II.
Olimme syöttäneet puolenpäivän aikana ja syöttäneet illalla. Matka oli kulunut joutuisasti, sillä Matin hevonen oli seisonut kaksi päivää pilttuussa ja popsinut kauroja ja apetta mielin määrin. Nyt istuimme me Matin kanssa majatalon pienessä salissa ja ratkaisimme suuria asioita; illallinen oli katettu ja minä tarjosin totia. Olin pistänyt kaupungista pullon konjakkia mukaan ja se oli tietysti tyhjennettävä, ennenkun oltiin kotona? Ensimmäisen lasin juotuamme kasvoi koti-ikäväni ja haluni pian toteuttaa kaikki toiveeni huomattavassa määrässä. Majatalon isäntä oli äsken ollut sisällä ja tullut varomattomasti virkkaneeksi, että talvitietä Saimaan jäiden yli oli tänään ajettu ensikerran tänä talvena. Heti kohta minä Matin kimppuun kehoittamaan häntä lähtemään oikotielle, joka oli seitsentä peninkulmaa lyhempi ja tarjosi tilaisuutta suurempiin seikkailuihin kuin maantie. Talvitie erosi aivan tämän majatalon luota ja minä vaatimaan, että nyt hetipaikalla lähtisimme liikkeelle hämmästyttääksemme kotiväkeä tulemalla kotiin vuorokautta ennen kuin ne meitä odottivat. Taivas oli tähdessä, Matin hevonen ei ollut väsynyt ja puolen yön jälkeen tulisi kuukin nousemaan.
Matilla oli sen seitsemiä arveluita: että oli kerran vaan sitä tietä ennen ajanut, että saattaisimme eksyä, että jää oli vielä heikkoa, ja että kotona alkaisivat hätäillä, jos saisivat tietää, että me näin olimme lähteneet Jumalaa kiusaamaan. Minä vastasin, ett'eivät ne mistään tietäisi, ennenkun olisimme jo kotona ja ett'ei vaaraa ollut mitään, koska samaa tietä oli ajettu jo kerran ennenkin tänä päivänä. Liuottelin Matin epäilyksiä yhä enemmällä konjakilla ja onnistuin vihdoinkin saamaan hänen suostumuksensa. Syvimmin vaikutti häneen se syy, että jäämatka oikasi seitsemän peninkulmaa ja se ratkaisi riidan. Mutta ensin kutsuttiin isäntä puheille ja kyseltiin häneltä perinpohjin sekä jään kestävyyttä että tien suuntaa. Matti alkoi jo jänistää, mutta minun intoni vaan kasvoi. Matkamme olisi lykkäytynyt ainakin huomiseksi, ell'ei taloon samassa olisi saapunut kahta rahtimiestä, jotka olivat tulleet juuri samoja jäitä, joita me niin pelkäsimme. Nyt vetosin minä Matin ylpeyteen ja urhoollisuuteen, ja hänen vastustuksensa päättyi siihen, että isännän kuullen sanoi itsensä irti kaikesta edesvastuusta. Hevonen valjastettiin, lasit tyhjennettiin ja isäntä toivotti meille onnea matkalle. Näön vuoksi murisi Matti vielä jotain, mutta hotasi samalla hevosta ja niin me lähdimme liikkeelle.
Hetken kuluttua jäi meistä maantie oikealle kädelle ja kun me kerran olimme tien haaran sivuuttaneet ja ajaneet synkkään metsään pitkin kaitaista syrjätietä, oli päätös tehty ja molempien meidän mieltämme kevensi se, että asia viimeinkin oli ratkaistu. Tarjosin Matille rohkaisuryypyn ja viritin iloisen laulun, niin että hongikko kajahteli.
Pian ajoimme alas jyrkästä törmästä, metsä harveni ja puiden oksien ja runkojen välistä vilkkui jään valkonen lakana kuin pysty seinä. Soluimme alas rinnettä ja tulimme muutaman sisäisen lahdelman jäälle. Kuu ei ollut vielä noussut ja tuossa omituisessa, epämääräisessä, tuikkavassa tähtien valossa näytti lahti äärettömän suurelta selältä. Reki, joka oli reutoillut ja kolahdellut jäälle laskeuttaissa, liukui nyt tasaisesti kuin lasisella pinnalla. Lunta oli vaan vähän kirkkaalla jäällä, sillä lumen oli satanut ennen kuin järvi jäätyi. Ajattelin jo kaivaa esille luistimeni ja näyttää Matille, miten hevonen sivuutetaan. Mutta tekemättä tuo jäi, kun reki oli niin lämmin ja mukava ja matkan teko niin helppoa, että siitä oikein nautin. Hevosen ei tarvinnut juuri muuta kuin itseään liikutella, reki seurasi kuin varjo sen perässä.
Siellä täällä näkyi harmahtavan jään pinnassa musta juova, jonka halkeama oli siihen piirtänyt päästämällä vettä jäälle ja sulattamalla lunta tuuman verran molemmin puolin. Olimme ajaneet melkoisen matkan salmen suuhun päin, ennenkun ensimmäinen rasahdus ilmaisi, ett'ei meillä ollut maata jalkojemme alla. Hevonen pelästyi outoa ääntä, mutta tottui siihen pian. Matti ja minä emme vaihtaneet ajatuksia tapahtuman johdosta, mutta minä luulen, että nuo pitkät, valittavat äänet, jotka salamoina edellämme juoksivat, synnyttivät kamalata kaikua omissatunnoissamme, jotka eivät olleet niin paatuneita kuin hevosen omatunto. Minä kyllä näin, että Matti alussa hätkähteli, joka kerta kun jää tavallista vaikeammin allamme valitti, ja minäkin tein samoin. Vakuutimme kuitenkin toisillemme mitä rauhallisimmalla äänellä, että kun jää tuolla tavalla rusahtelee, se on vaan merkki siitä, että se kestää. Sehän on vaan pakkanen, joka sitä kutistaa ja vahventaa!
Kaunista päivää oli seurannut mitä ihanin keskitalven tähtiyö. Jo auringon laskiessa olin minä todelliseksi mielihyväkseni huomannut, että ylähuuleeni, jonka haivenet muuten olivat vaaleat ja näkymättömät, oli alkanut kuuraa kasvaa. Työnsin torvelle huuleni ja katselin ihastuksella jäätynyttä miehuuteni merkkiä, mutta Matti ei huomannut mitään eikä näkynyt ollenkaan nauttivan omasta kuurastaan. Jäällä oli pakkanen purevampaa ja nipisti nenää niin että kirveli, mutta vähät kivusta, kun tuon tuostakin voin kielelläni lipaista aivan oikeita, kankeilta tuntuvia viiksiä, joita pimeän vuoksi en valitettavasti voinut nähdä.
Matin kanssa pitämäni puheet olivat vähitellen muodostuneet pelkiksi ajatusviivoiksi, mutta aukot paikat täytin minä itse. Lumiset, havupuita kasvavat tummat rannat jäivät yhä enemmän jälellemme, lahti laajeni ja äärettömän, vaalean harmaan kentän takaa kohosi kuun toisesta laidasta syöpynyt sakara. Oli niinkuin olisimme olleet matkalla maailman avaruuteen, niin rajattomalta, kylmältä ja autiolta näytti meistä Saimaan selkä epämääräisessä puolihämärässään. Minua puistatti ja minä unohdin viikseni tehdäkseni salaman nopean, tähtitieteellisen matkan maailmoihin, jotka olivat miljaardien peninkulmain päässä maanpallostamme. Mutta avaruuden äärettömyyden takia en kuitenkaan omaa pienuuttani unhottanut, ja minun täytyi piankin Matilta kysymällä saada selkoa turvallisuudestamme:
— Tietääkö, Matti mistä tie kulkee?
— Tästähän tuo kulkee altamme, vastasi Matti.
— Mistä?
Turhaan minä tarkastelin jälkeä ja rauhoituin vasta sitten kuin näin selviä hevosen jälkiä jäällä. Oli niin merkillisen lohdullista nähdä nuo mustat jätteet, jotka monta syltä pitkänä viivana viittasivat meille kulkumme suuntaa. Linnunrata kaikessa puhtaudessaan houkutteli minut harharetkilleni vasta sitten, kun olin huomannut maan matoisen loan jalkojeni alla.
Keskiyö oli vähitellen ohi. Tähtisikeröt olivat hitaasti kääntyilleet, kuu kulki nopein, pitkin askelin alhaalla taivaan rannassa. Ajatukseni pääsivät taas jaloilleen, hiljaisuuden, yksitoikkoisuuden ja kipenöitsevän äärettömyyden avustamina. Aloin siinä tuumia omaa pienemmyyttäni tämän luonnon suuruuden edessä, mutta ei siitä saamani opetus ottanut minuun oikein pystyäkseni. Ei ollut minulla siihen aikaan vielä mitään auttamattomia suruja, joita olisin tarvinnut pienennellä vertaamalla niitä äärettömyyteen ja siihen varmaan tietoon, että on niitä muitakin kärsiväisiä noiden maailmain miljoonain joukossa. Minulla oli vielä kuusitoistavuotiaan turhamainen mieli ja vankka usko nuoruuden rakkauteen ja sen kaikkia voittavaan, lämmittävään liekkiin. Ja niin aloin minä muistella Salamia, joka teki valosta sillan Sulamithin luo, ja suoritin minä siinä melkoiset määrät kunnollista siltatyötä, kun kerran olin päässyt selville siitä, mihin tähteen minä Sulamithiin sijoittaisin. Pysähdyin lopuksi erääsen tähteen, joka kaikista kirkkaimmin kimmelteli, ja jonka valo vuorotellen vaihteli valkeaa, sinistä ja punaista, niinkuin timantti, ja niin lähdin hänen luoksensa taivaltamaan. Jälestäpäin sain kuulla, että tähdellä oli miehen nimi, Sirius, mutta minun silmissäni oli hän vielä kauvan kaiken naisellisen kauneuden perikuva, jonka kasvojen piirteet kyllä vaihtelivat, mutta joka useimmittain esiintyi edessäni ihanan Anna Ramseniuksen muotoisena.
Vasta sitten kun olimme tulleet pois Saimaan jäiltä, alkoi tähti oikein selvästi muistuttaa tuota kaunista papin tytärtä, mutta en ollut vielä aivan pitkälle ehtinyt, ennenkun kaupunkilaislemmittyni häiritsevällä tavalla pisti iloisen, nauravan naamansa Sulamithin ja minun väliin. Koetin karkoittaa hänet pois hyvin epäkohteliaita asioita ajatellen, mutta yhtäkaikki hän vaan seisoi edessäni täyttä kurkkuaan nauraen puolen miljardin peninkulman päässä avaruuksien perillä. Otin hänet armoihini, rakensin valosiltani häntä kohti, en nähnyt häntä enää, pyysin anteeksi itseltäni ja vaihdoin varmuuden vuoksi tähden nimeä, ett'en joutuisi uskottomaksi Sulamithille. Nimitin sen noin vaan yleisesti "Onnen saareksi" ja ohjasin purteni sitä kohti läpi taivaan kannen kimmeltävien saaristojen.
Ei kestänyt hauvankaan, ennenkun olin mielestäni aivan mitätön hitunen, joka toisen yhtä pienosen hitusen kanssa ajaa läpi äärettömän avaruuden. Kun katselin kupeelleni jäälle, oli se kummallisen epätodellisen näköinen, niinkuin olisi ollut monta peninkulmaa jalkaimme alla. Metsän musta juova saattoi hyvin kyllä olla joku pilvi jossain tavattoman kaukana. Olin kuin ilmassa kulkevinani. Hevonen, reki, Matti ja minä olimme erikoinen taivaan kappale ja vapautuneina maanpallon vetovoimasta pyrimme me, nuoruuden rakkauteemme luottaen, kohti "Onnemme saarta", jonka kirjavat puutarhat väikkyivät kaukana edessämme. Hetken aikaa oli mielikuvitukseni erehdyttävän todellinen. Täällä Saimaan selkien keskellä oli jää herennyt halkeilemasta, kulkusten kilinään oli korvani jo aikoja sitten tottunut, niin ett'en sitä huomannut, matka kului aivan hiljaa, ja tuo vaalean harmaa pinta allamme oli niin tasanen, että oli kuin reki ei olisi liukunut, vaan kiitänyt sen ylitse. Hevosen kavioiden kopse haihtui kaiuttomaan yöhön, Matti vaikeni, minä vaikenin, jää vaikeni. Olin jo kysymäisilläni Matilta, kuinka hän oli uskaltanut lähteä kanssani niin vaarallisille kaukomatkoille, ja tiesikö hän, että me voisimme matkustaa tällä tavoin tuhansia vuosia kuitenkaan perille joutumatta. Mutta Matti istui ja torkkui turvallisesti kuskilaudallaan ja heti huomasin minä mahdottomaksi, että hän olisi voinut olla matkalla kautta avaruuksien kohti "Onnen saarta".