KAHDEKSASTOISTA LUKU
Ei ollut tullut iloisia tietoja Kotkaisista sen sanantuojan mukana, jonka kapteeni Thoreld muutamia päiviä isojen päivällistensä jälkeen oli lähettänyt kysymään, kuinka rouva von Blume jaksoi, sekä viemään hänelle kauniita kukkasia. Rouva von Blume oli saanut lavantaudin ja makasi nyt hourien melkein koko päivän.
Mutta sitä ei sanansaattaja tiennyt kertoa, että neiti Louise yötä päivää valvoi äitinsä vuoteen ääressä ja että hän tämän sairauden ensi päivänä puoli päivää oli maannut pää äidin helmassa ja antanut lohduttaa ja hyväillä itseään, kunnes lopuksi oli huomannut, että hänenhän oikeastaan olisi pitänyt lohduttaa ja hoitaa äitiään eikä päinvastoin. Ei tuolla samalla sanantuojalla myöskään ollut mitään kertomista siitä pohjalaisesta naisesta, joka oli kuollut Kotkaisten sairaalassa ja houriessaan kiroillut Paapelin lohikäärmettä, joka hänen kuumehoureissaan ei ollut kukaan muu kuin Herrasaaren hyvinvoipa kapteeni itse. Sanantuoja oli kyllä kuullut asiasta Kotkaisissa kerrottavan, mutta ei uskaltanut viedä sitä kapteenin korviin, se kun ei muutenkaan kuulunut hänen tehtäväänsä.
Kapteeni Thoreld valmistautui itse lähtemään Kotkaisiin, ja eräänä kuumana elokuun päivänä hän ajoi sinne tavattoman kaunis kukkakori polvellaan ja mukanaan pullo kaikkein hienointa tokaijinviiniään.
Kun hän tuli perille, tapasi hän varatuomarin porstuassa, ja tämä vei hänet omaan kamariinsa. Ne tiedot, joita hän sairaasta antoi, olivat hyvin mieltä masentavia. Lääkäri ei antanut suuria toiveita hänen parantumisestaan. Vaikka taudin käännekohta ei ollut vielä tullut, olivat voimat kuitenkin vähenneet viimeisiinsä.
Kapteeni Thoreld katseli kysyvästi hiljaista varatuomaria silmiin. Hänen käytöksensä oli jotensakin kylmää ja virallista, niin että kapteeni melkein pahastui ja kysyi, oliko hän ehkä tullut sopimattomaan aikaan.
— Ei … ei suinkaan…! vastasi von Blume ja koetti olla ystävällinen.
Kapteeni luki tämän kohtelun varatuomarin luonnollisen alakuloisuuden ja rauhattomuuden syyksi ja kysyi, eikö hän tahtoisi viedä kukkakoria ja tokaijipulloa sairaalle ja samalla sanoa lämpimiä ja osaaottavaisia terveisiä.
— Niin … vastasi von Blume, — mutta minä luulen, että se ei ole hänelle hyväksi nyt, kun hän hourailee. On parasta jättää hänet kokonaan rauhaan.
Vastaus oli niin jyrkkä, että kapteeni säpsähti uudelleen. Hän tarkasteli uudelleen von Blumea ja tarttui hänen käteensä. Hän tuli ajatelleeksi, että rouva von Blume kukaties oli hourinut heidän viimeisestä keskustelustaan ja että hän ehkä ei ollut tyytyväinen kapteenin käytökseen. Hän puristi lämpimästi ystävänsä kättä ja kysyi:
— Onko hän minulle vihainen — mitä? Eikö hän tahdo tietää minusta mitään?
— Sinä et arvaa aivan väärin.
— Vie sitten hänelle minun kukkaseni ja sano, että minä pyydän häneltä anteeksi ja odotan täällä ulkona hänen ystävällistä tervehdystään! Viimeksi kun olin täällä, puhelin hänen kanssaan, ja hän on ehkä käsittänyt minua väärin. Pyydä, ettei hän minua tuomitsisi. Kapteenilla oli vastustamaton tarve saada kaikki sovitetuksi sairaan kanssa.
Varatuomari mietti hetkisen, sanoi, ettei se mitään hyödyttäisi, kun sairaan ajatukset ovat aivan sekaisin, eikä sanonut voivansa luvata, että vastaus olisi ystävällinen. Sitten hän meni sairaan luo. Kapteeni käveli alussa levottomasti edestakaisin lattialla. Kun ei vastausta alkanut kuulua, otti hän sanomalehden ja alkoi lukea erästä pääkirjoitusta maamme taloudellisesta kehittymisestä.
Rouva von Blumen sairaus oli alkanut pahoinvoinnilla samana päivänä kun Louisella oli tuo kauhea kohtaus olkiladossa. Kun tytär aivan epätoivoissaan ja itkuunsa menehtymäisillään juoksi äidin syliin, unohti tämä kaiken kipeytensä ja otti vastaan tyttärensä rakkaudentunnustuksen ja hänen kalvavat epäluulonsa sillä rauhallisella mielellä, joka hänellä aina oli ollut. Hän istui sohvassaan ja lohdutteli tytärtään selitellen syitä sairaan vaimon houreisiin ja vakuutellen, ettei kapteeni suinkaan ollut tehnyt hänelle sen pahempaa kuin hekään, jotka nyt vasta olivat ottaneet hänet hoitaakseen, kun tauti jo oli niin pitkälle kehittynyt ja nuorin lapsi kuollut kurjuuteen.
Aina sitä mukaa kun hän koetti istuttaa tyttäreensä oikeaa käsitystä hourivan vaimon puheista tuntui hänen omiin aivoihinsa tarttuvan pohjalaisen naisen kuumetta. Hänelle voi tulla sellaisia lapsellisia sivuajatuksia, että hän lopulta huomasi itsekin olevansa valmis hourailemaan. Hän otti vähän lääkettä, mutta varatuomari pelkäsi oitis pahinta — olihan hän koko ajan sanonut, että kaikki tämä päättyisi sillä tavalla, että hän muita hoitaessaan itsekin saisi saman taudin — ja jäi kotiin odottamaan iltaa ja kuumeen kehittymistä sen sijaan, että olisi mennyt kapteeni Thoreldin pitoihin istumaan isännän kupeella lähellä valtioneuvoksia ja senaattoreja.
Hän oli arvannut oikein. Illemmalla eneni kuume arveluttavasti, ja sairaan ajatukset pyörivät koko ajan hänen tyttäressään ja kapteeni Thoreldissa. Varatuomari sai kuulla pitkän ja sekavan kertomuksen tapauksesta olkiladossa, mutta ei voinut rauhoittaa.
Kun äiti vihdoinkin nukkui aamupuoleen yötä, otti isä tyttärensä kahden kesken huoneeseensa ja kielsi hänen puhumasta äidin kanssa asiasta, selitti sitä omasta puolestaankin, mutta tunsi samalla jonkinlaista katkeruutta kapteenia kohtaan, joka tällä tavoin oli, vaikkakin tahtomattaan, tuottanut surua perheelle. Seuraavana aamuna tuli sitten lääkäri, huomasi taudin lavantaudiksi ja näytti hyvin miettiväiseltä.
Useampia päiviä oli sairas sitten hourinut samasta asiasta, ja nyt tuli kapteeni itse kukkien ja terveisien kanssa ja pyysi itsepäisesti viemään niitä perille.
Varatuomari meni itse hämärään sairashuoneeseen, mutta jätti kukat ulkopuolelle — hän tahtoi kysyä lääkärin mielipidettä ennen kuin antaisi ne. Lääkäri kielsi jyrkästi, mutta rouva von Blume oli huomannut, että hänen ympärillään keskusteltiin kuiskaamalla. Sairaan vaistolla arvasi hän heti, mistä oli kysymys, ja sanoi käskevästi:
— Antakaa kapteeni Thoreldin vain tulla, minä tiedän kyllä, että hän on täällä jossain!
Mutta neiti Louise, joka istui ikkunan luona tuolilla, säpsähti ja purskahti itkemään, hermostuneena mielenliikutuksista ja valvomisesta. Lääkäri pudisti vihaisesti päätään ja mutisi:
— Mitä sillä pirun kapteenilla on täällä tekemistä!
Mutta sairas vaati kuumeensa koko innolla häntä nähdäkseen, Vaikka koetettiinkin selittää, että hän vain oli lähettänyt kukkasten mukana terveisiä ja että se oli niiden tuoja, joka oli ajanut kartanolle.
— Päästäkää hänet sisään, minä tiedän, että hän on tuolla toisessa huoneessa! … intti hän vain vastaukseksi.
Neiti Louise oli kenenkään näkemättä vetäytynyt pois, ja varatuomari suostui vihdoinkin täyttämään sairaan tahdon.
Kapteeni tuli sisään tyynenä ja kohteliaana, suuteli rouva von Blumen kalpeaa, polttavaa kättä ja kiitti häntä siitä, että hän oli tahtonut nähdä häntä.
— Missä on Louise? kysyi sairas.
Louise oli mennyt hetkeksi levähtämään.
— Herättäkää hänet sitten! Minä tahdon, että hän tulee tänne!
Koetettiin saada hänet tästä päähänpistosta luopumaan, mutta hän vain yhä vaati:
— Käskekää Louise tänne pian!
Varatuomari olisi tahtonut välttää kaikkia ikäviä kohtauksia kapteenin läsnäollessa. Ja lääkäri, joka oli aivan suutuksissaan, kysyi kärsimättömästi, tahtoiko kapteeni ehkä saada omalletunnolleen rouva von Blumen kuoleman.
Ei suinkaan, sitä ei kapteeni tahtonut millään muotoa.
— Niin no, menkää sitten pois ja jättäkää sairas rauhaan, näettehän että hän hourii!
Kapteeni Thoreld vetäytyi pian pois selitellen, ettei hän ollut tiennyt sairaan tilaa näin arveluttavaksi. Hän pyysi varatuomarilta ystävällisesti anteeksi itsepäisyyttään, ja silloin ei tämä voinut olla kertomatta hänelle pohjalaisesta vaimosta ja tämän kuolemasta. Kapteeni tuli hyvin alakuloiseksi eikä vastannut mitään. Hetken kuluttua hän kysyi, missä vaimovainajan lapset ovat.
— Täällä ne vielä ovat…
— Lähettäkää heidät Herrasaareen — onhan nyt miltei velvollisuuteni pitää heistä huolta! Varatuomari nyökäytti hyväksyvästi päätään, kapteeni istuutui vaunuihinsa ja ajoi hyvin alakuloisena kotiinsa. Rouva von Blume vaati yhä kiivaammin, että kapteeni ja Louise tuotaisiin molemmat hänen eteensä, niin että hän saisi sovittaa heidät. Vihdoin sai lääkäri hänet rauhoittumaan antamalla kloraalia, ja sitten istui varatuomari von Blume kauan aikaa surullisena vaimonsa sängyn laidalla. Neiti Anne Charlotte kävi häntä siellä yön kuluessa kerran katsomassa, mutta tyttö nukkui vaate päällä niin sikeästi, ettei kuullut mitään. Onnellinen nuoruus! ajatteli hän.
Viikon päästä rouva von Blume kuoli. Hänellä ei ollut monta selvää hetkeä kapteeni Thoreldin mentyä, mutta rauhaan hänen suhteensa oli kuoleva kuitenkin jo päässyt. Hän kuoli siinä luulossa, että oli kaikki sovittanut ja saattanut hyvälle tolalle; hän puhui hellästi kapteenista ja kehotti Louisea olemaan hänelle hyvä vaimo. Louise purskahti itkuun, mutta äiti siveli hellällä kädellä hänen tukkaansa ja vakuutti kapteenin luvanneen, että hän tulisi olemaan vaimolleen paljon parempi mies kuin pohjalainen nainen oli ennustanut. Rouva von Blumen ajatuksissa oli viimeisiin saakka hänen tyttärensä onni ja ilman katkeruutta katseli hän kuolemaa silmiin.
— En minä ole tehnyt kaikkea sitä hyvää, mitä olisin voinut, sanoi hän viimeisenä päivänään, mutta minä tiedän, että se annetaan minulle anteeksi, ja minä menen ilolla kohden kuolemaa. Se ei ole minua koskaan pelottanut — ei koskaan! lisäsi hän hitaasti; ja yksinäinen kyynel vieri poskelle uupuneen luomen alta.
Tyynesti ja melkein hymyillen otti hän hyvästinsä omaisiltaan. Hän suuteli heitä kaikkia, alkaen vanhasta isästään pienimpään poikaansa, joka tautivuoteeltaan kannettiin äidin nähtäväksi. Aina juhlailtamasta lähtien oli lapsi ollut vuoteen omana.
— Sinä olet vielä liian nuori kuolemaan. Etkä sinä kuolekaan. Tulet suureksi ja terveeksi ja hyväksi pojaksi — koettelemuksissa, lisäsi hän toiverikkaalla äänellä. Hänen luonnollisen yksinkertainen puheensa vaikutti niin voimakkaasti kaikkiin, että lääkärikin tuli liikutetuksi.
Miehensä käsi suljettuna käteensä kuoli hän vähääkään valittamatta, osoittamatta pienintäkään surua poismennessään. Mutta talonväen joukossa ei ollut ainoatakaan, jonka silmät eivät olisi kyyneltyneet. Heidän kaikkien mieleen johtui, että tässä oli mitä puhdasluontoisin ihminen antanut elämänsä köyhien hyväksi. Hän kuoli sen vakaumuksensa uhrina, että hyväntekeväisyydellä on siunauksensa ja että pelokas itsekkyys on kurjaa ja pikkumaista. Eikä hän tätä vakaumustaan ollut milloinkaan epäillyt.
Pitkä oli se jono, joka eräänä elokuisena iltapäivänä hiljalleen kulki harjua pitkin kukkasilla koristetun ruumisarkun jäljessä. Etumaisissa vaunuissa istui sotaneuvos rauhallisen, melkeinpä tyytyväisen näköisenä, ja hänen vieressään oli varatuomari, jonka sisäänpäin kääntynyt tyyni katse oli vielä tyynempi kuin tavallisesti. He eivät juuri monta sanaa puhuneet, mutta isä puristi joskus vastapäätä istuvan vaalean tyttärensä kättä. Heillä ei ollut koskaan ollut suuria sanoja tunteittensa ilmaisemista varten, ja jos joku olisi sitä koettanut, olisi se tuntunut melkein pilkalta. Heidän hiljainen surunsa vuoti sisäänpäin ja muodosti tyyniä lujia luonteita, joita ei kuoleman kauhukaan voinut järkähdyttää.
Neiti Anne Charlotte tuli toisissa vaunuissa lasten kanssa. Hän oli itkenyt silmänsä punaisiksi.
Heidän jäljessään oli pitkä jono hautajaisvieraita, joita oli yhtä paljon kuin juhlavieraita kesällä mutta jotka nyt olivat vähemmän iloisia. Kolmisenkymmentä herrasperhettä ja yhtä paljon alustalaisia, jotka omasta halustaan olivat lähteneet saattamaan emäntäänsä viimeiselle matkalle.
Kun jonon etupäässä olevat ruumisvaunut olivat ehtineet siihen vastamäkeen, joka on suureen kylään tullessa neljänneksen päässä kirkolta, tapahtui jotakin, joka saattoi useat saapuvilla olevat omituiseen mielentilaan. Tienhaarassa odottivat rattaat, joilla istui rautoihin kytketty vanki vartijansa kanssa ja näiden takana kyytimies.
Kylän väki, joka oli nähnyt ruumissaaton lähestyvän, oli estänyt pahantekijää ajamasta ruumisvaunujen edellä.
Kun vaunut kulkivat vangin ohitse, alkoivat neiti Louisen silmät vilkkua, hän katseli tutkivasti vankia, unohti hetkeksi kaiken muun ja huudahti isälleen:
— Se on Lehtimaa — Uramon murhaaja!
Se oli todellakin Lehtimaa, matkalla Siperiaan. Kun ruumissaatto läheni, kysyi hän yhtäkkiä ympärillä seisovilta, ketä siellä vietiin, ja kun hän sai sen kuulla, vaipui hän välinpitämättömästi takaisin rautojensa varaan. Niin pian kuin viimeinen hevonen oli päässyt ohi, nykäisi kyytimies ohjaksiaan ja nyt oli saattoväessä viimeisenä Siperian vanki ja hänen kuljettajansa.
Tultiin keltaiseksi maalatulle kirkolle, jonka musta katto ja huippuinen kellotapuli näkyivät mäen päältä kauaksi yli viljellyn peltoisen maiseman. Astuttiin alas maahan, ja vanginkuljettajan kärryt, jotka tähän saakka olivat saaneet kulkea muiden mukana käymäkyytiä, alkoivat pahasti helisten ajaa eteenpäin. Mutta juuri kun ne saapuivat kirkon portin kohdalle, juoksutti neiti Louise vangille neljä suurta valkoista ruusua, jotka hän oli laittanut kauneimmasta hautajaiskimpusta.
Hämmästynyt kyytimies pysäytti hevosensa, neiti Louise nyökäytti ystävällisesti päätään Lehtimaalle, ojensi hänelle kukkaset ja sanoi viitaten päällään ruumisvaunuihin päin:
— Siellä hän nyt lepää, hän, joka viimeiseen saakka uskoi, että sinä olit viaton, Lehtimaa!
— Vai uskoi? sanoi vanki ihmeissään ja katseli kummastellen ruusuja, jotka nuori tyttö oli pistänyt hänen likaiseen, mustuneeseen kouraansa.
— Niin — enkä minäkään usko, että sinä olet niin paha kuin ne sanovat!
Lehtimaa loi nuoreen tyttöön pitkän, hämmästyneen, kysyvän katseen, kyytimies hotaisi hevostaan, vanginvartija nosti herrasväelle hattuaan, ja kärryt mennä kalistivat pois. Harmaankirjava vanki käännähti vaivalloisesti vielä kerran katsomaan taakseen, ja sitten mennä täryytti hän rattaillaan pitkää, tuhannenpeninkulmaista tietään itää kohti hautautuakseen iäksi päiväksi kultakaivoksiin tuolla Tyynen meren rannalla.
Tuosta laskihe omituinen, kaunis mieliala kokoontuneihin; kaikki saivat pian tietää, kuka tuo vanki oli ollut ja miksi hän oli saanut nuo ruusut. Kun venäläinen eversti Pavloff sai selon asiasta, tuli hän niin liikutetuksi, että itki ääneensä kuin lapsi — vaikka kantoikin kaulassaan Pyhän Annan ritarimerkkiä. Hän tunsi muunkinlaisia Siperian vankeja, hän!
Kirstu kannettiin kirkkomaalle, ja lähellä hautaa liittyi kantajain joukkoon kahdeksankymmenenvuotias sotavanhus. Hän nosti pystyyn harmaan, paljastetun päänsä ja kantoi kuin riemusaatossa tyttärensä viimeiseen leposijaan kukkasten keskessä. Sillä hän oli ylpeä sellaisesta tyttärestä.
Pappi heitti multaa kirstun kannelle. Se kajahti kumeasti, hautaluku soi juhlallisesti alkavan syksyn tyynessä iltailmassa, ja haudalta voi nähdä tuleentuneita ruisvainioita; osa viljaa oli kuhilailla. Jo paljoa ennen oli juhlapukuista rahvasta kokoontunut kirkkomaalle, ja kun veisaaja aloitti virren, niin yhtyi siihen voimakkaita syviä ääniä niin monta, että vanha sotaneuvos kääntyi taakseen ja nyökäytti hyväksyvästi talonpojille päätään.
Kun pappi oli sanonut sanottavansa, syntyi hiljaisuus, ja vainajan sukulaiset astuivat esiin kukilla sirotettua hautaa peittämään. Mutta ennen kuin oli ehditty montakaan kourallista multaa heittää, astui joku reippaasti esille ja pyysi saada sanoa muutaman sanan, ennen kuin liittäisi kukkansa muiden kukkien joukkoon.
Herätti se vähän sekavia tunteita, kun nähtiin kapteeni Thoreldin aikovan ruveta puhumaan tämän haudan partaalla, mutta hänen äänessään oli niin kaunis sointu, että se pakotti väkisinkin kuuntelemaan:
— … Ja nyt olemme me tulleet tänne kaikki tänä elokuun iltana, kun uusi vilja on kuhilaalla ja lupaa lievitystä maallemme sen kovan vuoden jälkeen, jonka vaivat nyt vihdoinkin ovat voitetut. Mutta jalkaimme juuressa on kukkien keskellä toinenkin, jonka vaivat ovat myös voitetut. Kuolon viikate on satonsa sekin niittänyt, on niittänyt sadon, joka jo oli kypsynyt suuren viljankorjaajan vietäväksi. Meidät muutkin se on kerran ottava kypsymättöminä, hallan turmelemina ja tyhjätähkäisinä. Me tiedämme jokainen, kuinka vaatimattomasti ja kauniisti hän antoi elämänsä kärsivän kansansa hyväksi, — se oli ylevää velvollisuudentuntoa, jota ei ole tarvis sanoin selittää! — kansalaiset! — tahdoin minä sanoa — meillä ei ole mitään syytä valittaa niin kauan kuin karu maamme voi kasvattaa sellaisia ihmisiä kuin hän, joilla on usko, joka siirtää vuoria…
Samassa kuului läpi hiljaisuuden kimeä, kirkas veturin vihellys uudelta rautatieltä metsän takaa. Puhuja vaikeni hetkeksi, ikään kuin olisi hämmentynyt, mutta jatkoi taas kohta:
— Nyt kuuluu tuolta höyryhevon vihellys, tulevaisuuden ääni! Me olemme rakentaneet sille tien kansamme köyhyydellä, ja se kulkee kaatuneitten ruumiitten yli. Kasvattakoot nämä työmiesjoukot, jotka ovat suistuneet rehellisessä taistelussa kovaa luontoamme vastaan, kasvattakoot he meille parempia tulevaisuuden hedelmiä kuin kaikki ne pataljoonat, jotka ovat heittäneet henkensä sodassa palkatuita murhamiehiä vastaan!
— Tämä on kummalta kuuluvaa puhetta haudan partaalla, lisäsi hän miettiväisellä äänellä, mutta hän, jonka kirstun kannelle me nyt kukkasia sirotamme, hän tulee minulle aina olemaan uhri, joka kaatui taistelussa sen tulevaisuuden puolesta, minkä hedelmiä vastaiset sukupolvet kerran vielä tulevat nauttimaan.
Kapteeni Thoreld astui alas hautakummulta ja häpesi huonoa puhettaan. Hänellä olisi ollut niin paljon sanottavaa, ja hän oli alussa tuntenut onnistuvansa. Hän olisi tahtonut koota koko maailmankatsomuksensa muutamiin lauseisiin ja laskea ne viimeisenä kunnioituksenosoituksena sen haudalle, jonka mielipiteet olivat olleet niin erilaiset kuin hänen. Nyt hän oli varma siitä, ettei kukaan ollut ymmärtänyt sitä, mitä hän oli tarkoittanut. Mutta silloin tulivat hänen ilokseen sotaneuvos ja varatuomari äänettöminä puristamaan hänen kättään.
Ja tuolta taempaa katsoivat häneen suuret, kummastelevat nuoren tytön silmät, jotka näyttivät siltä kuin eivät olisi häntä enää entiseksi tunteneet.