Kertomuksia ja kuvauksia

by Karl August Tavaststjerna

IV.

Nyt vasta aloimme ympärillemme katsella. Ei ollut pitkältä maihin ja minä kysyin Matilta, miten olimme osanneet ajaa näin kaitaseen salmeen, jossa varmaankin kävi virta.

— Ka, no — kun hevonen vei… vastasi hän.

— Kulkeeko tie tästä?

— Mistäs minä sen tiedän paremmin kuin tekään?

— Oletko ajanut harhaan?

— Olemmepa saattaneet ajaa, kun ei tietä näy.

— Oletko nukkunut — häh?

— Nukkuihan herrakin.

Nyt alkoi hevonen huohottaa arveluttavasti ja Matti otti aisat koettaakseen ulottuivatko ne avannon yli. Onneksi ne ulottuivat, ja hetken kuluttua oli hän sitonut ne mahahihnaan niin, että ne kannattivat hevosta, jonka nyt ei tarvinnut uuvuttaa itseään uimalla.

— Auttaisiko tuo, jos huutaisi apua, arveli Matti sen tehtyään ja päästi jotenkin laimean huudon talviyön helmaan.

— Ei, mene sinä hakemaan apua, niin minä huutelen, ehdotin minä.

— Eiköhän täällä asune ihmisiä jossain, tuumi Matti. — Muistelen nähneeni tulen tuiketta, ennenkun upposimme, ja hevosella on aina merkkinsä, kun se eksyy. Voi, voi, että lähdinkään tälle taipaleelle!

— Elähän nyt, — menehän nyt vaan, niin minä huudan. — Ja minä päästin mitä pirullisimman ulvahduksen mikä suinkin vaan kurkustani helti. Se synnytti kamalan kaiun toisella puolen salmea, hevonen herkesi tuhuttamasta ja käänsi päänsä nähdäkseen, mitä meillä oli tekeillä. Matti lähti tallustelemaan salmea pitkin tutkiakseen seutua ja minä aloin taputella ja rauhoitella hevosta samalla kuin tuon tuostakin korotin ääneni mitä kauheimpaan kirkunaan, joka teki hevosen yhä levottomammaksi ja herätti eloon uinailevan mielikuvitukseni, niin että lopulta huusin todellisesta vakuutuksesta niinkuin hengen hädässä. Matti oli häipynyt pieneksi mustaksi pilkuksi tuolla jäällä ja minä olin kuulevinani hänen huutavan jotakin. Teroitin korvani ja erotin viimein:

— Paljoko kello on?

Minua harmitti tuo minun mielestäni tarpeeton kysymys, kaivoin kuitenkin kelloni esille ja karjuin Matille:

— Kello on viisi!

Samassa lähti Matti kulkemaan määrättyä suuntaa ja katosi erään niemen taa jättäen minut keskellä yötä yksin hukkuvan hevosen kanssa, jumala tiesi kuinka kauvaksi ihmisasunnoista. Pian tuossa kuitenkin toinnuin, aloin hypiskellä lämpimikseni hevosraukan edessä ja kääriydyin lopulta nahkasten sisään rekeen, kun kastunut jalkani ei ottanut lämmitäkseen. Hevonen lepäsi aivan hiljaa aisojensa varassa, tuhuttaen ja hirnahtaen silloin tällöin, niin kauvan kuin näki minut, mutta alkaen käydä todella levottomaksi, kun olin rekeen piiloutunut.

Ensiksi se ähkäsi puoleksi päristellen puoleksi hirnahtaen niin tuskaisesti, että minä hyppäsin pois reestä luullen hänen uppoavan. Kuultuaan minun liikahtavan, käänsi hän päätään ja katseli minua niin moittivasti ja päästi suustaan äänen niin surkean, että minun täytyi käydä lohduttamaan. Silittelin hänen harjaansa ja korviaan, ruopottelin otsaa ja tukan juurta ja puhelin hänelle lohduttavia sanoja huolettomalla äänellä. Hänestä kuului varmaan tuo huoleton ääni ivalta, sillä kärsimättömällä liikkeellä pudisti hän päätään ja päästi taas tuollaisen valittavan, tuskaisen hirnahduksen, joka värisi vilua niinkuin hän itsekin. Melkein koko ajan oli hän liikkeessä, pysytelläkseen lämpimänä, ja ainoastaan sen kautta säilyi avanto sulana; — muuten se varmaankin olisi jäätynyt sekä hänen ympärilleen että päälleen. Aisat, jotka häntä kannattivat, natisivat jäällä joka kerta kun hän kävi levottomaksi, ja yhä levottomammaksi alkoi hän käydä.

Ymmärsin hänet vallan hyvin ja koetin nyt osaa ottavalla, valittavalla äänellä häntä lohduttaa. Hänen levottomuutensa lakkasi hetkeksi, hän vaan pudisti surullisesti kaunista päätään, mutta vapisi vilusta niin kovasti, että jää ympärillä helisi.

Istuin ja hyväilin häntä siinä ainakin kymmenen minuuttia surullisten mietteiden mieltäni ahdistaessa. Eihän syy kaikkeen tähän kurjuuteen ollut kenenkään muun kuin minun? En voinut millään tavoin siirtää edesvastausta omaltatunnoltani ja minun täytyi tunnustaa olevani hänen murhaajansa, sillä siitä olin minä vakuutettu, ett'ei hän voisi pysyä hengissä puolta tuntia kauvempaa. Ja noin surullista kuoleman taistelua täytyi minun katsella, voimatta häntä mitenkään auttaa. Keskitin kaikki syyllisyyteni ja sääliväisyyteni tunteet hyväilyyni, mutta hän yhä vaan pudisti päätään, tällä kertaa melkein vihaisesti ja päästi suustaan niin surkean valittavan ja niin kamalan huudon, että minä aivan ehdottomasti peräydyin avannolta luullen hänen päälleni käyvän. Mutta sitten hän taas rauhoittui ja katseli minua rukoilevin silmin.

Silloin valaisi onnistunut ajatus synkkää suruani, jätin hevosen siihen hetkiseksi ja kaivoin esille palan leipää eväslaukustani. Samalla pisti päähäni, että minähän voin käyttää konjakkipulloani lieventääkseni sitä vilua, joka yhä enemmän tunki jalkoihini. Mutta miks'en samalla antaisi hevosellekin konjakkia? Ja hetken kuluttua syöttelin minä paleltuvalle toveriparalleni konjakissa kastutettua leipää. Hän söi mielellään eikä ollenkaan hylkinyt leipää, vaikka se haisikin väkiviinalle. Oli minusta omituisen helpottavaa turkkiin kääriytyneenä ja hevosen pää kainalossani jakaa hänen kanssaan eväitäni ja konjakkia, joka näkyi tekevän hyvää. Hän rauhoittui syödessään ja nuoleskeli ahneesti käsiäni, kun niihin konjakkia hulahteli.

Oli kulunut aikaa ehkä tunnin verran siitä kuin ajoimme jäähän ja puolen tunnin verran siitä kuin Matti lähti. Ei häntä vielä näkynyt ei kuulunut ja minä aloin jo joutua epätoivoon. Miksi istun minä tässä ja ylläpidin kuolemaan tuomitun henkeä? Eikö olisi paljoa viisaampaa lähteä tiehensä ja pelastautua kuoliaaksi paleltumasta? Ehkä voisin saada apuakin pikemmin kuin Matti! Vaan niinpian kuin taas katsahdin toveriini, muuttui mieleni täydellisesti. Jos olisin hänet nyt jättänyt, olisi se ollut rikos, joka olisi vaivannut minua elämäni kaiken. Olisin ollut valmis paleltumaan kuoliaaksi hänen viereensä, jos niiksi olisi tullut.

Pian olimme tyhjentäneet konjakkipullon ja minä voin pyhästi vakuuttaa, että hevonen oli saanut sitä suurimman osan. Tulin siinä nyt ajatelleeksi, mitä mahtaisivat kotona sanoa, jos näkisivät minut täällä Saimaan jäällä syöttämässä ja silittelemässä avantoon uponnutta kuolemaisillaan olevaa hevosta. Muistui mieleeni, että Anna Ramsenius rakasti äärettömästi hevosia ja nyt ajattelin minä tätä uskollisuuttani hädässä kahdenkertaisella ilolla.

Käännähdin usein taakseni ja näin viimein kolme mustaa pistettä ilmaantuvan niemen nenään ja lähenevän meitä. Ajatteles, jos ne olisivat susia! Minulla ei ollut mitään muuta kuin puukko omaksi ja hevoseni puolustukseksi, ja jännityksellä odotin minä noita kolmea pistettä. Koetin uskotella itseäni, että Matti sieltä tuli kahden muun miehen kanssa, mutta puolipimeässä näyttivät nuo pisteet niin eriskummallisilta. Hevonenkin vainusi tulevia, pörhisti korvansa ja näytti niin pirteältä, että kaikki huoleni haihtuivat, sillä ei varmaankaan avantoon pudonnut hevonen tuolla tavalla korviaan pörhistä, jos susia vainuaa. Hän näkyi saavan uutta toivoa, koko hänen jähmettynyt ruumiinsa jännittyi yht'äkkiä uuteen ponnistukseen, joka oli niin voimakas, että toinen aisa irtautui ja ainoastaan toinen jäi vielä kannattamaan. Hän hirnahti äänellä, jossa ei enää ollut kamalaa epätoivoa, ja iloisesti siihen metsän kaukainen ranta vastasi:

— Hei, heppaseni! Oletko vielä elossa? Kuului Matin ääni huutavan.

Hevonen vastasi uudella, äänekkäällä hirnunnalla.

Kymmenen minuuttia sen jälkeen oli ruuna vedettynä jäälle vähän matkaa avannosta. Seisoalleen se ei kyennyt, mutta näytti kuitenkin tyytyväiseltä. Käärimme nahkaset hänen ympärilleen ja aloimme neljän miehen voimalla virittää hänen voimiaan hieroen ja huudahdellen. Sitä tehdessämme pureskeli ruuna leipää, jota Matilla oli ollut mukanaan, ja virkosi vähitellen puolentoista tuntia kestäneen kylmän kylpynsä jälkeen.

— Mitenkä saitte sen näin kauvan hengissä pidetyksi? kysyttiin minulta.

— Join sen kanssa veljen maljan avannossa, selitin minä ja näytin tyhjää pulloani.

— Ähäh! irvisti Matti ja hieroi hevostaan, niin että otsa hikeä valoi, vaikka olikin pakkanen. — Ähäh! — Eikös ole hyvä, että hevosia opetetaan viinaa nielemään? Sen konstin taitaa tämä ruuna jo vanhastaan. Se on, näet, ollut monilla markkinoilla ja vaihtanut omistajaa useamman kerran, ja silloin täytyy hevosparkaa aina vähän virkistellä, ett'ei korviaan riiputtelisi! Vaan olipa vahinko hienoa konjakkia, olisihan tuohon tavallinen paloviinakin välttänyt…

Kun olimme hevosta uuvuksiimme asti hieroneet, otti Matti nahkaset hänen päältään ja kehoitti häntä ystävällisin sanoin nousemaan. Hevonen koetti pari kertaa, mutta ei päässyt. Silloin tarttuivat miehet häneen, asettivat ensin istumaan ja työnsivät siitä sitten jaloilleen. Ja kumma kyllä pitivät jalat päällään, vaikka olivatkin kankeat. Matti talutteli häntä jäällä, hyväili ja houkutteli ja valjasti viimein reen eteen. Varovasti seuraten kestävää jäätä rantoja pitkin, tulimme vihdoinkin taloon, josta Matti oli miehet löytänyt. Siellä pantiin ruuna talliin ja Matti hieroi häntä päivään asti, sill'aikaa kuin minä loikoilin vieraskammarissa ja jatkoin keskeytyneitä unelmiani.

Tulimme kotiin melkein samaan aikaan kuin olisimme tulleet, jos olisimme ajaneet pitempää tietä maantietä myöten.

Kun olimme ajaneet havumetsään, joka oli kymmenen minuutin matkan päässä pihasta, kysyin Matilta, kertoisimmeko seikkailustamme.

— Niin no, vastasi Matti, aivan niin kuin herra tahtoo.

— Vaan etkö saata saada toria isältäsi, jos hän kuulee, että olet ollut hukuttaa ruunan?

— Saattaapa niinkin olla, sanoi Matti.

— Eiköhän olisi parasta, jos ei kukaan saisi mitään tietää?

— Se nyt on aivan herran vallassa.

— Katsohan, saattaisimmehan kumpanenkin saada toria kotona.

— Kyllä kai se on niinkuin herra sanoo.

— Emmekö sitten kerro kenellekään koko asiasta?

— Parastahan taitaa olla.

Kotona otettiin minut avosylin vastaan, mutta ei ollut minulla mitään viiksiä, joilla olisin voinut pöyhkeillä astuessani vanhoihin, mataliin huoneihin. Eikä näkynyt siellä setä Ramseniusta eikä Annaakaan. Isä kysyi totisen näköisenä lukukausitodistustani, mutta äiti ja sisaret tahtoivat kuulla uutisia suuresta maailmasta.

Jäällä viettämämme yö jäi Valkolan Matin ja minun väliseksi salaisuudeksi. Jäi aina joulun jälkeen, melkein siihen saakka, kun minun olisi ollut saamani pidettävä. Silloin kuulin minä eräässä seurassa ulkona pitäjällä muutaman ylioppilaan kehuvan vaarallista matkaa, jonka hän oli tehnyt jäitä pitkin täällä kotipitäjässä, vaikka järvet täällä olivat olleet jäässä jo joulukuun alusta. Silloin katkesi kärsivällisyyteni ja minä kerroin Matin ja minun seikkailusta.

Tietysti ei kukaan tahtonut ottaa sitä uskoakseen, mutta minä käskin kysyä Valkolan Matilta, kun sattuivat hänet ensikerran näkemään. Ja silloin oli minulla ilo saada ihaileva ja kysyvä katse Anna Ramseniukselta, joka oli ollut ylioppilaan mielitietty koko joulun ajan. Tyttö kyllä ymmärsi sen, että olin voinut viettää yön Saimaan jäällä hukkuvan hevosen kanssa, mutta että olin kokonaista kolme viikkoa voinut olla sellaisesta tapahtumasta kertomatta, se kävi aivan yli hänen ymmärryksensä. Ja kävi se yli muidenkin pitäjäläisten ymmärryksen, niin hyvin oman äitini kuin sisarienikin.

Laulajan palkka.

Kirjailija Arvid Oskar Fonteliuksen jälkeenjääneistä papereista.

"Vuosi on nyt melkein kulunut siitä kuin vähenevä tuotantokykyni teki ratkaisevan liiton velvollisuudentuntoni ja perheeni kanssa pakottaakseen minut leipähuolissani lopullisesti turvautumaan entisiin verivihollisiini. Sanomalehden toimittaja ja edistysmies vietiin kirjallisuuden vartijain kirjoihin, sitten kun hän ensin oli kaikki voimansa sen palveluksessa kuluttanut. Armosta ja säälistä annettiin minulle virka; nyt olen painoasiamies ja kannan vakituista palkkaa juuri sen verran, että saan korkoni maksetuksi ja särpimen leivälleni sekä itseni että perheeni varalta.

"Tänä iltana olin teaatterissa — ylhäällä kolmannella rivillä — nähdäkseni, vaan en näkyäkseni. Katselin erästä omaa kappalettani aikaisemmilta ajoilta, ja olen vieläkin liikutettu, vaikka luulin sieluni jo ijäksi jähmettyneen. Tartun sentähden kynääni vielä kerran ja kirjoitan sen sijaan kuin nykyisessä toimessani saan vaan — pyyhkiä.

"Ehkäpä tartun siihen siitäkin syystä, että tunnen itseni velvoitetuksi antamaan omille ja kirjallisuuden ystäville selityksen — vaikka myöhäisenkin — taikka teen sen hetkiseksi mieltäni helpottaakseni ja päästääkseni mieleni katkeruutta ilmoille. Sillä valitettavasti tunnen entisen runoilijan vieläkin kummittelevan itsessäni, vaikka vuosi sitten juhlallisesti hautasin hänet ynnä hänen pienen maineensa ja suuren turhamaisuutensa.

"Se tapahtui samaan aikaan kuin sanomalehdet kertoivat runoilija
Fonteliuksen hakeneen avonaista painoasiamiehen virkaa Helsingissä.

"Lippunsa pettäminen rangaistiin muinoin kuolemalla, mutta edistyksen Pyhästä Hengestä luopuminen palkitaan nykyaikana valtion viralla, vanhain päiväin turvalla ja — merkillisintä kaikista — melkein tyydytetyllä velvollisuuden tunteella. Minulla oli vapaus valita revolveri taikka virka, perheeni lopullinen häviö taikka toimeentulo, ystävieni kirous itsemurhaajan haudalla, jonka puolesta he ovat saaneet suuria takuita maksaa, taikka heidän ylenkatseensa. Oikeudentuntoni otti ajatusten vaa'an käteensä ja punnitsi kokonaisen vuoden, päivät ja yöt, siksi kuin tulin sekä harmaaksi että sairaaksi — ja minä valitsin jälkimäisen.

"En tahdo kerskailla sieluntuskillani, en ole velvoitettu tekemään niistä tiliä, en ystävilleni enkä perheelleni. Elämä ei ole muuta kuin Luojan ivaa — siinä totuus, jonka olen oppinut.

"Mutta uutisen hakemuksestani muistan niin kauvan kuin elän. Se oli niin surmaavan lyhyt, ilman minkäänlaisia lisäyksiä. Aivan samaan tapaan se oli sepitetty kuin uutiset vasta-ilmestyneestä kirjastani tai jostakin pienestä myötäkäymisestäni entiseen aikaan:

"Runoilija Arvid Oskar Fontelius" — nuo neljä sanaa harvennettuina — "on hakenut avonaista painoasiamiehen virkaa". Siinä kaikki. Mutta minusta tuntui kuin olisin elävänä lukenut uutisen omasta kuolemastani kykenemättä sitä oikaisemaan.

"Ei ole mitään tavatonta tulla painoasiamieheksi Suomessa näinä aikoina. Mutta tulla siksi runoilijamaineella — puhumattakaan sydämmestä…!

"No niin! Minä olin koonnut kaikki tähteet runoilija-ylpeydestäni, pukeutunut hännystakkiin ja käynyt tavanmukaisilla jäähyväisillä suosijaini ja ystävieni luona. Edellisten luona oli vaimoni mukana. Kaikki kävi muodollisesti, kohteliaasti, jopa gentlemannin tapaisestikin. Olen aina tahtonut olla tai esiintyä gentlemannina, ja siitä turhamaisuudesta on minulle kosto koitunut. Sillä minulla ei ollut siihen tarpeeksi varoja, ei lahjoja, ehkäpä ei älyäkään. Minusta tuli rikoksellinen — pintapuolisesti katsoen, — ja niinhän ihmiset mieluimmin aina asioita katsovat!

"Kun vakavana ja melkein liikutettuna puristin ystävieni kättä jäähyväisiksi, kysyivät he kaikki:

"— Mitä tämä merkitsee? Mihin aijot sinä matkustaa?

"— En mihinkään. Minun on vaan täytynyt hakea painoasiamiehen virkaa ja arvelen, että seurustelumme tästä puolin tulee olemaan jotenkin lopussa.

"Ei ottanut heistä kukaan tätä todeksi. Vapaamielinen sanomalehtimies ja runoilija painoasiamiehenä, — mahdotonta! Kaikki he kyllä tiesivät, että kirjallisuus Suomessa tarjoo miehilleen vaan pettua leiväksi, mutta kukaan ei tiennyt taikka ei tahtonut tietää, että on jotain, jota sanotaan: laulajan palkaksi. Tuo vanha taru sirkasta ja muurahaisesta ei johtunut heille mieleen. Mutta minä muistin sen, minä, — minä olin kuluttanut niittoajan lauluun, ja nyt oli syksy käsissä. Eräs ystävistäni, joka mielellään imarteli, sanoi nauraen:

"— Kerrassaan nerokasta! Mainio esimerkki siitä, miten me pidämme huolta runoilijoistamme!

"Ja sitten hän ojensi kätensä minulle jäähyväisiksi.

"Seuraavana päivänä oli hakemukseni uutisena sanomalehdissä ja parin viikon kuluttua olin minä saanut viran. En kuitenkaan ilman nöyryytyksiä. Mutta niitä nöyryytyksiä kestin helpommin, sillä ne tulivat vihollisiltani. Aikaisemmat kokemukseni julkisuuden alalla ja kustantajien suhteen saamani kokemukset, jotka olivat minun liittolaisiani ja joilta minulla oli oikeus vaatia jotakin, koska kaiken ikäni olin tehnyt työtä heidän hyväksensä — ne kokemukset olivat paljon polttavampia nöyryytyksiä. Sillä ne sattuivat syyttömään, joka oli oikeassa.

"Suoritin, tietysti, kumarruskäyntini painoylihallituksen esimiehen luona hyvään aikaan. Tahdoin ainakin olla varma siitä, ettei alentavaan hakemukseeni vastattaisi kieltävästi, kun kerran sen kautta kaikki olin alttiiksi pannut. Sillä minä olen syntynyt gentlemanniksi, ja minussa asuu gentlemannin ylpeys, joka onkin elämäni onnettomuus.

"Esimies otti minut vastaan epäluulo katseessaan, mutta oli kohtelias. Tunsin myötätuntoisuutta häntä kohtaan — hän oli kenties kokenut samaa kuin minäkin.

"Kun kerroin hänelle asiani, katseli hän minua hetken aikaa kummastellen. Sitten herkesi hän leikilliseksi, taputteli minua olkapäähän ja sanoi:

"— Kuka olisi uskonut, että meistä tulisi virkaveljiä!

"— Olosuhteet pakoittavat minua hakemaan vakituista paikkaa, sanoin minä. En virkkanut mitään siitä, että olin turhaan etsinyt paikkaa sanomalehdistössä, että olin koetellut kaikilla mahdollisilla radoilla yksityistenkin palveluksessa. Sittenkin täytyi minun yhä uudelleen kertoa syy käyntiini, ennenkun sain hänet uskomaan. Hän vainusi vaan minun totisuudestani tuota leikillistä kronikööriä, joka käyskenteli ympäri etsimässä aineksia johonkin ilkeään artikkeliin painoasiamiehistä. Hän oli hyvin varovainen, hyvin kohtelias ja hyvin täsmällinen. Jospa hän olisi tiennyt, kuinka hyvin minä osasin lukea hänen ajatuksen!

"Hän rykähteli lopulta:

"— Eikö sitten sanomalehdistö meidän maassamme todellakaan voi tarjota paikkaa vanhoille työmiehilleen…?

"— Ei, valitettavasti kyllä. Se tarvitsee vaan kielipolitikkoja. Tarvitsee vaan nuorta väkeä, jolla on uudenaikaista reportteritaitoa, mutta ei tarvitse aatteen miehiä.

"— Mutta onko se nyt ihan totta, että te…?

"— Herra hovineuvos, — minulla on täällä hakemuskirja mukanani! Mutta tahtoisin mielelläni tietää, onko minulla toivoa viran saamisesta. Muutoin — te ymmärrätte sen, herra hovineuvos — muutoin panen kaikki alttiiksi, voittamatta mitään.

"Hovineuvos tarkasteli minua hetken, ja sanoi sitten ystävällisesti, melkeinpä kuin vanhan sedän hiukan katkeralla kokemuksella:

"— Te ette ole nuori enään, vaan saanko kuitenkin antaa teille pienen neuvon? Elkää koskaan pyrkikö painohallitukseen! Elkää tehkö sitä, ell'ette tahdo luopua kansalais-arvostanne ja tulla julistetuksi pannaan siinä kaupungissa, jossa asutte. Jokainen innostus ja pontevuus sen viran palveluksessa tuottaa teille häväistystä ja ivaa koko maan sanomalehdistön puolelta, ja yleinen mielipide siihen yhtyy. Pieninkin velttous tai myönnytys vetää taas korkeimpain viranomaisten vihan ylitsenne. Jos kerrankaan seuraatte parempaa vakuutustanne, on koko elonne ja olemuksenne vaarassa, ja jonakuna kauniina päivänä otetaan teiltä virka ja te seisotte taaskin kadulla, mutta silloin olette kuin vapaaksi päästetty kelmi, joka on istunut vankilassa häpeällisestä rikoksesta. Ja hyvä onkin, että niin on — sillä minäkin olen isänmaan ystävä!

"Katsoin kummastuneena tuohon vanhaan virkamieheen, joka puhui noin avonaisesti. Hän mahtoi huomata hämmästykseni, sillä hän jatkoi selittäen:

"— Minä puhun teille näin suoraan sentähden, että tunnen teidät teoksistanne, ja nuorempana, tunsin sitä paitse vanhempannekin. Edellytän, näette, että itsetuntonne on liian tuikea soveltuaksenne näihin virkatoimiin…

"— Olen ajatellut tätä kaikkea, ja kiitän teitä, herra hovineuvos, ystävällisyydestänne, mutta päätökseni pysyy. Minä en voi muuhun ryhtyä. Onko minulla mitään toiveita? Ajattelin, että kirjailijanimeni voisi olla jonkunlaisena puoltolauseena siihen nähden, että se todistaa luku- ja kirjoitustaidostani…?

"— Ei se ole mikään puoltolause, — päinvastoin. Kuka takaa, ett'ette te tunnetuilla harrastuksillanne pane esimiehiänne pahaan pulaan? Minä etupäässä tulen vastaamaan teidän virkaan nimityksestänne…

"Painoin pääni alas. Hän oli oikeassa. Hetken aikaa kahden vaiheella oltuani, ajattelin jo heittää aikeeni sikseen. Mutta samassa johtui mieleeni vaimoni kuluneessa tummassa arkipuvussaan, jonka kiiltävistä poimuista huolet puhuivat aivan samoin kuin hänen kasvoistaankin. Näin hänen seisomassa siinä edessäni ja laittavan voileipiä lapsille, mutta voita ei riittänytkään kuin kahdelle, toiset kaksi jäivät ilman ja itkivät. Viereisessä huoneessa oli suuri kirjoituspöytäni ja sen ääressä istuin minä tunti tunnilta, päivä päivältä, viikko viikolta, turhaan voimiani ponnistellen saadakseni kirjani, jonka palkkaa kustantajani jo oli suorittanut kaksi kolmatta osaa, loppuun kirjoitetuksi. Aivojani poltti, sormeni puristivat suonenvedontapaisesti kynänvartta, minä kirjoitin henkeni edestä — pelkkää kelvotonta roskaa! Arvosteluni kärsi kauheita tuskia, mutta minä kirjoitin henkeni edestä, oman henkeni, vaimoni, lasteni hengen edestä, — ja — taiteilija sai väistyä perheenisän tieltä. Kauhistuksella ajattelin sitä päivää, jolloin teokseni ilmestyisi painosta. Minua kauhistutti ihmisten ja sanomalehtien tuomio. Sillä olinhan taiteilijan kovan kohtalon alaisena, olin velvoitettu vastaamaan vaatimuksia, joihin en koskaan ollut sitoutunut, vaan joita kumminkin minulle asetettiin. Minä olin ollut yksi noita 'lupaavia', vaikka en elämässäni ollut muuta lupausta antanut kuin minkä pakosta annoin vaimolleni: että rakastaisin häntä myötä- ja vastoinkäymisessä. Lupauksia kammon. Elämä on luojan suurin iva!

"Mielikuvitukseni vaikutuksista tulin lauhkeaksi, en sitkeäksi, mutta lauhkeaksi. Minä vajosin kokoon, olin kuin rangaistuksen kärsinyt koulupoika ja alennuin siihen määrään, että rukoilin, rukoilin tuota virkaa, joka olisi minulle häpeäksi. Samassa minä myöskin petin suuret periaatteeni lupauksieni suhteen ja vakuutin, ett'en koskaan saattaisi esimiehiäni ikävään välikäteen.

"Ja niin sain minä viran.

"Sen jälkeen olen viettänyt erakon elämää, maanpakolaisen elämää keskellä omaa kotikaupunkiani. Olin uneksinut toista, kunniakkaampaa maanpakoa, suurien aatteiden marttyyrikärsimyksiä, joita ylpeydellä ja ilolla kestäisin, oikean asian puolesta taistellessani. Sallimus oli määrännyt, toisin — se teki minut narrikseen.

"Nyt urkin ja tarkastelen minä viran puolesta samanlaisia, peitetyn harmin purkamia kirjoituksia painolakia vastaan, jommoisia itse ennen muinoin kirjoittelin. Mutta minä luen ne kokeneen sanomalehtimiehen ja kirjailijan silmällä eikä pujahda hienoinkaan viittaus huomaamatta ohitseni. Alussa teki mieleni kostaa katkerat kärsimykseni kaikelle vapaamielisyydelle mitä maailmassa löytyi, ja tuskinpa lienee milloinkaan ankarampaa ruoskaa heilunut sanomalehtien ylitse kuin silloin. Ilkeällä ilolla minä parilla hyvin valitulla sanalla vääristin kokonaan jonkun lauseen ajatuksen, taikka pyyhkäisin sen tykkänään pois, ell'ei se ollut oikein ohjesäännön mukainen. Mutta siitä syntyi kohta rettelöitä ja käräjäjuttuja, ensimmäinen palvelusintoni laimeni, ja tänään olen minä kone, — älykäs kone — niinkuin virkamiehen konsanaan tulee ollakin.

"Nyt kuljemme, entiset ystäväni ja minä, toistemme sivu kadulla tervehtimättä. Olin jättänyt heidät hyvästi, olin tullut suljetuksi pois heidän seurastaan — olin kuollut ja haudattu! Mutta seppeltä ei kukaan laskenut haudalleni, ruumis-saattoon ei yksikään heistä liittynyt, eikä toivonut kenkään kepeitä multia haudalleni isänmaan helmassa!

"Ainoa, mikä minusta vielä elää, on teokseni. Alennukseni aikana ne äkkiä uudelleen virkistyivät henkiin. Kustantajat keinottelivat minun surullisella maineellani, minä näin muotokuvani kirjakauppojen ikkunoissa ja teaatterit alkoivat uudelleen näytellä minun syrjään sysätyitä kappaleitani. Niistä on kaksi pysynyt ohjelmassa tähän päivään saakka. Minä olen tunnetumpi kuin koskaan ennen, — sillä minä olen kuollut.

"Kotona, se on haudassani, on minulla kaikki hyvin. Minä en koskaan ole tottunut ylellisyyteen, en koskaan säännöllisiin tuloihin ja sentähden on minulla harvinainen nautinto ajatella huomispäivää huoletonna, setelipakka kukkarossa. Tuo vähäinen koneellinen työni vaikuttaa minuun terveellisesti senjälkeen kuin lakkasin miettimästä kostoa. Ajatukseni laskeutuivat levolle toinen toisensa jälkeen, minä totun olemaan elävänä haudattuna ja alan oppia näyttelemään kohtalon narrin osaa, sankari-osan asemesta. Elämäni raukeaa yhä enemmän, älyni on juuri niin paljon valveilla kuin sen pakosta olla tulee. Mutta vaimoni osti itselleen eilen uuden talvipuvun ja minä ensimmäisen turkin elämässäni. Lapset käyvät yhä terveemmiksi ja pulskemmiksi ja minulla on varaa panna vanhin poikani ensi vuoden alusta kaupungin etevimpään kouluun. Kun tyyneesti ajattelen elämäni juoksua, alistun minä kohtalooni. Onhan tavallaan parempi kuolla näin elävänä ja vähitellen, rakastetun vaimon ja lasten siunaamana, kuin joutua äkkiä hulluinhuoneesen, omaisten huutaessa leipää ja ystävien sadatellessa kirouksia takausmaksujen tähden.

"Ainoastaan silloin, kun näin välittömästi kohtaan omaa entistä itseäni, tunnen minä koko olemuksen irvistävän minulle vasten silmiä. Mitä oli minulla teaatterissa tekemistä? Hauta, — koti on minun paikkani? Julkisuuden henkilö, hän otti tavanmukaiset jäähyväiset elämältä jo vuosi sitten.

"Ja yhtä kaikki istun minä nyt tässä teaatterin jälkeen ja muistelen erästä Snoilskyn runoa, joka sopii ivalliseksi päällekirjoitukseksi koko minun elämälleni. Se sanoo kaikki niin erinomaisen — nurinpäin.

"Ja sen nimi on:

Laulajan palkka

Ei tuntea voi mun maailma
Sun nauttimatas elon autuutta,
Mi poistavi laulajan kaihot,
Kun äkkiä saat sinä huomata,
Miten tähkivi oudolla pohjalla
Sun riemun ja tuskasi laihot.

Kolmekymmenvuotinen sota — ja sudet.

Kertomus poika-ajoiltani.

Kävin parhaallani kahdettatoista, luin kotiopettajan edessä maalla pohjois-Hämeessä ja valmistauduin suorittamaan pääsötutkintoa latinakouluun seuraavana syksynä. Talvi kului kuitenkin enemmän lumilinnojen rakentamiseen kuin klassillisen opin temppelini perustuksien panemiseen. Niistä on tuskin mitään mieleeni jäänyt. Sitä vastoin on siihen ijäksi päiväksi painunut tapaus, joka kamaluuteensa nähden on ainoa elämässäni ja levittää kauhuansa kaikkiin senaikuisiin muistoihini.

Puolen peninkulman päässä isäni maatilalla oli seurapiirini — kaksi saman mielistä ja saman ikäistä poikaa. Me tapasimme säännöllisesti toisemme useamman kerran viikossa ja kävimme syksyn pitkän hyvin järjestettyä lakkaamatonta kolmekymmenvuotista sotaa, jonka suuret tappelut ja tärkeät käännekohdat ratkaistiin aina sitä mukaa kuin vierailimme toistemme luona. Olimme juuri siihen aikaan saaneet ruveta lukemaan Topeliuksen "Välskärin kertomuksia" ja kaikkien meidän synnynnäinen sotilasurhoutemme leimahti ilmituleen siitä, mitä olimme lukeneet.

Oli vähän vaikea sopia siitä, kuka saisi sodassamme leikkiä Kustaa Aadolfia. Hänen jaloutensa, hänen voittonsa ja sankarikuolemansa houkuttelivat meitä kaikkia yhtä voimakkaasti, samalla kuin meistä jokainen olisi ollut innostunut suorittamaan hänen suurta isänmaallista tehtävätään.

Kun minä olin voimakkain ja muita yrittelijäämpi, niin anastin minä Kustaa Aadolfin osan yksinomaan itseäni varten — toistaiseksi. Toiset saivat nurpeilla mielin tyytyä siihen, että joutuivat kahden edustamaan katoolista ylivaltaa. Minä vein voiton, ja historian menon mukaan täytyikin minun viedä voitto heistä, vaikka heitä olikin kaksi. Luulen sitäpaitse, että jo paljas tieto siitä, että esitin kuuluisaa sankarikuningasta, vahvisti voimiani kaksinkertaisesti ja vähensi vastustajieni voimia yhtä paljon, sillä melkein aina minä vaan voitin ja vuodatin urhona kaatuessani punaisimman nenävereni ruokasalin matolle — Lutzenin tantereelle — varmasti vakuutettuna siitä, että se tapahtui uskonvapauden pyhää asiata puolustaessa.

Mutta kun alituiset voittoni lopulta kävivät vastapuolueelle kärsimättömiksi, vetosivat he vanhempiemme korkeimpaan tuomioistuimeen ja saivat heidät tekemään sen Salamonin päätöksen, että meidän olisi kunkin vuorollamme esitettävä sankarikuninkaan osaa, ettei voitto aina kallistuisi minun puolelleni. Seuraus siitä oli se, että kun minä ensikerran leikin Tillyä, minä tein sen samalla innostuksella kuin olisin leikkinyt Kustaa Aadolfia ja hyökkäsin niin raivosasti ruotsalaisten rintamaa vasten, että Kustaa Aadolfin täytyi täydellisesti tappiolle joutuen vetää väkensä pöydän alle. Katoolilaiset riemuitsivat, minä aloin uhata historiaa ja oikeutta, ja kolmekymmenvuotisessa sodassa olisi luultavasti käynyt ohrasesti uskonvapauden asialle, ell'ei vanhempien valta taaskin olisi tarttunut ohjaksiin ja hankkinut hyvitystä totuuden ja ruotsalaisten oikealle asialle. Ja täytyihän minunkin myöntää, että menettelyni kokonaan soti järkeä ja kaikkien isänmaallisten historioitsijain kertomuksia vastaan.

Ja niin täytyi siis Kustaa Aadolfin voittaa, vaikka minä olinkin Tillynä ja Pappenheiminä, mutta nämä historian totuudelle tekemäni myönnytykset kostin minä taas hirvittävän verisesti, kun tuli vuoroni polvistua ja pitää rukous ruotsalaisten joukkojen eturivissä ennen Lützenin tappelun alkamista.

Ylipäänsä olimme me kaikki kolme hyvin jaloja, kun olimme Kustaa Aadolfina ja voitimme, mutta huolimatta omavaltaisesta, häpeällisestä sotaonnestani, silloin kun esiinnyin Tillynä, olin minä kuitenkin ehkä kaikista jaloin, kun tiesin, että voitto oli kotiin vietävä. Sillä minä muistan, että tuon tuostakin ryhdyin jatkamaan kolmekymmenvuotista sotaamme aivan yksinänikin. Kun se ylivoima, joka olisi ollut voitettavanani, silloin tietysti minulta puuttui, niin nimitin kartanokoiramme Kastorin liittoutuneiden katoolisten valtain edustajaksi.

Taistelumme Kastorin kanssa olivat tulista tulisemmat. Etuvartijataistelut alkoivat useimmittain keskeltä lattiaa, mutta kun sotataitoni oli hänen sotataitoaan niin paljoa etevämpi ja kun minä samalla aikaa ahdistelin liittoutuneita sekä edestä että takaa, onnistui minun sijoittaa kiivain, ratkaisevin käsikähmä pöydän alle — enimmäkseen kyökin pöydän alle — sillä Kastorilta oli ankarasti kielletty pääsö muihin huoneihin, joissa pehmeät huonekalut, matot ja varsinainen herraskomeus alkoi.

No niin — tottahan on, että minulla taistellessani Kastoria vastaan oli tuntuvana etuna jotenkin navakat nyrkkini, jotka milloin tahansa olisivat voineet auttaa minua vastustajaani voittamaan, mutta minä katsoin häpeäksi Kustaa Aadolfille käyttää näin epäväkisiä aseita. Mitä minä silloin tein? Tein sen, että keskellä kiihkeintä käsikähmää pistin kädet taskuun ja ahdistelin katoolista sotajoukkoa sen omilla käyttämillään aseilla: — hampailla!

Kun tappelu oli päättynyt, kuningas kaatunut ja kun hänen hevosensa tyhjänä laukkasi rintaman edustalla, ryömivät rohkeat sotajoukot esiin pöydän alta, katoolilainen pudisti nahkaansa ja ruotsalainen syleksi koirankarvoja suustaan.

Voiko ajatella jalompaa taistelua ja yhtäväkisempää aseiden valintaa?

Sillä tavalla jatkui kolmekymmenvuotinen sota sotaonnen vaihdellessa ja sankariosan muuttuessa, ja se oli aina yhtä innostunutta ja kiivasta, käytiinpä sitä sitten pöydän alla Kastorin kanssa tai ruokasalissa naapurin poikain kanssa. Ja kun kahakat olivat olleet oikein veriset, niin houkuttelimme sisartamme suomaan voitolle kunniansa ja soittamaan pianolla Te Deum s.o. joku koraalikappale, jonka hän osasi ulkoa.

Varsinkin joululuvalla leimahtivat sotaiset intohimomme kamalaan leikkiin, kun meillä silloin oli tilaisuutta useammin tavata toisiamme. Oltiin jo tammikuun lopussa ja oli ankara pakkaispäivä. Oli minun vuoroni olla Kustaa Aadolfina ja se ei antanut minulle mitään rauhaa. Päivällistä syödessä sain houkutelluksi opettajani seuraamaan minua naapuritaloon, johon häntä muutenkin veti talon nuorimman eillimäinen tytär. Kun aivan vasta olimme siellä käyneet, ei tullut kysymykseenkään, että saisimme hevosen, vaan oli meidän hyvissä ajoin palattava kotiin jalkaisin. Se oli sydämmetöntä meitä kohtaan, mutta minua houkutteli voitto Lützenin kentällä ja opettajaani hämyhetket ikkunanpielessä, joka minun mielestäni kuitenkin oli arvotonta huvitusta täysikasvuiselle miehelle. Ja niin me lähdimme liikkeelle heti päivällisen jälkeen.

Ei koskaan ole Kustaa Aadolf voittanut loistavampaa voittoa kuin tuona talvi-iltana naapuritalon suuressa, tyhjässä, kaikuvassa salissa. Taistelu muuttui ilmieläväksi, liikuttavaksi todellisuudeksi, kun "nuorimman eillimäinen" keksi ruveta pianolla soittamaan Suomen ratsuväen kolmekymmenvuotisen sodan marssia juuri mitä ratkaisevimmalla hetkellä, kun ruotsalaisten vasen sivusta horjui ja suomalaiset, Lennart Torstenssonin johtamina, tekivät ihmeitä urhoollisuudellaan. Nuo tutut sävelet saattoivat minut niin täydelliseen, niin perin suomalaiseen raivoon, että voitonriemuissani repäsin käteeni irtonaisen tuolinselustan ja karkasin kurjien liittoutuneiden kimppuun paljain asehin kostaakseni verisesti sankarikuninkaan kuoleman…

Voittoni olisikin ollut täydellinen, jos eivät katoolilaiset samassa olisi panneet äänekästä protestia tätä tällaista sotatapaa vastaan. Soitto lakkasi, tuolin selusta väännettiin kädestäni ja _Te Deum'_in asemasta tahdottiin minua taivuttaa häpeälliseen anteeksi pyyntöön. Ei auttanut, että syytin taisteluintoani ja oikeutettua vihaani, joka vaati minua ruotsalaisen armeijan puolesta kostamaan sankarikuninkaan kuolemata. Korkein neuvosto ei ottanut syitäni kuulevaan korvaansa, minä olin menettänyt voittoni ja rikkonut sotasääntöjemme ensimmäistä pykälää vastaan, joka kielsi meidän käyttämästä muita aseita kuin niitä, joilla luonto oli meidät varustanut.

Lützenin taistelua seurasi ikävä, häiriintynyt mieliala. Taistelun hyökylaineet, jotka koko joululuvan olivat kohoilleet korkeina ja vaarallisina, olivat tänä iltana nousseet ylimmilleen eikä niitä myrskyn laattua ollut enää helppo saada heikkenemään. Mielemme kapinoitsi, viha säihkyi silmistämme. Anteeksi pyyntö tuntui minusta, joka olin ansainnut _Te Deum'_in, häväistykseltä. Kieltäysin sitä tekemästä ja koko tuo hyvin järjestetty kolmekymmenvuotinen sota oli vaarassa muuttua arveluttavaksi, kaikkia sääntöjä halveksivaksi vihollisuudeksi sotaa käypien valtojen välillä. Tähän saakka niin horjumaton sotakuri laukesi ja pienet, mieskohtaiset intohimot alkoivat anastaa etusijan.

Ei edes vehnäskahvit, jotka naisellinen diplomaatti toi nyt melkein pimeään saliin, voinut hillitä ohjattomiksi joutuneita intohimojamme. Loukattu ja kuollut Kustaa Aadolf kavahti ylenkatseellisesti hymyillen kaatuneiden urhojensa keskeltä seisaalleen ja koetti, äkkiarvaamatta katoolilaisten kimppuun hyökäten, kostaa heille salin pimeässä nurkassa, jossa taistelu kenenkään huomaamatta ja häiritsemättä taas saattoi alkaa ja jatkua, molempien riitapuolien käyttäessä kynsiään ja hampaitaan. Mutta tällä kertaa oli katoolilaisten ylivoima väkevämpi, tuliko se sitten häilyvästä sotaonnesta vai maltin puutteesta. Kustaa Aadolf sai takkiinsa, niin että paikat paukkui, nutun kaulus repesi, kiukun kyyneleet kihosivat silmiin, ja hän päätti vihaisesti mutta varmasti, ettei hän enää koskaan antautuisi otteluun mokomain arvottomain vastustajain kanssa, jotka eivät edes ymmärtäneet ottaa selkäänsä, silloin kun hänen ruotsalaisen majesteettinsa halutti antaa.

Ja hyvästiä heittämättä raastoin minä päällystakkini tampuurin naulasta, hyökkäsin ulos pakkaseen, paiskasin porstuan oven kiinni niin, että koko huone vavahti, ja lähdin kiristetyin hampain, puristetuin nyrkein ja mieli oikeutettua vihaa kuohuen pitkälle paluumatkalle läpi kaikkien talviyön kauhujen.

Ja tämän viimeisen, suuren urotyöni tuli vihdoinkin osoittaa, mikä mies
Kustaa Aadolf on ja kuinka kurjat hänen vihollisensa!

Minä riemuitsin mielessäni, kun ajattelin että taistelun pauhinassa olin jättänyt täyden kahvikupin lämpimine vehnäspullineen salin ikkunalle. Niin ylpeästi ja jalosti voin ainoastaan minä, oikea Kustaa Aadolf, käyttäytyä. Mutta ajatuksissani minä näin jo Tillyn ja Wallensteinin kurjien roistojen tavalla karkaavan taistelukentälle jääneen suurenmoisen sotasaaliin kimppuun…!

Paluumatkani alussa riemuitsin siitä niin, että aivan unhotin ne vaarat ja vastukset, jotka minua odottivat. Hiljainen, totinen talviyö kuului vielä kuin äskeiseen leikkiin, tähdet tuikkivat minulle harmaiden pilvien välistä kehoittavasti ja minä kutsuin ne kaikki suurenmoisen urotyöni todistajiksi. Vielä sittenkin kun olin jo juossut puoli tuntia, huomasin tuskin, että yö oli käsissä; minä vaan ajattelin loistavaa palausretkeäni ja sitä ylpeää tapaa, millä olin pannut sen toimeen ja pelastanut Ruotsin vanhan maineen. Mutta kun kylmä kaakkoistuuli, joka puhalsi peltoja pitkin ja ajoi vitilunta eteeni maantielle, oli puhaltanut pois ensimmäisen mielihyväni ja jäähdyttänyt kuumimman kiukkuni, alkoi matkan teko tuntua minusta vähän kaamealta. Ylpeyteni minua kuitenkin vielä tuki, kun ajattelin, mitä ne muut tulisivat sanomaan uljuudestani ja mitä minusta ajattelisi opettajani, saatuaan tehdä saman yöllisen retken kuin minäkin. Mutta sekin tunne rupesi horjumaan epävarmuuden ja alkavan pelon tieltä. Todellisuus vaikutti yhä ankarammin, kun muistin, että minun oli yksinäni pimeässä kuljettava puoli peninkulmaa autiota tietä.

Tiesinhän minä kyllä, ett'ei oltu kymmeneen vuoteen nähty susia kotitienoillani, mutta siitä huolimatta tahtoi yhä tulla päähäni ajatus, että ne suurissa laumoissa hiiviskelivät ympärilläni. Kukapa sen niin tarkkaan tiesi, missä ne kuljeksivat eikähän meidän pitäjän ympärillä minun tieteni ollut niin korkeita aitoja, etteivät sudet olisi päässeet niiden yli hyppäämään. Kun susia kuului juoksentelevan kaikkialla muualla, mikä esti heitä tulemasta tänne ja vaikkapa juuri tänä iltana. Lumeen peittyneet pellot näyttivät niin autioilta ja peloittavan tyhjiltä, että kyllä olisin voinut keksiä jo kaukaakin jokaisen elävän olennon, joka siellä vaan olisi liikkunut. Mutta tietysti en minä mitään keksinyt. Sillä etäämpänä perällä oli metsän salaperäinen musta raide, ja siellähän ne sudet ja kaikki muut talviyön kauhut piilivät. Siellä väijyivät ne suurissa mustissa ryhmissä valmiina milloin tahansa hyökkäämään esiin ja repimään minut palasiksi. Ja kaikista pahinta oli, että tie vei juuri tuohon kamalaan pimeyteen, joka alkoi vähän matkaa ennen kotiin tuloani. Minun täytyi kulkea metsätietä, joka kestäisi ainakin neljännestunnin, ennenkun tuli ruokasalin ikkunasta alkaisi ystävällisesti tuikahdella vastaani.

Oli toki pieni pelkurin lohdutus sentään olemassa. Tuli näet mieleeni eräs Topeliuksen lasten satu, jonka nimi on "Tähden silmä" ja hädissäni aloin nyt sitä muistella. "Tähden silmässä" kerrottiin pienestä tytöstä, joka kaukana Lapinmaassa vanhempainsa huolimattomuudesta oli vierinyt ulos pulkasta ja jäänyt hankeen makaamaan. Kun nyt sudet tulivat siihen, niin nuuskivat ne tyttölasta hyvin kohteliaasti eivätkä tehneet hänelle mitään pahaa. Se tapahtui siitä syystä, että he tunsivat nenässään tuoksun hänen viattomuudestaan. Mutta sellaista tuoksua en minä uskaltanut toivoa itsestäni lähteväksi. Ensiksikin olin minä paljoa epäviattomampi kuin "Tähden silmä" ja toiseksi ei juuri sopinut Kustaa Aadolfille ja hänen urhokkaalle sotajoukolleen, joka oli voitokkaalla paluuretkellä yön ja hankien keskessä, turvautua pienten lappalaistyttöjen viattomuuteen, jos sudet näyttäytyisivät. Ei, jos vaan sudet tulisivat, niin täytyisi minun tehdä tehtäväni ja antaa syödä itseni, — muu ei tässä enää näkynyt auttavan.

Aivan vaistomaisesti ja pelosta väristen katsahdin jälelleni nähdäkseni jonkun ajavan tai kävelevän, jonka seurassa voisin kulkea metsän läpi, mutta ei näkynyt ristinsielua silmänkantaman päässä. Pysähdyin kuuntelemaan kulkusten kilinää, mutta hiljaisuus oli niin kammottava, että heti herkesin kuuntelemasta ja lähdin juoksemaan, saadakseni askelieni ja sydämmeni tykytyksen avulla peloittavan hiljaisuuden hetkeksikään vaikenemaan ympärilläni.

Juostuani täyttä karkua kymmenkunnan minuuttia olin aivan lähellä hirvittävää metsän rantaa. Seisahduin, kuulin sydämmeni jyskyttävän ja korvieni humisevan ja koetin koota kaikki voimani tehdäkseni ratkaisevan päätökseni. Ei ollut minulla muuta neuvoa kuin joko syventyä metsään taikka luopuen kaikesta loistavan paluumatkani kunniasta pyörähtää takaisin ja häpeissäni palata vihollisen leiriin. Mutta sinnekin oli nyt kahta vertaa pitempi matka kuin kotiini. Tätä nöyryytystä ajatellessani leimahti Kustaa Aadolfin urheus uuteen tuleen, minä edustin taas samalla hetkellä sekä kuningas Kustaa Aadolfia että Ruotsin armeijaa, ja kun tiesin, että tämä jälkimäinen oli sekä kuoloa pelkäämätön että lukuisa, hyökkäsin minä huulet yhteen nipistettyinä metsään, mielessäni se epätoivoinen päätös, että, tuli mitä tuli, minä katson ylen kaiken maailman sudet ja yölliset metsän peikot.

Nopein askelin kuljin eteenpäin honkien keskellä ja tein tahallani askeleni niin keveiksi ja hiljaisiksi kuin suinkin, ollakseni siten susien huomiota herättämättä. Ja saadakseni vieläkin enemmän rohkeutta rintaani aloin laulaa Suomen ratsuväen marssia, tietysti aivan hiljaa, ainoastaan ajatellen säveltä siivekkäiden askelien säestyksenä — kaiken tämän susien tähden.

En voinut saada pois mielestäni sitä tunnetta, että minua takaapäin väijyttiin. Sentäbden minä yhtämittaa kiersin pääni jälellepäin. Jokaisen tahtiosan kohdalla heitin sen sotilasmaisesti milloin oikealle milloin vasemmalle, mutta sittenkään ei tuntunut uhkaava vaara takaani katoavan.

Uljas vapaaehtoinen paluumatkani muuttui yhä enemmän hurjaksi paoksi. En tietysti paennut liittoutuneita katoolilaisia, mutta jotain suurta, kaikkialla läsnäolevaa ja näkymätöntä vihamiestä, joka ehkä vaan oli olemassa pahassa omassatunnossani, mutta joka siellä muodostui laumaksi ulvovia, keltasen harmaita susia, mitkä seurasivat minua, veriset kielet riipuksissa ja silmät kamalasti päässä palaen. Kiiruhtaessani juoksumarssia eteenpäin ja hiljaa hyräellessäni uljasta sotasäveltä alkoi näet omatuntoni minua yhtäkkiä ahdistaa, moittien minua suurenmoisesta peräytymisestäni ja näyttäen minulle käytökseni aivan uudessa, vähemmän edullisessa valossa.

Ei ollut minulla kuitenkaan aikaa torjua näitä tunteita, sillä sudet olivat tulevinaan yhä lähemmä kintereilleni, kuuluivat huohottavan aivan selkäni takana ja uhkaavan joka hetki tarttua kiinni vartioimattomaan paikkaan. Nyt ne olivat jo niin likellä, että kerta hyppäyksellä olisivat voineet saada niskastani kiinni.

Mutta juuri silloinpa loppui metsäkin ja minä pääsin avonaiselle paikalle lähelle kotiani. Tuli ruokasalin ikkunasta valaisi lunta pitkälti ja laajalti, mutta samalla valaisi se suoraan eteeni ne vihollisetkin, jotka äsken olin luullut karkaavan kimppuuni takaapäin.

Seisahduin ja kävin siinä silmänräpäyksessä jääkylmäksi, vaikka otsani oli niin hiessä, että se tarttui hattuuni kiinni. Minusta näytti tulen epämääräisessä valossa siltä kuin kolme, sanoo kolme, tummaa olentoa olisi tuossa kierrellyt, tehnyt kummia hyppäyksiä jonkun esineen ympärillä ja niinkuin ne sitten vähä väliä olisivat kohottaneet päätään jotain kuunnellakseen. Olin heitä tarpeeksi lähellä aivan hyvin erottaakseni kaikki heidän merkilliset liikkeensä.

Minun ja susien välillä oli, ainoastaan vähän matkaa tiepuolesta, jotenkin korkea pisteaita. Vaaran alainen asemani selvisi minulle tuossa tuokiossa ja kun minä käsitin, että aita tuli olemaan pelastukseni, juoksin arvelematta sitä vastaan läpi lumihangen, joka kohosi vyötäisteni kohdalle. Mutta kiireessäni en ollut tullut maantien ojaa lukuun ottaneeksi. Jouduttuani puolimatkaan pelastavasta aidasta upposin hankeen kaulaani myöten. Päätäni huimasi, olin varma siitä, että hukka minut oli perivä.

Luulin jo, että pelkän pelon tähden henkeni heittäisin. Vereni lakkasivat liikkumasta, sydän ei tykyttänyt ja minusta tuntui yhtä turvattomalta kuin tuntuu unessa, silloin kun täytyy päästää irti ja luulee putoavansa pohjattomaan kuiluun. Valitettavasti toinnuin kuitenkin hetikohta, ajatukseni olivat selvemmät ja päättämiskykyni varmempi kuin koskaan ennen, mutta mitä minä niillä kaikilla tein, kun en kyennyt kämpimään ojasta ylös! Pehmyt lumi esti saamasta jalansijaa, vaikka kuinkakin olisin kimpuroinut, en päässyt eteen enkä taakse ja olisi tarvittu vähintäinkin minuutti aikaa, ennenkun olisin saanut puhkaistuksi hangen aitaan saakka. Mutta milloin tahansa saattoivat sudet haistaa läsnäoloni!

Olin kyllä uponnut lumeen niin syvälle, että ainoastaan pää ja toinen käsi ulottuivat hangen yli, mutta minä laskin mielessäni, että sudet kyllä olivat saattaneet kuulla äskeisen tiukan hyppäykseni. Niillä on tarkat korvat ja kun minä tässä vielä liikun ja vuohkaan, niin on minun mahdotonta olla heidän huomiotaan herättämättä. Ja tämä vähäinen toivo rinnassani taistelin minä vimmatusti ylös tullakseni, samalla kuin kaikellaiset pelastustuumat temmeltävät aivoissani.

Kun olisin edes ollut niin lähellä aitaa, että olisin saanut taitetuksi seipään aseeksi, niin olisin jo hiukan rauhallisemmin voinut katsoa tulevaisuutta silmiin. — Mutta nyt yletin kädelläni vaan parahiksi niin pitkälle, että huomasin mahdottomaksi mitenkään puolustautua.

Ei ollut tietysti ajattelemistakaan, että olisin voinut pelastua pakenemalla. Huutaisinko? Mutta sehän olisi sama kuin kutsumalla kutsua sudet luokseni. Piilottautuisinko? Hangen alle! Niin, se ehkä onnistuisi!

Mutta juuri kuin aijon kumartua, kuulen pitkiä, tassuttelevia hyppäyksiä toisella puolen aidan, näen rakojen läpi mustan, karvaisen olennon ja kuulen jo ensimmäisen suden läähätyksen. Samassa erotan toisetkin, jotka pitkissä laukoissa tulla loikkivat minua kohti lumista peltoa pitkin.

En tiedä, mistä saan voimani, mutta tuossa tuokiossa olen päässyt ylös ojasta aidan luo, reväissyt seipään aseeksi ja seison nyt siinä valmiina vihollisiani vastaan ottamassa. Olen jo laatinut puolustus-suunnitelmanikin. Aijon kiivetä aidan selälle ja sitä myöten koettaa päästä pihaan. Ja kun vaara nyt on ohitse, niin olen jo siihen määrin rohkaissut mieleni, ett'en muista huutaa apuakaan, vaikka ääneni varmaankin olisi kuulunut pihaan.

Etumaisin susista pysähtyy hetkeksi ja tuumii hiukan, kuullessaan seipään katkeavan, mutta kohta sen jälkeen se kuitenkin ottaa päättäväisen laukan luokseni ja katselee minua aidan raosta verenhimoisine silmineen, rumat korvat pörhöllään ja suu selällään. Hämärässä näen sen verran, että se on harmaan keltanen, täplikäs, suuren koiran kokoinen elukka. Sen takana huohottavat jo toisetkin ja lähenevät lähenemistään. Aijon juuri ruveta kiipeämään aidan selälle, kun etumaisin loikkaa sen yli ja on vaan vähän matkaa minusta samalla puolen aidan. Nyt en uskallakaan enää kääntää sille selkääni enkä kiivetä aidalle, vaan täytyy minun puristaa seivästäni yhä tiukemmin, painaa selkä aitaan kiinni ja olla valmiina myymään henkeni niin kalliista kuin suinkin.

Taas tunnen olevani Kustaa Aadolf, mutta tällä kertaa on taistelu täyttä totta ja sankarikuolema ihan silmieni edessä. Ja niin minä isken, mikä kädestäni suinkin lähtee, seipäälläni hirviötä, en tietysti osu, mutta näen mielihyväkseni, että se kunnioittaen peräytyy. En enää pelkää vähääkään, olen koko sielullani innostunut uuteen, totiseen otteluun, olen nyt oikea "hakkapeliitta", nostan taas miekkani iskuun ja valmistaudun uuteen hyökkäykseen. Ja taas natisee aita, — ja se on toinen susi, joka loikkaa sen yli ja seisattuu toverinsa viereen. Ne tuijottavat ahnaasti minuun, veriset kielet roikkuvat niiden kidasta, mutta silmät eivät kuitenkaan pala niin kamalasti kuin olen nähnyt niiden kuvakirjoissa palavan autioilla aroilla. Siinähän ne seisovat aivan hiljaa ja pitävät sotaneuvottelua, eivätkä näy vielä olevan oikein taipuvaisia käymään kimppuuni. Silloin välähtää kuin salaman iskemänä päähäni, että minä ehkä sittenkin tuoksun "Tähden silmän" viattomuuden salaperäistä tuoksua, koska sudet eivät näy käyvänkään kimppuuni. Ja minä koetan kaikin voimin kiiluttaa silmiäni yhä enemmän vakuuttaakseni heille, että todellakin olen samaa sukua kuin "Tähden silmä", samalla kuin tekeydyn niin viattomaksi ja siveäksi kuin jos minun olisi pyytäminen äidiltä anteeksi jotain pahatekoani, ennenkun voin rauhallisesti nukkua. Tekisipä miltei mieleni taputtaa ja sivellä noita petoja ja houkutella heitä hyväillen luokseni.

Vaan silloin loikkaa kolmas susi aidan yli aivan minun kohdaltani. Minä unohdan "Tähden silmä"-politiikkani vaaran uhatessa ja isken kaikin voimin seipäälläni hirviön niskaa kohden, mutta en osu sitä muuta kuin takajalkaan. Sudelta pääsee mitä surkein älähdys, joka on niin Kastorin älähdyksen kaltainen, silloin kun se saa taistella Tillynä, että minulta hämmästyksestä putoaa seiväs käsistäni ja minä huudahdan:

"Kastor!"

Susi heiluttaa häpeissään ja ystävällisesti häntäänsä, aivan niinkuin koira, joka on saanut selkäänsä. Samassa laukkaavat kaikki kolme sutta, haukkuen kuin koirat, maantietä pitkin yksinäistä matkamiestä vastaan, jonka musta varjo erottuu lunta vasten metsätiellä.

"Hyi — Kastor! Ett'et häpeä haukkumasta talon väkeä!" kuulen minä kotiopettajani äänen sanovan.

Seipääni putoo kädestäni hankeen. Onnistun nyt paremmin pääsemään ojan yli ja kiiruhdan valkeana kuin lumiukko pihaan. Pihalla seisoo vieras kuomireki ja kyökissä saan tietää, että metsäherra on tullut meille vieraaksi ja aikoo olla yötäkin. Onko sillä koiria mukanaan? On toki kaksikin! Oli juuri äsken täällä kyökissä pyytämässä niille ruokaa.

Taisteluni susien kanssa tuli kaikkien tiedoksi kotiopettajan kautta, jolle en malttanut olla salaisuuttani kertomatta. Siihen loppui kolmekymmenvuotinen sotakin. Kustaa Aadolfin sankarisielu pääsi rauhaan, samoin Tilly, Pappenheim ja Wallenstein. Mutta naapurin poikain kanssa elin kuitenkin sotajalalla aina pääsiäiseen saakka. Kastori nilkutti toista takaistaan vielä muutamia päiviä suuren susikahakkamme jälkeen, mutta minä koetin lohduttaa ja lepyttää häntä kaikellaisilla makupaloilla, joita ruokapöydästä salaa kannoin hänen koppiinsa.

Joka toinen yö läpi koko talven näin unta, että olin olevinani "Tähden silmä", joka makaa kinoksessa selällään ja antaa susien nuuskia itseään, mutta pelastuu joka kerta, kun tuoksuttaa itsestään viattomuutta ja kuluttaa silmiään.

Rautatietuttu.

Siinä seisoi hän vuodesta vuoteen höyryävän teekeittiön ja valkeain, kiiltävien kuppien takana. Aina on hän yhtä totinen, vaikkei se ilme ollenkaan kaunista hänen sieviä kasvojaan. Hän ojentaa sinulle kupin kahvia tottuneesta kädestään, sinä katsahdat vaistomaisesti noihin totisiin silmiin, ja sitten antaa hän sinulle takaisin kymmenen tai kaksikymmentä penniä. Hajamielisesti katsahtaa hän tuuman verran ohitsesi tyhjään ilmaan.

Luulin ensin, että hän oli kihloissa, mutta nyt olen kuusi vuotta peräkkäin nähnyt hänet samalla paikalla. Ehkä hän sentään rakastaa. Mutta ei sekään ole juuri luultavaa, sillä varmaankaan ei hänellä ole aikaa mihinkään ylimääräisiin tehtäviin.

Niinpiankuin juna on mennyt, pyyhkäsee hän pois kaikki käytetyt kupit, täyttää sokerirasiat ja leipäastiat ja asettaa esille uudet pöytäkalut, sillä tunnin kuluttua saapuu taas toinen juna. Hänellä on mainio taito järjestää ja laitella pienimpiäkin kapineita niin, että työtä riittää koko tunniksi.

Juna viheltää ja asemakello soi. Uusi lauma nälkäisiä herroja ja naisia lastensa kanssa hyökkää sisään. Nuo valkoset kädet ojentelevat tusinoittain kuppeja oikeaan ja vasempaan ja jakelevat kuparilantteja samalla tavalla, ja yhä ne nuo totiset silmät vaan luiskahtavat tuuman verran ohitse ilmaan.

Voisin nyt taas melkein vannoa, että hän on kihloissa.

Kerran näin muutaman herran laskevan leikkiä ja saavan hänet hymyilemään, mutta se hymyily oli niin kuihtunut kuin mumian hymyily.

Varmaankin tuntee hän ulkonäöltä ja nimeltä suuren osan niitä, jotka usein matkustavat, mutta turhaan saat toivoa saavasi häneltä silmäystä, joka osoittaisi, että hän sinut tuntee. Tyttöparka kai luulee pitävänsä olla arka maineestaan.

Hänen moitteettoman puhtaaseen, neitseelliseen otsaansa on jo alkanut ryppyjä ilmaantua. Ovatko ne ijän uurtamia, sitä ei voi ollenkaan huomata hänen epämääräisestä vartalostaan. Hän ei näytä olevan luotu muuhun kuin ojentamaan kahvikuppeja herroille ja lastensa kanssa matkustaville naisille. Siltä ainakin näyttää.

Mutta mainio aarre mahtanee hän olla ravintolan pitäjälle. Turhemman tarkkaa täsmällisyyttä, suurempaa intoa toimessaan ei voi vanha, köyhä leskirouvakaan vaatia ainoalta piialtaan. Koko hänen olennossaan on jotain kahvikuppiposliinin kylmää kiiltoa. Kylmät silmät välkkävät kilpaa teekeittiön kanssa, ja hänen oikein arkamaisen huolellisessa puvussaan huomaa tuon saman käden jälkiä, joka on järjestänyt kahvikupit, sokerirasiat ja leipäkorit ravintolan pöydälle.

Kun muuan vanha rouva kerran tarttui häntä käteen ja puristi sitä hyvästiksi, kohteli hän eukkoa samalla virallisella kylmyydellä kuin muitakin ja antoi katseensa liukua tuuman verran hänen ohitsensa tyhjään ilmaan.

Olen tarkastellut häntä siksi, kunnes hän alkoi minua kyllästyttää. Alahuuli pistää hiukkasen ulos ylähuulen ohi, siksi juuri kuin tarvitaan, että hänen juroutensa olisi täydellinen.

Onhan se aivan kauheaa tuo tuommoinen olento, jota ei voi miltään puolen lähestyä.

Välistä melkein toivon, että hän olisi kihloissa vastoin sukulaistensa tahtoa ja että minä olisin erehtynyt hänestä, sillä saapihan se tuollainen velvollisuudentunnon perikuva kaikkia hyveitä kauhistumaan.

— Neljäkymmentä penniä, — muita sanoja en ole kuullut hänen huuliltaan. Jos syöt aamiaista, sanoo hän: yksi markka! Hänen taitonsa kuppeja käsitellä on aivan sietämätöntä, sillä tuo tunteeton katse liukuu aina tuuman verran ohitse ulos tyhjään ilmaan.

Vaikk'on kuinka kiire, ei hän koskaan tee hätäilevää liikettä; koneellisesti niinkuin rahan mittari rahapajassa ottaa hän sisään hopeata ja antaa ulos kuparia. Mutta harvoin tapahtuu että tarvitseisi odottaa, kun on kerran pöydän luo päässyt, sillä hän taitaa ammattinsa.

Ei hänen tarvitse sanaakaan virkkaa vanhemmalle apulaisnaiselleen, joka ymmärtää hänen pienimmät viittauksensa.

Kaikissa hänen teoissaan ja toimissaan on rautatie-elämän täsmällisyyttä kaikkine sovittuine merkkeineen.

Luulen, että jos hän pudottaisi kupin maahan, se olisi rautatieonnettomuus hänen elämässään.

Soitetaan. Juna lähtee Pietariin!

— Kuppi kahvia?

— Neljäkymmentä penniä, vastaa hän ja tuo kiihoton katse hipasee ohimoitasi ja häipyy jonnekin epämääräiseen tyhjyyteen, samalla kuin kymmenen pennin raha valahtaa sormiesi välitse ja putoo liivisi taskuun.

Joulu Kuusamossa.

Metsäntaustan Antti loikoo nokisen uudispirttinsä uunilla, ajatellen sydänmaalaisen epämääräisiä ajatuksia nykyisestä ja tulevasta elämästä, joita ei häiritse lasten elämöiminenkään lattialla. Heillä on omituinen leikki leikittävänään. He ovat "syömäsillä". Leipäpalaisten virkaa tekevät puupalaset ja juomisen virkaa tyhjä tuoppi.

Metsäntaustan Antti on maannut uunillaan aamusta varhain, jolloin hänen vaimonsa lähti puolen peninkulman päässä olevaan naapurikylään. Johan sen pitäisi kohta joutua sieltä takaisin, ja aikaansa kuluttaakseen laskeutuu Antti uunilta, menee takkavalkean luo ja sytyttää vielä kerran pohjautuneen piippunsa, pantuaan ensin uuden halon tulta virkistämään. Lasten leikki väsähtyy hetkeksi, mutta kun tuo kyrmyinen, likaisiin piikkovaatteihin puettu olento taas katoo uuninnurkan hämäryyteen, alkaa ilo uudelleen. He näkevät sieltä hehkuvan punasen pisteen ja kuulevat kosteiden, vastenmielisesti palavain tupakan tähteiden rätinän. Mutta kohta se katoo ja alkaa kuulua säännöllistä kuorsausta.

Tupaa valaisee osaksi heikko, vaalea talvivalo, joka vaivoin pääsee tunkemaan läpi jäätyneen ja päreillä tukitun lasin, osaksi nuo kaksi hiiltyvää halkoa, jotka vähä väliä lupsahtavat alaspäin. Valaistus ulottuu noin kolme kyynärää korkealle mustasta lattiasta, sitten alkaa noki, kiillellen siellä täällä, missä vaatteet ja ihmisten kädet ovat seinää ja orsia kosketelleet. Seinävierillä on kiiltäviksi hankauneita, tukevia penkkejä; niiden yläpuolella on seinäkaappi, vaatteita, uusi, valkea lammasnahkaturkki, karvalakki ja piilukkopyssy. Kolmas osa tuvasta on tarvittu suuren uunin paikaksi, jonka kalkilla rapattu otsapuoli on jo aikoja sitten nokeutunut. Toinen kolmannes on tarvittu tyhjän, ikkunan alla olevan ruokapöydän sijaksi. Pöytä on ainoa Valkonen esine koko tuvassa ja valaisee sitä suurella, aution näköisellä pinnallaan, jota hietainen huosiain on vuosikausia kulutellut. Kolmannen kolmanneksen ovat lapset anastaneet leikkipaikakseen; — pienin istuu kätkyessä, mutta ottaa sieltä käsin vilkkaasti osaa leikkiin.

Tupa ei ole köyhimpiä. Seinät ovat kyllä nokiset, mutta eivät näytä likasilta, sillä noki kiiltelee kuin musta öljyväri. Huonekalutkin ovat siistin puoleiset eivätkä lapsetkaan ole ylenmäärin repaleiset. Navetassa kuuluu vielä lehmäkin ammahtelevan. Kymmenen peninkulmaa tämän asumuksen ympärillä leviävät pettuleivän luvatun maan, Kuusamon, suunnattomat salot, joiden siimeksessä on monta sellaistakin majaa, missä lehmät, lampaat ja kanat vielä asuvat samassa majassa ihmisten kanssa. Hevosta haaveksivat monet kuin suurta onneaan, mutta monelta se vielä puuttuu, on kuin unelma, joka toteutuu milloin toteutuneekaan, seuraavassa sukupolvessa, jonkun sadan vuoden kuluttua.

Muuten olisi tässä mökissä kaikki hyvin, kun vaan olisi — leipää. Sentähden ovat lapset "syömäsillä" puupalikkain kanssa ja sentähden ei isän tee mieli pysytellä valveella. Mutta yhtäkkiä lakkaavat lapset leikkimästä, ja kuulostavat. Lumi narahtelee oven takana, joku tarttuu ripaan ja paksu pakkaispilvi tulvahtaa tupaan. Sen mukana tulee sisään huurteisiin ryysyihin puettu vaimo ja paiskaa oven kiinni jälkeensä. Lapset parveilevat hänen ympärillään, pieninkin kurkottautuu ulos kätkyestä ja putoaa lattialle. Tottuneella liikkeellä tempaa nainen huutavan lapsensa huurteiseen syliinsä, viihdyttää sitä vähän ja menee katsomaan uunille.

— Antti hoi! sanoo hän karsaalla äänellä. Nyt ei auta muu kuin nouse ylös ja ala laputtaa kirkonkylään.

— Häh? — vastataan uunilta — eihän lie vielä tuvan nurkkakaan ilmi tulessa! Mihinkä se on semmoinen kiire? Eihän sitä yötä vastenkaan taipalelle…

— Kiirekö? Vieläkö pitäisi nurkankin palaa? Entäs se, kun nälkä sisuksia polttelee! Tuli kuin tulta! Minulla on hyviä uutisia Pusulasta. Kaikki ovat menneet sieltä kirkonkylään, jossa valtio jakaa jauhoja jouluksi. Ei siinä auta sinunkaan muuta kuin lähteä, niin saadaanhan edes selvää leipää jouluksi.

Antti kääntelekse ja vääntelekse uunilla, haroo hiuksiaan ja puistaa päätään.

— Eiköhän auta enää muu kuin lähteä kerjuulle?

— Mikäpä tässä muukaan auttanee. Eikö ole jo saatu neljättä päivää elää paljaalla maidolla, lapset itkevät leipää ja kuolema tässä tulee meille kaikille tällä tavalla.

— No, no… no, no… niinhän tuo lienee kuin sanot… Kunhan sinulla nyt ei olisi niin helvetin hätä!

— Herra jumala, kun se vielä kiroileekin. Mitä sinä olet tehnyt nälän häätämiseksi sinä? Makaillut uunilla koko syksyn ja odottanut tukkiherroilta apua. Vaan tuleekos ne sinulle ruokaa antamaan? Ei ole tukin hakkuusta tänä talvena. Mihinkähän tässä olisi jouduttu, jos en minä olisi kulkenut naapureilta lainaamassa. Mutta nyt eivät anna nekään ja ovat itsekin saaneet mennä kirkonkylästä hakemaan. Mitä kerjuuta se on, kun keisari tarjoo? En saanut Isosta talostakaan muuta kuin tämän vaivaisen kannikan.

Hän panee pöydälle palan mustaa pettuleipää, jota herkkua lapset kokoutuvat ahnain silmin ihailemaan.

— Joko olet herennyt huutamasta? saa Antti sanotuksi, kun vaimo vähän hengähtää ja alkaa päästellä pois vaatteitaan. Sitten kämpii Antti alas uunilla, venyttelekse, aikoo sanoa jotain, mutta ei sano, ja menee ulos selkä koukussa. Pakkaishöyryä puhaltaa tuvan täyteen, kun ei Antti kiirehdi ovea sulkiessaan.

— Vieläkö sinä meidät palellutatkin tänne? tiuskaa Anna, mutta kun ovi samassa sulkeutuu, alkaa hän laittaa ruokaa nälkäisille lapsilleen. Kun lapset pureksivat maidossa liotettua pettua, tulee Antti sisään ja tuo sukset tullessaan. Tekisi mieli maistaa hänenkin, vesi kihoo suuhun, mutta mitään virkkamatta alkaa hän laitella suksiaan. Anna katsahtaa häneen sanaakaan sanomatta, mutta hänen mielensä jo heltyy.

— Etköhän pääsisi Pusulasta hevosella.

— En minä heidän hevosiinsa.

— Vaan kun sinne kirkolle on kuusi peninkulmaa etkä ole syönyt oikein koko viikolla?

— Aina minulla nyt on sen verran voimia kuin tarvitaan muutamain peninkulmain hiihtämiseen hyvillä suksilla.

— Mutta kun siellä on vastamäkiä, ja tullessa on jauhosäkki kotiin kannettava — —

Ei kuulu vastausta, ei murahdustakaan. Anna on mielestään tarpeeksi varottanut miestään, panee pois lapsen ja alkaa kehrätä. Rukki hyrrää, päreet rätisevät, palavat loppuun ja uusitaan. Anna moittii itseään, että puhutteli miestään liika kiivaasti; eihän se ole senkään syytä tämä puute. Hän koettaa keksiä joitain sovittavia sanoja, mutta ei keksi.

Viimein on Antti saanut suksensa valmiiksi, kantaa ne ulos, tulee takaisin ja pyytää vaimoltaan parasta ja suurinta jauhosäkkiä. Sitten nousee hän uunille ja panee maata.

— Milloinka lähdet?'

— Elä siitä sure, kunhan saat jauhot ajoissa kotiin.

Seuraavana aamuna varhain, ennenkun aamutähtikään vielä on noussut taivaan rannalle, liukuu Antti kuin varjo metsätietä pitkin, joka vie alas tervahaudalle ja siitä naapurikylään.

Hän on noussut ylös ja laittanut lähtöään kenenkään kuulematta. Vaan vatsa huusi niin, että pelkäsi perheenkin heräävän. Mutta sitten veti hän ylleen lyhyen lammasnahkaturkkinsa, sitasi vyön tiukalle, pisti tupakkaa hakkurista kukkaroonsa matka-evääksi, sytytti piippuunsa ja läksi.

* * * * *

Kun talvipuhde tulla tuhuttaa saman päivän iltana, liukuu koukkuinen, kuurainen olento Kuusamon kirkonkylään. Kuusi peninkulmaa kahdessatoista tunnissa, läpi metsien, yli vuorten, on Antti taivaltanut levähtämättä ja nyt on hän perillä. Ei ole siinä urheilun harrastajia herrasmiehiä hänen ennätystään kirjaan panemassa ja hän pysähtyy melkein häpeissään maakauppiaan puodin eteen, jossa seisoo hevosia ja miehiä odottamassa.

— Täälläkö niitä jaetaan niitä keisarin eloja?

— Jaetaanhan täällä eloja, vaikk'eivät taida keisarinkaan olla.

Sama se. — Antti pakkautuu puotiin, odottaa kauvan, ennenkun pääsee kauppapöydän luo, mutta kun hänen vuoronsa vihdoinkin tulee, ojentaa hän säkkinsä kauppiaalle, jonka vieressä seisoo hieno herrasnainen. Kuulustelu alkaa:

— Mikä nimesi?.— Antti Metsäntausta. — Mistä? — Metsäntaustan torpasta Pusulan kylästä. — Jauhojako tahdot? — Jauhojahan minä, kun niitä kuuluu saavan ilmaiseksi? — Oletko tositarpeessa? — Enpähän minä tarpeetta liene lähtenyt kuutta peninkulmaa kerjuulle hiihtämään. — Onko sinulla sitten nälkä? — En ole nähnyt leipää viikon päiviin. — Mutta onhan sinulla uusi turkki ja olet jaksanut hiihtää kuusi peninkulmaa. — Niin… tuota… eihän siinä muukaan auttanut.

Kauppias tutkii häntä epäluuloisesti, kääntyy naisen puoleen ja sanoo:

— Tämä mies on liika reippaan ja siistin näköinen. Ei hän ole teidän autettavianne, uskokaa pois!

Taas alkaa kuulustelu: — Voitko näyttää toteen tarvitsevasi jauhoja?

Antti katselee ympärilleen, vaan ei näe ainoatakaan tuttua. Hän kalpenee harminsekaista häpeäänsä ja sammaltelee epävarmasti: — Tuota, että, se on niin, että minä olen sydänmaalta Pusulan takaa eikä ole tuttuja täällä… ei pääse usein kirkolle tuttuja hankkimaan…

— Eikö täällä ole ketään Pusulan kylästä, joka voisi todistaa olevasi tarpeessa?

Ei ole ketään. Joku huomauttaa, että Pusulan miehet jo edellisinä päivinä olivat jauhonsa hakeneet ehtiäkseen joululle kotiin.

— Miksi tulet näin myöhään ja yksin? kysyy kauppias jyrkästi. Antti joutuu aivan hämilleen, olisi paljon sanomista, mutta ei saa suustaan selitykseksi ja vieras nainen sanoo ystävällisesti:

— Katsokaas, meidän täytyy jakaa kansan varat niille, jotka niitä todella tarvitsevat. Voittehan hankkia papilta tai lukkarilta todistuksen, että todella olette avun tarpeessa. Tulkaa sitten huomenna takaisin… meidän täytyy olla tunnollisia.

Antti ojentaa selkänsä suoraksi, heittää ynseän silmäyksen jauhoiseen kauppamieheen ja jauhosäkkeihin, painaa hatun korvilleen ja poistuu sanaakaan sanomatta.

* * * * *

Seuraavana päivänä, joulun aattona, ilmaantuu Antti hyvissä ajoin kauppapuotiin lähitalon rengin kanssa. Se on hänen rippikoulutoverinsa, siltä on hän saanut illallisen ja yösijan ja nyt on sama mies tullut hänen hätäänsä todistamaan. Antti saa nyt helposti säkkinsä jauhoja täyteen, mutta kun hän sanoo lähtevänsä sen kanssa kuuden peninkulman matkalle, alkaa kauppias sitä tyhjentää.

— Ei, ei, sanoo Antti, antakaa te vaan säkin olla täynnä, kyllä minä sen kanssa suoriudun!

— Mutta se painaa neljä leiviskää ja se ei ole enää miehen kantamus.

— Niin, mutta kun minulla on vaimo ja neljä lasta, jotka ovat nähneet nälkää kaksi viikkoa ja me tarvitsemme kyllä sen, minkä voimme irti saada, kun eivät tukkiherratkaan tulle niin pian työtä tuomaan.

— Miksi ette eilen sanoneet, että teillä on vaimo ja neljä lasta, jotka näkevät nälkää? kysyi nainen.

— Enhän kehdannut kaikkien kuullen… minulla on niin hyvä luonto siitä, että häpeen.

Eihän auttanut, täytyi nauraa. Antti saa säkkinsä täyteen, kumartaa kiitokseksi Helsingin hätäapukomitealle ja ojentaa naiselle karkean kouransa erityiseksi suosion osoitukseksi. Lähtiessään kääntyy hän vielä ovessa ja sanoo kauppiaalle:

— Eikö herra kauppias uskoisi minulle vähän lehtitupakkaa kevääsen velaksi? Nähkääs, kun minä vaan saan savut, niin en tiedä vatsakivuistakaan. Tupakan avullahan minä pääsin tännekin eilen, mutta nyt ei ole mitään paluumatkaa varten.

Kauppias nauraa ja osoitakse anteliaaksi muiden läsnä ollessa panemalla kaksi suurta vihkoa lehtitupakkaa Antin eteen tiskille. Sen sanoi tekevänsä siksi, että oli tehnyt hänelle vääryyttä eilen.

— Keväällä saat maksun, vakuuttaa Antti, sinutellen häntä iloissaan ja paiskaten kättäkin hyvästiksi. Mennessään hän vielä virkkaa:

— Niin, kyllä se niin on, ett'en minä aina ole köyhä ollut enkä mahtane ikäänikään olla.

Sitten heittää hän hyvästinsä ystävälleen rengille, pistää piippuunsa, astuu suksilleen ja katoo savua suustaan tupruuttaen tien käänteesen, seisoen melkein suorana nelileiviskäisen kuormansa alla.

Ei ole vielä päivä puolessakaan, hyvän mielen ja uuden tupakan vaikutuksesta hiihtää hän ravakasti ja toivoo joutuvansa jo keskiyön aikana kotimökilleen. Kelikin on hyvä, ei ole paljon irtainta lunta metsässä, ja kyllähän ne eilisistään kangistuneet jalatkin vetristyvät, kunhan tässä pääsee vauhtiin.

Sää on leudompi kuin eilen, aurinko kiiluu eteläisen metsän rannasta, ja alkaa tulla vähän värikin. Hän riisuu pois lammasnahkaturkkinsa, sitoo sen säkin päälle ja jatkaa matkaansa paitahihasillaan. Huvikseen vetelee hän ensiksi tukkipoikain laulua hiihtonsa tahtiin ja kun se on loppunut, alkaa hän virren. Kun aurinko on laskenut ja tähdet alkavat tuikkia, laskeutuu tie metsästä suuren aution järven jäälle ja nyt tietää Antti kulkeneensa kolmanneksen matkastaan. Ei hän enää ole oikein tyytyväinenkään, matka on kulunut hänen mielestään liika hitaasti ja kuitenkin alkaa jo raukaista ruumista niin, että tekisi mieli heittäytyä hankeen ja nukkua siihen. Kohentaakseen mieltään puhaltautuu hän täyttä vauhtia alas jäälle. Kylmä tuuli viiltelee siellä läpi luiden ja ytimien. Illan tullen on pakkanenkin kipakoitunut, hikinen paidankaulus on jäätynyt kovaksi ja hankaa niskaa. Jauhosäkki painaa kuin olisi kiviä täynnä ja nuorat uurtautuvat olkapäihin.

Kaukana toisella puolen järven vilkkaa valoa yksinäisestä talosta. Hetkisen hurmaa häntä ajatus siitä, että jos olisi mennä lämpimään lepuuttamaan jäseniään, mutta sen halunsa hän kuitenkin samassa voittaa, laskee taakkansa selästään ja vetää turkin ylleen. Sitten puhdistaa hän jään, hakkaa siihen rautapää sauvallaan reijän, ottaa säkistä kourallisen jauhoja ja valmistaa itselleen vesivellin näin jouluiltana. Sen nieleksittyä taas uudelleen säkki selkään ja piippu palamaan, ja suorana viivana lähtee latu kulkemaan yli synkän selän, tähdet tuikkavat pakkasessa ja kuun ensimmäinen neljännes nousee vähäksi aikaa mustan taivaanrannan takaa kohta kuitenkin painuakseen sinne takaisin. Eikä Antti enää ajattele neljän peninkulman pituista autiota kangasta, joka hänen vielä on kulettava, hän haaveksii taas erämaan asukkaan epämääräisiä haaveita, aivan niinkuin loikoisi hän kotonaan uunin päällä.

* * * * *

Metsäntaustan uudistorpassa odottaa Anna miestään jo puhteen tullen, laskien niin, että hän on lähtenyt kirkolla yhtä varhain aamulla kuin kotoaankin. Hän on jakanut maidon lapsille, ottamatta itse tippaakaan. Sattui sekin ilo, että lehmä saatuaan hyviä jouluruokia lypsi tavallista enemmän maitoa, jonka Anna nyt riemuiten kantaa pirttiin ja piilottaa täyden rahinan kaappiin, missä jo tuohiset ovat valmiina puuroaineita odottamassa. Ajatuksissaan hän jo nauttii komeasta joulujuhlasta ja hyväilee lapsiaan tavallista hellemmin.

Ennen hämärän tuloa lämmittää hän jo saunan voidakseen tarjota Antille hyvän kylvyn, kun tämä palaa rasittavalta matkaltaan. Polttopuusta ei toki kuitenkaan vielä ole puutetta ja kun sauna on lämmitetty, pannaan tuli tuvankin uuniin, että kaikki olisi valmiina, kun joululeivän aineet saapuvat. Sitten kylpee hän ja kylvettää lapset, toivoen joka hetki Antin kopistelevan jalkojaan tuvan edessä. Ilta tulee, tulee pimeä, mutta Anttia ei näy eikä kuulu. On jo aika mennä maata, mutta lapset, jotka aavistelevat jotain erinomaista, eivät tahdo lähteä levolle hyvällä. He tahtovat nähdä joulun, koska äiti on sen luvannut näyttää.

— Se tulee vasta isän mukana, vastaa äiti.

— Milloinkas se isä sitten tulee?

Äiti lohduttaa heitä, mutta ei voi lohduttaa itseään. Kun hän on saanut heidät sänkyyn, tarttuu hän rukkiinsa ja alkaa kehrätä, samalla kuin veisaa virttä lepyttääkseen Jumalaa siitä, että hän tekee työtä juhlan aattona. Työtönnä ei hän jaksa odottaa. Mutta ajatukset kiertelevät kuitenkin katkerina ja katuvina Anttia, josta eilen oli eronnut niin huonossa sovussa.

Hän vääntelee käsiään hiljaisessa katumuksessa ja syyttää itseään siitä, että Antti nyt ehkä paleltuu metsään. Keskiyön aikana menee hän ulos, poistuu vähän matkaa tuvasta ett'ei lapsia herättäisi ja huutaa pimeään metsään kimakalla äänellä:

— Antti hoi! Tule pois!

—… hoi, tule pois! vastaa kaiku pilkallisesti petäiköstä.

Hän seisoo siinä niin kauvan kuin alkaa palella, palaa pirttiin ja purskahtaa itkemään. Hänen omatuntonsa vuotaa verta, mutta kyynelet eivät voi lohduttaa. Hän on tukehtua huokauksiinsa ja rukoilee puoli ääneen: — Herra kaikkivaltias, joka olet hyvä ja viisas, miksi annoit minun ajaa mieheni talvipakkaseen — miksi, miksi? Parempi olisi ollut, jos hän olisi jäänyt kotiin ja me saaneet kuolla yhdessä… Miksi?… Miksi?

Vanhin tyttö herää kuullessaan äitinsä valittavan. Kun hän näkee hänen itkevän, alkavat hänenkin kyynelet vuotaa. Äiti sulkee hänet syliinsä, kostuttaa hänen tukkansa ja poskensa suurilla kyynelillään, heiluttaa häntä edestakaisin ja valittaa lakkaamatta:

— Nyt ei meillä ole mitään muuta odotettavana kuin kuolema… Kunpa se tulisi edes pian!

— Kuolema? Mitä se on? kysyy tyttö.

Vastaamatta kantaa äiti tyttärensä vuoteelleen, taivuttaa päänsä ja sydämmensä kaikkivaltiaan eteen, rukoilee kauvan ja palavasti miehensä puolesta, lastensa puolesta ja omasta puolestaan… koko syntisen maailman puolesta.

* * * * *

Hyvin tarkka korva voi aamupuoleen yötä kuulla hiljaista kahinaa, joka vitkalleen lähenee Metsäntaustan torppaa. Yhtäkkiä paukauttaa pakkanen ilolaukauksen tuvan nurkassa. Anna herää horroksistaan, iloinen aavistus lentää hänen mieleensä, paitasillaan juoksee hän ovelle ja näkee valkean haamun tulevan tupaa kohden hankea pitkin.

— Herra Jumala! — Antti! — Viimeinkin tulit!

Mutta ei saa Antti sanaakaan suustaan vastaukseksi, hän mutisee jotain epäselvää, astuu vaivaloisesti alas suksiltaan ja jättää ne siihen seinämälle. Anna vetää hänet pirttiin, sanatonna vaipuu hän penkille ja huokasee syvän helpotuksen huokauksen.

Päresoihtu kädessään päästelee Anna miehen tamineistaan, tarkastaa häntä huolellisesti, peläten hänen paleltuneen, mutta rauhoittuu nähdessään, että hän hikoilee. Viimeinen ponnistus kotiin tullessa on sen vaikuttanut.

— Ja nyt suoraa päätä saunaan, Antti! Siellä on vielä löylyä ja saadaanhan sitä lisääkin, jos tarvitaan.

Antti antaa vaimonsa tehdä kanssaan, mitä tahtoo. Anna vie hänet saunaan, kiehauttaa kuumaa vettä, hautoo vastat eikä ennätä nähdä, että Antilla ei ole paitaa vaatteiden alla.

Kun Antti on päässyt lauteille, kiiruhtaa Anna takaisin tupaan ja panee uunin lämmitä. Lapset heräävät ja saavat kuulla, että joulu on tullut kirkonkylästä. Hän pukee ne puhtaisiin ja lupaa heille nyt ruokaa niin paljon kuin tahtovat.

Ääretön ilo!

Vasta tunnin kuluttua noutaa hän saunasta Antin, joka on niin uupunut, että tuskin jaksaa kulkea pirttiin, mutta muistaa kuitenkin nostaa suksensa seinää vasten pystyyn.

Tuvassa on kaikki muuttunut. Komea valkea räiskää takassa, valkea liina on levitetty honkaiselle pöydälle, päreet palavat pihdeissään — ja neljä suurta komeata tuohista täynnä höyryävää puuroa seisoo keskellä pöytää. Lapset istuvat ikänsä mukaisessa järjestyksessä pöydän ympärillä uskaltamatta koskea laitoksiin, ja Anna ottaa kätkyestä syliinsä nuorimman.

— No, tulehan nyt, Antti, ruokaa siunaamaan.

Kun ruokaluku on luettu, sanoo Antti ruokaan ryhtyessään ensimmäiset sanansa kotiin tulonsa jälkeen.

— Toiset puolet jauhoista piti kaivaa hiekkahautaan peninkulman päähän täältä, kun en muuten olisi mitenkään jaksanut perille. Kyllä minä ne sieltä löydän.

— Vaan eikö ne nyt ole hiekkasia? kysyy Anna.

— Eihän ne, — kun minä panin ne paitaani…!

Kun pahin nälkä on ohitse, muistuu Annan mieleen, että tähän aikaanhan sitä muualla mennään jo joulukirkkoon ja hän hakee käsiinsä virsikirjan.

— Eiköhän veisattaisi jotain virttä, jonka osaamme ulkoa, ehdottelee
Antti.

Se virsi, jonka nuo nälkäiset sydänmaalaiset osaavat ulkoa, alkaa näin:

Koko maailm' iloit' mahtaa,
Kaikest' sielust' mielestänsä.

Lapsetkin saavat laulaa mitä osaavat, kukin äänellään. Eiväthän ne hartautta häiritse, kun vanhemmat kerran virren nuottia kannattavat.

Keppi-Leena.

Kun pappilan lapset maita metsiä harhaillessaan eksyivät Visulahden puolelle ja Saimaan selät alkoivat välkkää petäjämetsän läpi, pysähtyivät he peloissaan, katsoivat toisiinsa kuin mieliään rohkaistakseen ja kuiskasivat kukin osaltaan:

— Keppi-Leena!

Sillä jos kulettiin vielä vähän matkaa kaitaista polkua pitkin, niin tultiin vanhalle aholle, joka nyt kasvoi tuuheita leppiä ja tumman vihreitä katajapensaita ja ahon laidassa oli rappeutunut, hajoamaisillaan oleva tölli, jossa Keppi-Leena asui.

Keppi-Leena oli nilkuttava akka ja oli hänessä jotain salaperäistä, joka suuresti kiihoitti lasten mielikuvitusta. Vanhemmat lapset olivat kerran kuulleet isän sanovan, että Leena oli pahamaineinen, ja kun eivät lapset oikein ymmärtäneet, mitä tuo sana tiesi, niin alkoivat he kuvitella häntä noita-akaksi, jolla oli kaikki semmoisen ilkeän olennon tuntomerkit: ränstynyt mökki metsän sisässä ja leipälapio, jolla hän pisti metsään eksyneitä pikku lapsia uuniinsa ja söi ne illalliseksi makosana paistina suuhunsa, — monista muista tuntomerkeistä puhumattakaan.

Sentähden pääsi kaikkien lapsien huulilta pelästynyt huudahdus:

— Keppi-Leena!

Ja useimmittain pyörähtivät he kuin salaisesta sopimuksesta kotiinpäin ja vaikenivat kuin myyrät alkutaipalesta, kunnes pääsivät niin pitkälle, ett'ei enää tarvinnut pelätä Keppi-Leenan kuulevan. Silloin alkoi metakka uudelleen kahta äänekkäämpänä. Ja pienet kurkut, jotka tuo salaperäinen pelko äsken oli kokoon kiristänyt, päästelivät ääniä, niin että mäet kaikuivat ja metsä metelöitsi. Pienet sydämmet, jotka tuskin olivat enää sykkiä uskaltaneet, temmelsivät nyt taas vapaasti ja iloisesti, ja vaikkei kukaan tahtonut myöntää pelänneensä, tuntui aivan niinkuin olisi hengenvaarasta pelastunut.

* * * * *

Keppi-Leena oli entisen ruotusotamiehen Kären vaimo. Kun ruotuväki lakkautettiin, oli Kärki joutunut puille paljaille. Ei ollut miehellä muuta tavaraa kuin kulunut sotilaan lakki ja muistonsa kymmenvuotisesta kasarmielämästä; ei ollut kykyä eikä taipumustakaan työn tekoon, mutta sen sijaan sekä kykyä että taipumusta päihtymään markkinoilla ja muissa kokouspaikoissa.

Noin varustettuna elämän taisteluun sai hän eronsa ja muutamien markkain vuotuisen eläkkeen sekä yhdet sotamiehen pitovaatteet, jotka kersantti pataljoonan päällikön ehdotuksesta antoi hänelle, samoinkuin muutamille muillekin niiden puutteessa oleville. Mutta Kärki ei ollenkaan ollut puutteessa olevan näköinen. Ensimmäisen puolen vuoden kuluessa käyskenteli hän pitäjätä tarkastellen, toisen kuluessa tarkasteli hän lääniä ja kolmantena jo koko isänmaata. Hän liikkui vanhan sotilaan ryhdillä ja kehui ja puhui, ja ihme se oli, mutta leipänsä hän hankki minne tulikaan ensimmäisenä vuotena.

Vähitellen herkesi kuitenkin kehuminen ihmisiä huvittamasta, sotilaan ryhtikään ei enää kaupaksi käynyt, ja reipas Kärki alkoi alaspäin liukua, vaikka viiksensä olivatkin pitemmät kuin kenenkään muun kymmenen peninkulman alalla, ja vaikka hän osasi tehdä kunniaa aidan seipäillä ja vesikorennoilla ja vaikka sotamiehen lakki oli yhtä uljaasti kallellaan kuin ennenkin. Sen musta väri oli jo aikoja sitten vaalennut jonkunlaiseksi aivan alkuperäiseksi vihreän keltaiseksi, jonka olisi hyvinkin voinut ottaa muotiväriksi meidän päivinämme. Univormuvaatteet olivat menneet kaiken maailman tietä paperitehtaasen ja sijaan oli tullut jonkunlainen sekalainen kansallispuku, jossa näkyi jälkiä talonpoikain tamineista ja herrasväen hienoista vaatteista ja jossa hän esiytyi niin varmasti ja itsetietoisesti, että sen kokoonpanoa tuskin huomasikaan.

Mutta kaikesta huolimatta luisui Kärki luisumistaan alaspäin. Hänet jo tunnettiin tarpeeksi hyvin omassa läänissä ja naapurilääneillä oli omat entiset ruotusotamiehensä, jotka pitivät ihmisiä puhetuulella, kun heidän sallittiin ruokapöydän ääreen istuutua. Sitäpaitsi oli tapahtunut, että kirveitä ja hopealusikoita katoili taloista samoihin aikoihin kuin Kärki oli ollut vieraana, ja vaikk'ei häntä syyhyn saatukaan, oli kuitenkin seikkoja, jotka puhuivat rumaa kieltään häntä vastaan.

Sentähden oli hänen naurunsa viime aikoina alkanut käydä entistä terävämmäksi ja sentähden aukeilivat ihmisten ovet hänelle yhä jurommin, kun hän niihin kolkutti ja leikillisin sanoin pyyteli päästäkseen sisään.

Se katkeroitti ajan pitkään Kären mieltä.

Hänen entinen mainio humalatuulensa, joka oli saanut kaikki ihmiset hänelle tarjoilemaan, muuttui pahaksi.

Hän alkoi joutua riitaan juomaveikkojensa kanssa, ja hänen sulava kielensä, joka aina ennen oli ollut sen puolella, joka tarjosi, voi nyt yhtäkkiä kääntää kärkensä itseään mesenaattia vastaan suureksi iloksi kaikkien niiden, jotka eivät olleet tarjonneet. Mutta nuo pahantuulen puuskaukset ne koituivat lopulta omaan niskaan.

Sillä eihän ollut enää ollenkaan harvinaista, että hän sai kulkea viikkokausia karvasta pisaraa suuhunsa saamatta.

Silloin luuhistui tuo reippaasti kallellaan keikaileva sotilaslakki surullisesti alas otsalle; terhakka ryhti vaipui kokoon, ja kun matkamiehet kohtasivat hänet talottamalla taipalella, niin eivät kuormaansa pysähdyttäneet, vaan katselivat vähän peloissaan luota metsärosvon näköistä miestä eivätkä oikein rauhoittuneet, ennenkun näkivät hänen tien käänteesen katoavan. Eivätkä lie vielä sittenkään tahtoneet tyyntyä, sillä olihan mies synkin ja terävin silmin tarkastellut kuormaa ja sen ajajaa.

Eipä sillä, että Kärki olisi koskaan todenteolla ajatellut rosvoksi ruvetakseen. Saattoihan hän tosin puheissaan sellaisiin luuloihin aihetta antaa, mutta tyytyi kuitenkin täydellisesti seuraan mihin tahansa, jossa hänelle ryyppy tarjottiin ja viitsittiin hänen rosvojuttujaan vähänkään uskovalla korvalla kuunnella.

Vaan ei hän enää päässyt semmoisiinkaan seuroihin.

Oudoissa paikoissa alkoi häneltä jo leivänkin saalis väsäytyä, kun ei ihmisillä aina ollut halkojakaan hakkauttaa — muuhun työhön ei hän koskaan alentunut, mutta puita oli hän nähnyt parempainkin ihmisten voimistelukseen pilkkovan.

Vähitellen ajoi routa porsaan kotipuoleen, mutta sielläkin otettiin hänet kylmäkiskoisesti vastaan. Kylmäkiskoiseksi vastaanotoksi sanoi hän sitä, ett'ei ryyppyjä tarjottu, ja niin eli hän laiskan miehen töitä tehden raittiisti ja siististi jonkun aikaa.

Siihen aikaan tutustui hän Keppi-Leenaan. Olihan tavattu joskus ennenkin, ja Leena oli kyllä kauvankin pitänyt silmällä tätä maankuulua, iloluontoista miestä, mutta Kärellä ei ollut mielessään Leenasta muuta kuvaa kuin kuva jalkapuolesta akasta, joka kulkea nilkuttaa ruumistaan pitkään kepin torrakkoon nojaten.

* * * * *

Eräillä markkinoilla läänin pääkaupungissa oli Kären onnistunut kehua itsensä muutamain nuorten renkimiesten seuraan ja päästä osalliseksi heidän kestitykseensä. Seurustelu päättyi tappeluun, jossa Kärki sai isänniltään pahanpäiväisesti selkäänsä. Pidot olivat ulkoilmassa kauppias Karhusen puutarhan nurkassa, ja sattumalta tuli Keppi-Leena, joka oli markkinoilla hänkin ostoksiaan toimittamassa, menneeksi pihan kautta puotiin juuri silloin kuin tarjottavat tavarat olivat loppumaisillaan.

Leena tunsi heti Kären hänen sotilastakistaan, joka kummallisella tavalla horjui edestakaisin ja ylös ja alas puutarhan lehdettömän pensaikon takana. Samalla kuului sieltä huutoa ja melua ja kiivasta kinaa. Tuossa tuokiossa oli Leena nilkuttanut puutarhan aitauksen luo ja näki raosta tirkistäissään, että Kärkeä nakeltiin kuin kinnasta neljän reippaan miehen välissä kädestä käteen. Miehet olivat kovin kiihoittuneita, heidän poskensa hohtivat ja silmät rasvan raukeina kimmeltivät.

Hän käsitti heti, että Kärelle tuossa epätasaisessa taistelussa tulisi käymään pahasti, jos ei sitä jotenkuten keskeytettäisi. Kärki sai iskun iskunsa perästä ruumiisensa, mutta juuri kuin hän kasvoihin satutettuna lyykähti istualleen maahan, harppasi Leena taistelevain väliin, asettui toiselle jalalleen seisomaan ja heilutti uhkaavasti pitkää sauvaansa.

— Vai niin, — neljä nuorta miestä ylitä vanhaa miestä vastaan! Ett'ette häpee! Tapatte hänet vielä, humalaiset roistot! huusi hän kiihoittuneella äänellä ja pyöräytti keppinsä suojelevasti Kären eteen, joka istui maassa nenä ja suu verta vuotaen.

— Mitä akalla on täällä tekemistä? Pois tieltä Keppi-Leena! huusi muuan rengeistä ja survasi häntä.

Vaan sitä ei hänen olisi pitänyt tehdä, sillä samassa sai hän aika iskun olkapäähänsä Keppi-Leenan sauvasta, sitä vaille, ettei nenään käynyt, ja kimakalla äänellä, joka kuului yli puolen kaupungin, alkoi Leena huutaa apua ja poliisia, jolloin renkienkin sekavissa aivoissa samalla selvisi, mistä oli kysymys. Ja päästäkseen akkain juoniin sekautumasta jättivät he taistelutantereen saaliineen Leenan haltuun. Suurella riemulla Leena sen anastikin. Markkinamiehet eivät Suomessa ole juuri uteliaisuudella pilatut. Jotkut ohi kulkijat pilkistivät kyllä puutarhan lankkuaidan raoista sisään, mutta kun eivät sen enempää huutoa kuulleet, sai Leena jäädä rauhaan otuksensa kanssa.

Hän istuutui Kären viereen ja pyyhki veren hänen kasvoiltaan; sitten meni hän kaivolle vettä noutamaan, mutta kun palasi, olikin Kärki jo pitkällään. Ensin luuli Leena hänet kuolleeksi, mutta pian huomasi hän miehen kuitenkin vielä hengittävän. Hangattuaan häntä aika tavalla kasvoihin sai Leena hänet vähän virkoamaan, mutta mies käytti tilaisuutta vaan aika tavalla kirotakseen ja vaipui uudelleen uneensa.

Nyt tapahtui niin, että Leenalla oli hevosensa kauppiaan pihalla, jonka puodista juuri äsken oli ostoksensa ostanut. Kun Kärki oli uneen vaipunut, ei Keppi-Leena oikein tiennyt, mihin hän ryhtyisi. Eihän käynyt heittäminen häntä paljaalle maallekaan loikomaan, sillä kylmä tulisi olemaan syksyinen yö ja saattaisi mies siihen vielä kuoliaaksi paleltua. Leena päätti sentähden lähteä apua hakemaan saadakseen miesparan kannetuksi väen tupaan, jossa saisi nukkua siksi, kunnes selviäisi. Viimein onnistuikin hänen kuvata nukkuneen tila niin kamalaksi, että sai muutamia miehiä houkutelluksi puodista puutarhaan.

Kylminä ja välinpitämättöminä siitä, oliko hän vahingoittunut, vai ei, katselivat miehet kaatunutta sankaria, mutta eivät yrittäneetkään ruveta häntä pois kantamaan, vaikka Keppi-Leena kyllä heitä siihen kehoitteli. Vasta sitten, kun hän, loukkautuneena moisesta kylmäkiskoisuudesta isänmaan puolustajaa kohtaan, oli kertonut äskeisestä tarmokkaasta esiintymisestään ja uhannut huutaa vallesmannia ja viskaalia, kävivät miehet laiskasti Kärkeen käsiksi ja onnistuivatkin viimein saamaan hänet seisaalleen.

Mutta kun Kärki tunsi itseään kauluksesta riiputettavan, heräsi hän horroksistaan ja alkoi riuhtoa itseään irti niin äkäisesti, että miesten täytyi puolimatkassa tupaan heittää hänet käsistään.

— Piru häntä kantakoon mokomaa juopporattia, joka potkii kuin hullu! sanoivat miehet.

— Ei tarvitsekaan! örisi Kärki, joka oli alkanut virota ja koki päästä pystyyn.

— Kas niin, — pysy nyt vaan koreesti hiljaa, niin vievät nämä miehet sinut tupaan, ett'et tarvitse paleltua kuoliaaksi yöllä, kehoitteli Keppi-Leena.

— Paleltuako…? Ohoh! On minulla rahaa! virkkoi Kärki jotenkin asiaan kuulumattomasti ja koetteli jalkojaan, pitäisivätkö ne. Tehtyään pari pitkää heilahdusta sai hän ne vakautumaan allensa ja pysähtyi sitten muutamiksi silmänräpäyksiksi paikoilleen, ikäänkuin olisi itsekin ihmetellyt tätä voimainsa näytettä. Älyttömin silmin tuijotti hän vähän aikaa läsnäoleviin, haparoi toisella kädellä poveaan, sai esille jonkun vanhan lompakon tapaisen ja levähytti sen auki.

— Tääll' on rahaa, pojat! Ja nyt me ryypätään.

— Etkö ole jo saanut tarpeeksi takkiisi vai vieläkö tahdot lisää? kysyi toinen miehistä.

— Takkiisi? — Kuka on saanut takkiinsa? Ryssät! Minä olen antanut niille takk… yksi kymmentä vastaan.

— Onkohan sillä todellakin rahaa? kysyi Keppi-Leena levotonna.

— Mistäpä hän olisi saanut, sanoivat miehet ylenkatseellisesti.

— Tääll' on rahaa! huusi Kärki ja heilutti lompakon tähteitä niin, että sieltä todellakin putosi viisimarkkanen maahan.

— Katsohan tuota, kun kylvää rahoja kuin tukkilainen!

— Herra isä! Ottakaa pois, ettei se saa humalassa tavaraansa hävittää! huusi Keppi-Leena ja nilkutti ottamaan ylös viisimarkkaista.

— Tavaraansa! matki toinen miehistä pilkallisesti. Kyllä ne eivät sen miehen rahoja ole, liekö ansainnut yhtä ainoata markkaa viiteen vuoteen.

— Mistäs se sitten olisi ne saanut? kysyi Keppi-Leena.

— Ainahan niitä on rahoja markkinoilla! irvisteli mies.

— Eipä taida Kärki pitää niin tarkkaa rajaa omillaan ja muiden rahoilla, lisäsi toinen.

— Kylläpä olette sydämmettömiä ja ilkeitä ihmisiä, valitti Keppi-Leena.

Mutta Kärki oli horjahtanut Leenan kärryjä kohden ja putosi nyt istualleen tallin seinämälle, aivan hevosen viereen, joka korviaan luimisti ja aikoi potkaista.

Siihen tuli Keppi-Leena viisimarkkaista kantaen, jonka oli maasta noukkinut, ja tarjosi sen Kärelle:

— Täss' on rahasi! Laittau nyt vaan tupaan ja nuku pois humalasi!
Muuten heität vielä pois kaikki, mitä sinulla on.

Kärki otti setelin ja käänteli sitä hyvin totisena kohmettuneiden käsiensä välissä, näkyi sitten tuumivan jotain ja hörähti leveään, typerään nauruun. Samassa nakkasi hän setelin ilmaan ja huusi:

— Tulkaa vaan tänne akat ja kaikki — tääll' on rahaa kuin roskaa!

— Eihän sitä voi tuohon jättää, hävittää kaikki rahansa, sanoi
Keppi-Leena miesten puoleen kääntyen.

— Ota hänet sitten rattaillesi sinä! sanoi miehistä toinen.

— Niin saat hänet sitten viisimarkkasineen! lisäsi toinen.

Ja tyytyväisinä antamaansa apuun palasivat miehet takaisin puotiin.

Keppi-Leena katseli vähän aikaa ympärilleen ja tuumi. Eihän voinut mitenkään jättää miestä oman onnensa nojaan siinä tilassa kuin hän oli, varsinkin kuin jo kerran oli pelastanut hänet murhamiesten käsistä. Ja kun se vielä rahojaankin noin nakkeli!

Leena kumartui Kärkeä kohti ja virkkoi:

— Kas niin, — nousehan nyt rattaille, niin tulet muassani.

— Häh? kysyi Kärki kummastellen.

— Nouse rattaille, niin saat tulla muassani! uudisti hän.

— Mi-minkä tähden?

— Ett'eivät tappaisi sinua etkä saisi hävittää rahojasi.

— Kah, niin — tääll' on rahoja! sanoi Kärki ylpeillen ja tavotteli poveaan.

— Mistä olet ne saanut?

Kärki tuumi vähän aikaa. Sitten iski hän silmää niin viekkaasti, että olisi luullut selväksi mieheksi, hymähti vielä viekkaammin ja sanoi:

— Noh, kah, — ainahan niitä on pieniä hommia… nythän on markkinat, kah, markkinatpa markkinat, — lallatteli hän.

— Et vaan liene varastanut?

Kärki oli loukkaantuvinaan ja koetti oikaista selkänsä. Vaan kun se ei istuvalta mieheltä oikein onnistunut, kompuroi hän seinän varassa seisaalleen ja sanoi suojelevalla, tyynellä äänellä, niinkuin olisi lasta rauhoittanut:

— Mitä sanot? Varastanutko! Elähän nyt! Elähän nyt, hyvä ihminen! Voipihan sitä muullakin tavoin ansaita… markkinoilla. Kuka on sanonut minun varastaneeni? kysyi hän melkein selvinneenä.

— Nuo miehethän ne vaan, mutta en minä uskonut.

— Eläkä uskokaan, sanoi Kärki hyväksyvästi. Sitten vetäsi hän likasella kädellään kasvojaan ja sai siihen verijälkiä.

— Mistä tämä veri tulee?

— Olivathan vähällä sinut tappaa, vaikket enää muista, ja olisivat kai tappaneetkin, jos en minä olisi tullut väliin ja pelastanut sinua.

— Tappaa! Elä puhu loruja! Minähän olin heidät tappaa. Luuletko, ett'en sen vertaa tiedä — höh!

Kärki kohautti ylenkatseellisesti olkapäitään.

Merkillistä kyllä oli Keppi-Leenalla sen verran naisen älyä, ett'ei hän ruvennut vastustelemaan. Muuten ei hän luultavasti koskaan olisi saanut uhrata elämäänsä miehen hyväksi. Sitä peläten hän nyt varmaankin tämän ainoan kerran tukki suunsa totuuden sanalta ja vaikeni.

Ja kun Kärki kerta toisensa perästä veteli kasvojaan saadakseen selville, mistä se tuo veri pakana vuoti, mennä hynttäsi Keppi-Leena hevosensa luo ja alkoi päästellä marhamintaa. Sitten kääntyi hän päin Kärkeen ja sanoi päättävästi:

— No, — kun tullet mukaani, niin pääset selkääsi saamasta etkä rahojasi hukkaa.

— Minnekkä? kysyi Kärki jo jotenkin selvänä.

— Pois kaupungista maalle.

— Mitä on minulla maalla tekemistä?

— Jää sitten tänne, kun mielesi tehnee ja juo itsesi päihisi taas ja makaa yösi putkassa, jos luulet siellä paremman olevan!

Keppi-Leena tarttui hevosta suitsiin ja teki lähtöä.

— Mutta tuota… Kärki epäröi. Mutta minnekkä sitten mennään?

— Eikö sitten saatettaisi mennä vaikka minun luokseni — on siellä siksi sijaa, kun tarvitaan.

Kärki katseli häntä kummastellen. Hän koetti ponnistaa ajatuksiaan johonkin varmaan suuntaan, mutta huomasi samassa, että Leena seisoikin vaan yhden jalan varassa pitäessään hevosta suitsista, ja huudahti:

— Kah — sinullahan onkin vaan yksi jalka!

— Kyllä se minulle riittää. Ja autan minä itseni yhdellä yhtä hyvin kuin moniaat kahdella, ja ehkä vielä paremminkin.

Hän nykäsi hevosta ja aikoi lähteä. Mutta silloin huusi Kärki:

— Ei — elähän! Minnekkä sinulla on semmoinen kiire! Minne me sitten menemme?

Keppi-Leena pidätti hevostaan ja katsoi ympärilleen.

— Johan sen sanoin. Tuletko vai etkö?

— Onko sinulla sitten viinaa? kysyi Kärki.

Keppi-Leena oli jo maiskauttamaisillaan huulia hevoselleen, mutta taas pääsi hänessä naisen luonto voitolle, hän melkein häpesi heikkouttaan, mutta vastasi empimättä:

— On kai sitä nyt sentään tuloryypyksi.

Kärki kiipesi hyvillä mielin rattaille ja istui siinä jotenkin vakavasti ja yläruumistaan aivan paljon huojuttamatta, mutta Leena maiskautti lähtömerkin ja ajoi saaliineen kaupungin läpi, kun hämärä alkoi kietoa huntuunsa markkinakojuja eikä kellään ollut aikaa rattailla istuvalle matkueelle suutaan soittaa.

* * * * *

Keppi-Leena ei ollut mikään kaunotar. Jouduttuaan vaivaiseksi jo lapsena ollessaan, jolloin hänen vasemman jalkansa oli "kolottanut pois", oli hän siitä huolimatta niin toimelias ja lujatahtoinen, että jo aikaisin oli päässyt riippumattomaksi kunnasta ja köyhäin hoidosta, joiden varaan luonto muuten näytti hänet määränneen. Äärettömällä sitkeydellä ja säästäväisyydellä sai hän kootuksi pienosen rahasumman, joka enimmäkseen oli hankittu vehnäsiä kirkon mäellä myyden. Sen käytti hän palkatakseen miehen, joka auttoi häntä penkomaan vähän peltoa pappilan maalle, ja rakentamaan majasen; loput rahoista käytettiin hevosen ja lehmän ostoon.

Kun Leenalla oli pesänsä valmis, oli hän jo puolivälissä viidettäkymmentä, mutta olipa hänen vanhuutensakin nyt turvattu ja saattoi hän ylpeydellä katsella takaisin uutteran elämäntyönsä tuloksiin ja sen hedelmistä nauttia.

Ei olisi voinut kenenkään päähän pälkähtää, että Keppi-Leena kulki naimapuuhissa. Mutta eräänä päivänä pari vuotta sen jälkeen kuin oli saanut talonsa kuntoon, tuli hän pappilaan panettamaan itseään kuulutuksiin entisen ruotusotamiehen Kären kanssa. Sitä ennen oli kyllä kulkenut kummallisia huhuja siitä, että hän suojeli luonaan tuota pahamaineista sotamiestä, ja kompasanoja sateli hänen päälleen, kun hän vehnäsiään kirkon aidan takana myyskenteli. Mutta hän antoi puhuvain puhua, varma kun oli siitä, että hän saattoi tehdä mitä tahtoi ja kun tiesi, ett'ei hänen kerran saavuttamansa luottamus ollut niinkään helposti järkytettävissä.

Mutta kun kirkkoherrakin kerran otti moittiakseen häntä sellaisesta julkisesta Jumalan ja ihmisten pilkasta, niin vastasi hän varotuksiin panettamalla itsensä kuulutuksiin.

Siitä syntyi tietysti naurua ja puheita pitäjällä, ja kaikki viisaat ihmiset ennustivat hänelle pahaa. Kirkkoherra ei voinut olla tuntonsa rauhan vuoksi kutsuttamatta Leenaa kahdenkeskiseen keskusteluun ja antamasta hänelle pieniä viittauksia Jumalan vanhurskaudesta ja siitä, että ehkä sentään riittäisi synnin sovittamiseksi sekin, jos Leena alkaisi säännöllisesti kirkossa kulkea eikä aina pysähtyisi myymään vehnäsiään sen ulkopuolella. Sillä naimiskauppa Kären kanssa hävittäisi varmaankin kaikki hedelmät hänen tähänastisesta uutterasta ja yksinäisestä elämästään.

Mutta Keppi-Leena vastasi, että jos hän kerran oli ollut pahennukseksi pitäjäläisille suosiessaan Kärkeä huoneessaan, niin tahtoi hän nyt myöskin erehdyksensä avioliiton avulla parantaa.

Nehän olivat kumoamattomia syitä ja kolmantena sunnuntaina vihki rovasti heidät pitäjään tuvalla yhteen.

Eihän se nyt ollut yksistään rakkauskaan, joka oli saanut Keppi-Leenan tätä askelta ottamaan. Sillä vaikka hänessä olikin vähän ihailun sekaista sääliä kuuluisata Kärkeä kohtaan, niin ei hänen aikomuksensa kuitenkaan ollut, silloinkun hän pelasti hänet markkinoilta, tehdä hänestä aviomiestä itselleen. Hän tahtoi vaan koettaa, mihinkä mies kykenisi.

Hän oli tullut siihen kokemukseen, että hänen pieni maanviljelyksensä ja vähäiset hevosenajonsa onnistuivat ainoastaan silloin kuin hän itse voi ne toimittaa. Mutta paloaan kyntämään hän ei kyennyt, toisjalkanen kun oli. Melkein kaikki muut työt hän itse suoritti. Hakkasi itse halkonsakin ja veti ne kotiin. Leikkasi itse rukiinsa ja ohransa, mutta antoi puida naapurissa.

Vaan usein oli tapahtunut, että pelto antoi huonon sadon — tietysti oli se huonosti kynnetty. Ja olihan sekin nähty, että vähäinen sato yhä pieneni, kun se naapurissa puitiin. Kun nyt juuri syyskuun lopussa oli saatava vilja puiduksi, oli Leena miettinyt keinon, minkä avulla voisi oman saunan muuttaa riiheksi. Kärki saisi olla apuna sitä keinoa toteutettaessa. Sitä paitse oli hänelle kyllä muitakin töitä, jos näyttäisi olevansa mies niitä tekemään.

Näiden syiden nojalla päätti Leena ottaa hänet huostaansa. Jos lienee muitakin syitä ollut, mutta niitä ei hän nyt huolinut ajatella. Kun on toisjalka, ikää puoliväliin viidettäkymmentä, kasvot kuin kovaa nahkaa ja ruumis kaikellaisten vaivain murtama, niin eihän tuota tahtonut naurunalaiseksikaan joutua.

Mutta Kärki suoritti kokeensa odottamattoman hyvin. Olihan siitä vähän väittelyä ensi iltana luvatusta viinaryypystä, mutta Keppi-Leena tiesi, miten miestä oli käsiteltävä. Seuraavana aamuna oli Kärki jo selvä mies, kävi työhön käsiksi ja suoriutui siitä jotakuinkin hyvin, kun ei Leena liikojakaan vaatinut. Toisenakin päivänä oli hän selvä ja meni työhön. Ja niin kului kokonainen kuukausi hyvässä sovussa.

Kärki voi vallan mainiosti, kun oli työtä kohtuullisesti ja kotikuria tarpeeksi. Hänen iloinen luontonsa tuli takaisin ja hän kehui Leenalle enemmän kuin koskaan ennen. Leena oli taas siksi viisas, ettei mitään valheeksi väittänyt.

Sentähden jäi Kärki taloon, teki työtä minkä jaksoi, ja kehui minkä jaksoi. Keppi-Leena viihtyi hyvin hänen seurassaan ja sato oli tänä syksynä kolmannesta suurempi kuin viime vuonna.

Mutta jo seuraavana sunnuntaina sai Leena kuulla ensimmäiset pilkkapuheet kirkonmäellä. Parin viikon perästä puuttui jo rovastikin asiaan.

Silloin rohkasi Leena mielensä ja kosasi, kosk'ei Kärki itse näkynyt älyävän, vaikka sai hyvinkin selviä viittauksia. Pari päivää mietittyään antoi Kärki myöntävän vastauksen.

Häänsä viettivät he niin, että ostivat vihiltä päästyään kannun viinaa, josta sulhanen joi jo kolmannen osan kotimatkalla. Morsian ei virkkanut mitään, arvellen, ett eihän niitä nyt häitäänkään saa joka päivä viettää. Ja illalla hoiti hän miehensä nukkumaan, sulki viinan tähteet kaappiinsa ja ajatteli iloisin mielin tulevaisuuttaan. Ei ollut Kärki riitaa rakentanut, vaan juonut juomasta päästyäänkin ja kehunut menestyksistään naismaailmassa.

* * * * *

Kaikki meni tasaista menoaan kappaleen aikaa yli uuden vuoden.

Silloin sai isäntä kerran luvan lähteä kaupunkiin ostoksille. Leena tahtoi näyttää, että hän luotti mieheensä ja uskoi hänelle hevosen ja rahojakin. Eipä hänen sitä alussa tarvinnutkaan katua. Kärki ei ollut aivan vailla kunniantuntoa hänkään, vaikk'ei kukaan ollut osannut vedota siihen niinkuin hänen vaimonsa.

Hän palasi kotiin jo saman päivän iltana, pienessä hutikassa vaan, mutta reessä oli hänellä täysi viinalekkeri.

— Mitäs tämä merkitsee? Mistä olet saanut noin paljon viinaa? kysyi
Keppi-Leena.

— Hiljaa — hiljaa! kuiskasi Kärki ja iski viekkaasti silmää.

— Ja missä ovat ostokseni?

— Tässä!

Kärki kaivoi ne ylvästellen esiin reen pohjasta.

— Mutta millä ihmeellä olet viinaa saanut?

— On niitä ketulla keinoja, sanoi Kärki tyytyväisenä.

— Mutta mitä teemme me niin paljolla viinalla?

— Etkö sinä mitään älyä, eukko parka?

Kärki katseli riemuiten Leenaa. Vaan ei Leena mitään ymmärtänyt, ei hituistakaan. Silloin asettui Kärki viinalekkerin eteen kädet puuskassa ja oli hyvin mahtavan näköinen.

— Me ruvetaan rikastumaan niinkuin kauppamiehet kaupungissa, sanoi hän. Täällä on tukkitöissä paljon janoista väkeä ja minä tiedän omasta kokemuksestani, miten hyvälle ryyppy pakkasessa maistaa. Kun tämä tynnöri on tyhjäksi myyty, on meillä kolmekymmentä markkaa puhdasta voittoa. Ja minä olen saanut sen niin hyvillä ehdoilla, ett'et voi aavistaakaan.

Keppi-Leena pani kiven kovasti vastaan, vaikka olkoon voitto kuinka suuri tahansa ja käski Kären jo huomenna viemään viinansa sinne, mistä oli sen saanutkin.

— Oletpa sinä lapsekas, sanoi Kärki.

— Vai lapsekas! Vaan viinasaksaksi en rupea minä!

— Viinasaksaksi! Hyi, kuinka rumasti puhut hyvästä rahanansiosta! Kuka käskee sinun viinasaksaksi rupeamaan? Tämä on minun asiani tämä, eikä sitä enää voi peruuttaa.

— Miks'ei?

— Kun on välttämättömänä ehtona kontrahdissa se, että lekkeri on tuotava tyhjänä takaisin, muuten minut hetipaikalla ilmi annetaan vallesmannille. Vaan jos minä saan hoitaa tämän asian mieleni mukaan, niin on meillä kolmekymmentä markkaa viikon parin kuluttua. Vai eikö sinulle raha kelpaa?

Keppi-Leena torui Kärkeä siitä, että tämä oli niin ankaroihin ehtoihin suostunut ja väitti, ettei kauppiaasta olisi milloinkaan Kärelle viinaa annettu, jos ei olisi tiedetty, että toinen siitä vastaa.

— Niin, mutta nyt on viina tässä etkä sinä suinkaan tahtone päästää ryöstömiestä taloon tai mennä käräjiin salakaupasta, ennenkun olemme pennin pätkääkään voittaneet?

Kärki tuli yhä kaunopuheliaammaksi ja kuvasi niin kauniisti kaikkia tämän kaupan etuja, vedoten varsinkin Leenan jotenkin kehittyneesen ahneuteen, että tämä viimein rauhoittui, vaikka olikin vakuutettu siitä, että viina ei tulisi kostuttamaan muiden kurkkua kuin Kären.

Senpätähden hän kävikin aika tavalla ihmeihinsä, kun Kärki seuraavan päivän iltana palasi metsästä vaan hiukan humalassa ja kymmenen markkaa taskussaan. Hän oli aivan mainiolla tuulella ja puhui niin kauniisti näistä sivutuloistaan ja esitti sen kaiken niin kauniissa valossa, että Keppi-Leenalta pääsi nauru nähdessään miehensä ilakoiden käsiään hykertävän ja kiertelevän viiksiään kuin parhaat kaupungin herrat.

Mutta tämä viinalekkeri oli oleva ensimmäinen ja viimeinen, sen oli
Keppi-Leena päättänyt.

Se oli vaan ensimmäinen. Sillä viikon kuluttua oli se tuottanut puhdasta voittoa kolmekymmentä markkaa eikä Kären metsäretkistä ollut vaaraa mitään. Kiusausta lisäsi vielä se, ett'ei Kärki juonut enää milloinkaan itseään sikahumalaan eikä riitaakaan rakentanut, vaan tuli aina kotiin iloisena ja pyylevänä, taskut täynnä kiliseviä kolikoita. Ihme ja kumma, miten äkkiä mies voi niin kokonaan muuttua!

Kevään tultua loppui tukin hakkuu salolta. Silloin sai Kärki Leenan suostumaan siihen, että liike muutettaisiin omaan tupaan, jossa jo alkoi näkyä merkkiä kasvavasta varallisuudesta. Ja Kärki kuletti kaupungista lekkerin toisensa perästä, kestitti vieraitaan anteliaalla kädellä ja kantoi makson selän takana. Hän oli mainio ravintolan isäntä ja tuo epätasainen metsätie, joka vei maantieltä Keppi-Leenan mökkiin, alkoi olla kuin valtatie, jota matkamiehet iloikseen ajelivat.

Kesemmällä joutui Kärki rettelöihin muutaman naapurin rengin kanssa, joka ei suostunut maksamaan niitä monia ryyppyjä, jotka oli velaksi saanut. Renki kielsi vasten naamaa olleensa missään tekemisissä Kären kanssa ja kun Kärki kerran häntä muiden läsnäollessa pahanlaisesti häpäsi, suuttui mies, keräsi todistajia ja ilmiantoi sekä Kären että Keppi-Leenan luvattomasta viinanmyönnistä vallesmannille.

Heidät manuutettiin syyskäräjiin ja tuomittiin suuriin sakkoihin salakapakoitsemisesta. Niitä maksakseen täytyi Keppi-Leenan myydä hevosensa juuri kuin sitä olisi syyskyntöihin tarvittu.

Sen kolauksen jälkeen oli Kären vaikea pysyä kotosalla. Oli niinkuin olisi omatunto vaivannut, kun näki hevosen puutteessa maanviljelyksen rappiolle menevän.

Keppi-Leena oli käynyt alakuloiseksi, ja alinomaa sai Kärki kuulla moitteita siitä, että oli saattanut heidät häviöön.

Sentähden katosi Kärki eräänä aamuna eikä tullut takaisin ennen kuin useiden viikkojen kuluttua. Hän oli alkanut entisen elämänsä, syysmarkkinoilla joutui hän kiinni ensikertaisesta varkaudesta. Kärsittyään rangaistuksensa syyhyi hänen sormiaan uudelleen. Kun hänellä oli heikko luonto ja kun ei hän hakenut kiusauksiinsa suojaa Keppi-Leenaltakaan, lankesi hän taas, ja kun oli kolmannen kerran langennut, annettiin hänelle elinkautinen eläke kruunun puolesta.

* * * * *

Keppi-Leena istui yhä edelleen matalassa, lahovassa majassaan, tämän maailman menoa murehtien. Aho oli jo aikoja sitten umpileppään kasvanut, pelto oli muuttunut niityksi ja lehmä vanha vanheni yhä ja ehtyi. Eikä ollut hänellä enää voimia pönkittää yhä enenevää onnettomuuttaan. Salakaupasta saamansa isku oli hänet masentanut niin, ett'ei ollut enää työhön eikä mihinkään.

Lehmäänsä lypsi hän kuitenkin niin kauvan kuin lehmä eli, leipoi happamia vehnäsiään ja myyskenteli niitä entiseen tapaansa kirkonmäellä, mutta ei sekään liike enää kannattanut. Ihmiset häntä karttelivat, hänen maineensa oli pilattu, ja sitten oli ilmestynyt uusia ja hempeämpiä kilpailijoita, jotka veivät voiton vanhalta, pahamaineiselta Keppi-Leenalta.

Ruustinna vaan vielä oli joskus hänelle ystävällinen. Puhellessaan hänen kanssaan keskitti Keppi-Leena kerran kaiken elämän viisautensa seuraaviin sanoihin:

— On sillä vaan kumma voima tuolla viinalla, kun sen näkyy pitävän olla kiroukseksi sillekin, joka ei ole sitä eläissään maistanut.

Ja kun tuli puhe hänen vanhuudestaan, sanoi hän:

— Olen jo kerran pelastaunut vaivaistalosta eivätkä minua sinne toista kertaa saa.

Ja niin kävikin. Sillä eräänä syysyönä paloi Keppi-Leena hökkeliinsä.
Eikä kukaan tiennyt, miten tuli oli päässyt irti.

Kaikkien suosikki.

Kapteeni Vidmarkilla oli hyvä muisti ja hän oli hyvä kertoja. Usein oli hän kertonut meille kaskuja Cablesta, ja kerran jutteli hän koko hänen elämäkertansa.

Emme olleet — alkoi hän — mitään huonoja toveria, vaikka aina ahdistimme iloista ystäväämme Cablea hänen alinomaisista naisseikkailuistaan. Jo ensimmäisinä vuosina kadettikoulusta päästyämme, kun meidät oli komennettuna etelä-Venäjälle, puhkesivat hänen lumooja-lahjansa täyteen kukoistukseensa. Kaikkialla, missä hän miekkaansa helisteli ja mustia viiksiään laverteli, syttyi joku naissydän palamaan, ja vaikka me toverit melkein aina satuimme olemaan läsnä, kun onnettomuus tapahtui, emme tehneet mitään sen torjumiseksi.

Naiset olivat kuin hulluja häneen, ei kukaan voinut sanoa miksi, hän kaikista vähimmin. Hän tyytyi vaan siihen, että niin oli, eikä huolinut koskaan ajatella seurauksia. Hän otti vastaan ihastuneen naissydämmen uhrin yhtä helposti ja mutkattomasti kuin muut ihmiset ottavat ystävyyden, välittämättä seurauksista ja käsittämättä sen sisältöä. Se oli hänestä yhtä luonnollista kuin lapsesta on äidinrakkaus eikä hän sen enemmän sen johdosta päätään punonut. Ei ollut hänellä hämärintäkään käsitystä siitä, mitä on vastuunalaisuus tai mitä ujous, mutta hyväsydämminen hän oli, oli kuin leikkisä, ilvehtivä, rakastettava penikka. Miehiin teki hän melkein narrimaisen vaikutuksen, mutta naiset tulivat kuin hulluiksi hänet nähdessään.

Onhan hyvin kiitollista panna lempi leikiksi, ja käyhän se päinsä erinomaisen hyvin — kun on muista kysymys. Cablen valloitukset olivat milt'ei ainoana yleisenä ilomme aiheena yksitoikkoisen maanpakolaisuutemme aikana. Jos itse satuimme joitain valloituksia tekemään, pidimme ne salaisuutenamme, sillä ei kukaan tahtonut joutua pilanteon esineeksi. Mutta Cable ei koskaan salannut menestystään naismaailmassa ja ehkä hän juuri sentähden olikin niin vastustamaton.

Cable ei ollut puhdas suomalainen, vaan sekarotua, josta Suomessa tavataan niin monta eri lajia. Isänsä oli venäläinen englantilainen ja kielten opettaja, joka oli joutunut häviölle tukkiasioissa, äiti oli Suomessa syntynyt, mutta puoleksi ruotsalaista perua. Poika pantiin jo nuorena kadettikouluun, pääsi heti vapaaoppilaaksi, tuli upseeriksi maksamatta vanhemmilleen mitään.

En ole koskaan nähnyt huolettomampaa ihmistä. Luvut kadettikoulussa eivät ole omiansa herättämään synkkämielisyyttä tai epäilyksiä eikä sitä tee toverielämäkään. Kukin lukee luettavansa parhaan kykynsä mukaan, kiristää sotatakkia vuosi vuodelta kiinnemmälle ja opettelee kantamaan miekkaa; siellä tanssitaan ja harjoitellaan johtamaan franseesia ranskankielellä. Sillä välin on aseharjoituksia, voimistelua, kenttäharjoituksia ja jotenkin kovaa kuria. Lupa-ajoilla saa olla koulutyttöjen ihailun esineenä ja siinä se kasvaa tietoisuus siitä, että on merkitsevä henkilö vielä merkitsevämmässä laitoksessa: sotaväessä. Jolla nyt ei ole taipumusta kovin syvämietteisiin mietiskelyihin, hän voi Cablen tavoin kahdenkymmenen vuoden vanhana lähteä kadettikoulusta ja vetää ylleen uuden upseerin univormun melkein pyhällä tunteella siitä, että tästä se nyt tulee — jos ei ole jo tullutkin — sivistyksen ja historiallisen kehityksen kaunein kukka. Senjälkeen lähetettiin Cable puolenkymmenen kadettitoverin kanssa, joiden joukossa minä olin yksi, erääsen pieneen kasarmikaupunkiin Venäjällä täydentämään kielitaitoaan ja saamaan käsitystä tuon jättiläisen suuren sotalaitoksen ylevistä ominaisuuksista. Sitä ennen olimme vannoneet pyhän valan uhrataksemme viimeisen veripisaramme tuon mainion järjestelmän palveluksessa.

Cable oli vannonut valan yhtä rauhallisesti kuin hän muutamia vuosia sitten oli rintamaan asettuneena astunut ehtoolliselle, ja se näkyi tekevän hänelle erittäin hyvää. Liekö koskaan kukaan antautunut viattomamman ilon valtaan kuin hän ja huolettomammilla silmillä katsellut Venäjän rannattomia tasangolta. Hän viihtyi hyvin kaikkialla minne tuli, piti meidän muidenkin hyvää tuultamme vireillä, kun välistä tuli koti-ikävä, ja suorastaan hurmasi kaikkia naisia.

Eipä sillä, että hän olisi ollut kaunis, eikä hänen ryhtinsäkään ollut tavallista komeampi, ei hän ollut Adonis eikä Marskaan, mutta hänellä oli tavattoman ystävällinen, toverillinen tapa kohdella naisia. Hän kohteli heitä kuin leikkitovereja, laski pilaa heidän kanssaan mitä herttaisimmalla tavalla ja pääsi heidän uskotukseen tavattoman pian, samalla kuitenkin tuon tuostaankin miekkaansa helistäen ja viiksiään kiertäen, etteivät sentään aivan kokonaan unohtaisi, että hän oli sotilas ja mies. Hän käytti tunnollisesti hyväkseen kaikki sotilaan ulkonaiset ja kaikki omat sisälliset etunsa naisia voittaakseen — ja voitti ne.

Ei ollut hänellä oikeastaan mitään etuja valvottavana, sillä niin pian kuin hänet kirjoitettiin sotilaan kirjoihin, otti valtio hänen etunsa valvoakseen, ja hänellä oli aikaa uppoutua muiden etuja valvomaan. Uskoessaan aina parasta kaikista muista ja kykenemättä käsittämään, mitä on ilkeys ja pahansuopaisuus, pakotti hän tietämättään kaikki kateuden nuolet itsestään kilpistymään, varistaen ne päältään niinkuin vesilintu veden varistaa, ja aina oli hän yhtä lapsellisen huoleton ja reippaan raitis. Olen nähnyt hänen päivää ennen suurta paraatia panttaavan univormunsa lainatakseen rahaa emännälleen tietämättä, kuinka saisi sen huomenna takaisin lunastetuksi.

Tietysti tuli hänestä kaikkien lemmikki. Toverit rakastivat häntä kilpaa naisten kanssa, ja kaikki katsoimme me kunnian asiaksi auttaa häntä. Meillä on nyt kerran se luonto, että tahdomme hellytellä jotakin, ja kun tuo joku on niin rakastettava ilmiö kuin Cable ja kun hän ja me kuulumme laitokseen, jossa yhteistunne on niin voimakas kuin sotaväessä, muuttuu hänen elämänsä osaksi meidän elämäämme ja kasvavat hänen harrastuksensa meidän harrastuksiimme kiinni. Hän oli siksi rauhallinen, ett'ei antautunut liika suuriin rettelöihin, jotka olisivat voineet univormun kunniaa loukata, ja samalla myös siksi itsetietoinen, ett'ei kukaan uskaltanut hänen hyvyyttään väärinkäyttää. Sen lisäksi oli hän niin avomielinen, ett'ei hän meiltä viideltä toveriltaan koskaan mitään salannut. Sentähden voi hän harvoin tehdä mitään, jota emme jo kauvan sitten olisi aavistaneet ja siitä häntä varoittaneet. Ja Cable otti aina varoituksen kielloksi, — hän oli tavattoman mukautuvainen eikä ollut hänessä jälkeäkään itsenäisyydestä lähimpiä ystäviään kohtaan. Hän kenties oli tullut huomaamaan, että tämä toisten johdettavaksi antautuminen vapautti hänet puuhaamasta itsensä kanssa, sillä hän oli ja pysyi meidän suurena lapsenamme, meidän elävänä omaisuutenamme.

Kaikissa suhteissaan ulkomaailmaan oli hän aina sotaväen puolella. Hän oli sotamies kiireestä kantapäähän ja alistui toverikunnan tahdon alle rajattomalla uskollisuudella. Toverikunta suo suuria vapauksia ja niitä käytti hän empimättä hyväkseen. Hän voi pettää juutalaisen koronkiskojan kylmäverisemmin kuin kukaan meistä, ja jos täytyi sanoa yhteinen hätävalhe päällikölle, sanoi hän sen koneellisesti ja silmää räpäyttämättä, ja hänellä oli tavaton kyky valehdella niin, ett'ei kukaan voinut olla uskomatta.

Olo-aikamme etelä Venäjällä oli lopussa ja meidän oli kohta palattava takaisin Suomeen ja kunkin asetuttava pataljoonaansa. Ero Venäjältä ei ollut meille muille erittäin vaikea, mutta pahemmin oli Cablen laita. Mustaveriset venakot ihailivat hänen englantilaista rauhaisuuttaan ja hänen lapsellista luonnettaan, mutta hän itse oli säilynyt heiltä jotenkin hyvin, kunnes muutamia kuukausia ennen lähtöämme tarttui pahasti kiinni. Hän rakastui korviaan myöten köyhään, pieneen kahdeksantoistavuotiseen kauppiaan tyttäreen, joka oli sivistymätön ja seuraelämään tottumaton, mutta jolla oli slaavilaisen naisen hehkuva nuori sielu ja mustat silmät.

Luulenpa, että Cable nyt ensi kertaa elämässään oli joutunut ristiriitaan elämänsä kanssa. Hän kävi alakuloiseksi, kirjoitti epätoivoisia lempilauluja huonolla venäjänkielellä ja hänen rakkaudestaan keskusteltiin yökaudet toverien seurassa. Cable istui siinä haikeihin tunnelmiin vaipuneena, kunnes hänet niistä armottomasti pudistettiin hereille sillä varmalla vaatimuksella, että hänen täytyi toverikunnan vuoksi voittaa tunteensa, sillä eihän käynyt kulettaminen Suomeen tuota sivistymätöntä tyttöä, eikähän hänen raha-asiansakaan sallineet hänen mennä naimisiin. Olimme vähiin varoihimme nähden viettäneet jotenkin iloisia päiviä ja kun Cable nyt palasi kotimaahan, olisi hänen jotenkin vaikea pulasta suoriutua, vaikk'ei onnistumattomiin naimisiin mennen hävittäisikään kaikkia tulevaisuuden toiveitaan.

Cable oli kuin suuri, komea koiranpentu, jota kurittamalla pakotetaan vanhasta isännästään luopumaan ja uuteen suostumaan, ja olihan meillä kaikilla häntä kovasti sääli. Mutta samoinkuin koira voi tottua uuteen isäntään, tulisi Cablekin murtumatta muutoksen kestämään. Vesissä silmin istui hän rautatievaunussa aina Moskovaan saakka, eikä sanonut sanaakaan, niin että me jo aloimme pelätä, että hän ehkä aikoi karata meiltä Sonjuskan, tuon tumman venakkonsa luo. Jotkut meistä jo lausuivat senkin epäilyksen, että Sonjuska Cablen toimesta jonkun matkan päässä seurasi häntä salaa Suomeen.

Ensi kerran elämässään oli Cable salaperäinen ja se lisäsi pelkoamme. Hän kätki meiltä jotain ja kun hän ei voinut kätkeä muuta kuin mitä hän nähtävästi oli päättänyt Sonjuskasta erotessaan, oli se tietysti jotain kapinallista. Olimme kuitenkin väärässä epäilyksinemme. Jo Moskovassa irroitti Cable kielensä kantimet, jotka suru, ja ainoastaan suru, oli niin tiukalle kiristänyt.

Istuessamme hotellissa ja juodessamme kahvia illallisen jälkeen, kertoi hän meille kyynelet silmissä kaikesta: erostaan, tuskastaan ja toivostaan saada kerran tulevaisuudessa tavata Sonjansa, sittenkun hänen asemansa oli vakaantunut ja hän voisi olla oma herransa.

Meidän joukossamme oli muuan meitä muita vähän vanhempi toveri, joka edusti järkeämme ja oli ihmisvihaaja. Hän katseli Cablea säälivästi hymyillen ja virkkoi:

— Sinä oma herrasi? Et koskaan, hyvä veli!

Emme olleet koskaan nähneet semmoista ilmettä Cablen silmistä kuin mikä niistä nyt välähti. Hän vannoi kaikkien pyhäin nimessä hakevansa Sonjuskansa Suomeen ja menevänsä hänen kanssaan naimisiin, niinpiankuin vaan vähänkään oli päässyt arvossa kohoomaan. Me hymyilimme epäluuloisesti ja toivotimme hänelle ivallisesti onnea tähän rohkeaan päätökseen. Mutta ivamme valui kuin vesi kuikan selästä. Hän ei huomannut ivaamme, vaan tarttui järkevää toveriaan ystävällisesti käteen ja kiitti häntä hänen onnentoivotuksestaan. Me muut purskahdimme nauramaan, mutta silloin synkkeni taas Cablen otsa. Hän kysyi avonaisesti, emmekö uskoneet häneen vai miksi me nauroimme, mutta ei meillä ollut sydäntä selittää syytä siihen.

Suomeen tultuaan kasvoi Cable pian kiinni ympäristöönsä. Hän tuli heti huvittelevan elämän toimeenpanevaksi johtajaksi siinä läänin kaupungissa, jossa hänen pataljoonansa oli. Koulupojat häntä kadehtivat, naiset hemmoittelivat, suuri yleisö sanoi häntä ylpeäksi, mutta toverit ja esimiehet häntä suosivat. Hän sitoi miekan kupeelleen yhtä kireälle kuin ennenkin, hymyili huolettomasti ja avonaisesti kaikille, joita kohtasi, johti franseeseja äänekkäällä, sorahtelevalla ranskankielellään ja pilasi viisi paria valkosia hansikkaita viikossa. Hänen menestyksensä naismaailmassa oli yhtä suuri kuin ennenkin, ja oli hän sen vuoksi jo päästä uuteen maanpakolaisuuteen Venäjälle, mutta asia saatiin vaikenemaan ja esimiestensä välityksellä pääsi hän pulasta siten, että siirtyi toiseen pataljoonaan. Meistä tuli taas toverit. Hänen maineensa oli kulkenut hänen edellään ja oli hän jo ennen tuloaankin yleinen suosikki.

Hänen myöhemmät vaiheensa johtuvat edellisistä. Elämän ongelmat eivät ole koskaan häntä huolestuttaneet ja siitä saa hän kiittää onneaan. Rakkaus olisi kenties voinut viedä hänet harhaan, mutta tämä ainoa kysymys hänen elämässään ratkaistiin niin, että hän meni onnelliseen avioliittoon tytön kanssa, jonka isä oli kaupungin etevimpiä miehiä, ja kun minä toverien jäähyväispidoissa pidin hänelle puheen heidän puolestaan, niin koetan muistella tässä sen sisältöä. Hyvät herrat! — sanoin minä. — Kohtalo luo välistä huvikseen onnellisia ihmisiä. Ei koskaan ole saatu selville, miten se tapahtuu, sillä ei kukaan ole voinut kohtaloa jälitellä. Siitä huolimatta on ihmiskunta kaikkina aikoina koettanut saavuttaa tuota mainiota tulosta, jota kohtalo silloin tällöin huulet leveässä hymyssä näyttää meille muille kuolevaisille niinkuin jonkunlaisen Camera obscuran avulla.

Tuollaiseen cameraan tahdon nyt teidät tutustuttaa. Olen kuullut hänen Odessan kesäauringon paahteessa avopäin ja hikeä vuotaen sotilasrintamassa, joka oli uupumukseen menehtymässä, laulavan Bellmannia tyytyväisellä äänellä, vaikkakin vähän väärällä nuotilla. Olen nähnyt hänen keskellä meluavia juominkeja katoavan viereiseen huoneesen, jossa ravintolan isännän pienet lapset olivat heränneet ja alkaneet huutaa, ja olen hänet tavannut siellä vielä kaksi tuntia sen jälkeen soudattamassa kapalolasta lasi vieressään ja ihmeihinsä vaipunut lapsen äiti edessään. Olen kuullut hänen puhuvan totta kuin poika ja valehtelevan kuin viipurilainen.

En ole nähnyt häntä tappelutantereella, mutta minä olen vakuutettu siitä, että jos olisin sen nähnyt, en voisi siitä kertoa, sillä minä olisin nauruuni menehtynyt. Mainioita ominaisuuksia! sanotte. Ei, ne eivät ole mainioita ominaisuuksia, sillä Cablella ei ole ollenkaan mitään ominaisuuksia. Hän on kameleontti, jolla on kaikki värit eikä mitään väriä. Hänellä on sielu, johon ympäristö salaman nopeudella kuvastuu, ja hän toimii vaistomaisesti sen mukaan, mikä häntä milloinkin miellyttää.

Sillä Cable ei ole aatteen eikä pitkällisten tuumailujen mies. Kerran tapasin hänet istumassa niinkuin näytti mietteihinsä vaipuneena ja ihmeissäni kysäsin minä: "Cable, mitä sinä mietit?" Mutta Cable katsahti minuun valoisin hymy huulillaan ja veti hammastikun suustaan — hän oli penkonut rusinan jyvää hampaansa kolosta.

Silloin huomasin, että minähän siinä olin ajatellut, mutta ei Cable. Ja niin on aina ollut: Cablen voima on siinä, ett'ei hän itse ajattele, — muut kyllä ajattelevat hänen puolestaan. Ja kun hän nyt on saanut hyvän tytön ja yhtä hyvän appi-ukon, voipi Cable rauhallisesti heittää hyvästinsä kaikille huolille! Hyvät herrat, juokaamme maailman tätä nykyä onnellisimman ihmisen malja! Hurraa!

Puheen pidettyä tuli Cable lasi kädessä liikutettuna ja kiitollisena luokseni, kietoi kätensä kaulaani ja suuteli minua niin että paukahti. Samalla kaasi hän lasinsa sisällön kaulukseni ja syntisen selkäni väliin, mutta kuka olisi voinut suuttua Cableen, varsinkin kun hän itki ääneensä niinkuin silloin teki.

Taiteilijain tukala elämä.

Kun ystävälläni taidemaalarilla joskus oli oikein hyviä ystäviä luonaan, saattoi hän jutella seuraavan kertomuksen vaimostaan. Hän pyysi häntä aina jäämään huoneesen ja kuuntelemaan, vaikka rouva ei näyttänyt aikovankaan seurasta poistua.

He katsoivat toisiaan nauraen silmiin ja maalari alotti:

— Ensi matkallani ulkomaille, ollessani vielä aivan nuori poika, matkustin Kööpenhaminan kautta. Olin saanut matkarahan valtiolta, matkan määrä oli Pariisi ja tulevaisuuden ovi oli siis seposelällään edessäni. Mutta kun minulla oli hyviä suosituskirjeitä muutamille tanskalaisille taiteilijoille, päätin pysähtyä vähäksi aikaa kaupunkia katselemaan. Käytyäni muutamia kertoja tervehtimässä uusia ystäviäni heidän ateliereissaan, kohtelivat he minua kuin toveriaan ja samoin tekivät heidän modellinsakin.

Viihdyin mainiosti enkä siis matkaani kiirehtinyt. Ett'en aivan laiskan päiviä viettäisi, aloin maalata pieniä luonnoksia Thormannin luona. Hänellä oli ihana seitsentoista vuotias tyttö modellina kolme tuntia joka päivä. Johanne Larsen oli hänen nimensä ja hän ansaitsi leipänsä vartalonsa hienoilla viivoilla ja valkosella hipiällään. Hän oli kaikkien nuorien maalarien suosikki ja hyvä ystävä.

Nuori oli hän ja uhkui elämän halua, hänen epätasaiset hampaansa välkkyivät veitikkamaisesti hänen nauraessaan, ja hänen ilonsa tarttui muihinkin. Nuoret maalarit seurustelivat hänen kanssaan aivan niin kuin olisi hän ollut heidän joukkoonsa kuuluva.

En ollut koskaan ennen nähnyt sellaisia modelleja ja olin yleensäkin kömpelö naisten seurassa. Kun nyt Johanne erityisesti minua miellytti, niin rakastuin minä häneen muitta mutkitta.

Thorman nauroi, tyttö itsekin laski leikkiä kanssani, ja toverit pitivät minua pilkkanaan. Rakastunut modelliin, — se oli kovin lapsellista! Maalasin hänet seisaalleen, istualleen, pitkälleen, mutta Thorman asetti hänet hyvin vaikeaan asemaan ja antoi hänen seista siinä, kunnes tyttö oli pyörtyä uupumuksesta. Hän tahtoi tehdä tytöstä itämaisen bajadeerin ja panna sen Akademian näyttelyyn ensi kevännä.

Meistä oli pian tullut hyvät ystävät Johannesta ja minusta. Hän oli mieltynyt viattomuuteeni ja käytti sitä välistä hiukan hyväkseenkin, keikaillen edessäni mitä herttaisimmalla tavalla. Minun piti itseni tulla valitsemaan hänelle suuri Rembrandthattu Östergaden parhaasta muotikaupasta, ja lukemattomat kerrat vein hänet kanssani Tivoliin. Palkkioksi sain syödä illallista hänen kanssaan. Luulin, että hän oli mielistynyt minuun aivan yhtä paljon kuin minä häneen.

Mutta kun kerran annoin houkutella itseni ostamaan hänelle syyskapan, syntyi siitä kauhea meteli taiteilijain kesken. Vai niin — vai että minä ostin uusia syyskappoja heidän modelleilleen! — Hyvähän on, että sinulla on varoja semmoiseen ja onhan meistä samantekevä, mihin matkarahasi panet, mutta olisi niitä sentään niitä kunnon ihmisiä, jotka ovat hankkineet sinulle tilaisuuden matkustaa ulkomaille, varoitettava, ett'eivät rupeaisi uutta matkarahaa puuhaamaan — olisipa kuin olisikin varoitettava!

Minulle alkoi tulla hätä.

Seuraavana päivänä ilmoitin, että huomenna minä matkustan. Johanne loi minuun katseen, johon en uskaltanut vastata.

— Jos niin on, niin on meidän tänä iltana mentävä "Metsään" lähtiäisiäsi viettämään, ehdottivat toverit.

Kun ilta-aurinko vaipui Klampenborgin pyökkipuiden taa, istuuduimme me lähelle rantaa "Bellevuen" verannalle. Meitä oli koko lauma nuoria maalareita sekä naisia Johanne ja eräs toinen modelli. Olin siihen aikaan vielä taipuvainen innostumaan ja suurin sanoin ylistelin minä meren ihanuutta, illan varjoja, toverien uskollisuutta ja — Johannea. Oli vaan yksi ainoa, joka piti sanani totena ja se ainoa oli — Johanne.

Hän seurasi kanssani puistoon, jossa jo oli pimeä alhaalla, vaikka illan hämärä vielä puiden latvoja valasi. Kun palasimme kävelyretkeltämme, alkoi sukkeluuksia päällemme sataa, varsinkin kun lamppujen valossa huomattiin, että Johanne oli itkenyt. Minä nauroin näön vuoksi muiden mukana, mutta Johanne vaikeni ja antoi nauravain nauraa. Sitten teki hän kärsimättömän liikkeen, kun ei ilosta alkanut loppua tullakaan; hän oli hemmoteltu tyttö ja oli tottunut antamaan luontonsa laukeilla maalariensa seurassa. Hänen silmänsä leimahtelivat synkästi, kun hän päättävästi paiskasi kätösensä pöytään:

— Ja nyt en minä enää viitsi kuunnella, sillä ei siinä ole mitään naurettavaa — ei niin mitään! Te olette apinoita jokainen! Ei teissä ole kenessäkään, ei ole ainoatakaan inhimillistä tunnetta… ette osaa muuta kuin irvistellä ja pilkata… minua kyllästyttää semmoiset…! Hän tuossa… hän on ainoa, joka… hän on monta vertaa parempi kuin kaikki te yhteensä. Naurakaa vaan niin paljon kuin mielenne tekee…!

Johanne kätki kasvonsa nenäliinaan ja astui rappuja alas. Olin aivan ihastuksissani saamastani kiitoksesta ja samalla minua suretti ja säälitti tyttö. Olin juuri juoksemaisillani hänen jälkeensä, kun Thormann tarttui käteeni ja alkoi:

— No, no, lapseni! Jo on tarpeeksi tyhmyyksiä. Sinulla on muutakin tekemistä kuin ostaa hattuja ja syyskappoja Johannelle. Johanne hoi! — tule pois eläkä koeta tehdä poikaa tyhmemmäksi kuin hän on. Hän on perhana vieköön, tarpeeksi tyhmä ilmankin. Kuuletko Johanne Larsen!…

Johanne pudotti nenäliinansa ja seisoi vähän aikaa vielä mietteissään. Sitten tempasi hän yht'äkkiä takaisin entisen iloisen luonteensa ja helähti heleimpään nauruunsa, niin että epätasaiset hampaansa välkkyivät.

— Loruja! sanoi hän ja tuli ylös.

Hän istui viereeni, kauhean lähelle minua, mutta koko illan olimme me kuitenkin niinkuin olisimme olleet vieraita toisillemme.

Vastainen Skånen ranta oli jo aikoja sitten sulanut yhteen illan hämärän kanssa, ainoastaan muutamat punaset purjeet heijastelivat vielä illan ruskoa kaukana ulapalla.

Me puhuimme maalauksesta.

Johanne antoi meidän puhua ja kumartui kaiteen yli paremmin nähdäkseen viheriän vaaleiden aaltojen hiipivän hienohiekkaisen rannan helmaan. Ikäänkuin olisi pelännyt putoavansa, pisti hän kätensä kainalooni ja tunsin minä siitä säteilevän lämmön rupeavan aivan polttamaan itseäni; mutta itse istui hän näennäisesti aivan välinpitämätönnä tuijottaen merelle ja ilmettäkään pienissä kasvoissaan muuttamatta.

— Mennäänkö illalliselle? ehdotti joku.

Kun muut nousivat, jäin minä paikoilleni.

Ja kun he olivat menneet, nojauduin minä Johannea kohden ja me sanoimme toisillemme äärettömän paljon tyhmyyksiä.

Seuraavana aamuna k:lo 9 olin minä asemalla kaikkine kapineineni ja olipa neljä maalariakin jaksanut nousta minua saattamaan.

— Entä Johanne? näkyivät he silmillään kysyvän.

— En tiedä, vastasin minä päätä puistamalla.

Mutta kun lähtökello soi ja minä menin ulos asemasillalle, oli Johanne jo siellä yhtä aamuntuoreena ja sievän näköisenä kuin ennenkin. Ja eikö tuo veitikka ollut tuonut kukkaiskimppuakin mukanaan! Ehdin ne tuskin piilottaa vaunuun, kun toverit tulivat.

— No, — missä on Johannen piletti? Eikö hän aiokaan seurata poikaansa Pariisiin? Kylläpä on paha poika, kun ei ole ostanut hentulleen pilettiä!

Mutta Johannen epätasaiset hampaat välähtelivät hänen nauraessaan iloisinta nauruaan, ja kun juna lähti liikkeelle, ei kukaan olisi voinut nähdä, että itku kurkussa pulpahteli.

* * * * *

Monta kertaa on minua sittemmin tuolla jutulla kiusattu. Niinkuin esim. kun minä noin kuusi vuotta myöhemmin palasin nuoren vaimoni kanssa häämatkaltamme Itaaliasta ja viivyimme muutamia päiviä Kööpenhaminassa. Pikku vaimoni oli iloinen päästäkseen kotiinsa jälleen eikä olisi mielellään matkalla pysähtynyt. Ei meidän olisikaan pitänyt pysähtyä.

Vaimoni oli vähän turhankaino siihen aikaan ja yleensä hyvinkin hämmästynyt elämästä, mutta varsinkin maalarien elämästä. Enhän voi muuta kuin pitää hänen puoltaan siinä asiassa, sillä olinhan minä vetänyt hänet mitä rauhallisimmista kodista Pohjanlahden rannalla, jossa hän oli elänyt neitsyt-aikansa vanhojen tätien keskessä nukkuvassa maaseutukaupungissa.

Jo alusta alkaen oli hänellä aivan voittamaton vastenmielisyys modellejani kohtaan. Roomassa oli minun hänen tähtensä täytynyt luopua mainiosta, oliivivärisestä kalastajatytöstä. Pyysin ja rukoilin häntä jäämään atelieriini siksi aikaa kuin maalasin, mutta siihen ei hän mitenkään tahtonut suostua. — Olla läsnä silloin kuin toinen nainen riisuutuu alasti hänen miehensä nähden, — ei, siihen ei siveä suomalainen nainen voisi koskaan suostua!

Hän nipisti kiinni pienet, suloiset huulensa, ja olisi varmaankin paukauttanut ovenkin jälessään lukkoon, jos ei se vaan olisi ollut niin kauhean raskas, renessanssi tyyliin tehty, tamminen, vähintäinkin viisi kyynärää korkea. Ja niin jäin minä yksin modellineni, joka ei tiennyt mitään suomalaisesta ujoudesta ja itsetietoisesti komeili siinä nuoruutensa kauneudella ja solakalla vartalollaan.

Tuskallisimmat olivat minulle ne hetket, jolloin työstäni lepäsin. Vaimoni käyskenteli komeassa atelierissa äänetönnä ja jääkylmänä, ja jos hän joskus jotain puhui, niin puhui hän niistä häntä ikävöivistä kirjeistä, joita oli saanut kotoaan. Siellä ne häntä rakastivat niin lämpimästi ja vilpittömästi, ett'ei hän käsittänyt, kuinka oli voinut lähteä tätä kiertelevää elämää viettämään. Hän oli tehnyt hyvin väärin jättäessään ne, jotka häntä niin rakastivat.

Viimein heitin minä eräänä päivänä pois pensselini, lähetin pois modellini ja jätin luonnokseni kesken…

Alussa oli hänen mustasukkaisuutensa huvittanut minua, mutta ajan ollen alkoi se käydä sietämättömäksi. Kun vaan rupesin puhumaankaan maalauksesta, kyyneltyivät hänen viattomat silmänsä, hän kavahti minua kaulaan ja pyysi mitä hellimmin sanoin, ett'en maalaisi ainakaan häämatkallamme. Olihan se minusta naurettavaa, mutta kun me — totta puhuen — matkustimme hänen rahoillaan, suostuin minä hienotunteisuudesta hänen pyyntöönsä; — joka tietysti oli liikanaista hienotunteisuutta.

En koko Itaalian matkaltani tuonut kotiini muuta kuin kurjan vuorimaisema-töherryksen, joka ei ollenkaan kuulunut alaani.

No niin, — jo ensi iltana Kööpenhaminassa olimme me kutsutut Thormannin luo. Hän oli nainut hänkin ja oli onnellinen perheenisä, koolla oli pelkkiä taiteilijoita ja vanhoja tuttuja.

Tietysti tuli puheeksi myöskin seikkailuni Thormannin modellin kanssa. Laskettiin vähän leikkiä sinä iltana, ja pieni vaimoni ymmärsi juuri sen verran tanskan kieltä, että hän voi arvata, mitä leikki koski. Minä antauduin nyt niinkuin ainakin yleiseksi pilan esineeksi.

Mutta Thorman vei vaimoni syrjään ja kertoi hänelle tapauksen oikein juurta jaksaen. Illallista syödessä kiitti hän häntä sitten julkisesti siitä, että oli tehnyt minusta miehen ja pelastanut minut modellien käsistä suureksi hyödyksi sekä ihmiskunnalle että taiteelle.

Vaimoni oli olevinaan kauheasti huvitettu kaikesta ja päästi huuliltaan pienoisen, surkean naurun hyrähdyksen, joka kuului hyvin kankealta ja kylmältä; — ei ollut se ollenkaan tuo tuore, helisevä ja hyväsydämminen nauru, jonka minä niin hyvin tunsin.

Hajaannuimme myöhään. Näin, kuinka vaimoni mieli vielä kotiin tultuammekin oli kuohuksissaan.

— Onko hän todellakin pieni vaimoseni? kysyin minä niin hellästi kuin vaan mahdollista.

Vaan hän ei suvainnut vastata.

Jätin hänet rauhaan ja virkoin vaan, että meidän huomenna oli noustava varhain ylös mennäksemme Klampenborgiin hengittämään kevään ilmaa ja puhkeavien lehtien tuoksua. Ehkä tapaisimme siellä tämäniltaiset ystävämmekin; — ne olivat vähän lupailleet tullakseen meitä siellä tapaamaan ja syömään aamiaista kanssamme.

Ja me vaivuimme uneen kumpikin tahollamme.

K:lo kahdeksan seuraavana aamuna istuimme toisen luokan vaunussa odottaen, että juna lähtisi liikkeelle pieneltä sivuasemalta. Ystävyytemme ei ollut vielä eilisestään parantunut.

Vaimollani on oma tapansa olla, silloinkun hän ei ole hyvällä tuulella. Paha tuulensa hänet jäykistää. Hänen muuten eloisat kasvonsa kadottavat kaiken ilmeensä ja hänen katseensa liukuu syrjään. Mutta jos sitten satun saamaan kiinni oikeasta sanasta ja oikeasta äänen painosta, on hauskaa nähdä, miten tuon kylmän naamion takana alkaa liikkua ja ponnistella. Tuossa höllenee joku juova, tähän ilmaantuu pieni petollinen ryppy, täynnä piilevää hyvää tuulta, silmän luomissa ja suupielissä tempoo niin sanomattoman viehättävästi, että minä lopulta tempaan hänet syliini ja suutelen häntä hänen oikean poskensa kauneuden kuoppuraan. Sitä ei hän voi koskaan peittää, kun tuntee leppyneensä.

Melkein niin pitkälle olin jo tullut, kun vaunuumme, jossa tähän saakka olimme olleet kahden, astui neljä henkilöä. Vaimoni vetäytyi salaman nopeudella ikkunan luo toiselle puolen vaunua ja minä jäin seisomaan kuin salakihloissa oleva sulhanen.

Tulijat hymähtivät meille hienoisesti ja istuutuivat väliimme. Olin juuri aikeessa pyytää itselleni paikkaa vaimoni vieressä, kun näin, että hän taaskin oli vetänyt jäykän naamionsa kasvoilleen. Hän ei ollut minusta tietävinäänkään, kumartui ikkunaa vasten ja katseli ulos asema-aukolle, jossa veturit puhkuivat edestakaisin. Se minua harmitti ja minä jäin siihen, missä olin.

Vaikka aamu olikin aikainen, oli juna väkeä täynnä. Oli sunnuntai ja oli kevät ja kööpenhaminalaiset olivat matkalla "Metsään". Ennenkun lähdettiin liikkeelle, tuli vielä kaksi matkustajaa vaunuun. He istuutuivat vastapäätä minua, mutta minä olin olevinani väliäpitämätön enkä ollut heitä näkevinänikään.

Silloin alkoi minusta tuntua, että vastapäätä istuva nainen tarkasteli minua ja melkein tietämättäni kohotin minä silmäni, kunnes ne yhä enemmän ihmeissään liukuivat kahteen suureen silmän mustuaiseen, joihin monta kertaa ennen, kauvan sitten, olivat syventyneet.

Johanne Larsen oli heti tuntenut minut. Hän istui aivan hiljaa, liikahtamatta ja minä rauhoituin. Ehkä oli tuo, joka istui hänen vieressään, hänen miehensä, ja ehkei Johanne hänen tähtensä ollut mitään huomaavinaan. Veturi vihelsi ja niin sitä mentiin.

Tunsin olevani vähän niinkuin petojen kesyttäjä ensimmäisten minuuttien kuluessa. Johanne oli tiikeri. Ja minä riemuitsin: — peto ei hievahtanut. Kylmä, käskevä katseeni ei jättänyt häntä hetkeksikään, sillä vaimoni ei tulisi mitenkään kestämään tätä viimeistä iskua. Hän oli eilen kärsinyt niin paljon hänen paljaasta nimestäänkin; — kuka tietää, mitä voisi tapahtua, jos he nyt vielä kohtaisivat toisensa? Teki mieleni silmätä häntä tuonne ikkunan luo, mutta en uskaltanut kääntää päätäni. Tiikeri voisi samassa karata kimppuuni; — eihän hän voinut tietää, että tuo hiljainen nainen tuolla kaukana oli vaimoni.

Onnistuin tuolla tavoin pitää yllä tasapainoa kymmenen minuuttia.
Hermostuin tuosta voimain ponnistuksesta ja minusta tuntui jo kuin
Johannen pehmonen käsi painaisi kuin rautainen ies niskaani. Sehän oli
kuin olisi painajainen ahdistanut minua keskellä päivää.

Johanne lienee huomannut, että käyttäydyin vähän kummallisesti, sillä hän katseli minua yhä uteliaasti ja kysyvästi. Hän tarkasteli kaikkia henkilöitä vaunussa, mutta ei kenelläkään heistä näkynyt olevan mitään tekemistä kanssani, ja nyt kävi hän vielä uteliaammaksi. Sinä et siis uskalla tervehtiä minua sen herran vuoksi, joka on kanssani? näytti hän ajattelevan.

Tiesin, että nyt tulisi pilvi purkautumaan ja odotin sitä suurimmalla kylmäverisyydellä. Hän heittäytyi taapäin istuimellaan ja hymyili minulle niin, että hänen epätasaiset hampaansa välähtivät niinkuin ennenkin. Mutta samassa kun hän aikoi puhutella minua, nousin minä ylös ja tunkeuduin vaimoni luo.

— Olkaa hyvä ja päästäkää minut istumaan vaimoni viereen!

— Anteeksi, — olisittehan voineet pyytää päästäksenne siihen jo ennenkin.

Tunsin, kuinka naurettavalta mahdoin Johannen silmissä näyttää, ett'en ollut uskaltanut puhutella häntä vaimoni läsnäollessa, mutta Jumala paratkoon! — ei minun muutakaan auttanut.

Johanne purskahti äänekkääsen ylenkatseelliseen nauruun, heittihe taapäin ja kätki kasvonsa käsiinsä. Häntä seurannut herra katsoi häntä kummastellen, mutta Johanne veti häntä napinlävestä lähemmä itseään ja alkoi kertoa jotain.

Istuin kuin neulojen päällä. Vaimoni oli huomannut, että Johannen ja minun välillä oli jotain, ja Johannen naurun kuultuaan hän punastui ja vihastui. Nyt oli minulla kaksi vihollista.

Johanne ivasi minua seuralaiselleen ja loi niin julkeita ja teräviä katseita meihin, että vaimoni loukkautuneena vetäytyi nurkkaansa ja alkoi ikkunasta ihailla maisemaa, jonka kautta kuljimme.

Vihdoinkin soi vapautuksen hetki Klampenborgin asemella.

Mutta siinä tapahtui se, jota koko ajan olin pelännyt: tiikeri karkasi kimppuuni!

Olin juuri saanut vaimoni käden kainalooni sovitetuksi ja olin juuri aikeessa hiipiä pois tuon vaarallisen tuttavan läheisyydestä, kun Johanne herransa kanssa livahti ohitsemme. Ja voimatta enää pidättää kuohuvaa ivaansa sanoihin purkautumasta, heitti hän sivumennen silmilleni seuraavat musertavat sanat:

— Ei olisi Johanne Larsen uskonut, että hänen vanhat ystävänsä naimisiin mentyään muuttuisivat noin pelkureiksi, — mutta nyt uskoo hän. Mahtaa tuntua ihanalta tuollaisesta nuoresta, viattomasta rouvasta, kun on saanut semmoisen silmänpalvelijan miehekseen!

Pahempaa ei olisi hän voinut sanoa. Vaimoni tanskankielen taito oli tällaisissa tiloissa aivan erinomainen. Joka sana pisti häntä kuin neula sydämmeen. Hän oli ymmärtänyt kaikki, mitä Johanne sanoi ja vielä vähä enemmänkin.

Johanne astui ohi ylpeänä ja pää pystyssä, mutta me jäimme siihen mitä surkeimpaan mielialaan.

Oli turhaa ruveta antamaan mitään järkeviä selityksiä. Pikku vaimoni oli kuullut tarpeekseen, sanoi hän. Olisi hän sentään odottanut, että olisin ollut hiukan rehellisempi häntä kohtaan enkä, lisäsi hän, — enkä tehnyt pilaa niin totisesta asiasta kuin suhteestani tuohon Johannekseen, jolla vielä päälle päätteeksi oli miehen nimi. Se siitä nyt oli, että hän oli saanut hävetä, jonka muuten ehkä olisi voinut välttää. Jo heti alussa oli hänen arvoaan naisena loukattu, kun minä seurustelin kaikellaisten modellien kanssa, ja oikeassa hän oli ollut! Voinko väittää vastaan — ei sanallakaan! Siinä nyt oli oikein loistava esimerkki siitä, millaista se oli tuo taiteilijain seurustelu modelliensa kanssa…!

Hän nipisti yhteen pienet huulensa ja hänen silmäinsä kylmä loiste minua ihan paleli. Huokasin arvokkaasti niinkuin aviomiehen tulee ja me astuimme hitaasti "Eläintarhan" tammien alatse rantatietä pitkin.

Valitettavasti tapasimme eiliset ystävämme ja söimme yhdessä hyvin pitkän ja hyvin ikävän aamiaisen. Oli aivan ihmeellistä, mikä erinomainen taito vaimollani oli saada toisten hyvä tuuli haihtumaan. Kahvia juodessa ei enää monta sanaa vaihdettu ja kohta sen jälkeen palasimme me kaupunkiin höyrylaivalla.

* * * * *

— Kuka olisi voinut uskoa, että hän, joka nyt tuossa istuu, nauraa sille kaikelle! lopetti ystäväni maalari ja nyökäytti päätä vaimolleen punssilasien yli. Hänen tapansa oli näet tällä tavoin esittää hänen maljansa ja me joimme sen tietysti riemulla pohjaan.

Maria!

Tulit luokseni vaatimatonna ja luottamustat herättävänä, katseesi oli sininen ja ajatuksesi kirkkaat ja puhtaat. Ei kukaan olisi voinut uskoa, että me oppisimme toisiamme rakastamaan, kaikista vähimmin me itse. Vaelsimme toisistamme välittämättä, mutta aatteemme lankeilivat aina limikkäin niinkuin kädet käsien lomahan.

Tulimme hyvin toimeen toistemme kanssa ja mieleni oli aina niin rauhallinen ja tyven sinun seurassasi. Epäluuloni sinä haihdutit ja arvostelukykyni kävi selväksi ja kiihottamaksi niinkuin sinun oma olentosi. Ilma ympärilläsi oli viileä kuin vuoristossa, sydämmeni keveni ja leikkipuheet ja iloinen mieli valaisivat kuin aurinko yhdessä oloamme. Sitä minä vaan pelkäsin, että sinun terävä silmäsi huomaisi, millainen haaveilija minä olin ja että alkaisit minua halveksia, — minusta tuntui, että tulisit sen tekemään — ja minä riisuin pois kaikki ulkonaiset tuntomerkkini sinua miellyttääkseni. Sen tein minä vaistomaisesti niinkuin nuori tyttö, joka koristelekse häntä varten, jota rakastaa. Ja ajan ollen sainkin minä sinut unhottamaan alussa saamasi vaikutuksen siitä, että olin haaveilija; sinä aloit luulla minua kylmäksi, toimeliaaksi ja elämään kykeneväksi.

Se oli ensimmäinen ehto, jonka täytettyä voit ruveta minua rakastamaan, mutta en minä kuitenkaan muista, vaikka kuinkakin sitä mielestäni etsinenkin, milloin sinä ensikerran katsoit minuun niinkuin nainen katsoo häneen, jota rakastaa. Sen vaan tiedän, että minussa vähitellen kasvoi ylpeä varmuus, joka antoi minulle voimaa, ja viehkeä hellyys, joka minua heikonsi. Koko minun seurusteluni sinun kanssasi muuttui sen jälkeen taisteluksi tämän ylpeän varmuuden ja tämän viehkeän hellyyden välillä. Sillä jos tämä viimemainittu pääsi hetkeksikään vallalle, jos se kävi ilmi yhdestä ainoastakaan arasta silmäyksestä tai lämpimästä käden puristuksesta, katosi minulta ylpeä varmuuteni ja minä jouduin hämilleni osoittamastani hellyydestä. En voinut muuta, sillä jommankumman täytyi olla voitolla, varmuuteni tai hellyyteni, yhdessä ne eivät voineet viihtyä.

Ja haaveilija pääsi minussa voitolle hellän mieleni avulla ja minusta näytti yhä edelleen, että sinä pilkkasit tuota haaveilijaa minussa, ylenkatsoit ja halveksit häntä. Sinä tahdoit että ylpeä varmuuteni, joka teki minut toimintakykyiseksi ja kylmäksi, valtaisi koko minun olentoni ja minua kuin kainaloista kannattaisit. Oli niinkuin olisit silloin nähnyt oman voimasi minun läpitseni tulvivan, ja silmäsi sameni ja äänesi jäykkeni, jos annoin hellyyteni hetkeksikään tulla näkyviin. Kun en ymmärtänyt sinua, niin annoin sen tapahtua yhä harvemmin, sillä sinä tahdoit niin. Panithan sinä sen seurustelumme ehdoksi, mutta minä en ymmärtänyt sitä silloin niinkuin nyt, että sinä, joka olet niin valpas ja reipas, aloit pelätä juuri tuota heikkouttani, vaikka sitä jo salaisesti rakastit.

Silloin tuli eräs ilta, ilta, jonka vietimme jokapäiväisessä huoneessa ja tavallisessa ympäristössä vähäpätöisistä asioista keskustellen, mutta oli se keskustelu minusta kauniimpi kuin näköala Sveitsin alpeilta, sopusointuisempi kuin laineiden soitto Hebriidein basalttiluolissa ja ihanampi kuin etelän taivas. Sinä iltanahan sinä tietämättäsi ilmaisit, että sinunkin vakava olentosi voi hellästi helähdellä, että sinäkin voit toivoa ja ikävöidä ja lempeitä tunteita mielessäsi kätkeä.

Sinä ilmaisit sen tietämättäsi, kun kasvosi kerran värähtivät, vaikka värähtivätkin niin vähän, ett'ei ystävän silmä olisi voinut sitä huomata, mutta jonka minun rakastava silmäni keksi, ilmaisit sen salaman nopealla katseella, jota et ennättänyt kätkeä, ilmaisit siten, että tumma verho peitti silmäsi kirkkaan kalvon, joka ei kuitenkaan siihen peittynyt, vaan lämpeni siitä. Ja kun sinä taas rauhallisesti nojauduit sohvan selustimeen ja yhdyit keskusteluun muiden kanssa, oli äänessäsi riemuitsevien pääskyisten laulua, joka tulkitsi hurmaavaa onnea ja auringon ihanata paistetta. Sinä toivoit silloin vavahtelevan sydämmesi sisimmässä, että olisin käyttänyt tuota lyhyttä hetkeä, jolloin mielenliikutuksesi sai minut kokonaan valtaansa, heittääkseni silmäyksen sydämmesi salaisimpaan sopukkaan, — ja niin olin minä tehnytkin. Huomasit sen liikutuksestani ja pidätetystä hengityksestäni, ja kun noin tiesit minun pikimmältäni pistäyneeni olentosi kaikkein pyhimmässä, niin siitä sinun äänesi riemuitsi ja siitä siilien tuli kesäpäivän kaiku, sillä sinä olit onnellinen, kun viimeinkin olit uskaltanut salaisuutesi ilmaista.

Et olisi koskaan uskaltanut tehdä sitä ollessasi kanssani kahden kesken. Kävellessämme toistemme seurassa olimme aina huolellisen tarkasti väitelleet kaikkia tunteiden syvyyksiä, minä olin tehnyt sen sinun tähtesi ja sinä minun, ja puhelumme olivat keveästi liukuneet pitkin sileää pintaa, hetkeksikään tunkematta noihin tunteittemme alavesiin, joiden virtaukset toinen toisemme sanojen alla aavistimme. Me kätkimme tietoa siitä niinkuin julkista salaisuutta, joka tuon tuostakin paljastui veitikkamaisessa katseessa tai vähän rohkeammassa sanankäänteessä. Vasta tuossa meille vieraiden ihmisten seurassa uskalsit sinä tunnustuksesi tehdä, sillä sinä tarvitsit suojaa minun heikkouttani vastaan, sinä voimakas nainen!

Ja sinä sait suojaa.

Kun sinun välinpitämättömät ja näennäisesti hajamieliset sanasi olivat aiotut meitä ympäröivälle seuralle, annoit sinä äänen värähdyksen toisensa perästä väikkyä heidän ohitsensa ja tunkea minun mieleeni, ja minä kätkin ne sinne äärettömällä, palavalla kiitollisuudella. Sinä aavistit, että jokainen äänesi helähdys herätti eloon sointuvia säveliä sydämmessäni, ja haltioissasi tartuit sinä sieluni soittimiin ja soittelit sulavan adagion rakkauden ikuisesta onnesta. Istuin siinä ja annoin noiden sävelien tunteitani tuuditella, koko olentoni kajahteli vastaan, ja hurmautuneena kuuntelin minä sinua, kunnes sointujen voima kasvoi niin suureksi, että jo pelkäsin tunteittemme tulevan ilmi. Minusta tuntui kuin olisi muidenkin pitänyt kuulla noita onnemme salatuita säveliä, jotka soivat kuin pyhä kirkkomusiikki ja joiden pohjasävel oli niin läpitunkevan kirkas ja täyteläinen kuin sävel Sarasaten viulusta. — Ja sitten olivat soittajaiset lopussa ja minä toinnuin hurmauksestani hiljalleen ja mietteihini vaipuneena kuin soittohaaveilija.

Autoin turkin päällesi — ja sinä menit. Seurata sinua en tahtonut, sillä katseellasi pyysit minua jäämään, ja se korvasi kahdenkertaisesti sen ilon, jonka kadotin, — sillä sinä pyysit!

Kului muutamia päiviä, ennenkun näin sinut, — muutamia rauhallisia päiviä. En odottanut mitään, en toivonut mitään, en tuntenut muuta kuin sanomatonta sopusointua, rajatonta rauhaa: olin täydellisesti tyytyväinen.

Mutta sinä et sallinut minun olla tyytyväinen; — ensimmäiset kirjoitetut rivisi saapuivat minulle vaalean punertavassa kuoressa. Ne pyysivät minua tulemaan, en muista enää minne, mutta ne vaan pyysivät minua tulemaan. Ja minä tietysti tulin lapsellisesti luottaen siihen, että teemme oikein, kun toisten toiveita täytämme.

Eihän se ollut kuin vähäpätöinen asia, jota minulta pyysit, aivan yhdentekevä meille molemmille. Pääasia oli, että sait nähdä minut, koettaa voimaasi ja vaikutusvaltaasi minuun. Vanhasta tottumuksesta rauhoitin minä mieleni ja olin olevinani kylmäverinen, koska näin sinun sitä yhä edelleenkin arvossa pitävän. En pienimmällä liikkeelläkään tahtonut ilmaista tukahdutettua toivoani, että viimeisen tunnustuksesi jälkeen olisit muuttunut, ja minä tunsin, että se sinua miellytti. Kiitos siitä näkyi jokaisessa liikkeessäsi ja se kävi selville avonaisesta kädestäsi, jonka minulle hyvästiksi ojensit.

Mutta minä palasin kotiin uupuneena kaikkeen tuohon teeskentelyyn, jolla ei ollut mitään järkevää tarkoitusta, ja kyllästyneenä tuohon kylmäverisyyteen, joka oli mielestäni tarpeeton. Ei edes hyväksymisesi eikä kiitollisuutesi minua enää tyydyttänyt. Poljetut tunteeni alkoivat käydä kapinoimaan, huusivat oikeutta, vaativat jotain palkkiota kaikista kärsimyksistään ja pidätetystä hellyydestään, — ja minusta olivat ne oikeassa. Ensi kerralla täytyy sinun minua kuulla!

Ja ensi kerta oli niin otollinen kuin tuulen käänne välistä on purjehtijalle.

Sinun oli poistuttava eräistä päivällispidoista, joissa taaskin olin sinun mieliksesi ollut kylmä, vaikka tunteeni tulena paloivat. Oli niin luonnollista, että seuraisin sinua, ett'et muuta mahdollisuutta ajatellutkaan. Käytökseni oli antanut sinulle varmuuden siitä, etten tulisi olemaan heikko tänäkään päivänä, ja luottaen siihen valitit sinä olevasi uupunut. Katselit minua melkein kummastellen, kun pysähdytin ohitse kulkevan ajurin ja pyysin sinua astumaan vaunuihin — niin päättäväksi et ollut minua koskaan luullut. Teitkö tuon nyt hämmennyksissäsi vaiko pikaisen päätöksen kautta, en tiedä, — mutta viereeni sinä istahdit, suojainen kostea ilma tulvahti vasten kasvojamme, ja me lähdimme ajamaan.

— Minne? kysyi ajuri.

— Ajamme kierroksen ympäri kaupungin, huusin minä.

Miks'et siihen mitään sanonut? Miksi kiedoit myöntyväisesti päällysvaatteesi hartiaisi ympärille ja miksi näytit siltä kuin ei olisi ajurille antamani käsky sinua vähääkään liikuttanut? Miksi muutuit yhtäkkiä niin rauhalliseksi ja tyyneksi, jommoisena en sinua koskaan ennen ollut nähnyt, — vai käsititkö, että meidän kerrankin oli päästävä johonkin varmaan päätökseen.

Ei, niin ei se ollut — ei likimainkaan! Mutta onneni kyllyydessä tartuin minä kömpelösti käteesi ja se oli valmis vastaanottamaan ensimmäisen viattoman suuteloparkani mustan hansikkansa selälle.

Tuo pieni pisara sai tunteeni äyräittensä yli kuohahtamaan ja koskenaan tuli suustani sanoja, tuli vapauttavia, kaunopuheisia, sekavia, kyyneliin tukehtuvia, liikuttavia, etkä sinä kättäsi vetänyt pois. Kun toinnuin, ymmärsin minä, että liikutukseni oli ajattelematon, naurettava, epämiehuullinen, mutta en voinut minä sittenkään olla yhä uusia kyyneliä vuodattamatta. Ja sinä istuit niin hiljaa, sanaakaan sanomatta, niin kuin ei olisi sinulla ollut aavistustakaan siitä, että siinä oli edessäsi lämminverinen, elävä ihminen, joka kärsi ja riemuitsi, ja niinkuin olisi koko rakkauteni yltäkylläisyys vaan ollut mitä jokapäiväisin asia.

Niin ei kuitenkaan ollut, vaikka se siltä näytti. Sinä istuit kuin kivettyneenä yhdestä ainoasta kauhistavan selvästä ajatuksesta, siitä, että onnemme nyt oli mennyttä. Avomielisessä, luottavaisessa luonteessasi oli tyynen pinnan alle kätkettynä naisen koko kaksinaisuus ja arkuus. Rakkauteni räikeä yksinkertaisuus repi ja raastoi sinun hienoa tunne-elämääsi, etkä sinä ollut koskaan voinut ajatella, että tunteita tuolla tavoin voitaisiin paljastaa, päinvastoin olit aina karttanut siitä itsellesi selkoa tekemästä. Olit toivonut, luultavasti epäselvästi, mutta kuitenkin varmasti, että rakkaus, joka ei koskaan sanoihin puhkea eikä koskaan käy omaa itseään tutkimaan, voisi yhäkin kestää; olit luullut, että se voisi elää pienistä teoista, joita ainoastaan tarkkanäköisin silmä voi keksiä, ja puoleksi itsetiedottomista äänettömistä hyväilyistä, jotka vaitiolon pyhitetyn vaipan alle piiloutuvat.

Ja nyt minä asetin eteesi rajusti ja kovakouraisesti rakkauden koko hauraan konehiston, paljastin sen hienoimmat hiussuonet, jotka vavahtavat jo ajatuksenkin niitä koskettaessa, eikä ollut minulla mitään sääliä repiessäni rikki tuota viekoittelevaa ja salaperäistä huntua, joka aina verhoo kahden ihmisen sopusointuista yhteiselämää.

Sinun mieleesi tulvi ääretön paljous monellaisia ajatuksia ja tunteita, joita ei selvä järkesi kyennyt selvittämään. Siinä oli vastarakkautta, myötätuntoisuutta, iloa, epätoivoista surua ja ääretöntä hellyyttä, joka koetti kapinaan nousten järkeäsi voittaa ja uhkasi heittää sinut sydämmesi kuohuvaan koskeen Mutta siihen et sinä tahtonut suostua. Kaikki rakkauden nimettömät tuskat ja kaikki sen sanattomat ilot kokosit sinä suonenvedon tapaisella voimain ponnistuksella yhteen ja painoit ne takaisin sydämmeesi, sillä sinä et tahtonut hetkellisen varomattomuuden vuoksi menettää tunne-elämäsi sisältöä etkä rakkautesi salaperäisyyttä.

Mutta sinun oli vaikea toteuttaa tahtoasi, sillä sinä rakastit tuota intohimoista, haaveilevaa olentoa, joka niin ujostelematta tunki tunteensa helmaasi. Ja kuitenkin vedit sinä verkalleen pois hansikoidun kätesi, jota hyväilin, pyyhkäsit kasvojasi niinkuin olisit unesta herännyt ja virkoit, huoaten niin syvään ja raskaasti kuin olisi sisimmäinen toivosi siinä haihtunut:

— Kääntykäämme takaisin!

Minä säpsähdin suoraksi istuimelleni ja kysyin niinkuin en olisi oikein kuullut:

— Takaisin?

— Niin, vastasit sinä, et muuta sanonut, mutta sanoit sen niin vakuuttavan varmasti, että minä käskin vaunujen kääntyä ja näin tienhaaran jäävän jälkeemme oikealle kädelle. Tuijotin pimeyteen osaamatta mitään ajatella ja maiseman hämärät piirteet painuivat selvästi mieleeni. Mutta sinä et vuodattanut kyyneltäkään raunioiksi hajonneen onnemme haudalle, et huokaustakaan päästänyt; — päätöksesi oli tehty ja intohimoton luonteesi oli sen päätöksen vahvistanut. Ovellasi kysyin minä, tahdoitko antaa minulle anteeksi — tiesinhän minä sen omaksi syykseni, että olimme näin toinen toisemme kadottaneet.

Silloin taivutit sinä vaan päätäsi omituisesti, merkitsevästi, ja siihen jäin minä sitten yksin katumukseni kanssa…

* * * * *

Eilenhän me tapasimme toisemme tuolla tien haarassa, josta kerran käännyimme takaisin vaunuissa ajaessamme, kun talviyö oli kylmä ja ilma raakaa. Olin nähnyt sinusta vilahduksen kerta ennenkin, mutta en tahtonut silloin omia silmiäni uskoa. Nyt tiedän, että me molemmat samaan aikaan olimme menneet sinne hakemaan hajonneen onnemme pirstaleita ja kuluttamaan joutilaita yksinäisiä hetkiä ahkeran työn lomassa.

Hajonneen onnemmeko!

Minä tiedän, että me molemmat olimme saavuttaneet elämässämme sen, mitä ei elämä joka päivä tarjoo, mutta jota emme osanneet hyväksemme käyttää. Sinä menit sinne muistojasi uudistamaan ja mielikuvituksesi avulla uudelleen tuntemaan luonteittemme vanhaa vetovoimaa, ja olet sinä niinkuin minäkin rakentanut rakkautemme raunioista muistopatsaan toiveidemme haudalle…

Mutta kun me eilen äänettöminä ja epäilevinä vaelsimme kotiin päin toistemme rinnalla, alkoi minussa soida vanhoja tuttuja säveliä, ja niinkuin ennenkin kuuntelen minä niitä yhä kasvavalla hartaudella mietteihini vaipuneena kuin soittohaaveilija…

End of Project Gutenberg's Kertomuksia ja kuvauksia, by August Tavaststjerna