III.
En ollut juuri ollenkaan Matille vihanen siitä, että hän oli pysytellyt maan päällä. Päinvastoin. Rupesin ajattelemaan odottamattoman aikaista kotiintuloamme, kuinka me hämmästyttäisimme kaiken kotiväen ja kuinka ne meitä kysymyksillään ahdistelisivat. Olin jo selvillä kaikista niistä välinpitämättömistä vastauksista, joita tulisin antamaan kiihoittaakseni heidän uteliaisuuttaan vielä enemmän, ja kuinka minä sitten toisten päivitellessä ja toruessa aivan tyynesti kertoisin, että me olimme ajaneet Saimaan jäiden yli jo ennen joulua. Olin tästä tosiasiasta kovasti mielissäni, sillä tekomme näyttäisi varmaankin jotenkin uhkarohkealta, mutta se minua kuitenkin hiukan harmitti, ett'en voisi kertoa heille mistään oikeasta seikkailusta. Olihan vähän noin niinkuin noloa tulla kotiin mitään erinomaisempaa kokematta ja minä aloin jo toivoa, että edes ajaisimme jäähän — ainoastaan nimeksi — tai että saisimme nähdä jonkun puolen tusinaa susia. Tarkemmin punnittuani päätin toivoakin vaan susia, koska en ollut niitä ennen läheltä nähnyt ja kun ne eivät tainneet olla niinkään vaarallisia. Ja minä antauduin sen miellyttävän tunteen valtaan, että minä nyt olen suureen vaaraan joutumaisillani, sill'aikaa kuin kotikäet nukkuvat makeinta untaan ja luulevat meidänkin tekevän samoin jossain turvallisessa majatalossa.
Kun olin taas saanut ajatukseni kotiin päin suunnatuiksi, pysähtyivätkin ne sinne, vaikkakin "Onnen saari" yhä leimusi ihanana ilotulituksena yöllisellä taivaalla. Äskeinen suuren vaaran tunne vaihtui miellyttäväksi hyvinvoinniksi ajatellessani lähenevän joulun kotoisia iloja. Joulu oli lapsuuteni aikana ollut minulle juhla täynnä lempeitä, hyväntahtoisia ja lämpimiä tunteita. Näin vanhan isäni heltyvän ja loistavan hiljaista ja sydämmellistä ystävyyttä, äidilläni oli vaan pelkkiä helliä sanoja sanottavanaan ja me lapset saimme arvokkaita joululahjoja ja pyhäruokaa monen viikon kuluessa. Kuusitoista vuotiaan surut eivät ole syvälle juurtuneet ja minä olin iloinen siitä, että ihmiskunta oli saanut syntiensä sovittajan ja minä tahdoin viettää hänen syntymäjuhlaansa sillä oikealla, lämpimällä mielellä. Ajattelin omituisella, rauhaisalla ilolla noita suurina juhlapäivinä pidettäviä hartaushetkiä ja päätin ottaa niihin osaa täydestä sydämmestäni ja sen kautta vanhempieni mieltä ilahuttaa. Tahdoin karkoittaa mielestäni kaikki kapinalliset, uudenaikaiset ja vapaat ajatukset, joita elämä koulukaupungissa on minussa väkisinkin eloon herättänyt, ja vielä kerran hyvän lapsen tavoin nauttia jouluilosta vanhassa, hyvässä kodissani. Siitä mielialasta olisi saarnanikin uudenvuoden jälkeen uhkuva ja yhdellä tempauksella siirtävä minut lasten kirjoista maineen temppelin harjalle.
Suljin silmäni ja olin jo kotoa lähestyvinäni. Tuossa on karjakartanomme vasemmalla puolen tietä, tuossa alkaa havumetsä ja kymmenen minuutin kuluttua olemme kotipihalla. Kuulen jo aivan selvään Kastorin äkäisen haukunnan ja nautin jo edeltäkäsin hänen mielensä muutteesta, kun hän saapi tietää, kuka täältä on tulossa. Sitten tuikkaa tulia puitten runkojen välitse, ja me ajamme ulos havumetsästä, puistokäytävän läpi, koiran yhä haukkuessa. Kun tulemme pihaan porttipylväiden välitse, jotka ovat puoleksi kinoksiin hautautuneet, hyökkää vastaamme Kastor hevosen kimppuun käyden. Hetikohta tuntee hän ääneni ja hänen kiukkunsa vaihtuu iloon niin hurjaan, että minulla on täysi työ estää häntä kasvojani nuolemasta. Hän hyppii ja ulisee reen ympärillä, loikkaa sen sisään ja iloitsee minun tulostani niin kuin ei kukaan ihminen vielä ole iloinnut eikä koskaan tulekaan iloitsemaan.
Kulkusten kilinän ja Kastorin ilohuutojen houkuttelemana tulee piika Reeta porstuaan kynttilä kädessään. Etehisen ikkunassa näen minä tutkiskelevia kasvoja, ja kun pysähdymme rappujen eteen, ilmaantuu äidin vanhat, rakkaat ja ystävälliset kasvot Reetan takana ja tuli valaisee lämpimästi hänen hienoja ryppyjään ja sileäksi kammattua harmahtavaa tukkaansa. Melkein juoksemalla hän juoksee rappuja alas ja huudahtaa: — Kaarlo —! Oletko jo täällä! Rakas Kaarlo, tervetullut, tervetullut!
Äidin jälestä tulivat siskot ulos kylmään talvi-iltaan ehtimättä edes huivia hartioilleen heittää. Mutta isä jäi etehiseen ja tuprutteli savua ikkunaan. Hänen kalju päänsä kiilteli kattolampun valossa ja avonaisista ovista lensi minulle tervetuliaisiksi vastaani paksut huurupilvet. Ne toivat tullessaan joululakan lemua, pestyjen lattiain hajua ja vierreleivän tuoksua; ja se vaikutti minuun erittäin miellyttävästi kylmästä tullessani. Ihastuksella tunsin sitten tuon kaikkia muuta voimakkaamman lemun, joka tuntui ainoastaan kotona Hannebergissä, joka oli syöpynyt huonekaluihin ja vaatteihin, joka seurasi kotia ja perhettä ja jota ei tavattu missään muualla maailmassa. Siinä lemussa hengähtävät vastaani kaikki lapsuuteni muistot ja kodin koko lumousvoima ja herttaisuus.
Äitini suutelee minua, mutta astuu kohta ihmeissään askeleen taapäin.
— No minun päiviäni! huudahtaa hän. Pojallahan on viikset!
Sisaret tunkeilevat reen ympärillä nähdäkseen minua ja minun viiksiäni, ja kun minä olen reestä noussut, näen minä äärettömäksi ilokseni, etteivät kuuraviikseni sulakaan pois, vaan sallivat itseään sormiella ja kierrellä niin paljon kuin vaan haluttaa. Niistän nenääni saamatta niitä näppiini ja valmistaun mahtavassa saattokulussa astumaan vanhaan kotiini. Isä tulee vastaan porstuassa ja minä kiverrän ylös komean huulipartani antaakseni hänelle tulijaissuudelman.
— Nuo ajat sinä huomenna pois, — ne eivät sovi koulupojalle, sanoo isä jäähdyttävästi ja suutelee minua hymyillen. Ei kutsunut niitä edes viiksiksi, sanoi vaan "nuo".
Unohdan kuitenkin pian hänen epäystävällisyytensä, sillä etehisessä näen minä setä Ramseniuksen ja Annan, jotka ovat meillä kylässä. Setä taputtaa minua olkapäälle ja sanoo tervetulleeksi, mutta Anna vetäytyy ujosti hämärän peittoon, enkä minä voi mitenkään saada selkoa siitä, mitä hän ajattelee viiksistäni. Tuo hämäryys, joka häntä ympäröipi, näyttää minusta hyvin oudolta, ja minä alan hiukan epäillä, enkö nähnekin vaan unta, kun samassa kuuluu jotain melua ja pauhua niinkuin koko talo sortuisi päälleni. Lattia vajoo jalkaini alla, luulen kuulevani veden kohinaa ja kaikki rakkaani katoavat samassa näkyvistäni.
Samassa huutaa Matti jotain ja minua pudistetaan turkin kauluksesta:
— Pian ylös! Pian, ett'ei reki uppoa! Katsella harastelin ympärilleni enkä ollenkaan käsittänyt mitä oli tapahtunut, ennenkun reen edessä näin mustan olennon, joka avannossa polskaroi. Takanani seisoi Matti ja pudisteli minua kauluksesta.
— Tässä nyt ollaan järvessä, sanoi hän.
Kavahdin seisoalleni ja nakkasin vaistomaisesti turkin päältäni ollakseni vapaampi liikkeissäni.
— Elä heitä turkkia veteen, huusi Matti, — tässä vielä kuivia vaatteita tarvitaan tän' yönä!
Matti seisoi reen takana ja piti siitä kaikin voimin kiinni estääkseen sitä avantoon liukumasta. Kohta olin minäkin hypännyt jäälle Mattia auttamaan.
— Pidä rekeä niin kauvan kuin minä irtautan aisat, komensi Matti.
Tartuin rekeen kaikin voimineni ja sain töin tuskin pidetyksi kannat jäällä. Ymmärsin pian Matin tarkoituksen ja hyväksyin sen täydellisesti.
Kunhan kerran saisimme reen jäälle, niin sittenpähän olisi aika katsoa, miten hevonen voitiin pelastaa. Oli meille onneksi, ett'emme olleet joutuneet rekinemme päivinemme veteen, sillä silloin olisi pelastus ollut paljoa vaikeampi.
Hetken puuhattuaan oli Matti saanut aisat rahkeista irti ja voimakkaalla tempaisulla saimme me reen jäälle. Suuressa, mustassa, parin sylen levyisessä avannossa ponnisteli hevonen ähkien ja huohotellen koettaen pysyä pinnalla. Niinpian kuin reki oli pelastettu, hiipi Matti varovasti avannon reunalle lähelle hevosen päätä, polki jäähän koettaakseen kestikö se ja meni sitten auttamaan reipasta ruunaansa, joka miltei iloisesti päristellen ponnisteli jääkylmässä vedessä aivan niin kuin olisi ollut tavallista kesäkylpyä ottamassa.
Minä aioin mennä apuun, mutta hän huusi minulle, ett'en tulisi liika likelle jään reunaa. Siinä oli hän oikeassa, olihan tarpeetonta suotta aikojaan pudota veteen ja kastua läpimäräksi. Yö oli kyllä ilmankin kylmä. Ainoastaan toinen jalkani oli hiukan kastunut, kun rekeen hulahtanutta vettä oli vähän tunkenut saapasvarresta sisään. Matti, joka oli kohta paikalla, kun hevonen upposi, hypännyt jäälle, oli aivan kuiva.
Saatuaan kiinni hevosen suitsista rauhoitti hän sitä ystävällisillä sanoilla ja päätä taputtamalla. Sitten peruutti hän sitä vähän matkaa ja koetti kehoittavasti huutaen ja suitsista vetäen saada sitä hyppäämään jäälle. Hevonen kokosi voimansa suureen ponnistukseen, kohottautui melkein pystyyn jääpalaisten keskessä ja koetti Matin yhä sille hoilatessa iskeä etujalkansa jään reunaan. Saikin se toisen kavionsa jään reunaan, mutta jää murtui ja hevonen hulahti takaisin mustaan avantoon ja Matin täytyi heittää suitset irti. Jääpalaset kolasivat ja vesi loiski, hevonen päristeli vettä suurista, tuhuttavista sieramistaan ja oli taas entisessä uivassa asennossaan. Lyhyellä, levottomalla, navakalla hirnahduksella ilmaisi se tyytymättömyytensä vankeuteensa ja teki uuden yrityksen omin voimin pelastaakseen. Se onnistuikin niin hyvin, että hän nyt sai molemmat kavionsa jäälle, ja Matti juoksi ilosta huudahtaen apuun.
— Siinä se on hevonen, joka itse itsensä auttaa, sanoi hän ylpeillen.
Mutta hevonen ei jaksanut kaukaa pysyä rasittavassa asemassaan, kaviot luisuivat yhä lähemmä jään reunaa ja Matin huudot ja riuhtomiset olivat turhat. Elukkaparka ymmärsi epätoivoisen asemansa yhtä hyvin kuin mekin. Tähtien valossa voin minä hyvästi erottaa sen apua anovan katseen, joka ikäänkuin näytti moittivan minua siitä, että seisoin siinä toimetonna yrittämättä mitään häntä pelastaakseni. Hänen suuret, liikkuvat sieramensa puhuivat voimakkaampaa hädän kieltä kuin mitkään ihmisen kasvot, ja minä kiiruhdin Matin luo jotain tyhmää ehdottamaan. Mutta joko nyt Matti oli tunteettomampi eläinten kielelle kuin minä, tai oli hän sitä mieltä, että hevosia oli hevoisina kohdeltava, oli miten oli, hän haki esille ruoskan, hihkasi pari kertaa sydämmettömästi, tarttui taas suitsiin ja huimasi hevosta ruoskalla armottomasti selkään. Epätoivoissaan nousi hevonen melkein pystyyn, teki viimeisen ponnistuksensa ja sai enemmän kuin puolet mustasta ruumiistaan jään reunalle.
— Kas niin, hoo! Ylös vedestä, sinä kirottu kanttura! huusi Matti.
Kirottu kanttura iski etujalkainsa rautakengät jäähän ja vetihe hiljalleen ylös.
— Kas niin, hoo! Tulehan, tulehan! kehoitteli Matti.
Silloin ulvahti jää surkeasti ja painui hitaasti hevosen alla. Matti ja minä pelastauduimme kiireen kautta kovalle jäälle, mutta hevonen upposi takaisin isontuneesen avantoonsa ääntä päästämättä, ikäänkuin olisi päättänyt ennemmin turvautua kylmään veteen kuin ottaa vastaan piiskan iskuja ja haukkumasanoja.
— Siinä se nyt on, virkkoi Matti. — Ja siellä taitaa pysyä, lisäsi hän yhtä rauhallisesti.
— Meidän täytyy hakea apua, sanoin minä.