SE MUSTA PAIKKA.
Ei löydy näillä seuduilla niin kuulua lampuria kuin on Brezinan lampuri…
Talon seinät ovat sileiksi kalkitut, katto punainen, portti vahvasti raudoitettu. Kauniit tulppaanit kukoistavat ympäristössä. Korkeat, satavuotiaat puut suovat siimestä sekä suojelevat taloa myrskyiltä ja vieraitten katseilta, jotta sitä ei saa kaikki kierot ihmiset nähdäkään. Vain korkea savutorvi pistäytyy näkyviin siellä yksitoikkoisesti tupruellessansa talon harjalla, missä »lampurimestari» asuu saman katon alla kuin lampaansakin.
Kiemurteleva savu saa kyllä kertoa, että Brezinan vuokraaja lampuri Tuomas Olej paraikaa keittää sisällä padassa »omaa lihaansa», joka ei suinkaan hänelle pahaa tee. Vanhasta Matran vuoresta aina Kopángitsan laaksoon on hän yksin herrana. — Vieno paimenpillin soitto on hänestä laulun levittänyt seitsemään komitaattiin:
Olejin lampaat käyvät silkkilaitumia, kunkin kaulavyössä kultakulkusia.
Kun tuhatlukuinen lauma astuu pitkin kastehelmistä kiiltävää nurmea, yhdeksän isoa johtaja-jäärää edellä, pikku karitsat hyppiellen, uuhet miettiväisinä, sata hienovillaista oinasta arvokkaasti astuskellen, kun näin on koossa koko lauma ja »Merkuj» koira iloisesti juoksee ympäri pitääkseen sitä koossa, niin Tuomas Olejin sydän ihastuksesta mahtavasti paisuu, aivan kuin minkäkin hallitsijan, joka sotajoukkojansa tarkastaa.
Paimenpoika, korea halatti yllä, seuraa lauman toista sivua, kun »mestari» itse astelee vasemmalla puolella, hellästi suosikkejansa silmäillen, jotka hän tuntee jok’ainoan eriksensä, Muistaapa heidän kaikkein elämäkertansakin.
… Tuo nutipää tuolla kerran eksyi pensaikkoon ja tarttui niin pahasti oksiin kiinni, ettei enää pois päässyt. Merkuj sen sieltä löysi ja pelasti pinteestä sekä ratusti sen puolikuolleena laumaan. Se on viisas koira, vahinko vain, ettei siitä ole tullut — ihmistä.
Tuo kierukkasarvinen oinas tuolla mustan jäärän rinnalla toissa vuonna taittoi vasemman takajalkansa. Joutui näet navetan oven rakoon. Olej sitoi sen kolmen puutikun väliin ja lääkitsi sitä siksi, että jalka tuli ihan terveeksi ja yhtä hyväksi kuin toisetkin.
Tuo hampaaton vanha emälammas, joka paraikaa niin ripeästi raappii etujalallansa pensaiden oksia pois tieltä, niiden alta oikein hyvänmakuista hienoa ruohoa haukataksensa, oli ensin hyvin hento raiska. Tuli mailinaan eräänä tuimana pakkas-yönä ja ennen aikaansa. Kun mestari keskiyön tienoissa kävi navetassa, oli karitsa puolikuolleena vilusta. Emä oli myöskin sairas eikä voinut sitä hengityksellänsäkään lämmittää; teki jo silloin lähtöä… Olej kantoi karitsa rukan sylissänsä tupaan, mutta kun sielläkin tuntui kylmältä, niin laski hän sen koetteeksi pikku Anikan viereen lämpöiseen vuoteesen. Siten nukkuivat molemmat, lapsi ja karitsa, toisistansa mitään tietämättä. Aamulla kun heräsivät, hymyili lapsi virvonneelle elukalle, tämä taasen alkoi heiluttaa häntäänsä. Kumpikin oli iloissaan. Eikä lapsella eikä hilpeällä karitsaisella enää ollut kummallakaan emoa elossa.
Anikankin äiti kuoli silloin, kun pikku Anika syntyi. Jumala katsoi hyväksi niin tehdä Tuomas Olej lampurille, kun antaessaan hänelle lapsen vei vaimon, sillä harvoinpa hyvä Jumalakaan mitään ilmaiseksi antaa. Kovalta tuo vaihto tosin ensin tuntui, mutta hän tyytyi vihdoin kohtaloonsa, sillä olihan Brezinan mestari hurskas mies.
Se oli Herran tahto. Hänen kolmesta herrastaan oli suurin Jumala, jonka kanssa ei sovi riitaa rakentaa, sillä hänen kaikkivaltias kätensä hallitsee koko mailmaa ja hän lyö, ketä hän tahtoo; ja joskin hänen kurituksensa jäljet karvastelevat, niin on kärsivällisyys niiden lääke.
Toisena herranansa kunnioittaa Olej Talárin armollista herttuata, jolle hän veronsa maksaa ja jonka oma on Brezina taloinensa kaikkinensa sekä vielä koko seutu niin kauvas, kuin silmä kantaa. Talárin herttua on mahtava mies, jolle seitsemänkymmenen kirkon kellot soivat, kun hän kuolee, ja jolle seitsemässä komitaatissa lakkia nostetaan niinkauvan, kuin hän elää. Tuomas palvelee häntä uskollisesti, sillä eihän järkevä mies mene karsimaan oksia siitä puusta, jonka juurelle hän on vetäytynyt. Mitä taas toisiin ihmisiin tulee, niin ei heillä ole mitään tekemistä Brezinan lampurin kanssa. Hän on itsenäinen mies. Ei hän ketään loukkaa, älköön siis kenkään hänen kimppuunsa liioin tulko. Se vähäpätöinen seikka, että välistä muutama lammas vieraasta karjasta joutuu hänen pataansa, ei ole hänelle rikokseksi luettava, sillä se on lampurissa synnynnäinen ominaisuus, kuten jokainen ymmärtäväinen ihminen tietää, paitsi kunnianarvoinen komitaatin hallitus, joka ei ollenkaan tahdo tunnustaa lampurien avuja.
Sentähden onkin useat kerrat syntynyt pientä kinaa tuon kolmannen herran kanssa, joka tahtoo itsellensä anastaa kaikkein korkeimman vallan. Mutta ei sekään niin vaarallista ole. Muutamat lahjakaritsat tuomarille, niin pianpa oikeuden äänen saa tuon lampaan määkynä vaikenemaan.
Olej ei ole hellätunteisia ihmisiä. Mistä hän sitä hellätunteisuutta olisikaan oppinut? Ei hän ole suuria ihmisten kanssa seurustellut, vain lammasten kanssa elänyt kaiken ikänsä. Nämät kärsivälliset eläimet taasen eivät tuota heikkoutta sairasta.
Mutta kuitenkin kyti sellainen kipinä mestarinkin sielussa; ehkäpä on Jumala sen luonut tylyimpiinkin ja luontoperäisimpiin sydämmiin, jotta heissä löytyisi jokin vietti, joka heitä joskus hänen puoleensa vetää.
Tosin hän ei rakastanut Anikaa juuri enemmän kuin lempikaritsaansakaan, mutta kun Jumala kerran oli lapsipahaisen hänen niskoillensa heittänyt, niin ei hän voinut sitä kedolle jättää sutten syötäväksi, vaan hankki pienoiselle imettäjän ja koetti siitä ihmistä kasvattaa. Nyt hän on jo iso tyttö, joka keittää talon ruuan ja neuloo isän sekä paimenpojan paidatkin… Osaa jo tehdä yhtä paljo kuin äiti vainajansakin.
Surihan Tuomas sitä äitiä, kun se kuoli. Hän oli hyvä emäntä, Jumala hänen sielullensa rauhan suokoon! Hän oli ansainnut kunniallisen hautaamisen, kolmella kellonsoitolla sekä virrenveisuulla. Ihmiset, nuo jotka tuolla kylässä elävät ja keskenänsä alinomaa riitelevät, sekä saattoväki soimasivat häntä, ettei tuo »metsän eläin» muka edes vaimoansa Boriskaa surrut, kun ei kyynelpisaraa hänen silmissänsä nähty.
Olej ei tuntenut kylän tapoja. Hän ei itkenyt, kun hän ei tahtonut. Ei hän tiennyt, että hyvä tapa niin vaatii, Brezinan hiljaiset puut eivät olleet opettaneet häntä valehtelemaan.
Boriska kuoli, hän on mennyt eikä palaja enään. Sydäntä ahdisti, kun tuota ajatteli. Ääneti, paljain päin hän oli häntä saattamassa viimeiseen leposijaan; hautauksen päätyttyä maksoi hän papin ja lukkarin saatavat, painoi syvälle päähän leveälierisen hattunsa sekä läksi kotia punakattoiseen karjataloon.
Mitä mietti hän kotimatkalla?
Se oli vanha tuttu, satoihin kertoihin astuttu jalkapolku, mutta kuitenkin se tuntui hänestä niin oudolta. Melkein jo luuli harhaan käyneensä. Ja minne olikaan koko Brezinan seutu kadonnut. Kaikki tosin on entisellään, etäämpänä vuoret, laaksossa vihanta nurmi, jonka poikki puronen juoksee, vinttikaivo pihalla ja iso vesiamme navetan edustalla. Kaikki on paikallaan, kaikki, kaikki on entisellään, eikä kuitenkaan ole asiat kuten ennen, vaan kaikki juurikuin poissa tolaltansa… Jotakin puuttui, tyhjä, eloton on koko seutu.
Ihmeenihana Brezina on vaihtunut — paljoa kurjempaan!
Tiesikö hän siihen syyn sanoa?
Ja vieläkin, kun kuudentoista vuoden kuluttua vieno tuuli laaksosta tuo hänen korviinsa Anikan hyräilyjä, hänen siinä kummun kupeella venyessänsä arkiturkkiensa päällä, kisailevan laumansa kanssa, niin välistä hän on kuulevinansa ilmasta salaperäisen kuiskauksen:
»Tuomas!…»
Se tulee metsästä ja katoaa taas metsän puiden sekaan. Oksat suhisevat, ruoho hetken lainehtii, ja sitte on taas kaikki hiljaa Brezinassa.
Lampurin sydän kovasti pampahtaa, nostaa heti uneesen uinahtanutta päätänsä. Kuulleeko hän vieläkin kerran tuon vanhan tutun äänen kuiskaavan: »Tuomas»? Kuusitoista vuotta sitten oli kaiku sen äänen saanut noilta suloisilta punahuulilta, jotka madot ovat jo maan mustan povessa jauhanneet tomunkarvaiseksi mullaksi.
Mutta kuudentoista vuoden kuluessa on Brezinan kaiku lähettänyt yhä edemmäksi tuon äänen, metsä metsältä, puro purolta, kunnes se nyt pitkän kierroksen tehtyänsä palasi takaisin Olejin korviin, sydämmen sisimpään…
Vai eikö se niin olisi?
Vai käyskeleekö vaimo vainajan haamu metsässä puhutellen häntä sieltä niin suloisella äänellä? Vai onko tuo ääni joskus suoraan painunut hänen sydämmeensä niin syvään, jotta se vieläkin sieltä kuuluu?
Lampuri hypähtää pystöön ja pitelee päätänsä. Pitkä tukka joutuu epäjärjestykseen ja suortuvat olkaa pyyhkivät. Olej ei nyt siitä piittaa, vaan kuuntelee tarkasti sekä tähystää tutkivaisesti ympärillään olevaa seutua.
Mitenkä ihmiselle, joka on neljäkymmentä vuotta seurustellut metsän, vuorten ja pilvien kanssa, johtuukin niin paljon ajatuksia mieleen!
Vai oliko hän vain nähnyt unta, että Boriska oli kuollut… Olihan se hänen äänensä! Ihan selvästi hänen äänensä. Mestari pudisti nyrkkiä.
Kuka tohtii matkia tuota ääntä?
Synkin katsein silmäili hän seutua.
Ei mitään näkynyt eikä kuulunut.
Lampaat ääneti syövät ruohoa, kellokas katselee häntä vakaasti ja välinpitämättömästi, paimenpoika makaa makeasti nurmella, lehdet puissa eivät liikahtaneet, linnutkin sillä hetkellä olivat vaiti.
Kukahan oli Olejita puhutellut?
Kuka sen tietää?
Ehkä vainen itse hiljaisuus, jossa yksin mehiläisten hiljainen surina kuului.
Jospa joku sentään osaisi selittää, mistä mehiläiset suristessaan keskustelevat Brezinan laaksossa!
Tietänevätköhän ne, että vainajat liikkuvat maan päällä vielä kauvan kuoltuansakin, vaikka jo ovat tomuksi lahonneet?
Lampuri laskeutui taas maata kyynäspään varaan ja ajatteli, niin kummallisia ajatteli. Joka metsän puiden, vuorien, purojen, taivaan pilvien kanssa on tottunut ajatuksia vaihtamaan, häneltä ei niitä koskaan puutu.
Luonnon suuri arvoitus vaikuttaa hänenkin sieluunsa sekä herättää hänen mielessänsä kaikenlaisia mietteitä.
Älkää luulko, ettei Olej ajattele!
Hän ajattelee paljokin, mutta ei voi pitää ajatuksiansa koossa, vaan ne juoksevat kuin sulannut tina.
Kaikki on hänen mielessänsä sekaisin yhdessä mylläkässä, josta hän ei mitään selvää saa; hänen sielussaan vallitsee pimeys, jossa muutamia valonkipinöitä liikkuu. Se on muinaisajan runollisuutta.
Kaikkia Olej miettii, mutta ei koskaan muille ilmoita ajatuksiansa.
Mietiskelee vain huvin vuoksi. Eikä se huonoa huvitusta olekaan.
Surullista se vaan joskus olla saattaa.
Harva se päivä, ettei hän vieläkin muista vaimoansa sekä kuolevaisuutta, joka kerran on hänenkin elämästänsä lopun tekevä. Jäykäksi, elottomaksi ruumiiksi on hänkin kerran tuleva, joka veisataan silloin kauniisti ulos, viedään kirkkomaahan, eikä hän ikinä enää saa nähdä Brezinaa, sen punaista taloa eikä yhdeksää kellokasta eikä sataa hienovillaista oinasta, joiden vertaa ei muualla mailmassa löydy. Ja aurinko on silloin paistava yhtä kirkkaasti kuin nytkin, ja metsä on yhtä salaperäisesti kuiskaeleva kuin tänäpänäkin, ruoho on kasvava kevään tullen, puron vesi sulava ja taas talvella jäätyvä, uusi lammassuku hilpeästi hyppielee tutuilla laidunmailla, — mutta hän ei enää milloinkaan ole täällä.
Kun sitten hänen näitä surullisia asioita miettiessään korviin kuuluivat laaksosta Anikan iloiset laulut, niin tuntui oikein suloiselta tietää, että ihmiselämä jatkuu vielä haudan tuollakin puolen.
— Vahinko vain, ettei hänestä tullut poikaa, — huoahti hän ja viskasi äkäisenä keppinsä laumaan, joka pelästyneenä hajosi eri joukkioihin.
Antaa heidänkin tuntea, että mestari on suuttunut! Siten hän ilmaisee ajatuksiansa heille.
Sillä aikaa kaikuu ilmoille yhä uusia lauluja, slovakin kansan suruisia säveleitä…
Garibaldi sankar meidän kylään saapuu,
Klapka tekee seuraa,
Gracza, Záhony kanssa,
Tuomarinkin Yrjö sukii ratsuansa.
Miten olikaan politiikka joutunut Brezinan laaksoon, missä vain linnut kulkevat? Kuka oli tänne tuonut äsken riehuneen sodan muistoja ja toiveita? Ilma oli tuonut. Oli salaa kuljettanut tänne runouden muodossa. Siten se oli tervetullut vieras. Tänään Anika juuri tuota lauleli. Metsän linnut sitä kuuntelevat. Huomenna sitä jo varpusetkin matkii.
Olejin mieleen muistuvat entiset ajat, suuren sodan hälinä, jolloin Gracza ja Záhony tekivät hyökkäyksiä Brezinasta päin. Ne olivat kaksi urhokasta honvéd-soturia… [honvéd-(isänmaanpuolustaja)-armeja on Unkarin kansallisarmejan nimitys. Suom.] tuota, ovat niin vieläkin… sillä vaikka slovakilaiset ovat saaneetkin tietää, että nuo miehet salaa murhattiin pakomatkalla, niin he vieläkin heitä odottavat kotia palaaviksi…
Olej ei ottanut osaa sotaan, hän ei päässyt; mutta sen hän arvasi, että mainio leikki se mahtoi olla, sillä onhan sekin jo jotain, kun kaksi aimo miestä rupee voimiansa mittaelemaan, saati sitte kaksi kokonaista valtakuntaa! …
… Kun ei vain hänen hallussaan silloin olisi ollut tuo karja, jonka kellot niin suloisesti ja lohduttavaisesti soivat! …
Tuntikausia hän tuota aprikoitsee — kunnes hiljoillensa päivä laskee mailleen ja ilta joutuu. Karjan levon aika lähestyy. Se kerääntyy suureen parveen, siten antaen tietää, että nyt on tarpeeksi syöty ja tahdotaan vain märehtiä.
Paimenpoika ei koko päivään ollut tohtinut mestaria puhutella. Vasta nyt hän uskalsi kysyä:
— Kuuletteko, isäntä, Talárissa soitetaan iltakelloja?
— Kuulen. Älä juttele niin paljon joutavia, vaan hae sauvani, ja sitte mennään. Heitin sen tuonne laumaan.
Vielä kerran hän silmäilee lampaitansa, josko nyt ovat kaikki ravitut, vai puuttuuko joltakin vielä jotain.
Ei puutu mitään. Levollisena kääri hän turkit hartioillensa ja sitte astumaan verkalleen alas laaksoon.
Yhdeksän kellokkaan kellojen kilinä sulautuu yhteen kauniiksi soitoksi; paimenpoikakin päästelee säveliä säkkipillistänsä. Jo kaukaa voipi Anika kuulla, että tullaan kotia, sekä laittaa maukkaan illallisen, jotta se paraikaa valmiina kiehuu, kun he saapuvat.
Taloa lähestyessään nostaa paimen säkkipillin selkäänsä sekä katsoo kotia kohden, josko pihalla liikkuisi tuo pulska neito, jonka haamu aina on hänen silmissänsä — vaikka hän ne sulkisikin.
Anika odottaa heitä jo ulkona Matin suureksi mielihyväksi. Mutta minkätähden hän siinä pihalla seisonee, ajanko kuluksi vaiko lauman tuloa nähdäksensä? Herra tiesi!
Kaunis hän oli katsannoltansa siinä seisoessaan hiukkasen kumarassa ja kaukaisuuteen haaveksivasti katsellessaan. Toinen käsi oli alas laskeutunut, jotta hänen suosikkinsa vanha lammas, joka piennä karitsana makasi hänen vieressään, ulottuisi sitä nuolemaan. Oliko sen tapa nuolla kiitollisuudesta, rakkaudesta, vaiko vain tottumuksesta? Muistaneeko se vielä, miten he ennen muinoin makasivat yhdessä, vai muistaako se vain, että hänen kätensä voin pesemisestä ja suolaamisesta on niin hyvänmakuinen. Kukapa sitä lampaan viisautta niin tarkoin tuntee!
— Hyvää iltaa, Anika, — puhuttelee Matti sävyisästi neitoa. — Miten on aikasi kulunut?
— Tänään paremmin kuin eilen, — vastasi tämä hymysuin. — Entäs miten te olette päivänne viettäneet?
— Eipä siitä sanottavaa — virkkoi lampuri heittäen turkit yltään, — kysymys on vain, joko illallinen on valmis.
— Liha on jo paistumassa isä.
Lampurin kasvot tästä kirkastuivat. Paistettu liha oli hänestä juhlaruokaa.
— Menepäs sinä Matti vähän korjaamaan tulta. Tuollaisissa asioissa olen näet vähäisen taikauskoinen; luulen, ettei liha tule oikein hyvänmakuiseksi, ellei lampurin käsi sille mitään tee.
— Enhän minä, hyvä isäntä, ymmärrä semmoisista niin mitään enkä osaa ruokaa laittaa.
— Älähän nyt viisastele, kun sanon… osasithan sinä tuonnoin ainakin Anikan kanssa Antinpäivän aattoiltana lyijyä sulattaa, jolloin sinun haamusikin ilmestyi tyttäreni onnenkuvaan.
— Eipä aivan niinkään… mutisi Matti punastuen… se oli vain semmoinen haamu, jolla oli säkkipilli selässä…
— Eipä se säkkipilli ollutkaan — tokaisi Anika, — vaan…
— Vaan mitä? — kysäsi Matti.
— Se oli pyssy, jos sen niin tietää tahdotte.
Matista tuntui, kuin olisi puukko sydämmeen pistetty.
Miksihän Anika nyt sitä sanoo pyssyksi, jota hän tähän asti on säkkipillinä pitänyt? — Paha aavistus alkoi sydäntä painaa…
Koneellisesti kävi hän sulkemaan navetan ovea, kun lampaat olivat sisään menneet.
Olejin ajatukset palasivat taasen liharuokaan, jos ne nimittäin olivat edes muualle joutuneetkaan.
— Vai on sinulla paistettua lihaa? Sepä oivallista, Anika! Ihan luulisi vieraita talossa olevan.
— Niinpä kun onkin. Heti tulee vieraita.
— Ketä?
— Sepä vasta oli omituinen mies, — vastasi Anika.
— Tuttavianiko?
— Ei, ei. Herrasmies, jonkinlainen metsästäjä… En ole ikinä ennen nähnyt häntä.
— Ei se mikään metsästäjä ollut, tyttöseni, vaan kaiketi noita komitaatin vetelehtijöitä virkamiehiä. Kun ei niiltä koskaan saa olla rauhassa.
— Ei se ollut komitaatin miehiä, liika nuori hän oli semmoiseksi. Niin hienot kasvot kuin hienoin palttina, ei niitä ollut päivä paahtanut.
— Oliko hänellä pyssyä? — kysyi lampuri.
— Oli, ja hyväkin.
Ja Matti veti hatun ihan silmillensä ja nojautui suuren poppelipuun runkoa vastaan, sillä hänen mieleensä tuli niin katkeria ajatuksia, kuin olisivat ne olleet hornan syvyydestä kotoisin. Voi, vähällä oli, ettei hän pyörtynyt.
— Mahtoi olla rohkea veitikka, — jupisi Tuomas Olej, — kun tohtii tulla metsästämään tänne herttuan maille. Jollei häntä olisi vieraaksemme kutsuttu, niin minäpä mieheltä ottaisin pyssyn pois.
— Äsken hän juuri oli täällä — jatkoi Anika kertomustaan. — Ajatelkaas, kuinka ensin häntä pelästyin. Hän pyysi maitoa juodaksensa. Toin sitä hänelle ja hän antoi minulle maksuksi tämän kultarahan.
— Kuinka menitkään rahaa ottamaan? — nuhteli Olej.
— Sanoin kyllä, ettemme rahasta maitoa anna, sitä on Jumalan kiitos yllin kyllin, mutta siihen hän sen vaan unhotti pöydän kulmalle.
— Annetaan takaisin, puhui Olej. Herran tähden! Mitä mailma sanoisikaan Brezinan lampurista, jollei hän vieraalle antaisi edes maitoa muuten kuin käteistä rahaa vastaan.
Näin sanoen otti hän rahan käteensä ja huudahti äimistyen:
— Niin totta kuin on nimeni Tuomas Olej on tämä oikea kruunun kultaraha. Tiedättekö, mitä, — lisäsi hän sitte kuiskaten, — tuo mies on joko Gracza taikka Záhony. Heillä olen tuollaisen rahan nähnyt… Tuhat tulimmaista, Matti, tämä on meille suuri juhlapäivä. Ällös olko siinä allapäin, poika, vaan pannaan penkkiin vieläkin yksi karitsa. Ja sitte joutuun noutamaan viiniä! Sen sanon, että se on joko Gracza taikka Záhony. On tullut tervehtimään Brezinan lampuria.
Hymyillen pudisti Anika päätänsä, mutta Olej oli ihan haltioissaan.
— Ja oikeaan paikkaan hän osasikin; täällä säähän olla ihan kuin kotonansa. Varjelen häntä niin tyystin, kuin istuisi hän oman äitinsä helmassa. Tuomas Olejin kynsistä ei häntä viedä, vaikka tuhannen santarmia hakemaan tulisi. Vai on hänellä pyssykin? Sanonpa vieläkin, ettei häntä viedä, vaikka tulisi viisituhatta. Mutta hiljaa, lapset, seinilläkin saattaa olla korvat.
Vieläkin pudisti Anika epäilevästi päätä.
— Mutta antakaas, isä, kun sanon, että se oli nuori mies, laverteli kaikkia merkillisiä asioita…
— Mitä sinä semmoisista ymmärrät!
— Sanoi minua ruususeksi, sydämmensä epäjumalaksi.
— Juuri sellainen veitikka se Záhony aina oli ennenkin, kun vaimoväkeä näki.
— Mutta Záhony varmaan on jo ijällisempi mies.
— Eipä haita. Záhony on semmoinen »silmänkääntäjä», että hän mielensä mukaan voi muotonsakin muuttaa. Tänään vanha ukko rahjus, pitkä, harmaja parta poskissa, ja pää tutisevana, huomenna taasen pulska nuori mies. Juuri siitä hänet tunnenkin.
— Mutta hän sanoi, ettei hän tuntenut teitä.
— Mitä sitte, vaikka olisi sanonutkin. Kyllä mailmaan sanoja mahtuu, mutta hullu niitä kaikkia uskomaan menee.
Kuitenkin oli Anikan sangen vaikea uskoa, että tue pulska nuori mies olisi ollut Záhony.
— Vielä hän sanoi minua keijukkaaksi ja tahtoi minua vallan väkisin suudella.
Ehdottomasti nosti Matti nyrkkiänsä.
— Vai niin? — jupisi hän jurosti.
— Istui viereeni porstuan kynnykselle ja rukoili niin koreasti, että antaisin vain yhden kerran, yhden ainokaisen kerran hänen kiertää kätensä uumalleni, taikka sanoi hän tulevansa hulluksi, ellen niin antaisi.
— No annoitko? — ähisi Matti.
— Kun hän niin todenteolla sanoi hulluksi tulevansa.
— Aivan kuin Záhony! — tokaisi vanhus hyvillä mielin.
— Mutta kun hän sitte tahtoi minua suudella, niin läimäytin häntä rikkaruohon perkaamisesta likaiseksi tulleella kädelläni poskelle, jotta tiedän varmaan, että hienoon ihoon tahra tuli.
— Ohhoh! — naureli lampuri. — Eikö suuttunut?
— Käänsi toisenkin posken minuun päin, jotta sillekin löisin. Sanoi vain olevansa hyvillä mielin eikä luvannut milloinkaan tahraa pois pestä. Sanoi herttaiset jäähyväiset pyytäen minua laittamaan hyvän illallisen, sillä hän lupasi metsän käytyänsä kotimatkalla poiketa sisään. Mutta kas vaan, tuoltapa hän jo tuleekin!
Olej ja Matti katsahtivat osoitettuun suuntaan. Sorea metsästäjä astui kummun kylkeä alas, harmaa, viheriäreunainen takki yllä, pitkävartiset saappaat jalassa, hienot herrasmiehen metsästyskapineet selässä.
— Hyvää iltaa lampuri, — lausui vieras, hattuunsa edes koskematta, astuessansa pihaan. — Onko illallinen valmis, lintuseni?
— Jumal’ antakoon hyvää iltaa, — vastasi Olej alakuloisena, osaksi syystä, ettei vieras ollutkaan Záhony, osaksi harmitti häntä myöskin, että hänen arvonimeänsä niin typistettiin. Jollei tuollainen hyvien tapojen loukkaaminen olisi tapahtunut juuri hänen luonansa, niin olisi siitä voinut syntyä kummia seurauksia, sillä ensiksikin on hän lampurimestari, koska tämä ammatti on hänelle uskottu, ja toiseksi vaatii hyvä tapa, että nostetaan hattua, kun tullaan kunniallisen miehen puheille. Mutta ei sovi vieraasen ihmiseen moisista suuttua.
— Illallinen on valmis, olemme vain teitä odottaneet, virkkoi Anika ja juoksi tupaan.
Lampurimestari astui lähemmäksi ja ojensi hänelle suuren karkean kämmenensä, sanoen:
— Käydään sisään.
Tupa oli siisti ja puhdas. Kolme koreaksi maalattua arkkua nurkissa, pari penkkiä, yksi tuoli, sekä puhtaalla liinalla katettu pöytä muodostivat sisustuksen. Seinillä riippui lammaspaimenten taivaallisen lohduttajan, Vendelinin pyhimyksen kuva hyvässä sovussa maallisten lohduttajien, olutkannujen ja viinalekkerin seurassa. Mutta huoneen paras kaunistus oli höyryävä ruokavati pöydällä, mistä hyvänhajuinen liharuoka heille hymyili.
— Olkaa hyvä ja astukaa aterialle, olkaa ihan kuin kotonanne, — kehoitti lampuri vierasta, ottaen suurimman puulusikan kouraansa. — Onhan tässä kolmellekin syömistä.
— Mutta meitä on neljä.
— Tyttöä ei oteta lukuun, hyvä nuori herra, hän saa sen, mitä jääpi.
Metsästäjä alkoi aterioida hyvällä ruokahalulla, tavan takaa ylistellen:
— Tällaista en vielä ikinä ole syönyt.
— Sen kyllä uskon. Niin hyvää liharuokaa ei keitetä Talárin herttuallakaan kuin Brezinan lampurilla.
Vieras hymyili.
— Kunhan saisin tällaista syödä joka päivä!
Lampurin sopei tähän vastata:
— Hyvä, syödään sitä huomennakin.
— Kiitos kutsumastasi, kyllä tulen.
Lampuri puraisi huuleensa. Tämä oli liikaa. Tuollainen nallikka rupeaa sinuttelemaan häntä, jota komitaatin notariuskin teititteli jo siihen aikaan, kun vieras vasta mahtoi olla piimäsuu lapsi.
Ai, jospa se vain ei olisi ollut vieras!
— Lähdöstä ei puhettakaan; te ette saa tänään lähteä. Täällä olette hyvässä suojassa. Kamariin Anika saa laittaa vuoteen teille. Minnekäs sitä nyt lähtisi, kun jokin on melkein nokipimeä!
— Käskin kuskini tulla noutamaan tänne karjataloon.
— Onko herra ehkä lähiseuduilta kotoisin? — jos saan luvan kysyä.
— Aivan läheltä.
— Tuskinpa kuski tänne löytää.
— Löytää kyllä. Käskin tulla Olejin taloon. Eiköhän nimesi ole Olej?
— Tuomas Olej on nimeni, mutta kokonaisuudessaan se on, — lisäsi mielenmalttinsa menettäneenä isäntä ylpeästi, — Tuomas Olej, Brezinan lampurimestari, ja mielin sanoa, sen herra.
Vieras nauroi.
— Jos sinä olisit Brezinan herra, ukko, niin mitäs sitte minulle jäisi?
Loukkaantuneena katsoi lampuri naurelijaan silmät seljällään sekä kysyi vielä ankarammin:
— Mikäs onkaan kunniallinen nimenne ja arvonne? Sen mukaan me ihmiset olemme tottuneet toisiamme kunnioittamaan.
— Minä olen Talárin herttua Paul.
Lusikka putosi Olejin kädestä, pelästyksissään hypähti hän seisomaan sekä kelmeni. Nuori herttuako se oli, joka siinä istui vastapäätä, hän jonka suhteen kuningaskin on vain talonpojan hiuskarvan verran korkeampi herra? Kukapa sitä olisi uskonut!
— Oi, armollinen herra… oi armollinen herttua — sopersi hän arasti, — kuka sitä olisi voinut arvata!
— Ei hätää mitään, ukko, — virkkoi herttua hilpeästi, — vaikkei Brezina olekaan sinun omasi, niin on sinulla kalliimpi aarre, nimittäin kaunis Anika.
Matin, joka istui siinä pöydässä nuoren herttuan vieressä, veri suonissa hyytyi; hän ei olisi voinut paikaltaan liikahtaa eikä sanaa suustansa saada, vaikka pää olisi viety.
— Tyttölapsi ei ole tuloihin luettava, armollinen herra, vaan paremmin menoihin.
Tällä hetkellä astui Anika tupaan tuoden viiniä pöytään. Hilpeästi hän kaatoi pullosta nuorukaisen lasiin, lausuen:
— Viljelkää viiniä varovasti, taikka tulee pää pyörälle.
— Sinähän sen jo olet pyörälle pannut.
— Niin, — kun kaiketi jo ennestään pyörällä oli, — vastasi neito, luoden vieraasen niin omituisen silmäyksen, jotta hienojen huoneiden herran sydän alkoi ihan lämpimästi sykkiä.
— Voi sinuas, onneton, — ärjäsi isä. — Kuinka tohditkaan? Ohhoh! …
— Kaikkia vielä… vastasi Anika oitis. — Eihän mies sokurista ole, eikä hän liioin liene vara-ispaani. Tunnen hänet jo ennestään, iltapäivällä kun tavattiin. Jos hän syyttä suuttuu, niin kyllä myös lahjatta leppyy.
Herttua ei vielä milloinkaan ollut tuntenut niin suurta suloisuutta sydämmessään kuin se, minkä nuo vereviltä punahuulilta lähteneet ylenkatseelliset sanat hänessä herättivät. Tuon neidon puhetta olisi hän kuunnellut vaikka vuosikausia.
-— Vaiti tyttö! — Tiedätkö, senkin tuhmanrohkea, ketä puhuttelet. Hän on meidän herra, armollinen nuori herttua.
Anika purskahti nauruun. Hänen raikas ja heleä naurunsa tuntui keijukkaiden kulkusien kilinältä.
— Vai niin! Niinkö helposti meitä narrata aiotaan! Vielä mitä. Nuori herttua ei Brezinassa käy, ehkei edes Talárissakaan. Asuu vaan Wienissä kultahovissa, sata metsämiestä hänelle ruuaksi riistaa ampuu; ei hän itse Brezinaan tule jäniksiä väijymään. Ja mitäpäs hän tulisi syömään Olejin liharuokaa, hän joka nauttii kermaa ja rosmarinin siemenistä tehtyä leipää! — Ja onkohan herttua tavallisten ihmisten kaltainenkaan! Enkö minä tuota tietäisi! …
— Antakaa anteeksi ymmärtämättömälle lapselleni, armollinen herra.
Ja armollinen herra antoi anteeksi siihen määrään, että alkoi nauraa kilpaa Anikan kanssa. Mutta nyt tuli Anika siihen luuloon, että vieras nauroikin hänelle, ja kävi yhtäkkiä nyrpeän näköiseksi (mikä sangen häntä somisti), ynseänä ovelle kääntyissään mutisi hän itsekseen:
— Kiitoksia paljon, pyydän päästä, hänen ei tarvitse minua pilkkana pitää.
Mutta päästyänsä ulos hän kuitenkin pelästyi, kun mieleen johtui ajatus, että se kuitenkin saattoi olla itse herttua. Entä jos hän oli todellakin tullut tänne Wienistä. Maissimaiden vartija, Tapani Lapaj oli Anikalle kertonut, että ennen heidän isäntänsä oli vanha herttua, mutta nyt hänen kuoltuansa oli pojalle langennut tuo äärettömän suuri maahovi. Sehän ei ole ollenkaan mahdotonta! Herrainen aika, mikä vahinko, kun hän on herttuaksi syntynyt; pulska hän olisi talonpoikaiseksikin.
Ihan suruissaan Anika kiipesi tikapuita myöten navetan vinnille ja katseli sieltä hämärän vaippaan verhoutuvaa seutua.
Sydän kovasti sykähteli. Se on kuitenkin herttua. Talárin hovin katolla, joka tänne asti näkyy, liehuu lippu tangon nenässä. Lapaj kertoi, että ympäristölle siten herttuan läsnäolo tietää annetaan.
… Armollinen Jumala! Hän löi armollista herraa kasvoille. Hän vastusti, haukkui häntä, nauroi hänelle vasten silmiä. Voi, hyvä Jumala, pian siitä jo pääkin menee!
Anikan sydäntä ahdisti hänen verkalleen tikapuita alas laskeutuessaan sekä miettiessään, minne piiloutuisi häpeemään. Ja suoraan sanoen hän myöskin herttuata pelkäsi, — niin jo seisahtuivat koreat vaunut tuvan eteen, ja juuri kun Anika aikoi laskea jalkansa alimmaiselle puolalle, niin astui herttuakin pihalle. Voi kuin se vain ei häntä huomaisi!
Mutta huomasipa kuin huomasikin, ja oliko se totta vaiko unennäköä, kun korkea vieras itse hyppäsi tikapuiden juureen sekä nosti hänet veitikkamaisesti kuten höyhenen vain maahan. Anika ei näe eikä kuule, sillä kaiken tunnon on vienyt salaperäinen lumous, tuskallinen ja samalla myöskin suloinen puoliksi horrostila.
— Joko nyt uskot, että minä olen herttua?
Näin ilkamoiden pulska nuorukainen hypähti vaunuihin, kädellään Olejille jäähyväisiä viittoen. Mutta Anikan korvaan hän kuiskasi vienosti hyväilevällä äänellä:
— Sinun ei tarvitse koskaan minua pitää herttuana, Anika. Vaan minun silmissäni sinä olet prinsessa aina … aina…
Vaunut vierivät matkaansa, mutta jäähyväissanat jäivät. Kummalliset sanat! Tulesta kaiketi punotut, koska vieläkin liekehtivät ja sydäntä polttavat sekä saavat sen sykkimään, jotta haljeta tahtoo! Ja niin kummasti soipi sydän taukoomatta, ja aamusta iltaan samaa ääntä kaikaa kaikki, kaikki… Yöllä huutaa pimeys, aamulla puiden lehdet kuiskaavat, vaiteliaat vuoretkin ääntelevät, maasta nouseva höyry huokaa ruoholle ja patakin tulella kiehuessansa samaa sanoo: »minusta sinä olet prinsessa aina… aina…»
Ja Anika niin mielellänsä kuuntelee, mitä kaikki puhuvat.
Koko päivän on hän hajamielin ja vaiti. Laulut ovat Brezinasta loppuneet. Anikan ääntä ei kuule Olej eikä Matti. Todellisempi runollisuus täällä vallitsee! …
Neito miettii miksi mailmassa herttuoita onkaan, koska hänkin on niin kaunis katsannoltaan, ettei toukomettinenkään voi hänelle vertoja vetää.
Paimenpoika taasen miettii, miksi se säkkipilli niin äkisti pyssyksi muuttui Antinpäivän aattona valetussa onnenkuvassa…
Kaikki merkit antoivat katkeran vastauksen katkeraan kysymykseen.
Illalla kun lampuri palaa kotia, saa hän kuulla, että herttua taas on täällä käynyt.
Ja sitte seuraavana ja kolmantenakin päivänä oli nuori herra siellä metsästämässä ja poikkesi joka kerta taloon saamaan Anikalta lasillisen maitoa. Sangenpa hän mahtaa rakastaa metsän riistaa ja maitoa.
Kolmantena päivänä Olejin otsa ryppyihin kävi tämän kuullessaan ja hän lausui paimenelle:
— Huomenna saat yksin kaita laumaa. Tuo herra metsästelee täällä liian usein. Tahdon puhutella häntä.
Anika säpsähti eikä virkkanut koko iltaan niin luotua sanaa.
Seuraavana päivänä jäi Olej kotia. Tätä ei ollut kahteenkymmeneen vuoteen toista kertaa tapahtunut. Lampaat kaiketi kummastelevat, minne heidän kaitsijansa on joutunut. Ei suinkaan heistä tänään ole suolakaan makuista ja huonommalta tuntuu kai ruohokin! Ainakin arveli niin Olej, joka ihan alkoi laumaansa ikävöidä. Heti päivällisen jälkeen lähetti hän Anikan asialle Tapani Lapajin luo, miltä matkalta hän pääsee kotia vasta myöhään illalla. Olej pisti »kivimuuri»-piippuunsa sitä onnetonta kasvia, jonka tähden kuninkaatkin ja kansat tukkanuottaisille joutuvat ja jonka oikea lampuri antaa vähäisen vetää ulkoilmassa kosteutta sisäänsä, jotta se olisi sitä väkevämpää. Olej otti tulta piippuun, laskihen pitkälleen pehmoiselle nurmelle pihalla ja alkoi katsella taloa, sen somaa punaista kattoa, valkeiksi sivuttuja seiniä, ulos pistäytyviä katonkannattimien päitä… Kauvan hän katseli näitä kaikkia, eikä sittekään saanut kylläänsä… Herran poika, sepä oli mahtanut olla aimo salvumies, joka tuon oli rakentanut.
Siinä katsoa tuijotellessaan huomaa hän miehen varjon liikkuvan seinällä ja näkee taakse katsahtaissaan Paul herttuan tulevan. Juuri häntä Olej oli vartonut.
Hän astuu suoraan porstuan oven taa ja kun ei salpa aukene, vaikka hän sitä yrittää auki saada, niin hän käy ikkunan alle ja koputtaa ruutuun.
— Avaapas ovi, Anika! Nukutko ehkä nukkeroiseni, keijukaiseni, karitsaiseni…
Mutta turhaan sai herttua koputtaa, karitsainen ei päästänyt sisään, vaan sen sijaan kuului Olejin karkea ääni.
— Ovi on kiinni, armollinen herra. Minä olen täällä, jos herttua suvaitsee ehkä jotakin käskeä.
— Hm! Vai sinäkö oletkin, vanha Olej? No, missä on Anika?
Olej tarttui ensin koreaan vyöhönsä, sitte pyyhki hän otsaa leveällä ahavoittuneella kädellään.
— Tyttö ei ole teidän palveluksessanne, — vastasi hän, — minä ja paimen olemme teidän armonne käskyn alaisia, mutta tyttö ei ole vallassanne.
Paul Taláry katsoi suurin silmin kummastellen Olejita.
— Mitä tällä tarkoitat?
Lampuri astui aivan lähelle isäntäänsä ja pudisti nyrkkiä. Avarat paidanhihat kävivät laskoksiin, jotta jäntevät käsivarret paljastuivat, noenkarvaisessa otsassa suonet paisuivat, karkea ääni kävi karjuvaksi, myrskyiseksi.
— Tahdon vain sanoa, että jos kauvankin vielä aiotte metsästellä näillä seuduin ja jos panette pyssyynne vain linnunhaulia, niin saattaa tapahtua, että kohtaattekin linnun asemesta karhun.
Näin lausuessaan löi hän nyrkillä rintaansa, ikäänkuin tahtoen lisätä:
— »Minä olen se karhu.»
Tämä mahtava herra, jolle seitsemänkymmenen kirkon kellot soivat, kun hän kuolee, ja jolle hattua nostetaan yhdeksässä komitaatissa niin kauvan, kuin hän elää, lensi tulipunaiseksi kasvoiltaan siinä seisoessansa eikä tiennyt miten olla, kuin elää, mitä vastata, kun Brezinan lampuri iski häneen suuret, verikirjavat silmänsä, ja tuon katseen vaikutuksesta polvetkin alkoivat tutista. Pyssy, jonka hän nosti alas olaltansa, ehkä aikoen oikaista sitä Olejita kohden, vapisi myöskin.
— Unhotatko, ketä puhuttelet, — sopersi nuorukainen.
— Tiedän, ketä puhuttelen; te olette herrani ja isäntäni. Mutta älkää te myöskään unhottako, kenen kanssa te puhutte.
— No, kenenkäs?
Olejin pää kohosi rohkeasti kuten sankarin.
— Tuon tytön isän kanssa.
Talárin herttua hieman kumarsi. Keksei hyvän tuuman.
— Hyvä, puhun siis kanssasi, lampurimestari, kuten isän kanssa tulee ja sopii. Minun täytyy saada tyttäresi mistä hinnasta hyvänsä.
— Mutta minä en häntä mistään hinnasta anna.
— Kuules lampuri. Mitäs sanoisit, jos saisit omaksesi tämän karjatalon lampainensa, kaikkinensa, jos minä sen sinulle lahjoittaisin!
Lampuri ei ollut milloinkaan kummempaa kuullut. Kaikki »tuhat yhden yön» sadut olivat vain joutavuuksia tämän hurmaavan todellisuuden rinnalla. Brezinan punakattoisen karjatalonko ynnä sen yhdeksän kellokasta, sata hienovillaista oinasta ja kaikki muut lampaat saisi hän omaksensa! Vähänpä sitten enää jäisi muille ihmisille tässä mailmassa!
Epäröiden seisoi hän siinä. Vaakaan oli laskettu niin suuri paino, että toinen puoli oli hetkiseksi heilahtanut ylös, vaikka ehkä kuitenkin taas olisi alaskin voinut siitä painua.
Ihastuksella katseli herttua tuota vaa’an epäröimistä.
— Siten sinusta ihan todella tulisi Brezinan herra.
Lampuri katsoa tuijotti suoraan eteensä. Kirkkaita tulevaisuuden kuvia alkoi liikkua hänen sielussaan. Kultasolki vyössä, paita silkistä; hänen lähteissään lauman kanssa kantaa renki perässä lekkeriä, joka on täynnä makeata viinaa; kaikki ihmiset hänelle hattua nostavat ja häntä kadehtivat: kas, tuolla kävelee Brezinan lampuri, jonka rikkaudet ja aarteet ovat niin suuret, että kipaisivat olemaan vaikka Preussin kuninkaan piironginlaatikossa.
Olej vavahti.
Mutta myöskin tulisi se tietyksi, kuka hänelle antoi nuo äärettömät tavarat, ja saadaanpa sekin ilmi, mistä hinnasta hän ne sai. Mitä maksaa kaikki turha ihmisten kunnioitus, kun sitä kaikkialle seuraa suuri synkkä varjo? Suuri synkkä varjo — paha omatunto.
— No, Olej, päätäpäs asia!
— Ei, ei, armollinen herra, jättäkää minut rauhaan. Antakaa minun olla! Olen ollut isänne uskollinen palvelija, älkää saattako häpeätä harmaille hiuksilleni!
— Varo, ettet ratkaise liian hätäisesti asiata; et aina tapaa minua anteliaalla päällä. Tuskin yksi tuhannesta miehestä hylkäisi tällaista tarjousta. Minä rakastan Anikaa, vien hänet kanssani Wieniin, ja hänellä on siellä oleva niin hyvät päivät kuin milläkin kreivittärellä. Hänkin rakastaa minua ja tulee kernaasti mukanani. Mitä tuumimista siinä olisi, vanha Olej? Tänne kourasi!
Ei koskaan… Ei koskaan! …
— Hullu olet, ihan mieletön olet. Ymmärräthän asiani. Ei sinun muuta tarvitse kuin ummistaa hetkeksi silmäsi sekä olla huutelematta, hälinää nostamatta. Siitä saat karjatalon lampainensa. Ei siihen ole mitään tahraa jäävä. Jos minä esimerkiksi veisin salaa Anikan mukanani, niin se tietysti tapahtuisi tietämättäsi etkä sinä voisi sille mitään tehdä. Ethän sinä voi onnen rattaan puolapuuhun tarttua ja sitä seisauttaa.
Olej kääntyi herraansa selin.
— Miksi rupesitte siinä tapauksessa asiasta puhumaankaan, — mumisi hän kolkosti, — olisitte tehnyt ilman…
— Hyvä! Teen siis ilmankin, — puhui herttua äkkiä kääntyen lähteäksensä. Hyvästi!
Nopein askelin hän poistui itseksensä vihellellen.
Olej horjui seinän nojaan. Voimat luopuivat. Hän tahtoi vielä huutaa jotakin poistuvalle, mutta huulet vain liikkuivat, ääntä ei tullut. Kauheasti pyöreivät hänen silmänsä, herttuan jälkeen ne kummanlaisesti tuijottivat. Pelko ja inho niistä kuvastui.
Horjuen ja seinää pidellen hän kömpi tupaan. Päätä huimasi, tuskallisia ajatuksia oli sinne tukuttaisin tunkeutunut, jotka raskaina kuin jyrkältä vuoren rinteeltä vyöryvä kivi laskeusivat sydämmelle sitä painamaan ja ahdistamaan.
— Voi se on ähky! — äännähti hän kamalasti.
Vuorten kaiku vastasi: voi, ähky.
Olej kyllä tiesi, ettei se ollut totta. Ihminen osaa valehdella itsellensäkin.
Tultuansa tupaan meni hän maata ja uskotteli ähkyä potevansa. Ensimmältä ähkyi hän sairaan metsänpedon lailla, sitte kätki hän kamalannäköisiksi käyneet kasvonsa peitteen alle ja rupesi helpoittaakseen tuskiansa veisaamaan.
Entä jos veisuusta lainaamansa mietteet karkottaisivat tiehensä nuo entiset synkät ajatukset?
Hyvän aikaa hän näin tuskissaan vaikeroi, kunnes kuuli ulkoa Anikan nopsat askelet.
— Jopa tuli, nyt saa nähdä! — huudahti ukko hypäten seisoalle kuin vimmattu. Vuodetta vastapäätä riippui seinällä peili, josta hän näki turvonneet kasvonsa. Hän seisahtui sen eteen, katsoi ällisti hetkisen omaa kuvaansa, — sitte karjasi hän kerran, nosti nyrkkiä ja löi sillä peiliin niin tuimasti, että lasi tuhansina pirstaleina lenteli pitkin huonetta.
Kädestä juoksi veri, silmät mulkoilivat nurin päässä, kun Anika astui tupaan, ja isä makasi tiedotonna tainnoksissa lattialla.
Anika ei voinut ymmärtää, mikä isää vaivasi; alkoi kiireisimmästi valella kasvoja vedellä sekä nosti hänet sänkyyn maata. Koko yön lampuri houraili, oli taistelevinansa kauheitten hirviöiden ja noitien kanssa, jotka tahtoivat pistää häntä sydämmeen ja kaivaa maksan ulos hänen sisuksistansa.
Aamun valjetessa hän tointui, ajoi Matin kanssa lampaat laitumelle, mutta ei herättänyt Anikaa, kuten muuten tapansa oli, suurusta laittamaan, vaan läksivät syömättöminä.
Oli kaunis kevätaamu. Kaikki kappaleet saivat osansa luonnon ihanasta hymyilystä. Kastehelmistä kimalteleva ruoho tarjoutui lampaille syötäväksi, eikä heitä tarvinnutkaan kahdesti käskeä; linnut lauloivat niin iloisesti… sanalla sanoen aamu oli niin ihana, kuin se on runoilijain lauluissa kuvattu, vaikka ne eivät muuten useinkaan paikkaansa pidä. Luonto onkin ainoa, jota ei fantasia voi kaunistaa eikä suurentaa, mutta vain typistää.
Kaikki näytti iloiselta, Olej vain oli alla päin ja Matti surullisna.
Olej ei koko päivään löytänyt rauhaa mistään. Ei viitsinyt maata, lauman johto ja pajukorin tekokin tuntui ikävältä, käveleminen oli vaivaloista, ajatteleminen, niin, ajatteleminen oli tuskallista.
Ja kuitenkin oli hänen mahdoton ajatuksia paeta. Ne syöksivät hänen kimppuunsa ja seurasivat häntä kaikkialle.
Ajatukset ovat niin hävyttömät, etteivät tottele, vaikka käskeekin heitä suorimaan tiehensä.
Kuinka käy Anikan? Hän oli aikonut myydä tyttärensä, hän, Tuomas Olej, Brezinan lampuri. Myydäkö häntä aarteista, rikkauksista? Ei koskaan! Ei koskaan!
Ja tuo ääni, joka oli seitsemäntoista vuotta elellyt metsässä, puhutteli tänään häntä jo kolmasti sanoen nuhtelevasti: Tuomas! Tuomas!
Hirveätä! Yhdeksän kellokkaan kellotkin tietävät puhua, että »karjatalon osti… kunniaansa vaihtoi».
— Kuules poika, ota irti kaulasta nuot kellot!
Matti tekee työtä käskettyä, mutta kovasti hän tuumii, mikä lampurin päähän nyt on pistänyt.
— Kuules Matti, anna kellojen olla; tuli toinen asia mieleeni. Ota takki yllesi! Paljoko aikaa jo lienee kulunut?
— Päivä on yli puolen.
— Saat lähteä Taláriin.
— Ymmärrän, isäntä.
— Menet herttuan hoviin ja sanot, että olet Brezinan lampurimestarin asialla sekä tahdot puhutella itse herttuata.
Matti kuunteli tarkasti, hengitystään pidätellen.
— Sinut lasketaan sisään. Seisot herttuan edessä ja lausut hänelle sanasta sanaan näin: »armollinen herra, Brezinan lampuri ilmoittaa, ettei siitä meidän kesken puhutusta asiasta ikinä synny mitään; heittäkää se mielestänne armollinen herra.» — Ymmärsitkö? Riennä!
Matti olisi mielellänsä tarkemmin udellut, mikä se asia oli, mutta lampuri oli niin äreän ja tuiman näköinen, ettei uskaltanut häntä puhutella ja ruveta kyselemään. Matti aavisti kuitenkin vaistomaisesti, ettei tuo asia olisi oleva herttualle mieliksi — ja hän kiiruhti sitä toimittamaan.
Illan tullen hän saapui matkaltansa Talárista. Läähöttäen, väsyneenä mutta kumminkin vihellellen hän palasi kotia. Mistä hiidestä oli hän niin hyvälle hatulle tullut?
— Mitä sanoi herttua? — kysäsi lampuri ääntänsä hilliten.
— Ei mitään, isäntä. Ei niin mitään.
— Et siis hänen puheillansa käynytkään! — torui hän murheissaan.
— Enkä käynyt, — vastasi poika levollisella omatunnolla.
— Mutta enkö minä käskenyt? — ärjäsi ukko vihaisesti.
— Joko käskitte, taikka olitte käskemättä… tänään puolenpäivän tienoissa oli herttua matkustanut Wieniin. Sinne minä en voinut lähteä hänen perässään, — puhui paimen hieman närkästyneenä, varmasti arvellen hyviä sanomia tuovansa.
Lampuri ei vastannut mitään, silmät vain alkoivat kauheasti päässä mulkoella ja kasvot ihan kelmeiksi kävivät.
Hän käärei viitan yllensä ja alkoi juosta kuin mieletön kotoa kohden…
Hänen aavistuksensa toteutui.
Tuvan edustalla näkyivät tuoreet rattaiden jäljet. Huoneissa ei ollut elävää sielua.
Anikan arkivaatteet makasivat pöydällä: valkoisenkirjava huivi, viheriä sarssihame ja vanha keltainen nuttu. Pyhävaatteet hän oli ottanut yllensä. Arkinutun päällä oli leveällään paperi, missä kirjoituksen alla oli herttuan vaakunasinetti: leijona, miekka hampaissa. Se oli karjatalon sekä siihen kuuluvan karjan lahjoituskirja.
Tämän havaitessaan lampurista tuntui, kuin olisi puukko sydämmeen pistetty. Hän arvasi ihan oikein asian laidan. Paha omatunto on taitava opas. Herttua oli tehnyt ihan niin, kuin hän oli hänelle luvan antanut tehdä: oli enempää kyselemättä toiminut salaman nopeudella.
Ukko otsaansa pyyhki, katse ympärille harhaili, ja hän alkoi huutaa vimmatusti:
— Anika! Anika!
Huudellessaankin hän tiesi, ettei vastausta mistään tule. Missä onkaan jo Anika! Wienin kaupunkia kohden häntä rautatie kiidättää!
Äänensä sorroksiin huudeltuansa vaikeni hän yhtäkkiä. Kalpeista kasvoista katosi surun ja epätoivon ilmaus; hän muuttui synkännäköiseksi, uhkamieliseksi, istui porstuan kynnykselle ja pisti tupakkaa piippuunsa sekä päästeli niin jäykkänä savuja, kuin olisi hän siinä korkeintaan miettinyt, tuleeko huomenna sade vai pouta.
Mutta äkisti nousi hän seisoalle sekä viittasi sormellaan uhkaavasti taivaasen.
— Kuules, Jumala! Vielä tänään sinulle näytän…
Sitte istui hän taas kynnykselle ja poltteli piippuansa aivan kuin hänellä ei muita aikeita olisi ollutkaan.
Vasta silloin hän heräsi mietteistänsä, kun lammaslauma Matin johtamana astui pihaan.
— Olipa hyvä, kun tulit, poikani, — puhui hän paimenelle tavattoman lempeästi. — Tuolla tuvassa on kiireinen kirja, jonka sinä saat heti viedä pehtuorille Taláriin. Käske hänen lähettää se armolliselle herralle, mutta älköön sulkeko kirjettä vielä tänään, vaan vartokoon huomiseksi. Sitte saa hän huomenna kirjoittaa siihen jotain lisää.
— Menen heti noutamaan sitä tuvasta, isäntä.
— Ei sinun tarvitse, kyllä minä sen tuon.
— Mutta antakaa minun mennä edes pyytämään Anikalta vähäisen lämmintä ruokaa, ennenkuin lähden.
— Älä huoli mennä. Tässä on rahaa; saat sitte matkalla syödä ja juoda.
Matti pudisti päätä. Mitä tuolla sisällä lienee tapahtunut, koskei ukko häntä päästä tupaan? Se on varmaan Anikan tähden. Ehkä hän nukkuu? Taikka itkee? Sangen mielellänsä Matti nyt vain hetkiseksi tahtoisi saada neitoa nähdä, minkä muotoinen hän on. Joka päivä on hän hänet nähnyt, aina hänen muotonsa on nuorukaisen silmissä, mutta kumminkin hän joka päivä sen muodon unhottaa. Kummallinen on se rakkaus.
Sama se! Antaa tytön tänään vähäisen surra herttuan lähtöä; huomenna taikka ylihuomenna hänen rakkautensa taas palaa entiselleen. Säkkipilli on jälleen oleva onnenkuvan seljässä…
Hyvillä mielin läksi Matti matkalle, herttuan jättämä paperi muassa. Ristissä käsin katseli Olej häntä niin kauvan, kuin pojan haamu tieltä näkyi; sitte poikkesi hän navettaan.
Hän tarkasti lampaat kaikki järjestänsä, seisahti tavan takaa yhden ja toisen kohdalle mumisten käsittämättömiä, puolia sanoja, ja viimein nämätkin haihtuivat kuuluvaan nyyhkytykseen.
Brezinan lampuri itki kuin lapsi.
Hän veti hattua alas silmille, ettei sen alta mitään olisi näkynyt, ja astui navetan ovesta ulos. Pihaan päästyänsä hän sulki oven lukkoon kiertäen kahdesti avainta, kuten tapansa oli yöksi. Mutta nyt hän tällä kertaa astui suoraan vinttikaivon luo ja heitti syvästi huoaten avaimen kaivoon.
Ja nyt hämärän tullen hän ryhtyi työhön. Pihalla oli läjä kuivia olkia; näitä hän kantoi hajalle melkein ylenluonnollisella nopeudella sekä asetteli talon ympärille paksulta, runsaassa määrin.
Ja kun tämä työ oli tehty, otti hän korean halattinsa ylleen sekä sytytti oljet palamaan kuudesta kohdin. Vielä heitti hän yhden palavan lyhteen vinnille, joka oli kaikellaista kalua täynnä.
Tuuli liehutteli iloisesti tulenliekkejä ja kasvatti ne pika pikaan äärettömän suuriksi.
Mutta maan kuulu Brezinan lampurimestari lähti juoksemaan yli kivien ja kantojen maalia, suuntaa tietämättä; ei taaksensa edes katsonut… Tiesi hän ilmankin, mitä siellä tapahtui. Mihinkä ikänä juoksi, niin oli metsä valoisa, aivankuin kirkkaalla päivällä. Mutta etäämpänä, minne ei tiheän metsän takia valo enään näkynyt, tunsi hän kasvoillensa putoilevan kummallisia hämähäkintapaisia eläviä, jotka kutittivat…. Yhden sai hän kiinni lennosta, otti käteensä ja tutki mikä se oli…. Ei ollut mikään itikka, vaan mustaa kartta, jota tuuli oli tuonut tänne asti Brezinan palavasta karjatalosta….
Ja Brezinan lampuri juoksi yhä edelleen. Herra yksin tiesi, minne hän viimein seisahtui ja joutui? …
Kun Matti aamun valjetessa saapui kotia, niin hän ei enää löytänytkään
Brezinan karjataloa, vaan tyhjän, mustan savuavan sijan.
Maahan vajonneita, hiiltyneitä hirsiä, mustuneita luita….
Olivatko ne ihmisen vaiko eläinten luita?
Paimenen sydäntä alkoi ahdistaa. Kaikki oli hänestä kauhea, hämmästyttävä arvoitus.
Hän huuteli Anikaa ja lampuria nimeltä.
Ei kukaan vastannut.
— Herra Jumala, missä lienevätkään? …
Palavat kekäleet, jotka siellä täällä kiiluivat tuhan alta, eivät suinkaan hänelle vastausta antaneet.
* * * * *
Siitä asti on Brezinan laaksossa kaikki hiljaa; rehevää ruohoa ei tallaa ihminen eikä eläin. Vuodet vierivät toistensa perään; päärynäpuut kantavat hedelmiä ja pudottavat ne taas maahan, ruoho kasvaa ja uudestaan lakastuu, mutta yksi musta, neliskulmainen paikka ei koskaan viheriöitse. Kuka tietää syyn siihen sanoa! Surumielinen kansanlaulukaan ei tiedä asiasta muuta osviittaa antaa kuin seuraavat säkeet:
Ja musta paikka on tienoolla Brezinan,
On karjatalo siell’ ollunna kuulu maan…