haavaa.

Mutta eipä hänkään leipäänsä leikillä ansaitse, kyllä se on saatu rehellisellä työllä. Otsansa hiessä työtä tekevä päivämies saattaa kyllä kadehtia nähdessään Lapajin maata kellettävän taivasta kohden töllistellen, mutta hän ei tule ajatelleeksi, että vainionvartijalle ei kelpaa muun mailman järjestys, sillä hänelle on vaikein aika yö, jolloin muut ihmiset saavat rauhassa levätä.

Illalla hänen työnsä alkaa. Kun koko luonto uneen uinuu, niin hänen pitää valvoa. Kaikki on hiljaa. Vanha Fátran vuori katsoa tuijottaa jylhänä kiiluvin silmin. Paimenet näetsen siellä yöksi nuotioita sytyttävät. Synkät pilvet laskeutuvat yli seudun, juuri kuin aikoisivat kiertää kaikki varkaat näkymättömyyden verhoon, ja Garamin joki alhaalla laaksossa liristessään sopajaa: »Lapaj ei nyt näe. Sop, sop, sop! Varastakaa nyt!»

Mutta se on suuri erhetys. Tähän aikaan Lapaj näkeekin parahiten.

Oven suulla hän hääräilee. Katsoi viisaimmaksi sammuttaa valkean. Tuli on järjestyksen valvojalle huono toveri, sillä sen valossa hän näkyy jo kaukaa eikä hän itse voi nähdä lähellekään. Tähän aikaan ei hän sentähden kärsi tulta muualla kuin piipussansa. Siellä se on omiansa taistelemaan tuon kirotun nuoskean tupakan kanssa, jonka sekaan hänen on tapa panna kuivatuita perunanlehtiä. Onpa sekin hauska tepponen, oikein viisaan miehen työ tehdä tuollaisista kelvottomista lehdistä »Unkarin kuninkaallista tupakkaa». Ja maistuuhan se niinkin. Savu kuin savu! Ei Lapaj ainakaan sekoitustansa huonoksi soimaa, vaan imee mielihyvällä piippunysäänsä ja katselee niin kauvan kuin silmät tähtäävät savukiehkuroita, kun nämät nousevat avaruuteen ja yhtyvät pilviin. Aamulla niistä tulee kastetta.

Hiljaisuutta häiritsevät välistä virkakumppanien tuulen tänne tuomat äänet kylästä, — koirien haukunta ja kukon kiekuna. Ne vartioivat kylää, hän peltoja. Lapaj on niiden hyvä tuttu ja voisi vaikka vedon lyödä, että hän ymmärtää heidän puheensa. Ainakin tuntee hän jokaisen äänestä, onko esim. haukkuja Matti Skvarkan »Viszkocs» vai Martti Liptákin »Ulaani». Samaten on kukkojen laita. Kahdenkolmatta vuoden kokemuksesta on hän niistä keksinyt sangen tarkan ajantiedon.

Ensimmäinen kukko, joka kiekuu, on koulunopettajan; se alkaa laulun (ja parempi ääni sillä onkin kuin isännällänsä), ehkäpä siitäkin syystä, että se on nälkäisin koko kylässä ja rientää ilmoittamaan puoliyön aikaa ikävissään, luullen kaiketi, että sillä tavoin aamu joutuu pikemmin. Senjälkeen puuttuvat lauluun pehtuorin rouvan kokinkiinalaiset, — täsmälleen kello puoli kaksitoista. Kunnianarvoisen pastorin kukko sentään on täsmällisin, se kiekuu ihan kahdentoista lyömältä. Helppo hänen niin tehdä, kun kirkontorni on ihan nokan edessä; siitä tietää, paljoko kello on. Hengellistä säätyä seuraapi uskovaisten joukko, kuka laulaa vienosti, kuka järeästi, mikä aivan harjaantumattomalla äänellä; Lapaj tuntee heidät kaikki paljaasta laulusta, ihan kuin olisi ollut kunkin läheinen tuttava.

Se on perimätaitoa, kulkee sukupolvesta toiseen. Lapajin iso-isä oli veronmaksaja lampurimestari Hlinan karjatalossa, mikä asema rahvaan kesken on ainakin yhtä arvokas, kuin parempien ihmisten mielestä ispaaninvirka. Tästä isän kunniasta lähtee loistoa lapsille ja lastenkinlapsille. Hänen poikansa aleni tavalliseksi lammaspaimeneksi, mutta ulkona luonnon helmassa hänkin eli kaiken ikänsä ja tottui sen sävyisiin asujamiin. Paljo oli hänen kaittavinansa näetsen lampaita, yhtäläisiä eläimiä, joita ei toisistaan eroita kasvojen väri, erilainen otsa, omituinen käynti ja äänenlaatu, vaan ovat ihan yhdennäköisiä kuten apilaan lehdet. Ei mikään akatemian jäsen osaisi selvittää, mikä heistä mikin on, mutta lammaspaimen heidät kyllä tuntee, hänen silmänsä ovat tottuneet huomaamaan salaisia piirteitä, joista ei tavallinen ihminen voi selkoa saada. Eikä hän ainoastaan tunne kutakin heistä erikseen, vaikka kuinkakin olisivat sikin sokin suuressa laumassa, vaan hän tietää myöskin heidän syntyperänsä, muistaa heidän äitinsä ja iso-äitinsä. Tämä tuntuu uskomattomalta, mutta olen siitä omin silmin tullut monta kertaa vakuutetuksi.

Esi-isistään oli Lapaj perinnyt terävän havaintokykynsä ja vaikka hän olikin alentunut aristokraattisesta lampurisuvusta, niin osasi hän siitä hyötyä vainionvartijanakin. Tärkeä perintö hänelle on, että luonto on hänen emonsa ja lähimmät sukulaisensa eläimet. Luonto ei ole häijy äitipuoli ja nuo sukulaiset ovat paremmat kuin ihmiset. Ainakaan ne eivät teeskentele, heidät oppii tuntemaan ja pääsee selville heidän omaisuuksistansa.

Hevonen pureksii ja tärvelee pahasti kaalinkuvut, kun se pääsee irralleen, koira filosofin tapaan syksyisin puutarhassa kierrellessään välistä tekee pahaa ryytimaille; härkä syöksee suoraa päätä mailasmaahan ja ähkyy ja puskuu, kun ei rehu ollutkaan tarpeeksi makoista; viisaammanluontoinen porsas tonkii maan salaisuuksia ilmoille, josta hän omaksi onnettomuudeksensa keksii suuhunsa jonkun vaivaisen, rupisen perunan.

Täten voipi jo ennakolta tuntea eläinten luonnonlaadun, he kun esiintyvät suorina, viettinsä mukaan; mutta ihminen on paljoa vaarallisempi, sillä hän lähestyy viekkaana ja kavalasti, urkkien, koska Lapaj sattuu olemaan poissa, käyttäen hyväksensä hänen yölepoansa, pimeyttä, syyssumua, ja mitä silloin silmä näkee, sen käsi viepi.

Ihmistä ei voi oikein oppia tuntemaan. Hän tulee ystävällisen näköisenä, toivottaa vilpittömästi hyvää iltaa Lapajille, tarjoo tupakkaa piippuun, antaa siemauksen viinapullostaankin, ja melkein luulisi, että mies on todellakin tullut ystävyyttä tekemään, — niin tuleekin ennen pitkää selville, että paras kaalinkupu on saanut jalat allensa ja että herrasväen suuren suuri kurpitsi, johon pehtuorin rouva oli nuppineulalla nimensäkin pistellyt, oli tehnyt sille seuraa.

Ihmekös sitten, ettei Lapaj oikein pidä ihmisistä? Hyvästä syystä epäilee ja karttaa hän heitä; ei hänellä ole ollut eikä suinkaan hänelle tulekaan mitään läheisempää yhteyttä heidän kanssansa. Miltei käsittämätöntä on, mistä hän on oppinut puhumaan sekä myöskin, kun hän ei ole sitä taitoa unhottanut.

Ja mistäpä hän sitte puhelisi, joskin häntä joku kuuntelisi? Ei hän tunne iloja eikä suruja, ei hänen siis ole tarvis ajatellakaan eikä liioin ajatuksiansa ilmaista. Ja koko slovakilainen rotu on muutenkin hidasluontoisempi ja jäykempi kuin unkarilaiset. Eikä se ole ihmekään. He ovat kylmemmän maan lapsia, myöhemmin heillä aurinko nousee ja laskee varhemmin sekä paistaa keskipäivälläkin valjummin, ikäänkuin vastahakoisesti.

Luonto heidät tuntee ja on siellä heidän luonteensa mukainen. Pähkinät siellä ovat kovan kuoren sisässä; maa kiviperäistä, jottei se milloinkaan pääse oikein herttaisesti hymyilemään eikä voi pukeutua todelliseen, hilpeään juhlapukuun; kirkkaasta taivaan kannesta on heidän osallensa joutunut vain pieniä palasia; muita osia peittävät jylhät, lumiset vuoret.

Tuuli majailee useimmasti tuolla Fátran vuoren rotkoissa, ja kun se pääsee irralleen, niin saavat slovakilaiset ensin tuntea sen kylmää henkeä. Kevät heille saapuu kesällä, kesä taasen ei tule koskaan, vaan sen sijaan joutuu talvi niin varhain, ettei sitä missään muualla vielä tarvitse vastaan ottaa. Heille kelpaa kaikki, he ovat aina tyytyväisiä. Se on hiljaista, kärsivällistä kansaa.

Tuota luonnon ivantekoa tapaa kaikkialla. Vehnäntähkä kasvaa täällä tuskin puoleksi siitä kuin onnen suosimalla alamaalla ja jyvät jäävät niin pieniksi ja koviksi, ikäänkuin ne eivät itsekään olisi aikoneet kasvaa muiksi kuin ruumeniksi. Kaali siellä kasvaa korkeaksi sen sijaan, kuin sen pitäisi kupua tehdä; päärynät ja omenat villiintyvät ja muuttavat makunsa, muistuttaen Siperiaa sille, joka niihin puraisee.

Rakkauskin, joka kaikissa kansoissa, vuorilla ja laaksoissa raitisna elää, joka muualla mailmassa on kuuma kuin tuli, suloinen kuin ruusujen tuoksu, on tässä kansassa valju, väritön ja kummallinen.

»Kultani vieressä istuin kerran,
Sydämmet sykkiä alkoi, kasvot ne heloittivat,
Pian ensi suukkonen oisi nyt maiskahtanut,
Mutta kun piippuni juuri sammui,
Täytyi mun poistua saamahan täytettä uutta.»

Tämä ei suinkaan ole hilpeä pilaruno vaan surullinen, hidassäveleinen laulu. Nuorukainen mieli mustana itkee katkerata kohtaloa, joka teki niin äkkinäisen lopun suloisesta hetkestä sammuttamalla tulen piipusta, jota paitsi ei saata puhua minkäänlaisesta onnellisuudesta tässä mailmassa.

Sangen kauniisti, oikein sydämmeen sattuvasti Tapani Lapaj osaakin säkkipillillään soittaa tuota nuottia! Mutta ei hän sitä itsekään ihanaksi tunne. Hän ei ikinä ole ketään rakastanut. Neidon katse ei ole häneen tässä elossa vielä mitään vaikutusta tehnyt. Hän ei muista, että sydämmensä (jos hänellä sitä edes on) olisi koskaan liikahtanut taikka tuimemmin sykkinyt, vaikka sellaisia tilaisuuksia hänellä olisi ollut kyliinkin, hän kun säkkipilliään käy soittamassa melkein jokaisissa joltisissakin häissä. Monen kauniin tytön jalat ovat keikkuneet hänen soittonsa mukaan.

Mistä oli hän oppinut noita säveleitä soittamaan niin suruisesti, sydäntä särkevästi, niin silkkihienosti, vinhan viehkeästi, jotta kuulijain sydän on ensin pakahtua tuskasta, mutta ei kuitenkaan pakahdu vaan heltyy, sulaa kuin vaksi sisällisestä lämpimästä tunteesta… ja sulaa vain yhä sulamistansa; ei ole enää vaksi, vain vuotava hunaja, makea säkkipillin soitannasta, mutta voipi kohta taas käydä katkeraksi, kun Lapaj surullista soittaa, ihan kuin mesikin, kun siihen myrkynpalanen pudotetaan.

Kuka oli ollut luonnonlapsen opettaja, hänen joka niin vähän ihmisten parissa seurustelee? Oliko ehkä oma sydän opettanut? Ei. Se oli piittaamaton ja jäykkä. Vuoret, kukkulat, laaksot katsoa tuijottavat häntä äänettöminä, kuten hänkin heitä; ne eivät liioin ole opettajina olleet. Kuulijakunta, kaalinkuvut ja hirssilaiho eivät myöskään aploodeillaan ole häntä kehoittaneet. Mistä oli hän sitte saanut tuon soittotaidon? Paimenpoika, joka hänen lapsuudessaan oli hänelle opettanut tämän alkuperäisen soittokoneen viljelemisen ensimmäiset alkeet, oli kehnonpäiväinen hutilus, eikä lähimaillakaan ollut toista, joka olisi tuota konstia osannut; muuan Hikszum niminen musikantti asui Nógrádissa vuoren juurella, eräs toinen taasen, jota Pietariksi nimitettiin, jossain Nyitrassa.

Eikä Tapani koskaan liiku pois kotitienoiltansa mieheksi tultuaan. Ennen nuorna tosin häneenkin tarttui, kun piti elämänuraa valita, kansansa yhteinen vika, nimittäin vähimmän ruumiinvoimia kysyvän ammatin etsiminen, jonkatähden hänkin rupesi juurikoreja ja muita punomateoksia tekemään. Tällä uralla joutui Tapani kauvas mailmaan, mutta jo puolen vuoden perästä suuttui hän tuohon virkaan ja rupesi kotia päästyään siihen toimeen, jossa hän nyt on ja joka silloin sattui avoinna olemaan.

Itse hän ei koskaan puhu ulkomaanmatkastansa, vaan tästä tietää kertoa kunnianarvoisa pastori, joka ollen oikea luterilainen, vieraassa maassa, kuuluisan Preussin kansan keskellä kokosi nuo loppumattomat sanat ja viisaudet, joita hän nyt sunnuntaisin vähitellen tipahuttelee sanankuulijoillensa. Hän useinkin kertoo, miten hän kerran oltuansa kaksi vuotta poissa rakkaasta kotimaastansa ja paraikaa sitä muistellen astuskelee Berlinin katuja, — niin keksii hän likaisen, sangen tutun näköisen henkilön, joka oli kotoisin hänen kotikylästänsä. Silloinpa hän ihastui; olihan se hänen entinen leikkitoverinsa Lapaj, korikimppu kädessä, leveä vaskisolkinen vyö kupeilla.

— Sinäkös se oletkin, Tapani? Ihan sama mies! — huudahti hän silloin ihastuneena miehelle, jonka töppösissä ehkä vielä oli kotimaan tomukin säilynyt.

Vaan Lapaj ei ollut millänsäkään hänen tervehdyksestänsä.

— No niin, — olenhan minä Tapani; entä sitten; — ja näin sanoen astui hän jäykästi edelleen, tuntematta edes hiukkaakaan hämmästystä taikka iloa kohtauksesta.

— Lapaj! Lapaj! Pysähdy! Etköhän minua tunne?

Nyt pastorin kertomuksen mukaan miehemme vihdoin oli pyörähtänyt sekä äreästi vastannut:

— Nono! Mitä minusta tahdotte? Olettehan te pastorin poika, se »tutentti». Olisikos teillä työtä antaa?

Ja tämän kohtauksen pastori joutuu useastikin kertomaan, sillä tapahtuuhan sangen vähän muuta mainittavaa miehelle, jonka »vuoret ovat nielleet». (Hän käyttää tätä sananpartta osoittamaan kovaa kohtaloaan, joka on hänen laajat tietonsa haudannut tänne syrjäiseen ja köyhään slovakilaisseurakuntaan.) Sentähden täytyy hänen turvautua vanhoihin muistoihin; ja ynnä tuon mainitsemamme muiston kanssa olivat muuan nuoruuden ijässä tehty tepponen, kuten väitetään, suurenmoinen tappelu, sekä kolmanneksi nykyiseen vaimoonsa kummallisesti alkanut tutustuminen hänen elämänsä käännekohtia. Ja kun isällinen kaitselmus oli hänet siunannut paremman kohtalon ansainneella puheliaisuudella siitä lähtein, kuin hän koulussa läksyjä lukemasta pääsi, niin ei sovi kummastella, että hänen kohtauksensa Lapajin kanssa seuroissa tuli yhtä usein ilmoille kuin muutamat ruokalajit eräiden ravintoloiden ruokalistoilla. Sitä enemmän se oli anteeksi annettava, koska hän viljeli sitä sielunhoidollisessa tarkoituksessa seurakuntansa rakentamiseksi, tahtoen siten osoittaa, ettei slovakin kansassa löydy hellempiä tunteita eikä isänmaanrakkautta, ja että Lapaj oli epäsikiö, tunnoton puupölkky, joka näytti olevan syntynyt tähän mailmaan vain kuluttaaksensa muutamia leveälierisiä hattuja yhdeksännellätoista vuosisadalla.

Mutta kumminkin hän Lapajista pitää. Kun luonto talven tullen sulkee ovensa, jotta Lapájikin sen helmasta pois joutuu, niin saa hän asua kaukana pappilan korvessa sijaitsevassa myllyssä, pastori antaa hänen siellä majailla, kun hän kevääsen asti myllyä vartioitsee. Metsästä saa hän kyllin työn ainetta korien ja mehiläispesien tekoon, lapioiden ja tadikkojen veistoon.

Ikävä asunto tämä ja työ hidasta! Harvoin täällä liikkuu ihmisiä, sitä useammin susia. Paaston aikana kevätpuoleen saattaa joku lähiseutulainen tänne tulla puhumaan häntä soittajaksi pian pidettäviin häihin.

Ei silloinkaan paljon sanoja tuhlata. Lapaj ottaa aina taiteestansa määrätyn maksun, josta ei hän mitään anna pois tinkiä. Massi täyteen tupakkaa, illan tullen tuopillinen paloviinaa, puoliyön tienoissa puoli tuoppia hunajaviinaa, aamupuhteella pullo luumuviinaa, ruokaa vatsa täyteen sekä puhdasta rahaa kahdeksankymmentä kreutzeriä. Se ei ollut vähän, mutta ei paljonkaan, eritoten kun on vähäisen enemmän mailmaa nähnyt. Tuolla on esimerkiksi Hikszum, Kékkön soittoniekka! Muuan Balassa niminen paroni hänet Italiasta tulleella maalarilla kuvautti säkkipillineen, virsuineen päivineen; kuva ripustettiin palatsin salin seinälle, palatinusten ja ispaanien joukkoon. Erästä toista Pietari nimistä säkkipillin puhaltajaa Nyitran kreivi elättää, jotta miehellä on parhaat päivät, viinissä ihan kylpee, rasva ruokana, sulatettu voi juomana (jollaiseksi slovakilaisen mielikuvitus ajattelee vasta oikeauskoisten elämää tulevaisessa autuudessa).

Ja Lapaj on kuulumpi soittaja kuin noista kumpainenkaan! Hän ei tosin itse sitä tiedä, mutta kaikki ihmiset toiset tietävät, miten nuo yllämainitut musikantit, kertomuksen mukaan, eräänä yönä tulivat kuuden komitaatin takaa etsimään Lapájita tämän majasesta ja lupasivat kahdeksankymmentä kreutzeriä joka nuotista, jonka hän osasi soittaa, jos hän näet oli todellakin semmoinen poika, jommoiseksi huhu kertoi.

Silloin Tapani alkoi soittaa vienosti, sydämmeen sattuvasti vuoriseudun suruisinta säveltä; kuukin taivaalla kuuntelemaan seisahti, soittoa ihastellen, ja vanhan virran laineet lakkasivat lipisemästä, jotteivät häiritsisi.

Talvisäässä talo verrattava hautaan, karja kadonneena, lyöty lampur rautaan.

Hikszum ei laulun päätä odottamaan jäänyt; häpeissänsä hän pötki käpälämäkeen ja on vieläkin sillä tiellä, jollei ole seisahtunut. Pietari taasen pirahti itkemään kuin lapsi, ja päästyänsä kylään, minne oli säkkipillinsä jättänyt, hän ensimmäiseksi työkseen puukolla ratkoi rikki koko uhkean soittokoneensa, joka ei hänestä enään ollut minkään arvoinen, sittekun sai kuulla Lapajin soiton.

Ja kovasti sydämmystyneenä hän kaikkialta urkki ja tiedusteli, mistä Lapaj oli tuon opin saanut. Asukoon tuo mestari joka hänen oli opettanut, vaikkapa mailman äärissä, niin uhkasi Pietari mennä häntä etsimään saadaksensa enemmän taitoa säkkipillin puhaltamiseen, jotta voisi Lapajille vertoja vetää.

Mutta ei kenkään hänelle osannut tietoja antaa, turhaa oli kaikki uteleminen ja aprikoiminen. Yleisö tuli viimein siihen luuloon, että itse säkkipillissä se tenhovoima oli. Se säkkipilli oli tehty mustan oinaan nahasta. Jotkut sen tunsivat pienestä karitsaisesta asti. Lucian yönä, juuri puoliyön aikana, hiipi sysimusta eksynyt karitsa määkyen Lapaj vainajan laumaan, ja tämä lahjoitti sen pojallensa Tapanille siinä luulossa, että sille kumminkin vielä omistaja ilmestyy. Tapani sangen mielistyi tuohon pörhövillaiseen elukkaan, leikitteli sen kanssa tuntikausia, syötti sille kädestä tuoretta ruohoa, jotta se tuli ihan kesyksi, eikä sillä tainnut muuta vikaa olla, kuin se, ettei osannut puhua. Tapani antoi sille nimenkin, mikä on lampaalle tavaton kunnianosoitus. Sanoi sitä »Hittoseksensa».

Kun sitte suurien koleravuosien jälkeen kulkutauti alkoi liikkua eläimissä, niin Hittonenkin sortui ruttoon, mutta sen verran sillä kuitenkin oli kiitollisuuden tunnetta, että jätti nahkansa muistoksi Tapanille, joka sai siitä tehdä, mitä tahtoi.

Tapani teki nahasta säkkipillin. Oikein muhkean ja taiteellisen tekikin; sen piippu oli silattu puhtaalla hopealla, huilut alapuolella ainakin vaskella, jollei juuri kullalla koristetut. Sellaista kalua ei ollut edes pyhällä kuningas Davidilla! Kun Tapani siihen puhaltaa, niin heti ilmestyy Hittosen henki, sillä meidän kesken puhuen tuo musta karitsa vainaja oli sentähden Lucian yönä tullut Matti Lapajin laumaan, kun hän olikin kirottu, karitsaksi muuttunut keijukaiskuningatar; ja koska Tapani oli häntä hyvin hoitanut, niin hän nyt hengittää hänen kosketuksestansa kuoltuansakin niin ihania säveliä, jotta itse vanhan Fátra vuoren lumi helmikuussa sulamaan rupee. Ei kukaan ole niin hullu, jotta uskoisi Tapanin noita säveliä luovan, vaan muodon vuoksi on hän pilliin puhaltavinansa, korkeintaan hän nuotin alulle panee, sitte vain sormet käyvät ja ruumis liikkuu, ikäänkuin hän itse soittaisi.

Tästä yleisestä puheesta Pietari kovasti kiihkoon tuli. Kaikin mokomin piti hänen saada haltuunsa Lapajin säkkipilli. Mutta se ei ollut myytävissä, vaikka Pietari — suuttuneena kun hänen juutalaisen Eliaksen kautta tekemänsä tarjoukset joka kerta hyljättiin — kopeasti lupasi sata hopeataalaria kapineesta.

Mutta ei hän sitä sittekään saanut. Lapaj vain naureli. Mitä hän rahoilla teki? Hän kun ei myisi virsun paulaa kuningaskunnasta, kun kerran siihen on tottunut, saati sitten säkkipilliänsä, ainoata kalleuttansa. Turhaan hänelle selitteli Elias, että viidelläkymmenellä taalarilla (sillä niin paljon vain se nylkyri Lapajille lupasi) voi ostaa kolme säkkipilliä, paljoa kauniimpaa, ja vielä jääkin niin paljon rahaa, että hän on oleva suurempi herra kuin itse Rothschild, jos sen summan panee korkoa kasvamaan.

Mutta Tapani Lapajin harmahtaneessa päässä ei ikinä ollut liikkunut ajatusta eikä halua panna rahaa korkoa kasvamaan eikä Rothschildin vertaiseksi tulla. Toista olisi kenties ollut, jos Elias olisi ymmärtänyt sanoa, että tästedes oli hiilihanko, jota hän viljeli perunoita tuhassa paistaessaan, oleva hopealla silattu, paitansa puhtaasta silkistä, jalokivillä koristettu solki vyössänsä, ja että Brezinan lampurimestarikin tänne käydessänsä hänelle jo yhdeksän askelen päästä hattua nostaa; siinä tapauksessa hän ehkä olisi paremmin käsittänyt, mikä hyöty ja mahtavuus oli lähtevä säkkipillin myymisestä.

Sanalla sanoen kaupasta ei tullut mitään, suureksi harmiksi Eliakselle, joka puolestansa antoi sen huonon toivon Pietarille, että muka on tuiki mahdotonta saada haltuunsa tuota säkkipilliä, sillä rahasta sitä ei myydä, varastaa ei sitä saata päivällä, kun Lapaj sitä aina kantaa selässään ja öisin viljelee sitä päänaluksena. Ei mikään ihmisvoima sitä häneltä ota, ei nyt eikä tulevaisuudessa, sillä koskei hän nyt rahoista huoli, niin ei hän vastedeskään niistä piittaa, hän kun — ikävä kyllä! — ei edes ole viinaan meneväinen, jommoisten ihmisten kanssa aina tulee paremmin toimeen, kun kurkku näetsen on yhtenä neuvonantajana.

Mutta — niin lausui Elias, — tuo lurjus on jo vanha ukko, jonakin kauniina päivänä hän tämän maallisen majansa heittää, ja silloin hän, Elias, muka saapi haltuunsa tuon kuulun säkkipillin, joka kaiketi joutuu sille, joka hänet hautaa. Jos siis Pietari puheensa pitää, niin antakoon käsirahoja sekä ilmoittakoon osoitteensa, jotta hänelle voisi asian päättymisestä tiedon antaa.

Pietari suostui kauppaan sekä sanoi osoitteensa seuraavasti: Brezinan tuolla puolen on metsässä vanha rappeutunut vesimylly, siitä vasemmalle avautuu Rocska niminen vuorensola, sen poikki kulkee kolme polkua, sitä vähimmän niistä viljeltyä on kuljettava aina Motika nimiselle vuorelle asti; kun sanantuoja sinne saapuu, tulee hänen nousta korkeimmalle kukkulalle ja katsoa, missä kirkkain paimennuotio loimoaa, sieltä hän varmaan Pietarin tapaa, taikka jollei häntä itseä sattuisi paikalla olemaan, niin siellä ainakin sanottaisiin, missä päin hän oleskelee. Sata taalaria on hänellä aina varalla säkkipillin hinnaksi.

Uroomme Lapaj ei tästä kaupasta tiennyt mitään, sillä Elias oli siksi viisas ja varovainen, ettei hän sitä kylän kielilakkarien kuulutettavaksi antanut. Ei Lapaj sitäkään tiennyt, että ne miehet, jotka häntä kävivät kuulemassa, olivat Hikszum ja Pietari. Mailman menosta huolimatta jatkoi hän edelleen vanhaa elantotapaansa. Päiväkausiin hän ei yhdenkään ihmisen kanssa sanaa vaihtanut, mutta kuitenkaan hänen ei koskaan tullut ikävä. Olihan hän luonnon hyvä ystävä! Heillä oli kyliinkin hauskaa keskenänsä. Kun hän soitti säkkipillillään, niin se juhlallinen hiljaisuus, joka vallitsi vuorilla ja laaksoissa, alkoi sykähdellä ikäänkuin heräävä sydän; ruohot kuiskaelivat keskenänsä häilyen toistensa puoleen oikealle ja vasemmalle; heinä ja kukat hengittivät suloista tuoksuansa, johon salaa sekaantui itse maan höyryäminen, ikäänkuin se olisi ollut salainen lemmen huokaus. Sitä ei saattanut kuulla, vaan tuntea.

Toiste taasen Lapaj vaikeni luontoa kuunnellaksensa. Metsän kohina, puron lirinä, lehvien kuiske, mehiläisten surina, työväen laulelot tuolta etäältä sekä vieno paimentorven ääni vieläkin etäämpää sulivat yhteen suloiseen sopusointuun, jonka vertaista ihanuudessa ja hurmaavaisuudessa ei sydän saata tuntea, korva kuulla eikä kylmä kuollut soittokone tulkita.

Sitä taituria, joka Lapajin oli niin mainioksi soittajaksi opettanut, ei Pietarin olisi tarvinnut kaukaa etsiä. Se oli kaikkialla läsnä. Pitää vain taitaa sen kanssa puhua sekä osata sitä kuunnella.

Eiköhän luonto ja isänmaa meille kaikkea opeta? Maalla on myöskin sydän. Joka laskeutuu pitkälleen ja laskee korvansa yhteisen maa-emon ruumista vasten, hän kuulee sisästä omitusta tykytystä. Se on sen sydämmen tykyttämistä.

Maa ajattelee myöskin. Kukat sen ajatuksia ovat. Vai miten on se seikka selitettävä, että kaukaisissa korpimaissakin, minne ei ihminen milloinkaan ole joutunut eikä lintu siementä vienyt, yhtenä päivänä tuhansia erinäköisiä kukantaimia nousee ilmoille? Se on maan runoutta. Ne taimet ovat hänen uusia aatteitansa!

Ja jos hän ajattelee, jos hänellä on sydän, niin hänellä myöskin on tunto, suruja ja iloja. Kovan kuivuuden vallitessa hänen rintansa halkeilee ja sairaan äidin nisiä imevän lapsen lailla kasvit surkastuvat, kellastuvat, kun taasen aamukasteen maata kostuttaessa kaikki iloisesti hymyilee.

Ja kasvit, kukat, puut, ruohot ne myöskin tuntevat, ajattelevat ja heitä kaikkia yhdistää rakkauden suuri aate. Kasvullisuus rakastaa maaemoa, tämä taasen pilviä ja päivänpaistetta. — Sentähden sanookin unkarilainen aivan oikein, kun hänen istutuksensa kuolevat, etteivät »ne pitäneet maasta». Ja sen hyväntahtoisuutta ja suopeata sydäntä tarkoittaa sekin sananparsi, kun kuolleita maan poveen laskettaissa näille toivotetaan: »kepeät mullat hänen haudallensa»… Kepeät ne kaiketi ovatkin!

Kaikkia rakkaus yhdessä pitää. Vai olisiko Lapaj yksin tunnoton, lemmetön? Kuka sen tietää? Vaikka lumi peittää autiota Fátraa, jottei sen sisustasta pääse elähyttävä lämmin antamaan kasvua ruoholle ja kukille, niin kukatiesi syvällä sen pohjalla kuitenkin saattaa tuli palaa, joka tupruten ulos purkauisi, jos vuoreen reikä syntyisi.

Hento orvokki, joka ihan rakkaudesta osatonna siellä kasvaa, juurikuin harmaja hiuskarva, vuoren kaljulla pinnalla, tietää vain puhua kolkosta ja kylmästä mailmasta, mutta ei tiedä hänkään, mitä saattaa sisimpänä löytyä.

On synkkä syysyö. Tuima tuuli pieksee kylmiä vesipisaria Lapajin kasvoille, mutta kuitenkaan hän ei riennä majansa suojaan, vaan tarkastaa huolellisesti seutua, missä viljelykset tähän aikaan ovatkin enimmän vaaranalaisina, sillä tällaista sudensäätä joltinenkin varas hyväksensä käyttää ilkitöidensä verhoamiseksi. Nokipimeys mustaksi maalaa koko mailman. Salaa voipi nyt lyödä ketä tahansa päin kasvoja. Maiden vartija saisi silmänsä pistää vaikkapa halatin taskuun; mutta korvat ottavatkin nyt haltuunsa virantoimituksen.

Hän kuuntelee hyvin tarkasti. Ei kuulu hivaustakaan. Silloin tällöin vain joku kaalinkupu päästelee lehtiänsä auki sen siunatun sateen runsauden tähden, joka taivaasta alas vuotaa. Mutta kuitenkin oli hän etäältä kuulevinänsä ääntä, joka oli ihmisaskelten kaltaista, jommoista syntyy, kun joku kävelee lokaisella tiellä.

Hän kiiruhti ääntä kohden. Tottumuksesta hän sangen hyvin suunnan arvasi; jokea kohden joku siellä kylästä päin pyrkii. Tapani katsoi sopivaksi seisahtua muutaman pähkinäpensaan taa, jottei hänen omat askelensa karkottaisi pakoon vaaraa kohden käyvää varasta. Eihän se saattanut ollakaan muu kuin varas, sillä eihän tällaiseen säähän julkea mennä kuin koira ja vainionvartija.

Hento naishaamu juosta suhahtaa pensaan ohi. Pimeissäkin silmät kiiluvat kiiltomadon lailla, vartaloa peittää kastunut valkoinen vaippa, molemmat päät tuulessa liehuvat. Välistä haamu epäröiden seisahtuu, välistä taas lähtee juoksemaan. Tuuli selän takana nauraa hahottaa.

Tuuli nauraa hahottaa ja Lapaj pistää sormensa tilapäiseksi pilliksi suuhun sekä päästää niin kimakan vihellyksen, jotta vanha Fátrakin saattaa älmistyksissään luulla höyryveturin täällä kiitävän.

— Hoi! Seis! Kuka siellä? Mitäs veit?

Naishaamu katsahtaa taaksensa, näyttää siltä kuin hän olisi maahan vaipumaisillansa, valkoisen verhon lieve ulottuu maahan asti, mutta hän ojentuu taasen suoraksi ja vastaa raukealla, väräjävällä äänellä:

— En minä mitään ole vienyt. Itse vain kuljen.

Ja sitte lisäsi hän kiiruusti:

— Jollette usko, niin katsokaa pukuani. En ole mitään varastanut, älkää estäkö minua menemästä.

Lapaj astui aivan lähelle ja katsoi olentoa tutkivaisesti leveälierisen hattunsa alta, mutta ei havainnut mitään epäiltävää, mikä olisi voinut antaa syytä viralliseen menettelyyn, joka tässä tapauksessa olisi ollut laillinen tarkastus.

— Älkää estäkö menemästä, — toisti nainen haikeasti, avaellen ja pudistellen vaippaansa, — kauvas on matka, pitkä on matka.

Vähätpä Tapani siitä piittaa, kuinka pitkä hänen matkansa on. Hänen puolestansa nainen saapi mennä vaikka Amerikkaan, jos vain tie piisaa. Sanaa sanomatta kääntyy hän poispäin ja alkaa tallustella tiehensä.

Mutta horjuvin askelin nainen nyt astuu hänen eteensä ja tarttuu kiivaasti halatin avaraan hihaan kiinni.

— Seisahtukaa hetkiseksi, vain muutamaa sanaa varten, rakas setä Lapaj.
Tunnetteko minua? Tiedättekö, kuka olen?

Lapaj ravistaa päätänsä vastaukseksi, ettei hän tunne. Mistäpäs hän ihmisen tuntisi, koskei ole mitään varastanut?

— Katsokaa minua tarkasti, — sopersi nainen, koko ruumis värisi, hampaat suussa miltei kalisivat, ja ne olivat valkoiset kuin alabasteri. — Katsokaa hiuksiani, silmiäni, kalpeita kasvojani ja sanokaa hänelle, miesparalle, minkälainen minä olin…

Ukko Tapani ei milloinkaan ollut moisessa asemassa ollut. Pimeänä yönä kaunis neito häneen nojautuu, puoleksi hänen turviinsa vaipuen ja pyytää:

— Oi, katsokaa minua!

Tässä asiassa ei voi päätöstä tehdä panematta uutta tupakkaa piippuun.

Lapaj sentähden sanaa sanomatta otti hatun päästänsä ja asetti sen piipun suojaksi, ettei sade pääsisi tärvelemään, pisti tupakkaa piipuun ja alkoi verkalleen iskeä tulta. Pii päästikin runsaasti säkeniä, jotka hetkiseksi valaisivat naisen kasvot, ja ehdottomasti tuli silloin Tapani häneen katsahtaneeksi, jotta hän ihan huomaamattansa palavan taulanpalankin pisti vyöhönsä. Siitä ei sen pahempia seurauksia kumminkaan syntynyt, sillä taulalla oli sen verran älyä, että sammui hiljoillensa, kun huomasi hulluun paikkaan joutuneensa.

Eipä ihme, jos Lapaj vähäisen joutui hämillensä. Näin kaunista vaimonpuolta hän ei vielä ikinä ollut nähnyt. Sysimustat hiukset valuivat hajallaan valkoiselle vaipalle, kalpeista kasvoista kuvastui sisällinen suru ja tuska, tummissa silmissä epätoivo, väräjävillä huulilla sanomaton huokaus. Yllänsä oli viheriä hame, valkoinen punareunainen huivi päässä, slovakin kansan ikivanha, muuttumatonna pysynyt puku, joka märkänä kääreytyi siron ruumiin ympäri.

Mutta Lapaj ei moisista seikoista suuria piitannut.

— Entä sitte? — kysyä murahti ukko ruveten taasen tulta iskemään. — Mitäpä katselemista sinussa olisi? Mene Jumalan nimeen, mutta älä koske mihinkään matkallasi! Älä tullaa nuoren herran aprikoita, sillä ne ovat luetut!

— Nuorenko herran? — naurahti tyttö katkerasti, suonenvedontapaisti. —
Jumala häntä rangaiskoon sekä tässä että tulevaisessa elämässä!

— Älä kiusaa Jumalaa, tyttö! vastasi Lapaj. — Sen vain saatan sinulle sanoa, että hänkin on herrojen kanssa yksissä. Hän on samallainen vartija kuin minäkin, mutta hänen pitää kaita suurempia aloja. Ja aimo tavalla hän sen tekeekin. Anna sinä hänen olla rauhassa! Mene matkoihisi!

— Menen kyllä, menen. Herran haltuun!

Hoiperrellen astui hän muutaman askelen poispäin. -— Mutta sanokaa hänelle, minkä näköinen olin.

Ehdottomasti täytyi Lapajin murahtaa karkealla äänellään:

— Kelle hitolle minun pitäisi sanoa?

Nainen oli vaiti. Hän seisahtui hetkiseksi. Aikoi vastata, mutta äkkiä mahtoi mieleen muuta tulla, koska hän lähti nopeasti juoksemaan kumpua kohden, jonka juurelta virta juoksi. Siellä hän kiljasi kerran sydäntä särkevällä äänellä, jonka vuoret huoaten edemmäs lähettivät:

— Antakaa tekoni anteeksi! …

Lapaj painoi tulen paremmin piippuunsa ja tuumi: »Se jumalaton siis kumminkin on varkaissa käynyt. Ja niin kaunis kun oli katsannoltaan! Ja kehtaa vielä huudella sieltä varastaneensa. Varropas! Tulepas vielä kerran näkyviini!»

Kun pellonvartijan arvoa näin pahasti oli nyt loukattu, joutui Lapaj ehkä ensimmäisen kerran eläissänsä ajattelemaan, kuinka nainen on luonnostansa viekas ja ilkeä.

Kuinka se pyysikin tulla nähtäväksi! Voi teitä viekkaat naispuolet! Pimeissäkin heitä tässä vielä pitäisi ihailtaman. Kaiketi pitäisi heidän kaulaansa ripustettaman lyhty, jotta heidän kasvonsa yölläkin nähtäisiin!

Tulkoonpa vain vielä kerran silmieni eteen!

Mutta sitä ei milloinkaan enää tapahtunut.

Tuuli tuo nyt mukanaan Lapajin korviin kimakan kiljauksen; sitte kuuluu virrasta äkäinen loiskaus, jonka jälkeen laineet kummasti, kolkosti supattavat, että yhden ihmisen surullinen elämäkerta nyt oli päättynyt.

Lapaj kauhistuksesta ei ensimmältä saattanut jalkaa liikahtaa. Hän arvasi, mitä tapahtui. Nainen hyppäsi virtaan. Vihdoin ukko otti piipun suustansa, tempasi päästä leveän hattunsa sekä asetti sen viereensä märkään maahan laskeutuen polvilleen ja kasvot päin virtaa hiljaa lukien isämeidän varoen, ettei vain muisti pettäisi, jotta tulisi seisaus.

Tuulikin nyt kääntyi ja vei hiljaa huokaellen rukouksen sanat hautaa kohden. Se oli yksinkertainen ruumiinsiunaus, mutta Lapájilta siinä oli kyllä. Ei ainakaan muka pakanain tavalla tarvinnut toiseen mailmaan mennä naisraukan, jota hän äsken varkaaksi epäili. Mitä kuolleet maallisilla tavaroilla tekisivätkään? Hänelle riitti matkaevääksi se rukous, jonka Lapaj hänelle lähetti.

Ukko oli hieman mielihyvissäänkin, kun tytön viattomuus näin pian ilmi tuli.

Tapani huomasi ajattelevansa tytön omituista kuolemaa sekä muistelevansa hänen sanojaan. Lausui menevänsä pitkälle matkalle, (totta kyllä!) kirosi nuorta herraa, (ei ole vaikea arvata syytä siihenkään) mutta minkä tähden hän häneltä pyysi anteeksi ja kelle Tapanin pitäisi kertoa, minkä näköinen vainaja oli, sitä hän ei osannut arvata.

Mutta kauvan hän ei viitsinyt näitäkään aprikoida. Hän ei ollut tottunut arvoituksia selvittelemään. Hyvin on, kuten on. Ihminen, halatti, vahtimaja, piippu, vieläpä säkkipillikin on katoovainen; mailma yksin — se seisoo. Se on seisonut ennen ja seisoo vastakin…

Virta siis vei kauniin naisen. Sille ei nyt enää voi mitään. Turhaan tyttöä saisi takaisin pyytää…

Läpimärkänä saapui Tapani majaansa. Vielä kerran hän tarkasti avaraa aluettansa, ja kun kaikki oli hiljaa ja juhlallisen rauhallista sekä yökin jo kauvas kulunut ja satoi tuhutti yhtenään, niin hiipi hän tyytyväisenä hökkeliinsä »muuttamaan kuivaa päällensä», joka tapahtui siten, että hatusta ja halatista pudistettiin pois liika märkyys ja viimemainittu vaate pantiin nurin käännettynä ylle.

Kun ulkona vallitsi pimeys, niin oli tietysti majassakin pilkkopimeä. Säkkipillin hän umpimähkään heitti nurkkaan ja alkoi yllä sanotulla tavalla pukua muuttaa, mihin toimeen ei tarvittu peiliä eikä valkeutta.

Halatista täytyy meidän mainita myöskin muutama sana; sillä näetsen oli oma sukuhistoriansa. Ratkeama niskassa johti Lapajin muistoon hänen isoisänsä, jonka yllä oli halatti ollut eräässä kuulussa tappelussa, missä viisikymmentä tavallista talonpoikaa oli antanut selkään kuudelle lampurille. Muuan reikä taskun tienoilla oli syntynyt isän eläessä. Se oli hiirensyömä. Tuo rasvanläimä vasemmassa kyljessä, herra tiesi, mistä se oli alkunsa saanut, mutta varmaan oli sekin joku perheen muistomerkki. Ehkä oli se syntynyt Lapaj vainajan puolison hyväilemisistä, jolloin siihen oli paremmaksi vakuudeksi lennätetty jokin rasvakuppi. Kainalossa löytyvä viheriä paikka on syntyjään äidin pyhähameesta, ja taskun päällä sijaitseva, tuskin huomattava ryppyyn ommeltu kohta on oikeastaan suuri salaisuus, vaikkei se sen kummempi ole, kuin että siihen on neulottu Yrjänän aaton yönä löydetty kaksihäntäinen sisilisko, joka varjelee halatin omistajaa kaikesta pahasta ja kaikilta menninkäisiltä tässä murehitten mailmassa.

Tätä mainiota vaatetta nyt Lapaj pudisti niin rajusti, jotta vesi pärskyi siitä joka taholle, joka tavallisissa oloissa ei mitään pahaa ollutkaan, koska ei sitä kukaan pahaksensa pannut.

Mutta tällä kertaa Lapaj suureksi kummastuksekseen ja harmikseen ei saanut rauhassa työtänsä päättää, sillä siitä kuului nuhdetta majan äärimmäisestä nurkasta — lapsen itkun muodossa.

Pelästyneenä Lapaj päästi kädestään halatin ja suusta piipun. Ensimainittu ei luonnollisesti tuosta ollut millänsäkään, mutta piippu osoitti todeksi Tapanin äskeiset ajatukset kaikkein kappalten katoavaisuudesta.

Mutta mitä oli tuo pieni onnettomuus, verrattuna hänen pelästykseensä ja hämmästykseensä?

Ensin aikoi hän pötkiä tiehensä juuri kuin mielipuoli, mutta nostaessaan maasta halattinsa ja sattuessaan kädellä koskettamaan sitä paikkaa, mihin kuivettunut sisilisko oli ommeltu, malttoi hän mielensä ja sai jälleen rohkeutta. Vyöltään kaivoi hän esiin kynttilänpätkän, johon hän töin tuskin sai valkean sytytetyksi, niin hänen kätensä vapisivat, jottei tikun palava pää ja kynttilän sydän ollenkaan tahtoneet sopia toisiansa kohtaamaan.

Kun vihdoin viimeinkin pimeys väistyi valkeuden tieltä, käänsi Lapaj arasti katseensa nurkkaan päin, mistä äskeisen itkun perästä nyt kuului pientä, katkonaista supatusta.

Kapaloon kääritty lapsi siellä perällä makasi heinätukun päällä.

Pikkuruisen olennon pyöreät kasvot näyttivät sangen eläväisiltä, pieni suukkonen supussa mutueli ja vapaiksi jätetyt kädet liikkuivat sinne tänne punaraitaisella vaipalla, johon lapsi oli kääritty. Suurin silmin se uteliaasti katsoi Lapájia, kyynelet tai kenties halatista pärskyneet vesipisarat kirkkaina kiilsivät punaisilla poskusilla, kuten kastehelmet kukassa.

Moista Lapaj ei ikinä ollut nähnyt.

— Hm! — murahti hän päätä ravistaen. — Tuhat senkin tulimmaista! — lisäsi hän sitten ääneensä ja ravisti vieläkin tuimemmin päätä.

Ehkä hän olisi siinä kauvankin seisonut lasta katsoa tuijottaen, ellei uusi vieras olisi ruvennut itkemään.

— Antaa pahaisen itkeä, kyllä on hänellä siihen syytäkin. Tuolla äitisi uiskentelee aalloissa, etkä itsekään kultakätkyessä makaa.

Näin miettien laskeutui Tapani välinpitämättömänä majan etupuolelle pitkälleen vähäisen levähtämään. Mutta ennen hän väsyi kuulemasta kuin lapsi itkemästä, jonkatähden hänen täytyi ottaa lapsi käsivarrelleen tuuditellakseen sitä sekä hyräilläkseen jotakin, jotta se nukkuisi. Naurellen suhisi tuuli nurkissa, ilkkui: hahaha! Vanha Lapaj lapsia tuudittaa.

Mutta pikku pahikko ei ollenkaan herennyt itkemästä, vaan parkui yhä vain kovemmin. Lapajin oli jo kärsimys loppua, niin mieleensä muistui, että säkkipillin ääni ehkä saisi sen suun tukkoon. Hän alkoikin sille soittaa, nuottia toinen toistaan kauniimpia, niin hartaasti ja innokkaasti, ikäänkuin olisi yhdeksän kylän väki ollut kuulemassa.

Pikkuruinen tosiaankin vaikeni hetkeksi aikaa ja tavoitteli sormillaan Lapajin karkeita poskia, josta tämä huomasi, että lapsen kädet olivat kovin kylmät. Sentähden otti hän ne suureen kouraansa ja lämmitteli niitä henkäyksillään.

— Senkin vietävä! En soisi hänen palelevan luonani kuoliaaksi.

Vähitellen alkoi päivä kajastaa. Lapsi ei enää huolinut säkkipillinkään soitosta, itki vain taukoomatta, mistään tyyntymättä.

— Hitto vieköön; en minä jaksa hoitaa tuota tyttö pahaista. No, no, no… älä itke muruiseni!

Juro Lapaj oppi imartelemaankin.

— Älä nyt, älä nyt! Hys, hys! Katsos kuinka päivä nousee! Katsos, kuinka sekin on hyvä, ei sekään itke. Älä itke sinäkään! Kilikili, kili! Lapaj setä sinusta pitää, jollet itke.

Mutta lapsi ei ymmärtänyt hyvittelevää puhetta, jonkatähden Lapajille tapahtui se kumma, että hän ihan todenteolla rupesi miettimään, mikä lasta mahtoi vaivata, ja sen hän — kunniaksi se hänelle on luettava — arvasikin. — Jumalanluoman oli nälkä.

Tulipa Tapani niinkin kekseliääksi yhtäkkiä, jotta havaitessaan paimenpojan ajavan vuohia laitumelle, mieleen johtui kun johtuikin oikea tuuma ja hän laski lapsen kädestään, lähti juoksemaan pojan perään, jonka hän pian saavutti, ja palautti hänet vuohinensa vahtimajan luokse.

— Kuules Matti, — virkkoi hän pojalle, — jätät tänne paimennettavasi minun haltuuni ja juokset takaisin kylään sekä sanot kyläntuomarille, että Lapaj käski sanoa paljon terveisiä, maassa ei ole mitään hätää, ei ole mitään varastettu pois, mutta kyllä sen sijaan tuotu vahtimajaan pieni kapalolapsi. Kun se elää eikä sitä voi tappaa, niin pyydä häntä lähettämään tänne joku vaimo hoitajaksi, joka ottaa lapsen elättääksensä. Riennä! Tule takaisin niin pian kuin suinkin!

Paimenpoika oli heti valmis lähtemään ollen mielestänsä hyvinkin miesmäistä saada käydä kylän asioilla. Tapani lypsi vuohesta maitoa ja antoi lapsen sitä juoda, mikä tehtävä tosin kävi hieman töperösti ja vaikeasti, mutta kuitenkin se hänestä tuntui nyt kovasti hauskalta. Kun hän sitte kantoi kyllänsä saaneen lapsen ulos lämpimään auringonpaisteesen ja se alkoi hymyillä, niin tuntui Tapanista, kuin ei se olisi ollutkaan päivä joka lämmitti vaan jokin voima itse hänestä sisältä.

— Lystikäs kalu tämä!

Ja kun lystikäs pieni kalu ojensi kätensä, aivan kuin lintu siipensä lentoon lähteissään, Lapajin kaulaa kohden, niin hän ei voinut olla sitä ylös nostamatta (joko uskotte taikka olette uskomatta), vaan suuteli sen punaposkuista, jotta se tuli vieläkin punaisemmaksi, karhea parrantynkä kun sitä pisteli. Eikä lapsi nyt enää itkemäänkään ruvennut.

— Kas niin, oravaiseni! Nyt Lapaj sinusta pitää, kun et itke. Hei vaan!
Pidätkö sinä myöskin Lapaj sedästä?

Lapsi katsoo häntä suurilla silmillään, juurikuin ymmärtäisi kysymyksen, sekä hymyilee vastaukseksi. Kevään suloisuutta, auringon kultasäteiden kirkkautta, satakielen liverryksen ihanaisuutta sisälsi hänen mielestänsä tuo hymyily.

Tapani itsekin ihan lapseksi muuttui tänä päivänä tuon lapsen mieliksi. Vei hänet virran rannalle kuulemaan sen suhinaa, kantoi hänet korkeimmille kukkuloille, poimi hänelle kukkasia, etsi metsästä linnunpesiä häntä huvittaakseen. Ja hauskaa oli heillä kummallakin. Ilta joutui ihan huomaamatta, vaikka hän ensin luuli puolipäivän ajan käsissä olevan.

Illan suussa saapuivat ne, joita Lapaj odotti. Poika tuli noutamaan vuohiansa ja korkeamman käskystä lasta muuan eukko. Ei pidä luulla heidän vitkastelleen ja tulleen liian myöhään sillä kylien maat Ylä-Unkarissa ovat usein penikulmia laajat ja herrashoviin ynnä siihen kuuluvaan kylään oli täältä korven takaa niin pitkä matka, että isäntä lähteissään viljelyksiänsä katselemaan juhlallisesti sanoi jäähyväiset perheellensä, juurikuin olisi pitkällekin matkalle lähtenyt.

Vääräselkä eukko, kylän lapsenmuori, alkoi tullessaan jo kaukaa huudella:

— Hoi, Lapaj! Kuules, Lapaj poikani! Tänne se lapsi, kyllä minä pian hänen sukunsa tunnen. Jumala antakoon hyvää päivää! Missä on sirkkanen! Pitääkö minun viedä se niskoiltasi, poikani; toivon, että elät ihmisiksi ja kiitollisuudesta pistät helmaani pari kaalinpäätä; otin sitä varten säkinkin mukaani.

— Lapsi nukkuu, — vastasi Lapaj, osoittaen kädellään läheistä taikinamarjapensasta päin; sitä ei saa herättää.

— Mitä? Vai ei saa herättää? tiuskueli mummo, jotta ainoa hampaan tynkä suussa Tapanille pahasti irvisteli. — Pitääkö minun tässä vartoa, kunnes hän herää? Miksi sitä sitte luulotkaan, poikani? Prinssikö se on vai prinsessa?

— Tyttö se on, Agnes täti, tyttölapsi. Pois tieltä! Sitä ei saa herättää. Äsken juuri raukka nukkui.

— Mikä sinua oikein riivaa, Lapaj poikani? Olethan ihan hulluksi tullut! Onkohan kummempaa kuultu! Oivallinen lapsenpiika sinusta tulisikin! Ei muka saa lasta herättää, vaan pitää odottaa, kunnes se itse silmänsä avaa. No Tapani! Mitä hulluuksia tämä on? Vanha Agnes ei ole niin tyhmä, jotta rupeisi tässä turhia aikailemaan. Pitkä on matka kotia; tulee pian puoliyö, ennenkuin joudun Hlinaan. Taikka en ehdi siksikään.

— Ei ainakaan tänään tule mailman loppu, — virkkoi Lapaj, perustuen siihen vuosisatoja vanhaan yleiseen arveluun, että silloin muka tulee mailman loppu, kun kaikki Hlinan kylästä muille maille hajaantuneet slovakit kokoontuvat kotikyläänsä takaisin. Tämän luulon mukaan taasen mailma melkein on ijankaikkinen.

— Älä pilkkaa vanhoja ihmisiä, Lapaj, taikka saat sitä vielä katua. Väität ehkä, että olet kuudenkymmenen vanha! Entä sitte, könsikkä! Minä sinut ristiin kannoin. Älä siis minua rupee pilkkanasi pitämään, äläkä viivyttelemään, vaan anna tänne se lapsi, taikka minä revin silmät päästäsi, jos sinä saatat minut vimmoihin.

Pianpa akka olisikin ruvennut tuumasta toimeen, ellei lapsi olisi tehnyt riidasta pikaista loppua; se näet heräsi.

Lapaj nosti sen nyt pensaan siimeksestä ja ojensi sen akalle. Hänen kasvonsa ihan suruisiksi kävivät, rinnassa riehui kummallisia tunteita, sielua painoi alakuloisuuden raskas usva.

Pikkuruinen alkoi levottomasti ruumistansa väännellä. Pelästyneenä se katsoa tuijotti eukon kurttuisiin kasvoihin ja alkoi heti itkeä. Lapaj oli huomaavinansa, että lapsi ojensi kätensä häntä kohden. Pyysi kai hänen syliinsä päästä.

Hän ei saattanut olla onnetonta lasta ottamatta käsivarrelleen. Se lakkasi nyt heti itkemästä ja lepäsi niin turvallisna tuon jäykän miehen sylissä. Ehkä se tunsi kuinka syvään kätketty lämmin tuolta povesta säteili ulos. Kätensä ihan Tapanin kaulaan ojensi, jotta melkein hyväilemiseltä tuntui, ja kun akka tahtoi väkisin riistää lapsen sylistä, niin se parahti kovasti itkemään.

Lapajin mieli heltyi. Hän ei saattanut mitään puhua, viittaili vain kädellään Agnekselle, että tämä olisi lapseen koskematta. Otsassa suonet paisuivat, sydän kovasti sykki ja silmiin ilmestyi kyynel, — niin, kyynel.

Pitäessään siinä käsivarsillansa kallista taakkaa katse jäykästi oli kiintynyt mustaan multakokkareesen, juurikuin olisi hän tahtonut saada neuvoa siltä, joka kylvetyn siemenenkin peittää ja saapi sen kasvamaan.

Ja kokkare mahtoi myöskin vastauksen antaa, ainakin tällä kertaa siltä näytti.

Lapaj astui vakavasti Agneksen luo, laski kätensä hänen olkapäälleen sekä virkkoi liikutuksesta matalalla äänellä mutta ratkaisevasti:

— Olen tuuminut toisin, muori. Saatte mennä kotianne!

— Mitäs sillä tarkoitat, Lapaj poikani?

— Sitä, etten annakaan pois lasta. Jumala on sen minulle antanut; omanani se myöskin pysyköön!

Näin sanoen käänsi hän selkänsä äimistyneelle eukolle sekä lähti hiljoilleen astelemaan majaansa kohden.

Ratkaiseva sana oli lausuttu. Hänestä tuli isä. Otsalle asettui isällisten huolten vakava varjo. Suloiset nämät huolet, mutta myöskin raskaat! Suloiset rikkaille, raskaat köyhille.

Niin kauvan kelpasi, kun oli päivä eikä lapsen ollut nälkä eikä vilu; mutta sitten?… Turhaan Lapaj tarjoeli lapselle niitä ruokia, joita hän itse nautti, sekä peitti häntä halatillansa; lapselle ei mikään kelvannut eikä sen ollut kyllin lämmin. Piti hankkia mistä hinnasta hyvänsä lypsävä vuohi sekä muutamia tyynyjä ja peite vuoteeksi, vaikka ne maan alta kaivaa täytyisi.

Mutta se on helpompi sanoa kuin tehdä. Vuohi ja sänkyvaatteita! Hyvä Jumala! Sehän olisi jo suuri omaisuus. Lapsella olisi aina lämmintä maitoa ja lämmin vuode.

Aina puoliyöhön mietti hän tätä unetonna makuusijallaan venyen. Vuoroin nämät ajatukset tuntuivat miellyttäviltä, vuoroin tuskallisilta aina sen mukaan, miten hänen pieni holhottinsa oli, joko levollinen taikka rauhaton. Jälkeen puoliyön se melkein yhtenään vaikeroi, mikä Lapajin päästä kiristi vihdoin viimein lujan päätöksen.

Hän nosti lapsen käsivarrelleen sekä säkkipillin selkäänsä ja jättäen ensi kerran eläissänsä seudun vartijatta lähti astumaan niin kiivaasti ja pitkin askelin kylää kohdin kuin slovakilaisten satujen mukaan jättiläiset, jotka astelivat yhdeltä vuoren kukkulalta toiselle.

Aamun sarastaessa hän jo kopisti juutalaisen Eliaksen ikkunaan. Tämä pelästyen heräsi unestaan.

— Kuka siellä on ulkona? Kaikki hyvät ihmiset vielä ovat levolla. Mitä tahdotte?

— Avaapas ovi, minä se vain olen, Lapaj.

— Kyllä avaan — kuului sisältä; kyllä sinulle avaan. Kas vaan, millä asioilla sinä kuljet näin varhain aamulla? Ja kas lasta? Kasvaako korvessa tuollaisiakin?

— Niinpä näkyy! Mutta älä nyt tähän kyselemään jää, vaan sytytä tuli takkaan ja anna tänne maitoa. Käytä sukkelaan sääriäsi!

Pian paloi räiskyi iloinen valkea takassa ja tyytyväisnä lapsi joi särpäsi maitoa.

— Kuules Elias! — virkkoi Lapaj synkkänä muodoltaan ja sormellansa tuimasti sysäten pöydällä makaavaa säkkipilliä, — myyn sen.

— Mitä myytte?

Lapaj ei mitenkään olisi nyt saattanut julki lausua tuota yhtä sanaa; vielä toiste hän vain vapisevalla kädellä viittasi säkkipilliin:

— Tuon tuossa! — hän vastasi synkällä, liikutetulla äänellä.

— Mitä? Joko myisitte säkkipillin? Nyt kun ei kelpaa koirallekaan? Olisi pitänyt silloin rautaa takoa, kun se kuuma oli, — kun oli ostaja; nyt se on myöhäistä. Viisikymmentä kreutzeriä ei ole suuri raha, mutta sekin olisi teidän kalustanne veteen heitetty hinta.

Näistä sanoista näkyi Tapanin kasvoihin ilmestyvän kauhea alakuloisuus. Hän loi surullisen silmäyksen pienokaiseensa, pää painui alas ja syvä huokaus rinnasta nousi.

— Mutta, — sopersi hän katkonaisesti, vetäen hattua syvemmälle päähän, — luulin, ajattelin, että sinä Elias sen ostat. Myisin sen sangen halvasta.

— No! Mitäpä siitä tahtoisitte?

— Yhden patjan ja peiton, pari päänalusta, ja — hän lisäsi sangen arasti, ikäänkuin itsekin peläten liikoja pyytävänsä, — ja yhden elävän imettävän vuohen.

Eliaksen viekkaat kasvot kävivät sangen ihmisystävällisen näköisiksi, mikä ei kuitenkaan oikein hänelle tahtonut sopia.

— Tiedättekö mitä? Sanonpa jotain. Koska pidän teistä ja kunnioitan teitä ja koska juutalaisen järki ei näin varhain aamulla vielä ole ihan selville herännyt sekä koska eilen kovasti riitelin akkani kanssa ja kiusallakin tahdon hänelle saattaa vähäisen mieliharmia, niin antakaa tänne kouranne ja kauppa on tehty.

Vaihtotavarat olivat pian paikalla. Tapanin silmiin kyynelet tulivat, kun hänen piti säkkipillistänsä luopua. Ovelta hän vielä palasi takaisin sekä soitti viimeisen kerran lempinuottinsa.

Se ei koskaan ollut niin kauniisti kaikunut kuin tällä kertaa. Pikku
»Hittosen» nahka muuttui todellakin lumotuksi keijukaisneidoksi.
Vähällä oli, ettei ukko Elias ruvennut tanssimaan, ja lapsen kasvoissa
leikki hilpeä hymy.

Niin kaunis, kirkas ja puhdas oli tuo hymyily, että Lapaj sen nähdessään taas unhotti sävelen, säkkipillinsä, kaikki. Otti lapsen käsivarrelle, tyynyt ja patjat kainaloon sekä läksi hyvillä mielin astumaan korpeansa kohdin.

Oli kaunis syysaamu. Lapsi soperteli ja äännähteli iloissaan kaiken matkaa; vuohi, joka kävi edellä, määkähteli vastaukseksi, ja Lapaj kuunteli kumpaistakin niin hartaasti, kuin olisi hän heidän keskustelunsa ymmärtänyt.