KUUDESTOISTA LUKU
Kauan odotettu kesä tuli hyvissä ajoin tuoden lämpöä paleltuneille ja hyviä toiveita nälkäisille. Kuukautta aikaisemmin kuin viime vuonna vihersivät lehdot, ja niillä pelloilla, jotka oli saatu kylvetyksi, kohosi oras vihreänä ja mehevänä, teki tähkää ja hedelmöi hyvin entein. Mutta suuri, vasta herännyt toivo lamautui taas pian, ja näytti siltä kuin ei kärsimysten mitta vielä olisi ollut täysi. Kulkutaudit lähtivät liikkeelle epäterveellisistä pesäpaikoistaan rautatien varrelta, levisivät nopeasti kuin kulo kuivassa kanervassa ja heittivät sadat ja tuhannet niistä, jotka vaivoin olivat päässeet kovan talven yli, kurjille tautivuoteille, joilta he eivät koskaan tulisi hengissä nousemaan.
Pettuleivällä oli köyhiä Kotkaisten kartanossa saatu ruokkia aamusta iltaan. Nyt täytyi muuttaa sairashuoneeksi suuri olkilato, jonka varatuomari kernaasti oli luovuttanut rouvansa ja neiti Anne Charlotten käytettäväksi. Sinne levitettiin kaikki talon joutilaat makuuvaatteet ja peitteiksi saatiin huutokaupasta ostaa sotaväen filttejä. Samalla sovittiin erään nuoren Hämeenlinnan lääkärin kanssa, että hän kerran viikossa tulisi tarkastamaan tätä tilapäistä sairashuonetta.
Kapteeni Thoreld laiminlöi tietysti taas hyväntekeväisyyden. Hänellä ei ollut mitään tekemistä sairaiden kanssa, eikä hän juuri voinutkaan mitään tehdä vaan jätti kaiken piirilääkärin huostaan, joka liikkui niin usein kuin suinkin voi piirissään. Kapteenin säälintunteet kansaa kohtaan olivat sitä paitsi saaneet kovan kolahduksen pohjalaisen naisen takia. Johanna, joka kolmena kovimpana talvikuukautena oli saanut ruokaa ja lämmintä sekä itselleen että lapsilleen, rupesi yhtäkkiä tulemaan tyytymättömäksi tilaansa — kapteeni laiminlöi tietysti liiaksi häntä! — ja alkoi korottaa vaatimuksiaan. Hän oli samaa maata kuin miehensäkin, mutta vielä nenäkkäämpi kuin tämä. Uramon murhan jälkeen esitti hän vähitellen sellaisia vaatimuksia, että kapteeni Thoreld muitta mutkitta olisi velvollinen iät kaiket elättämään häntä ja hänen lapsiaan.
Hänen vaatimuksensa antoivat aihetta pieneen sananvaihtoon kapteenin kamarissa. Johanna oli talonväeltä kuullut kaikenlaista murhatusta miehestään ja tämän toisesta vaimosta, ja hän uhkasi ilmoittaa kaikki tyynni oikeuden edessä, jos ei kapteeni suostuisi häntä elättämään. Tämä oli kapteenista liikaa, hän sanoi sen ja sai hävyttömän vastauksen. Keskustelu päättyi samalla tavalla kuin oli päättynyt kapteenin viimeinen keskustelu Kalle Pihlin kanssa: — Johanna ajettiin ulos.
Ei ole kuitenkaan sama asia ajaa mies ulos kuin heittää turvaton nainen maantielle. Mies häpeää sitä ja on vaiti, nainen katsoo sen raa'aksi hyökkäykseksi ja koko sukupuolensa häväistykseksi, vakuutti kapteeni puhuessaan asiasta miestuttavilleen. Viikon kuluttua tuli Lehtimaan murhajuttu esille, ja siellä puhui Johanna suunsa puhtaaksi, mikä ei suinkaan tuottanut kapteenille kunniaa. Ja kun hän oli lakannut oikeuden edessä puhumasta, oli hänellä vielä laulava kielensä tallella ja se pyöri kuin tuulimylly joka kylässä ja kartanossa kautta koko pitäjän. Ihmisistä asia oli hauska ja huomiota herättävä, häntä kuunneltiin kaikkialla, hänelle annettiin ruokaa, ja vasta juhannuksen seuduilla loittoni Johanna pois paikkakunnalta sitten kun kaikki olivat kuulleet hänen esitelmänsä, jonka aiheena oli kaksinnaiminen Herrasaaren torpassa, ja häntä sen edestä kestinneet.
Kotkaisissakin oli kuultu asiasta puhuttavan, mutta kun siellä ei paljon juoruista välitetty, niin herätti se siellä vain hämmästystä. Ei uskottu, että kapteeni Thoreld olisi alentunut vehkeilemään alustalaistensa kanssa. Rouva von Blume otti asian kerran puheeksi miehensä kanssa. Varatuomari pudisti päätään ja arveli syyksi sen, että kapteeni kohteli vähän ylpeästi talonpoikia ja että hän siten oli hankkinut itselleen vihamiehiä. Mitä vaimon todistukseen tulee, niin on siinä kai jotain perää, mutta varmaankin oli kapteeni syytön itse murhaan, vaikka yleinen mielipide oli toista tietävinään. Hän menetteli varomattomasti, kun ei ottanut tarkempaa selkoa alustalaisistaan ja heidän kirjoistaan, mutta häneen itseensä ei järkeväin ihmisten silmissä voinut langeta mitään varjoa.
— Entä hänen suhteensa tuohon murhattuun naiseen?
— Hm — ne ovat asioita, joista ei voi luoda itselleen mitään varmaa mielipidettä.
— Mutta — …? rouva von Blume keskeytti sanansa.
— Mutta — mitä sitten?
Niin … hänen huomaavaisuutensa Louisea kohtaan oli saanut rouva von Blumen siihen luuloon, että hänellä oli varmat aikomuksensa heidän tyttärensä suhteen.
Sehän oli hyvin ilahduttava asia, myönsi varatuomari. Mutta itse hän ei ollut mitään huomannut.
Eikö ollut? No niin, kapteeni ei ollutkaan hänelle tytöstä puhunut ja siksi hän ei tiennyt mitään. Mutta … mutta … — olisikohan nyt tuollainen mies, josta oli semmoisia huhuja liikkeellä, sopiva heidän tyttärelleen? Onko hän heille tarpeeksi hyvä vävypoika — luonteeltaan nimittäin? arveli rouva.
— On aivan varmaan, vastasi hyväluontoinen varatuomari niin päättävästi, että se melkein ihmetytti hänen rouvaansa.
— Niin, sinä olet aina ollut hänen ystävänsä ja niin olen minäkin, mutta hän ei ole enää nuori ja Jumala tietää, eikö Louise…
— Louise ei voi koskaan saada parempaa miestä, kiiruhti varatuomari sanomaan.
— Ehkä, mutta nuori tyttö vaatii elämältä muutakin kuin rikkautta ja huolettoman kodin.
— Kapteeni Thoreld on sivistyneimpiä ja hienoimpia miehiä —
— Miksi ei hän sitten ole mennyt naimisiin? Minä epäilen kaikkia miehiä, jotka ovat tulleet neljännelle kymmenelle naimattomina. Joko he eivät kykene totisesti rakastamaan taikka ovat suorastaan … kuinka sanoisin … kevytmielisiä … kun eivät tahdo mennä naimisiin…
— Älä sinä, hyvä ystävä, vaivaa päätäsi vanhainpoikain salaisuuksilla; — useimmiten ovat parhaat miehet tässä maailmassa ne, jotka eivät ole onnellisia. Mitä sinä tiedät hänen aikaisemmista suhteistaan ja kuinka hän on niitä pyhänä pitänyt?
Pienoinen pilkallinen hymy ilmaantui rouva von Blumen kasvoille.
— Sinä teet vanhatpojat paremmiksi kuin he ovat! Mene nyt vain itseesi ja myönnä, etteivät he ollenkaan sitä ansaitse.
— Miksi sinä puhut minulle tästä kaikesta?
— Siksi, että tahdon kannatusta mielipiteilleni. Hän on osoittanut olevansa mieltynyt Louiseen ja meidän täytyy päättää, onko häntä kehotettava jatkamaan vai ei.
— No, ja mitä sitten?
— Niin, minä en tiedä, onko meidän suosiminen häntä näiden juttujen vuoksi.
— Mutta sehän ei ole meidän asiamme vaan Louisen.
— Hän ei mitään ymmärrä.
— Sitä parempi.
— Mutta minä, joka vähän ymmärrän, minä alan yhä enemmän epäillä —
Louisen tähden.
— Emme suinkaan voi lakata seurustelemastakaan kapteeni Thoreldin kanssa?
— Emme, mutta me voimme osoittautua kylmemmiksi.
— Miksi?
— Siksi, ettei hän ansaitse meidän eikä tyttäremme ystävyyttä.
— Hm! sanoi varatuomari hiljaisesti.
Kaksi viikkoa tämän jälkeen oli rouva von Blumella työtä ja puuhaa yllin kyllin. Kotkaisiin oli tullut sukulaisia muutamaksi viikoksi, nuorisoa piti huvittaa, ja samaan aikaan kun hän täytti emännän, laupeudensisaren ja köyhäinhoitajan tehtävää, oli hänellä vielä aikaa ajatella nuorisoakin. Hän pani toimeen arpajaiset näytelmineen ja tansseineen Kotkaisten suuressa salissa, ja kaikki tulot olisi käytettävä niitä köyhiä varten, jotka makasivat sairaina olkiladossa. Tieto näistä huveista levisi naapuripitäjäänkin.
Juhlapäivänä loisti kirkas heinäkuun aurinko. Rouva von Blumen ja neiti Anne Charlotten toimeliaisuus ei hetkeksikään tauonnut eikä kenenkään päähän pistänyt lykätä juhlaa tuonnemmaksi, vaikka kaksi pienintä lasta oli kääntynyt kipeäksi ja vaikka rouva von Blume itse oli huonosti nukutun yön jälkeen noussut vuoteeltaan tuntien ankaraa päänsärkyä.
Tavat Kotkaisissa eivät olleet uudenaikaiset eikä siihen aikaan tiedetty niistä mielipiteistä, että vanhemmat ovat lapsia varten — päin vastoin! Eikä heitä ollut pienuudesta pitäen totutettu siihen, että äidin koko elämä täytyy olla lapsille pyhitetty. Heille opetettiin jo aikaisin, että äidillä on suurempiakin velvollisuuksia kuin taputella heidän pieniä pyöreitä pohkeitaan aamusta iltaan taikka unohtaa koti ja mies kutitellakseen heitä leuan alta, kun heidän ylhäisyytensä suvaitsevat olla pahalla tuulella ja huutaa. Lasten kasvatuksesta ei ollut vielä tehty raskasta ja ikävää englantilaista tiedettä eikä terveydenhoidosta kotityranniaa. Velvollisuuksia kyllä oli sadoittain, suuria ja pieniä, mutta ne täytettiin ilman melua ja vaivaa, iloisesti nurkumatta.
Rouva von Blume oli antanut sairaille lapsilleen rohtoja, ja hän lohdutti heitä sillä, että he illalla saisivat jotain oikein hyvää. Hän ehti johtaa näytelmän pääharjoitusta ja hän ennätti unohtaa, ettei koko taloa ollut savustettu, vaikka lavantauti väijyi olkiladossa.
Mutta hän uskoi, että kun ei vain pelkää ja kun käsittää, että on aina mahdoton kokonaan välttää kulkutautia, niin olisi siinä varjelusta tarpeeksi. Tarttuvien tautienhan sanotaan kulkevan ilman kautta. Parasta kai olisi silloin, ettei ollenkaan olisi ilman kanssa tekemisissä!
Koko pitäjä olisi siinä tapauksessa pitänyt savustaa. Peninkulman päässä Kotkaisista oli lähellä uutta rautatietä täytynyt vihkiä hautuumaa ainoastaan rautatietyömiehiä varten, joita sadoittain kuoli lavantautiin ainoastaan muutamia vuorokausia sairastettuaan. Huono ravinto teki lisäksi tehtävänsä, ja joka viikko lähti pitäjän pappi erityiselle retkelle tälle ylimääräiselle hautuumaalle lukeakseen jumalan siunauksen yhteisille haudoille hietamäen kupeessa lähellä maantietä. Vielä tänäänkin näkee siinä matkamies tiheän näreikön, joka on kasvanut myrkytetystä maasta ja peittää sadoittain suomalaisen kulttuurin kurjia uhreja, joiden nimiä ei kukaan muista, mutta joiden teot ovat kuin käännekohtana heidän hallaisen, köyhän maansa kohtaloissa.
Iltapäivällä tulivat vieraat. Kaikki ympäristön ihmiset olivat kokoontuneet Kotkaisten suureen saliin. Siellä oli kapteeni Thoreld viikset kierrettyinä, siellä pieni pyöreä tuomari ja vaaleaverinen viisaustieteen kandidaatti. Siellä oli vielä eversti Pavloff ja kaikki naapurin rouvat ja tytöt. Ja juhlan keskipisteenä tuo liki kahdeksankymmenvuotias sotavanhus, jolla oli harmaat pitkät hiukset, joka oli unohtanut luuvalonsa ja joka tahtoi näyttää, kuinka terve sielu voi voittaa vanhuuden ja kaiken tämän nykyisen kurjuuden ja levittää iloa yleisen surun keskellä.
Arpojen myynti oli täydessä vauhdissaan, ja kapteeni Thoreld otti osalleen liki kolmannen osan kaikista myymättömistä lipuista, jotka melkein kaikki olivat tyhjiä, sillä hänellä ei ollut koskaan ollut onnea pelissä. Mutta hän pelasi niin mielellään, kuten hän sanoi, eikä ostanut ollenkaan hyvää tehdäkseen. Ja kaikki eivät ymmärtäneet leikkiä, vaan luulivat hänen puhuvan täyttä totta.
Sitten tuli seuranäytelmä, jossa laulettiin, soiteltiin kitaraa ja hulluteltiin. Esiripun laskettua taputettiin käsiä raivoisasti ja muiden muassa huudettiin esille rouva von Blume, joka sitten kohta meni sairaiden lastensa luo ja kertoi heille niin satumaisia ja hupaisia asioita näytelmästä, että pienokaiset luulivat olleensa sitä omin silmin näkemässä eivätkä enää ollenkaan itkeneet, että heidän oli täytynyt koko ajan maata vuoteissaan.
— Se on hyvästi järjestetty, sanoi kapteeni Thoreld varatuomarille. Unohtaa aivan, mitä varten täällä huvitellaan. Vaaditaanpa todellakin taitoa tuollaisen aikaansaamiseen tänä aikana. Sinulla on emäntä, joka ymmärtää velvollisuutensa.
Varatuomari hymyili hyvillään ja sanoi kapteenille, että tämänkin olisi pitänyt hankkia itselleen samanlainen emäntä!
Kapteeni katsahti hajamielisesti von Blumeen. Olisiko se suoranainen kehotus? Niin — siltäpä se melkein näytti! Hän iloitsi, että nuo hänestä kiertämässä olleet huhut eivät olleet saaneet jalansijaa Kotkaisissa, ja kohta sen jälkeen hän aloitti tanssin neiti Louisen kanssa.
Tyttö oli kovin sievä valkeassa tyllihameessaan, oikea perikuva Kotkaisten raittiista ilosta, terve, teeskentelemätön ja punaposkinen, jolla oli kaikki mahdollisuudet kehitykseen, ja kapteenin mielestä ei kehenkään ollut vielä näin sattuvasti sopinut runoilijan vertaus ruusunnupusta. Vielä hän ei ollut päätöstään tehnyt. Tämä vanhapoika, jolla niin monta kertaa elämässään oli ollut ratkaiseva sana huulillaan ja joka niin monta kertaa oli sen niellyt, nieli sen vielä tälläkin kertaa säälin tunteesta, sillä hän ei tahtonut tehdä pahaa eikä häiritä. Hänestä olisi ollut julmaa tarttua tuota tylliperhosta siipiin juuri nyt. Kun hän myöhemmin naurahti tälle runolliselle hellätunteisuudelleen, oli perhonen jo pyrähtänyt tiehensä ja mieliala haihtunut.
Sen hän kuitenkin oli jo huomannut, ettei neiti Louisella ollut mitään häntä vastaan. Tytön silmät saattoivat seurata häntä loitompaa, mutta sitten taas yhtäkkiä kääntyä pois, kun molempain katseet yhtyivät. Jos tytöllä oli vähänkään aistia ja ymmärrystä ja jos hän ei ollut toiseen rakastunut, täytyi hänen käsittää, että kapteeni oli parempi muita, jotka esiintyivät näissä maalaistanssiaisissa.
Kapteeni Thoreld tarttui varatuomaria käsipuoleen ja vei hänet herrain huoneeseen, joi hänen kanssaan lasin punssia ja sai vastaukseksi katseen, joka näytti vakuuttavan, ettei isällä ollut mitään muistuttamista häntä vastaan.
Entä äidillä! Erään tanssin aikana hän näki rouva von Blumen istuvan yksinään. Kapteeni meni heti hänen puheilleen.
— No, kapteeni Thoreld! on hauska nähdä teitä nuorten joukossa — teitä ei voi ollenkaan erottaa heistä tänään, alkoi hän puhua.
Kapteeni palkitsi kohteliaisuuden kiittämällä rouvaa hänen mainioista järjestelyistään tänä iltana, mutta ei kuitenkaan ollut oikein tyytyväinen siihen äänenpainoon, millä rouva alkoi puhelun. Se ei ollut oikein ystävällinen. Rouva von Blumen silmät harhailivat hänen ohitsensa ja hän näytti hiukan hermostuneelta.
— Minä olen vähän väsynyt, sanoi hän arvaten kapteenin ajatukset.
— Merkillistä, kuinka hyvin tiedätte, mitä toinen ajattelee.
— Hm — sattuuhan usein, että kaksi ihmistä ajattelee samaa asiaa.
Kapteeni tarkasteli häntä. Olihan tämä kehotus puhetta jatkamaan, mutta oikein hyvää se ei ennustanut. Ja turhaan etsi hän rouva von Blumen kasvoista hyväntahtoisuutta.
— Rouva von Blume — te, — te ette ole minulle nyt oikein suosiollinen.
Rouva katsahti häneen ja arveli, ettei hänen suosionsa suinkaan liene suuresta arvosta sellaiselle miehelle kuin kapteeni Thoreld.
— Älkää sitä sanoko! Välistä on hetkiä, jolloin haluaisi tuntea äidin hyvyyttä ja suosiota.
— Minun suosioni on teillä ollut jo kauan, jos vain olisitte tahtonut käyttää sitä hyväksenne.
— Kiitos! Tahdon käyttää sitä nyt.
Rouva von Blume tarttui hänen käsipuoleensa, ja he tekivät kävelyn puutarhaan tänä kauniina iltana. Nyt hän ei enää voinut peräytyä, vaan sanoi suoraan:
— Te ette tahdo sitä, rouva von Blume?
— Tahdon ja en tahdo, vastasi hän totisesti. — Louise on vielä niin nuori ja hän tuntee teitä niin vähän.
— Hm — mutta minä vanhenen päivä päivältä, ja jos te vain tuntisitte minut tai luottaisitte minuun…
— Sehän on asia, jota teidän tulee kysyä häneltä eikä minulta.
Se tuntui niin kylmältä, että kapteeni Thoreld vähän loukkautui ja sanoi arvokkaasti:
— Mutta, hyvä rouva, enhän suinkaan tahdo väärinkäyttää sitä ystävällisyyttä ja vieraanvaraisuutta, jota aina olette minulle osoittaneet. Jos teillä äitinä on jotain minua vastaan, niin en suinkaan tahdo tuottaa teille mitään surua. Minä olen jo aikoja sitten kasvanut pois siitä iästä, jolloin tyttö viedään väkisin, enkä jumala paratkoon ole mikään Romeo.
— Sepä se juuri on, sanoi rouva von Blume ajatuksissaan.
— Vai niin, te haluaisitte jonkun nuoremman, jonkun, jolla ei ole minun menneisyyttäni — jolla ei ole minun mainettani! sanoi hän nopeasti.
Rouva von Blume aikoi vastata, mutta kun he samassa kohtasivat muutamia vieraita, katsahti hän vältellen kapteenia silmiin ja liittyi heihin. Kapteeni seurasi heitä äänetönnä hetkisen, nakkasi sitten päättävästi päätään ja poistui sanaakaan sanomatta. Mutta viimeisessä valssissa hän tanssitti neiti Louisea niin kauan ja niin kiivaasti, että tämä aivan pyörryksissään antoi viedä itsensä paikalleen ja sanoi värähtävällä äänellä:
— Kuinka hyvin te vielä tanssitte valssia, kapteeni Thoreld!
Tuo viaton lause olisi voinut loukata arempaakin itserakkautta kuin kapteenin. Mutta hän ymmärsi, mikä hämmästys siihen oli kätkettynä, ja vastasi hyväntahtoisesti hymyillen:
— Niin, niin, niitä on välistä sellaisia lapsellisia setiä, neiti
Louise!
Sen valssin jälkeen valkeni Louisen silmissä. Mutta kas, kuinka hän olikin komea ja soma, tuo vanha kapteeni Thoreld! Ja hän kulki, ennen tuntematon ylpeyden tunne rinnassaan, toisten tyttöjen ohi. Tuntui kuin kapteeni muutamilla sanoilla olisi kohottanut hänet kaikkien hänen lapsuudentuttaviensa yläpuolelle omaan ylhäiseen ja hienoon ilmapiiriinsä, johon hän ei koskaan ollut uskaltanut toivoa pääsevänsä, ja tehnyt hänestä vertaisensa.