SEITSEMÄSTOISTA LUKU
Neiti Louise oli yhtäkkiä alkanut harrastaa aikaihmisten asioita. Hän auttoi äitiään ja täti Anne Charlottea taloudessa innokkaammin kuin koskaan ennen, ja hän alkoi taas hoitaa sairaita, kun äiti oli selittänyt hänelle, että se oli jokaisen ajattelevan ihmisen velvollisuus. Neiti Louisesta oli tullut hyvin ajatteleva ihminen sen johdosta mitä kapteeni Thoreld oli hänelle viimeksi puhunut.
Se näkyi jo heti seuraavana aamuna. Hänellä ei ollut mitään halua muistella, kenen kanssa hän oli tanssinut eri tanssinsa, ja jutella serkkujensa kanssa niistä valloituksista, joita he olivat tehneet. Hän oli voittanut yhden ainoan suuren voiton, joka nosti hänet niin paljon heitä ylemmä, että hän käänsi selkänsä heidän lapsellisuuksilleen ja ajatteli elämää täysikäisen ihmisen totisuudella. Hän ei voinut ymmärtää vanhaa serkku Hedvigiä, joka viitsi laskea sormillaan, kuinka monta kertaa hän oli ollut esillä kotiljongissa, ja kun veli August, joka nyt vihdoinkin oli tullut ylioppilaaksi, rupesi vihjaamaan jotakin kapteeni Thoreldista ja hänestä, niin tiuskaisi hän toiselle niin vihaisesti, että tämä aivan hämmästyi sisarensa ääretöntä varmuutta. Veli ei ollenkaan aavistanut, mistä tuo varmuus oli tullut, ja alkoi jo toivoa, että hänen sisarensa vihdoinkin oli oppimaisillaan käyttäytymään. Mutta rouva von Blume oli huolissaan siitä muutoksesta, joka oli tapahtunut hänen tyttäressään. Ei hän oikeastaan paheksunut tuon tunteen heräämistä, mutta hän pelkäsi niitä kovia taisteluja, joita hänen viaton ja lapsellinen sielunsa tulisi kärsimään kapteenin tähden. Rumat huhut hänestä olivat melkein joka miehen suussa, niitä lisäiltiin ja laiteltiin ja hänet kuvattiin mitä sydämettömimmäksi ja itsekkäimmäksi ihmiseksi. Hän odotti, että hänen tyttärensä tulisi hänen kanssaan puhumaan rakkaudestaan, niin että hän saisi äidin lempeydellä valmistaa häntä tuohon yhteentörmäykseen. Mutta Louise salasi kaikki ajatuksensa, ja äiti odotti joka päivä, että hän itkien heittäytyisi hänen syliinsä, kun joku noista liikkeellä olevista huhuista oli tullut hänenkin korviinsa ja rikkonut hänen rauhansa.
Kului päiviä ja viikkoja eikä mitään tapahtunut. Äiti iloitsi väkensä hienotunteisuudesta ja ylpeili hiukan oman kasvatustapansa tarkoituksenmukaisuudesta. Louisen oma viattomuus suojeli häntä parhaiten ilkeyden ja pahansuopuuden pistoilta. Hän ei ymmärtänyt mitään, vaikka pahat kielet olisivat kuiskailleetkin jotakin hänen korvaansa, ja rouva von Blume rauhoittui piankin aivan kokonaan.
Sitten tapahtui eräänä päivänä mätäkuun alussa, kun lavantauti riehui kuumimmillaan, että eräs pohjalainen vaimo saapui Kotkaisiin kurjemmassa tilassa kuin tätä ennen vielä oli nähty. Hänen pienin lapsensa, jota hän kantoi käsivarrellaan, kuoli heti taloon tultua, ja toiset kaksi tuskin jaksoivat ottaa askeltakaan nälästä ja uupumuksesta. Vaimossa itsessään oli lavantauti täydellä alullaan. Kotkaisten sairaalaan nostettiin heitä varten uusi vuode, ja vaimo sai hoitajakseen neiti Louisen.
Saman päivän illalla vaimo alkoi jo houria, kun oli saanut lääkkeitä, ja neiti Louise, joka vielä oli tottumaton uuteen toimeensa, rupesi puhelemaan hänen kanssaan, sillä sairas sanoi, että hänellä oli erityistä puhuttavaa Kotkaisten hienolle neidille. Kohtalo oli nähtävästi tuonut hänet tänne, että hän ennen kuolemaansa keventäisi sydämensä sille, jota se asia kaikkein eniten liikuttaa.
Neiti Louisen mieli tuli aivan juhlalliseksi. Se on varmaankin pohjalainen noita-akka tuo, joka kuollessaan tahtoo kertoa hänelle hänen tulevaisuutensa salaisuuksia.
— Sinä onnen lellityttö, sanoi hän heikosti hymyillen, — sinä onnen lellityttö, minä tiedän, että kohtalo on aikonut sinut kullassa kuhisemaan rikkaan miehen rinnalla.
Naisen silmät ikään kuin imeytyivät tuon jo alkulauseesta hämmästyneen nuoren tytön kasvoihin.
— Mutta kovat ajat tulevat sinua kohtaamaan, jatkoi hän — se on synnin ja himojen hallitsema mies, joka on tähdännyt silmänsä Kotkaisten viattomaan karitsaan, ja jos tahdot, niin kerron hänen pahoista töistään minua ja minun miestäni kohtaan, jonka hän kullan valhekiillolla minulta houkutteli pois. Niin, niin on, eivätkä auta siinä sinun pelästyneet silmäsikään, jotka eivät koskaan ole katsoneet tämän pahan maailman pohjattomaan syvyyteen!… Niin kuin Paapelin kuningas on hän elänyt porttojen kanssa, sen suuren Paapelin porton kanssa, jonka synnit ovat tuhannet! Ja sitten alkoi hän himoita sinun valkoista lihaasi, se susi, sinun lihaasi, joka olet Kotkaisten puhdas karitsa! Ja hän vietteli kulkevan, köyhän miehen, joka oli minun mieheni ja minun lasteni isä … hän viekoitteli ja pyyteli häntä minulta yhdeksättä käskyä vastaan ja antoi hänelle porton avioksi … niin, niin, se on niin totta kuin minä seison elävän Jumalan kasvojen edessä! Hän antoi hänelle porton avioksi sekä kultaa ja hopeaa, ja minä, köyhä raukka, minä näin nälkää Pohjanmaalla enkä mitään tiennyt. Mutta sitten neuvoi minulle Herra, joka on kaikkien herrainkin Herra ja sen lohikäärmeenkin kukistaja, että minun pitäisi matkustaa etelään päin. Ja katso! minä näin mieheni ja sen Paapelin porton elävän ylellisyydessä Uramon torpassa — Herrasaaren kapteenin suuressa torpassa — mutta hän ei enää tuntenut minua, ei minua omaa vaimoaan eikä omia lapsiaan kun seisoimme hänen ovensa edessä ja värisimme. Mutta silloin lähetti Herra toisen miehen, joka kosti minut ja iski kuoliaaksi sekä Paapelin porton että hänen miehensä. Sen sinä tiedät. Se oli se Uramon murha.
— Herran tiet ovat tutkimattomat. Se syyllinen rikas mies Herrasaaren hovissa, se pääsi pois Jumalan vitsauksen alta ja ajoi minut ylpeydessään mieron tielle lapsineni paleltumaan, kun minä polvillani anoin häneltä apua ja turvaa. Ja se on se hurtta, se Paapelin lohikäärme, joka nyt tahtoo sammuttaa janonsa Kotkaisten karitsan verellä!
— Älä katso minuun noin arkaillen äläkä pelkää … äläkä pelkää! Minä olen köyhä nainen, joka kohta seison Jumalan tuomioistuimen edessä, ja minä tahdon vain sinulle, sinä armon lellilapsi, sanoa sen varoituksen sanan, että karttaisit Paapelin lohikäärmettä, kaikkein pahain himojen kuningasta, Pelialin ja Paapelin porton satakertaisesti synnillistä miestä. Ja minä siunaan Jumalaa, joka salli minun tavata sinut ja pelastaa sinut suden suusta ja sielusi kadotuksesta. Kiitetty olkoon Herra, joka antoi minun kurjan ihmisen vielä viimeisillänikin julistaa hänen suuruuttaan ja hänen valtaansa Paapelin lohikäärmeen ylitse, sen Peliaalin miehen ylitse, sen Herrasaaren kapteenin, joka kosii sinua, sinä Kotkaisten kaino neito, ja tahtoo viedä sinut himojensa pesäpaikkaan ja viettää siellä synnillistä elämää aina kuolinpäiväänsä saakka!
Vaimo veti henkeä jatkaakseen, hänen kova äänensä oli herättänyt muidenkin sairasten huomiota ja sieltä täältä hämärästä näki Louise kuumeisten silmien tuijottavan itseensä. Häntä kauhistutti, kun hän katsoi ympärilleen. Hourivan vaimon sanat olivat hervaisseet hänen ajatuksensa ja jäsenensä. Hän aikoi juosta tiehensä jo vaimon puhuessa, tahtoi paeta itseään, tahtoi juosta koko maailmaa piiloon ja ennen kaikkia noita kauheita, kamalia silmiä, jotka tuijottivat häneen joka taholta, mutta hän ei voinut sitä tehdä.
Kun vaimo taukosi hetkeksi, onnistui Louisen päästä seisoalleen, ja kun hän tunsi jalat allaan, juoksi hän ovelle minkä kerkesi. Takanaan kuuli hän hourivan taas alkavan puhua Paapelin lohikäärmeestä, auringon valo häikäisi hänen silmiänsä ja hän kiiti kuin kuolemaansa pakoon. Kotona makasi äiti sohvallaan ankarasti sairastuneena, ja kun Louise kalman kalpeana ja itkusilmin syöksi hänen luokseen, arvasi äiti heti kohta mitä oli tapahtunut. — — —
Samana päivänä seisoi kapteeni Thoreld frakkiin pukeutuneena komeassa eteisessään ja otti vastaan vieraitaan, joita noin neljäkymmentä oli saapunut rautatieltä. Uusi rautatie oli nyt kiskoitettu muutaman asemanvälin verran ja kun rautatien rakennushallitus sekä pari senaattoria ja muuta korkeata virkamiestä olivat ensi kerran tehneet tänne huviretken, käytti kapteeni Thoreld tilaisuutta hyväkseen ja kutsui heidät ynnä muut rautatieherrat suurille päivällisille luokseen.
Kaikki talon torpparit olivat asemalla vieraita vastaanottamassa vaunuilla ja muilla ajopeleillä, mitä talosta vain löytyi, ja kun eivät ne riittäneet, niin valjastettiin hevosia lehvillä koristettujen lava-aisojen eteen niitä nuorempia herroja varten, jotka eivät välittäneet siitä vaikka vähän tärisikin. Tuo pitkä karavaani ajoi tomupilven sisässä maantietä pitkin, ja torvet toitahtivat ylämäessä, sillä mukana oli tätä varten erityisesti tilattu kaartin soittokunta. Talonpoikain hevoset kohottivat päätään soittoa kuullessaan, päristivät sieraimiaan ja polkivat jalkaa; ajajan oli vaikea pitää heitä tiellä, ja tiepuolessa seisoi kummastelevia kerjäläisiä katsomassa tätä komeutta, joka niin kuin unennäkö lensi ohitse eikä näkynyt kurjuudesta mitään tietävän. Kirkkaat messinkitorvet välkkyivät päivänpaisteessa, nuoret hienot herrat lauloivat mennessään, univormut kiiltelivät ja köyhät raukat paljastivat päänsä luullen, että itse keisari kulkee maansa ympäri ja menee nyt tervehtimään Herrasaaren upporikasta kapteenia.
Kun vieraat pölyisinä ja hiestyneinä tulivat perille noin puolen päivän aikaan, ohjattiin heidät vierashuoneisiin, joissa he saivat peseytyä, elleivät halunneet ottaa kylmää kylpyä suuressa uimahuoneessa järven rannalla.
Kapteeni Thoreld oli jo kauan valmistanut näitä suuria päivällisiään. Helsingin paras ravintolanpitäjä oli lähettänyt tänne kokkinsa pari päivää edeltäpäin, ja eilen tuli neljä frakkipukuista kyypparia. He olivat aukaisseet ovet suuren salin, ruokasalin ja verannan välillä, niin että nuo kaksi suurta huonetta muodostivat yhden ainoan ison huoneen, jossa pöydät olivat pantuina pitkiin riveihin ja peitetyt häikäisevän valkealla damastilla, mahdottoman suurilla kukkavuorilla ja raskailla hopea-astioilla. Jokaisen lautasen kohdalla oli seitsemän eri väristä lasia, ja servietit olivat käännetyt monella toinen toistaan somemmalla tavalla. Jääkellarissa oli pinoittain samppanjapulloja, mutta kapteeni piti itse huolen siitä, että hänen hienoin kymmenvuotinen Bordeaux'nsa sai tarpeellisen lämpömäärän ennen kuin herkuttelevat huulet tulivat sen makua maistamaan.
Soittokunta sijoitettiin verannalle kasvihuoneesta tuotujen kasvien väliin, jotka nyt koristivat sekä salia että verantaa ja tekivät kaiken tämän niin somaksi ja eloisaksi, että vieraat seisahtuivat hämmästyksissään ovelle hengittäen monenmoisia tuoksuja, joista kuitenkin ainoastaan yhden voi oikein erottaa, nimittäin kapteenin lempituoksun myskin, joka ikään kuin soitti korkeata viuluääntä tässä tuoksusinfoniassa. Tämä ei ollut mitään tavallista kerskailemista, vaan aivan erikoisen hienostuneen aistin synnyttämää. Se ei ollut kehumisen ja häikäisemisen halua, vaan nauttimishalua — ja tavattoman hienostunutta halua se oli sen aikaisessa Suomessa!
Kapteeni oli käyttänyt kaikki taitonsa vieraiden sijoittamiseen, mutta viime hetkellä hän sai sen ikävän sanoman, että hänen vasemmanpuoleinen vierustoverinsa varatuomari von Blume ei voi tullakaan, kun hänen rouvansa on äkillisesti sairastunut. Se tieto häiritsi häntä hetkisen. Mutta sitten istuttiin pöytään, ja soittokunta soitti ensimmäisen osaston pitkästä ohjelmastaan.
Seura oli jotenkin sekainen. Päivällisillä oli melkein virallinen sävy. Lähinnä isäntää istui pöydässä herroja, joilla oli ylimyksellinen linnun naama, kalju pää, hienot kädet ja pitkät sormet, jotka käyttivät veistä ja haarukkaa hajamielisesti, samalla kun hienot, arvokkaat huulet yhtämittaa ylläpitivät keskustelua naapurien kanssa. Kuta pidemmälle tultiin pöydän päästä ruokasaliin päin, sitä kömpelömmiksi muuttuivat päiden muodot, sitä karkeammiksi kädet, ruokahalu ahneemmaksi ja suut vaikenivat syödessään melkein kokonaan. Pöydän alapäässä istui näet insinöörejä, jotka yli vuoden olivat syöneet runsaat ateriansa talonpoikaistaloissa. Ne olivat iloisia, rotevia, terveitä ja nälkäisiä, ja heidän ruskeat kasvonsa näyttivät silmäänpistäviltä valkoista paidanrintaa vasten. He naureskelivat itsekseen tuolle viralliselle kankeudelle toisessa päässä pöytää, kertoivat kaskuja, joille nauroivat läkähtyäkseen, ja hoitivat ahkerasti lasejaan odottamatta isännän kehotuksia.
Kun oli syöty neljä ruokalajia kahdeksasta, alkoivat yläpään herratkin vähitellen sulaa. Valtioneuvokset pistelivät virkaveljiään, kenraalit rupesivat muistelemaan vänrikkivuosiaan, ja kapteeni Thoreld teki parastaan, että he tuntisivat olevansa iloisia ihmisiä, jotka ainakin tällä kertaa ovat unohtaneet arvonimensä ja kunniamerkkinsä. Sitten tulivat puheet, kun tuoksuva, makoisa kananpoikapaisti ja salaatit olivat kiihottaneet jo kuoleutuvaa nälkää, ja samppanja paukahti iloisesti ruokasalissa lähellä noita ruskettuneita apulaisinsinöörejä. Rautatierakennuksen päällikkö piti tosin vähemmin loistavan, mutta hyvin juhlallisen ja hyväksyvän puheen isännälle, jonka osa maamme sivistystyössä oli kaikille tunnettu, kiitti häntä siitä, että hän osasi arvostaa myöskin muiden työtä isänmaan hyväksi, ja lausui sen toivomuksen, että siitä olisi hänellekin hyötyä, kun höyryhepo muutaman vuoden kuluttua mennä puhaltaisi hänen vieraanvaraisten oviensa ohitse.
Puhuja oli oikein ylpeä puheensa viimeisestä onnistuneesta käänteestä, aikoi jatkaa vielä muutamilla sanoilla, mutta hillitsi itsensä ja päätti lopettaa tähän.
Juotiin kapteenin malja pohjaan, ja sitten puhui isäntä kaikille vieraille, jotka niin ystävällisesti olivat saapuneet läsnäolollaan kunnioittamaan näitä hänen pieniä pitojansa. Hän sanoi kauniita sanoja korkeille virkamiehille, mutta ei unohtanut alhaisiakaan. Hän oli nyt melkein kansanvaltainen mielipiteiltään. Hän kosketti ohimennen huonoja aikojakin ja toivoi, että maan hätä pian menisi ohi. Sitten hän teki äkkikäännöksen ja kehotti kaikkia olemaan iloisia ja näyttämään, ettei tässä yleisen toivottomuuden annettu reippaita mieliä masentaa. Tämä käänne tuli hänelle ehdottomasti mieleen muistona Kotkaisten hyväntekeväisyysjuhlasta ja hän sovitti sen — hiukan häveten — omaan juhlaansa.
Fanfaari fanfaarin perästä soitettiin, yhä useammat puhujat käyttivät puheenvuoroa, kyypparit hikoilivat, jäätelövuoret sulivat vaaleankeltaisiksi ja punaisiksi virroiksi, samppanja helmeili ja ilo yleni. Suuret herrat puhuivat jo soperrellen, isomahaiset urakkalaiset aukoivat liivinsä nappeja ja ne, joita rupesi ahdistamaan, uskalsivat yleisessä melussa selvitellä kurkkuaan pelkäämättä, että he häiritsisivät naapurien ruokahalua.
Mutta soitto oli houkutellut väkeä sekä läheltä että kaukaa. Sitä seisoi suurina ryhminä verannan ja aukinaisten ikkunain edessä ihmetellen, kadehtien ja kauhistuen niitä rahoja, joita nämä herrain ilot olivat mahtaneet maksaa, samalla kun se odotti omaa osaansa pitojen loputtua, ja kevytmielisimmät taempana hyppelivät soiton tahdin mukaan.
Etäämpänä pehtorin rakennuksen puolella riemuitsivat kerjäläiset maksuttomasta musiikista. Sellaista eivät he olleet ennen koskaan kuulleet, ja heille tuli palava halu päästä lähemmä, mutta eivät uskaltaneet, kun kapteeni oli kieltänyt lähestymästä sitä paikkaa, missä herrat karkelivat ja soittelivat niin, että vesilinnut lähirannoilta kaikkosivat virstain päähän. Heihinkin tarttui juhlamieli, silmät kiiluivat, jalat liikkuivat iloisten sävelien tahdissa, he unohtivat hetkeksi sekä katkeruutensa että hätänsä, ja rohkeimmat, joiden rievut eivät olleet aivan kehnoimmassa kunnossa, uskalsivat kiellosta huolimatta mennä puutarhaan saakka. Ja tultuaan kertoivat he ihmeellisiä satuja kullasta ja sametista, univormuista ja iloisista äänistä.
Päivällisten jälkeen vetäytyi koko tämä meluavan iloinen seura ulos puutarhaan, jossa tarjottiin kahvia suuren pyöreän kiven päällä koivulehdossa. Kansa vetäytyi nöyrästi pois, soittokunta soitteli nyt taivasalla, ja vanhimmat herrat olivat menneet ruokalevolle.
Nuoret insinöörit istuutuivat syreenilehtoon juomaan punssia ja liköörejä, ja soiton lomassa he laulelivat. Talonpojat kuulivat nyt kummikseen omat laulunsa herrain suusta ja ihmettelivät, mitenkä noin hienossa seurassa voitiin sellaisia lauluja laulaa, kun oli kokonainen soittokunta, joka osasi pelata paljon kauniimpia polskia ja valsseja.
Paluumatka tehtiin veneillä illan tyvenessä. Puolen peninkulman päässä talosta odottivat hevoset viedäkseen vieraat rautatielle. Uupuneet valtioneuvokset ja senaattorit ajoivat mieluummin koko matkan, mutta kapteeni Thoreld seurasi nuorten mukana. Kaartin soittokunta puhalsi niin että jänikset lähimetsissä pistivät päänsä pensaisiin tai tekivät huimaavaa laukkaa mennen pitkät kierroksensa luullen, että siitä se nyt tulee metsästys, jommoista ei ole ennen nähty. Mutta kun ne eivät kuulleet koirain haukuntaa, rauhoittuivat ne, tulivat uteliaiksi, laskeutuivat rantaniityille ja pistivät pitkät, liikkuvat, kummastelevan näköiset harmaat korvansa kuulostellen esiin sieltä täältä rantaheinikosta.
Sorsat lentelivät parvina tyyntä järvenpintaa pitkin ja heittäytyivät veteen, niin että vaahto pölisi niiden ympärillä. Kuikka huusi korkealla ilmassa, ja kapteeni Thoreld vastaanotti viimeiset kiitokset iloisista päivällisistään ja palasi yksin kotiinsa yli hiljaisen järven ollen tyytyväinen siihen meluavaan osaansa, joka hänellä tänään oli ollut maan edistyspyrinnöissä.