VIIDES LUKU
Vaikkakin molempien hovien väliä maantietä myöten oli liki kolme peninkulmaa, sattuivat niiden rajat kuitenkin yhteen eräässä paikassa, joka oli vain puoli peninkulmaa Kotkaisista. Tänne oli kapteeni Thoreld jotenkin suurilla kustannuksilla raivauttanut uudistorpan paikan. Se oli kauniilla etelänpuoleisella mäkirinteellä, ja viljeltävää maata oli runsaasti. Mäen alla oli puro, joka juuri tällä kohden muuttui pieneksi koskeksi, ja toisella puolen puron kulki suuri maantie, jonka vuoksi torpan arvo tulevaisuudessa hyvän aseman vuoksi tulisi kohoamaan.
Eräs Herrasaaren parhaista rengeistä oli saanut torpan paikan itselleen lupaan ja liki vuoden ajan perannut siinä sijaa vastaiselle kodilleen. Mutta kevättalvella tapasi hän kylällä rautatietyömiehen, joka oli seppä. Se oli renginkin oikea ammatti, johon hänellä oli eniten halua. Hänen kätevyytensä oli niin suuri, että rautatietyömies nähtyään hänen takeitaan ilman muuta oli luvannut hankkia hänelle paikan valtion töissä, joissa olisi ainaista ansiota vastaisuudenkin varalle.
Hämäläinen epäili tietysti, epäili kauan ja perin pohjin. Mutta hyvät ehdot houkuttelivat, ja eräänä päivänä hän tuli kapteeni Thoreldin puheille hattu kädessään ja hämillään.
Mikä oli hätänä?
Niin, nähkääs, hän oli nyt sitä tarpeeksi tuuminut. Siellä olisi paikka tarjolla rautatientyössä ja kapteenille sanoo hän suuret kiitoksensa, ja että saisi katsoa toista miestä torpparikseen. Helppohan olisi saadakin, kun oli raskain työ tehty torpan maalla.
Kapteeni lupasi suuria helpotuksia, jos mies pysyisi paikoillaan, mutta kun hämäläinen kerran on saanut jotakin päähänsä, ei sitä saa siitä lähtemään itse paholainenkaan.
Sitä paitsi piilee seikkailunhalu takkuisimmankin mäkitupalaisen rinnassa, ja rautatie tuhansine työmiehineen lekkui hänen mielessään ihmeellisenä, ihanana kuvajaisena. Mutta eniten viehättivät häntä varma toivo hyvistä raha-ansioista, herrasvaatteet ja talonpoikain kateus.
Kapteeni Thoreld houkutteli vähän aikaa, osoitti hänelle, kuinka epävarmoja ovat tällaiset ansiot, joissa on satoja kilpailijoita, ja kuinka turvallista sen sijaan on asua omalla konnullaan.
Hämäläinen myönsi, että niinhän se on kuin kapteeni sanoo, myönsi kaikki, vieläpä senkin, että hän käyttäytyy hyvin ajattelemattomasti ja tyhmästi — mutta pysyi päätöksessään.
Silloin kohautti kapteeni olkapäitään, antoi hänelle hyvän todistuksen ja laski miehen menemään.
Kun vuodentulon toiveet olivat huonot, ei kapteeni ollut vielä saanut ketään, joka olisi ottanut uudismökin haltuunsa, sillä sen pellot olivat ojittamattomat ja takalistolla oli suuri hallainen suo. Oli hän myöntänyt helpotuksia toinen toistaan suurempia, mutta kuitenkin olivat halulliset raapineet korvantauksiaan ja olleet itsepäisiä alentamaan vaatimuksiaan.
Uudispaikalla, jota kosken mukaan kutsuttiin Uramoksi, teki ruis jo tähkää, mutta valkeaksi piiluttu tupa oli tyhjä, ei savua noussut piipusta illalla eikä kuulunut lehmäkarjan kelloja tarhatiellä. Ei hirnunut hevonen haassa, ja siinä oli uudistalo somana ja sirona, mutta kuolleena ja tyhjänä, niin kuin uhkaavien kovien aikojen varoittava aave.
Samana iltana kun kapteeni Thoreld selkähevosella oli saattanut vieraitaan puoli peninkulmaa kotiin päin, oli hänet kotiin tultua vallannut uusi ajatus, jonka avulla saataisiin sekä mökki asutuksi että syrjäänsysätyksi eräs loukkauskivi, jonka hän jo kauan oli aikonut toimittaa pois tulevaisuudenidyllinsä tieltä. Tänään oli tuo unelma näyttänyt vielä todellisemmalta ja mahdollisemmalta. Se siinti kuin kesäisen autereen takaa, mutta loukkauskivi oli tiellä uhkaavana ja rumana.
Ja silloin selvisivät hänen tuumansa. Jo heti seuraavana aamuna kutsutti hän luokseen apulaismeijerikön, sulki lujasti oven jälkeensä, ja kun tyttö puolen tunnin kuluttua palasi takaisin, oli hänellä päästökirja taskussaan ja sen lisäksi neljä viisi hyvin suurta seteliä, jotka hän oli saanut Herrasaaren kapteenilta myötäjäisikseen ja joita ei ollut kielletty näyttämästä niille nuorille miehille, jotka olisivat niistä huvitetut. Ne olisivat tietysti vanhoja säästöjä ja lahjarahoja, jotka hän oli saanut veljeltään, joka oli maakauppiaana Savossa. Sitä paitsi saisi hänen miehensä uudistorpan paremmilla ehdoilla kuin kukaan muu. Ja tuosta torpasta voisi vielä aikaa voittaen tulla hyväkin talo. Mutta kaiken piti olla valmiina syksyyn mennessä, sen oli kapteeni välttämättä vaatinut. Sillä onhan Anna Mellilä tyttö, joka voi saada itselleen miehen vaikka paikalla. Niin nuori ja kaunis ihminen, ei tarvitse muuta kuin ojentaa kätensä ja ottaa, vaikkei olisikaan sellaiset myötäjäiset mukana.
Anna Mellilä kulki pihan yli hyvillään ja häpeissään, ja samalla ahdisti häntä kuin joku epämääräinen painajainen. Mutta kun hän kulki ampumalinjan poikki, kohotti hän pystyyn kauniin päänsä ja kantoi valkeaa päähinettään niinkuin voittoseppelettä. Ei hän nyt heittänyt silmäystäkään kapteenin ikkunaan, mutta puristi taskussaan ratisevia papereita, jotka tulisivat tasoittamaan hänen tiensä ja hankkimaan hänelle miehen ja kodin. Mutta sen hän oli jo päättänyt, ettei miestä otettaisikaan Herrasaaren kartanosta, sillä tämän puolen pojista oli hän saanut tarpeekseen — ja tarpeekseen heidän tyhmistä viittauksistaan! Ei, sen saisivat he nähdä, että hän menee kaikkien heidän nenänsä ohi ja valitsee miehen muualta! Ja sitten he saisivat katua kun kuulisivat, mitä olivat menettäneet ja mitä se poika oli saanut vaimon perinnöksi, joka oli hänet ottanut. Mutta juoruista ja ilkeistä puheista ei hän sitten enää vähääkään välittäisi.
Hän kulki syvissä mietteissä, kun rattaat ajoivat kolisten kartanolle. Niissä seisoi pitkä mies, housunlahkeet pistettyinä kiiltäviin, sahviaanilla koristettuihin saapasvarsiin. Toinen käsi oli puuskassa niinkuin kapteenillakin silloin kun tämä käveli työalojaan tarkastamassa, toisella piteli hän ohjaksia. Rattailla oli vaatenyytty ja hampaissa pitkävartinen piippu, jonka messinkihelat roikkuivat aina alas rinnalle. Hänkin kulki ampumalinjan ohi välittämättä vähääkään terävistä silmistä tuolla sisällä, mutta se oli kai vain siksi, että hän oli vasta tullut tänne. Hän katsahti kaunista tyttöä yli olkansa talonpoikaiskeikarin tavalla.
— Onkos Herrasaaren kapteeni kotona? huusi hän huolettomasti pidättäen toisella kädellään hevosta ja toinen yhä puuskassa.
— So, so — riittäisi tuo vähän vähempikin. Et kai aio herran kamariinkaan ajaa! alkoi Anna Mellilä puhua. Hän ei ollut nyt sillä tuulella, että antaisi joka maankulkijan kopeilla edessään.
— Vai niin, vai tällä tavalla tässä talossa vieraita vastaanotetaan? vastasi vieras ja otti piipun hampaistaan asentoaan kuitenkaan muuten muuttamatta.
— Metsä vastaa niinkuin metsään huutaa.
— Sinä näyt olevan niitä ihmisiä, joilta ei saa siivoa sanaa suusta.
Anna Mellilä nakkasi huivinsa niskaan, katsoi terävästi miestä silmiin ja pani hänkin kätensä puuskaan.
— Mikä mies sinä olet, joka ajat pihaan kopeasti kuin kruununmies ja kysyt kapteenia kuin vertaistasi?
— Minä olen Kalle Pihl, vastasi toinen lyhyesti, astui alas rattailta, talutti hevosensa tallin seinään ja alkoi sitoa sitä siihen kiinni. Eikä hän sen koommin enää välittänyt vähääkään tytöstä. Mutta tyttöä taas suututti, että tuollainen tummaverinen maankulkija, joka saattoi olla vaikka oikea mustalainenkin, kohteli häntä tuolla lailla. Ja sitten hän oli myöskin utelias tietämään, mitä tuolla suurisuisella miehellä oikeastaan oli täällä tekemistä. Hän oli olevinaan niin kuin hänellä olisi ollut asiaa tallin ohi ja virkkoi mennessään miehelle:
— Jos menet kapteenin puheille, niin on parasta, että pistät piippusi taskuun ja nielet suuret sanasi, jos et tahdo tulla ulos heitetyksi!
— Minä ja kapteeni olemme kyllä ennenkin olleet puheissa, vastasi pohjalainen varmasti ja päätään kääntämättä sitoessaan Ruskon marhamintaa renkaaseen.
Anna Mellilä seisoi hetken aikaa epäröivänä ja suutuksissaan eikä voinut mennä tiehensäkään. Pohjalainen oli nyt sitonut kiinni hevosensa ja lähti piippu hampaissa menemään päärakennusta kohden, mutta röyhkeä ryhti oli jo koko lailla pehmentynyt. Kun hän kulki Anna Mellilän ohitse, katsahti hän häneen naurahtaen, otti piipun hampaistaan ja osoitti sen pitkällä varrella porstuan rappuja.
— Tuollako se asuu?
Anna Mellilä ei osannut muuta kuin nyökäyttää myöntävästi päätään. Tuon miehen kanssa ei ollut niinkään helppo tulla toimeen. Ja tutkivalla katseella koetti hän punnita hänen arvoaan. Tarkastus päättyi pohjalaisen eduksi, sillä sellaista varmuutta ei hän ollut koskaan huomannut palvelukseen pyrkijöissä. Se oli luultavasti sittenkin talollinen, joka tuli kapteenin luo tukkiasioissa, tai voi se myöskin olla metsän ostaja, jolla oli tuhansia markkoja povitaskussa. Ei se olisi ehkä niinkään halveksittava, ja hän ehti jo merkitä, ettei sillä ollut sormustakaan vasemman käden nimettömässä sormessa. Hän muutti yhtäkkiä äänensä ja huusi jälkeen, että kapteeni oli työhuoneessaan, ensimmäinen ovi oikealla.
Tuo neuvo oli tarpeeton, sillä samassa huomasi pohjalainen terävät silmät, jotka tarkastivat häntä ikkunan takaa, ja hän vei vaistomaisesti käden hattuunsa, mutta se liike ei kuitenkaan vaikuttanut niin, että silmät tuolla sisällä olisivat vähääkään rävähtäneet.
Pohjalaisen varmuus alkoi vähän laimeta, vaikka hän veikin kätensä povitaskuun ja tunsi siellä nahkakukkaronsa, jossa oli kolmekymmentä markkaa seteleinä ja muutamia hopearahoja lisäksi. Tuon omaisuutensa oli hän ansainnut osaksi lumppukuormallaan, osaksi saanut ne kaksiviikkoisesta työstään Kotkaisissa, jossa kiirein työaika nyt oli ohi ja josta hänet oli irtisanottu eilen. Onnellisen sattuman kautta oli hän tullut välttäneeksi monet salakapakat lähellä uutta rautatien rakennusta, ja sen tähden oli hänen itseluottamuksensa rajaton, kun hän tänään koskematon pääoma taskussaan tuli uutta työnansiota hakemaan. Ennen hän tarjoutuisi Herrasaaren hienon kapteenin palvelukseen kuin rupeaisi vedättämään hiekkaa rautatien rakennukselle, sillä hän oli oppinut huomaamaan, että hänen reippautensa vaikutti enemmän paikkakunnan rahvaaseen kuin sellaisiin seikkailijoihin kuin rautatien työmiehet. Vaikka ansaitsisikin muutamia pennejä vähemmän päivässä, niin olisi sentään suoranaista voittoa siitä, että pysyisi erillään viinasta, joka tulvaili puolen peninkulman alalla kahden puolen linjaa.
Kapteeni oli koko ajan seurannut kohtausta, joka tapahtui hänen silmäinsä edessä, vaikkeivät molemmat päähenkilöt sitä ollenkaan olleet huomanneet. Se oli jotain hyvin harvinaista.
Hän seurasi puoleksi hymyillen meijerikön ylenkatsetta ja voi lukea liikkeistä hänen salaisimmatkin ajatuksensa. Ja kun pohjalainen pääsi taistelussa voittajaksi, oli kapteeni siitä hiukan iloissaan, sillä hän oli heti ensi kerran miehen nähtyään mieltynyt hänen miehekkääseen suoruuteensa — siinä oli jotain kunnollista, sotilaallista tuossa miehessä. Ja hän päätti asettaa hänet koetukselle, kun hän tulisi tänne hänen puheilleen. Ehkä tämä oli se mies, jota hän tarvitsi!
Kohta kuuluikin kahden karkean kengän koputusta ovensuumatolla ja pohjalainen astui sisään niin toisennäköisenä kuin äsken ulkona kartanolla, että kapteenin suupielet vetäytyivät hienoon hymyyn. Pohjalainen huomasi sen ja tuli vähän hämilleen. Hän arvasi heti, että kapteeni oli nähnyt hänen tulonsa, ja tuli yhä epävarmemmaksi. Mutta kun kapteeni sanoi ensimmäisen sanansa, rauhoittui hän taas. Sehän oli ystävällinen, vaikka hiukan tuntuikin naurua pidättelevän, mikä vähän loukkasi Kalle Pihliä.
— No — sehän ole se pohjalainen, kun kuljetti lumppuja paperiruukkiin, sanoi kapteeni.
— Se on, minä olen Kalle Pihl.
— Ja mite sine tahto?
— Mitäpähän sitä muuta kuin työnansiota… Hevospäivätöitä.
— Jassoo. Joko loppu herrassöötinkin tykönä?
— Jo siellä loppui.
— No, no, — saaraan katso tykö; — ehkä aina löyty yhtä ja toista riskille miehelle.
Nyt ojensihe jo pohjalainen ja hiveli leukaansa. Silloin lopetti kapteeni yhtäkkiä kysymyksensä, katsahti huolettomasti kattoon ja virkkoi:
— Oleko sine nainut?
Jos kapteeni olisi katsonut miestä kasvoihin, olisi hänessä heti syntynyt epäilyksiä, mutta hän katsoi ulos ikkunasta, kun ei itsekään tuntunut oikein varmalta tätä kysymystä tehdessään. Se sattui kuin isku läpi pohjalaisen ruumiin. Mitä mahtoi kapteeni tuolla tarkoittaa? Hän ei varmaankaan tahtonut nainutta miestä palvelukseensa, se oli selvää. Pohjalainen kakistelihe, mietti hetkisen ja vastasi kieltävästi, ymmärtämättä oikein itsekään, että hän valehteli. Nuorella naimattomalla miehellä on aina paremmat toiveet, ja tuon pikku valheen vaimo kyllä antaisi anteeksi — kun saisi puolet miehensä tuloista.
— Jassoo, sanoi kapteeni vielä huolettomammin. No, ymmertekö sine maanviljelyksen peelle?
— Ymmärtänenhän tuota toki, kun on ollut oma torppa Pohjanmaalla neljä vuotta.
— Ja kuitengin naimaton mies?
Pohjalainen hätkähti. Joko hän joutuisi kiinni heti paikalla?
— Eihän se torppa useinkaan kykene useampia elättämään.
— Se riippu siittä, mimmottinen on torppa. Teelle Hemeenmaassa meille ole kaikki torpparit nainut miehii. Ei key huusholli hyve ilman emente.
— Kyllähän se niinkin on.
— Mine en otta naimattomia miehii minun torppariks.
Kuuliko hän oikein? Aikoiko kapteeni antaa hänelle, työn haussa kulkevalle vieraalle, oman torpan näin kaukana kotipuolesta? Hän vastasi varovasti:
— No, ainahan tuon akan saanee hankituksi…
Kapteeni katsoi häntä silmiin ja hymyili merkitsevästi. Talonpoika vainusi heti paikalla, että tässä oli jotain takana. Ja hänkin veti suunsa viekkaaseen hymyyn.
Silloin katkaisi kapteeni keskustelun:
— Mine anta sinulle työte, saat menne tukkia uittamaan. Pane sinun hevonen talon työhön. Ja jos sinun paperisi on oorningiss, niin saaraan sitte katso. Mene nyt inspehtorin tykö ja sano, ette minä otti sinu työhön ja että hen laske sinun hevonen meittin laitumelle. Hyvesti!
Pohjalainen meni hyvin kummissaan ulos. Eihän hän ollut moista onnen potkausta osannut aavistaakaan! Hänen pitkä vartalonsa oikesi suoraksi, kun hän lähti hakemaan pehtoria käsiinsä. Mennessään katsahti hän kyökin rappusille päin, ja siellä seisoi Anna Mellilä, häneen katsomatta. Olisiko tuo…? Ei suinkaan, mutta pitkän pohjalaisen pää pölähti niin täyteen kaikenlaisia ajatuksia, että hän lyyhistyi kokoon taas ja näytti vanhalta ukolta ajaessaan rattaansa kärryliiteriin.