KUUDES LUKU
Herrasaaren paras tukkimetsä oli enemmän kuin tunnin matkan päässä talosta kahden puolen pientä jokea, joka kauniista metsäjärvestä juoksi läpi laaksojen ja niittymaiden Herrajärveen. Talvella oli kirves ahkerasti keikkunut harjujen rinteillä, ja suuret määrät sekä suuria että pieniä puita oli vedetty pienen joen jäälle odottamaan sulavesiä. Kun kaikki joutui myöhään tänä vuonna, niin tuli kova kiire tukinuittajallekin. Suurin osa kapteenin puista solui jo pitkin Vanajan ylävesistöjä alas Hämeenlinnaan päin ruotsinvirstan nopeudella vuorokaudessa. Nyt oli vain viimeiset puut korjattava pienestä joesta ja sen lähiseuduilta.
Kevättulvan aikana olivat hirret siellä täällä nousseet niityille, ja sahipaikoissa oli niitä eksynyt metsiinkin tai ne olivat iskeytyneet rantakiviin kiinni. Täällä käyskenteli nyt pohjalainen rantoja pitkin ja paistatti päivää kahden muun miehen kanssa pyöritellen puita jokeen, sillaikaa kun Rusko vietti makean leivän päiviä Herrasaaren suuressa hevoshaassa. Heillä olisi ollut ankara työ, jos se olisi ollut summalla tehtävä tai jos joku olisi ollut tarkastamassa, mutta nyt eivät miehet pitäneet mitään kiirettä, pistivät tunnissa tuskin kymmenen tukkia jokeen ja makasivat puolisen jälkeen kahden tunnin ruokalevon päivänpaisteessa.
Toinen miehistä oli pohjalainen niin kuin Kalle Pihlkin ja oli lähtenyt kotipuolestaan aivan samoista syistä, mutta hänellä ei pahaksi onneksi ollut hevosta, joka olisi ansainnut rahaa isännälleen.
Erään ruokalevon aikana, kun he taas olivat särpäneet piimää leileistään, tuli puhe kotipuolesta ja saatiin selville, että toinen mies oli pohjalainen ja kotoisin naapuripitäjästä, ja kolmas oli savolainen Kuopion puolesta. Ja muuta keskustelua ei siitä syntynyt kuin että Kalle Pihl pyysi nähdäkseen toisen papinkirjaa, koska tämä oli kehunut sellaisella kulkevansa.
Toinen veti likaisten liiviensä povitaskusta esille kimpun hikisiä papereita, tarkasteli kutakin niistä päivänpaisteessa ja antoi vihdoinkin kädestään yhden, jossa oli joukko pyhiä kuvia ja vasemmassa reunassa yksinkertainen rakennus, oli kai olevinaan Turun tuomiokirkko. Kalle Pihl otti paperin ja käänteli sitä varovasti pihkaisten sormiensa välissä. Sitten hän alkoi tavailla sitä, sillä hänen omassa papinkirjassaan sanottiin, että hän osaa lukea. Mutta sitä eivät osanneet hänen toverinsa, ja he saivat nyt kuulla kirjan koko sisällön, jonka omistaja tietysti jo osasi ulkoa sanasta sanaan. Se oli talollisen pojan Kalle Lehtimaan Kauhavalta — vai oli hänenkin nimensä Kalle! — joka oli hyvämaineinen ja taisi kristinopin yksinkertaisesti. Kun Kalle Pihl tuli viimeisiin riveihin, tavaili hän vieläkin hitaammin: ja — ja … va, va … paa … vapaa … ja sanoi a, v, i, o, vio … l, i, i, t, t — liitt … o, o, n — oon … avioliittoon. Ja vapaa avioliittoon, kertasi hän hitaasti, niin kuin itsekseen.
Hän jätti paperin omistajalle takaisin, hipaisi miettiväisesti kädellä kasvojaan ja vaipui aatoksiinsa. Kohta sen jälkeen lähti hän yksinään työpaikalleen, puolta tuntia ennen kuin muut, ja vyörytteli tusinan verran hirsiä veteen ennen kuin muut ehtivät edes lopettaa ruokaunensa.
Kalle Pihl meni taloon yöksi tänä iltana, vaikka hän muuten makasikin eräässä metsätorpassa lähellä työpaikkaa. Siellä hän otti hämärillä tallin ylisillä tavarapussinsa esille ja alkoi katon rajassa olevan raon läpi tulevassa valossa etsiä papinkirjaansa. Ja kun talon rengit kaikki kuin yhdestä suusta kuorsasivat, istui hän siinä kauan ja tavaili papinkirjaansa.
Ei tahtonut loppua tullakaan tuumimisesta tänä yönä. Se oli ainakin selvää, ettei hänen oma papinkirjansa enää kelvannut sen jälkeen kun hän oli valehdellut kapteenille! Milloin tahansa voisi kapteeni vaatia sitä katsoakseen, ja silloin nähtäisiin, ettei hän olekaan naimaton. Ja jos hänet saataisiin kiinni siitä, että hän oli jo ensi näkemällä valehdellut, niin kuka häntä enää sitten uskoisi. Mutta miksi hän sitten oikeastaan oli valehdellut? Niin — miksi? Ei kukaan ollut häntä siihen pakottanut! Nyt suututti häntä tämä tyhmä teko, joka oli syntynyt vain siksi, että hän tahtoi olla kapteenille mieliksi ja tasoitella sen avulla tietään. Mitä hän nyt tekisi? Menisikö kapteenin luo ja tunnustaisi kaikki? Ei — se olisi kovin naurettavaa, eikähän hän voisi sanoa mitään syytä menettelyynsä. Ei! hänen pitäisi kätkeä kirjansa tai ainakin hävittää se kokonaan ja sanoa, että paperi oli häneltä hukkunut. Mutta silloin hänellä ei olisi niitä papereita, jotka tarvittiin, ja milloin tahansa voisivat ne käännyttää hänet kotiin irtolaisena. Siihenkään hänellä ei ollut halua.
Ja sitten oli kapteeni hymyillyt niin merkitsevästi puhuessaan, että torpparin tulisi olla naimisissa. Niin että siinä oli varmaankin jotain tuossa hymyilyssä. Mitäs muuta voisi se olla kuin tuo kaunis ja ylpeä tyttö, jonka hän taloon tullessaan tapasi palaamasta kapteenin puheilta. Mitä? — vai niin, — niin, niin! Sitä siis tarkoitti kapteenin puhe noista selvistä papereista. Niin, niin, se oli vaarallinen juttu tämä, johonka hän vasten tahtoaan oli antautunut ja jumala tietäköön, miten se tulee päättymään.
Juuri kun hän oli uneen vaipumaisillaan, leimahti hänen päähänsä rohkea aate, joka piti häntä valveilla melkein koko yön. Ja seuraavana aamuna varhain käveli hän työpaikalleen ja hautoi koko päivän mielessään sitä tuumaa, jonka hän päätti heti kohta panna toimeen päästäkseen rauhaan kiusaavilta ajatuksiltaan.
Aamiaista syödessä oli Kalle Pihl tavattoman ystävällinen toista pohjalaista kohtaan, sai tietää, että tämä vasta viikko sitten oli tullut paikkakunnalle ja oikeastaan aikonut rautatietyöhön, vaikka hyvät palkkaehdot ja hauska elämä tukkijoella olivat houkutelleet häntä rupeamaan Herrasaaren kapteenin palvelukseen.
— Tunnetaanko sinua hovissa? kysyi Kalle Pihl.
— Ei muuta kuin minkä näkivät minua silloin kun pyrin kapteenin työhön.
— Katsoiko se sinun papereitasi?
— Ei, mitäpä se niistä olisi katsonut.
— Mutta nimesi sanoit?
— Sanoin tietenkin! Kalle Lehtimaa katseli kummastellen kaimaansa.
Mikähän oli hänen tarkoituksensa.
— Olikos teitä monta, kun pyritte työhön silloin?
— E-ei … minä vain ja yksi toinen, joka jo on lähtenyt pois kapteenin työstä. Mutta minä tiedän, että kapteeni edellisenä päivänä oli pestannut kymmenkunnan miestä, jotka ovat menneet alas suuren lautan kanssa eteläänpäin. Sillä hän tahtoo, näetkös, että työ kävisi nopeasti. — Lehtimaa laski vähän leikkiä tarkoittaen, että he tässä vain tarinoivat ja tuhlaavat kallista aikaansa, mutta Kalle Pihlillä ei nyt ollut aikaa sitä ajatella. Hän lisäsi mietteissään:
— Aiotko jäädä pitemmäksi aikaa kapteenin työhön?
— Kuinka niin? Aiotko sinä sitten tarjota mulle paremmat edut?
— Saahan nähdä senkin, sanoi Kalle Pihl ja siristi vasempaa silmäänsä — ei se ehkä ole aivan mahdotonta sekään. — Hän oli puhellessaan tehtaan konttoristien ja kauppiasten kanssa jo saanut itselleen osan heidän varmuuttaan ja käytti nyt sitä tapaa kaimaansa puhutellessaan.
Nyt tuli Lehtimaa vasta oikein uteliaaksi, mutta Kalle Pihl sanoi heittävänsä pitemmät puhelut iltaan — tänään oli lauantai — ja sitten he saavat olutpullojen ääressä tuumia, onko Lehtimaa se mies, jonka kanssa voipi antautua asioihin, vai onko hän niitä, jotka vähän juotuaan kertovat kaikki, mitä tietävät.
Lehtimaa katseli melkein ihaillen toveriaan, joka tunsi ihmiset noin tarkkaan, ryhtyi työhönsä, ei puhunut monta sanaa iltaan mennessä ja aprikoi, mitä tuolla kaimalla mahtoi olla hänelle uskottavaa, sillä hän oli varma siitä, että se oli jotain viisasta ja että oli parasta vain suostua siihen, mitä se mies ehdotti. Se tiesi, mitä teki, tuo!
Herrasaaren ruokakello oli jo puoli tuntia sitten yli laajain vainioiden julistanut iloisen sanomansa siitä, että sunnuntailepo alkaa ja että suuressa herrasväen keittiössä höyryävät puurovadit jo odottavat. Se sanoma lensi kolmena lyhyenä ja tarkoin merkittynä läppäyksenä, jotka nopeasti seurasivat toisiaan kauas yli talon viljavainioiden, mutta tukkimetsään saakka se ei kuitenkaan kuulunut, vaikka ilta oli tyven ja kellolla oli se maine, että se kuuluu kahteen pitäjään yhtaikaa.
Sen tiesivät tukinuittajat vallan hyvin, ja sen tähden olivat he lähteneet työpaikaltaan niin hyvissä ajoin, että kuulivat ruokakellon helisevän, kun ei taloon enää ollut kuin muutama tuhat askelta.
Lauantai-illan yhteisessä ilossa ei kukaan joutanut hämmästymään siitä, että miehet näin pian olivat joutuneet kotiin kaukaisesta tukkimetsästä. Yhdessä muun joukon kanssa menivät he saunaan, pukeutuivat puhtaisiin valkoisiin alusvaatteisiinsa ja tekivät keveissä puvuissaan ja hehkuvan punaisina kävelyretken piikain ylisille leikkiä laskemaan.
Kalle Pihl oli tuttavuuksiensa avulla ja helisevää korvausta vastaan saanut hankituksi puolituoppisen paloviinaa ja pari pulloa olutta, joita molemmat pohjalaiset yhdessä tyhjentelivät riihien takana olevan ladon kynnyksellä. Ja tänä iltana he tekivät kaupan, jollaiset vieläkin ovat tapana liikkuvien pohjalaisten kesken ja tuottavat heille kaikenlaisia rettelöitä oikeuden kanssa.
Kalle Pihl ryyppäsi ensiksi, pyyhkäisi pullon suuta puhtaalla paidanhihallaan ja tarjosi toverilleen. Tämä otti pitkän kulauksen, otti kaksi ja kolmekin, ja kun olutpullot avattiin, oli Lehtimaa jo jotakuinkin valmis, jota vastoin Kalle Pihl karttoi tarkasti humaltumasta voidakseen saada tarjouksistaan vastaavaa hyötyä. Hän kehotti Lehtimaata sanoilla ja esimerkillä olemaan tavaraa säästämättä, eikä kauan kestänytkään kun hetki jo oli tullut tuon suuren ehdotuksen tekemiseen. Hän tarttui Lehtimaata olkapäihin, kumartui häntä kohden ja kuiskasi korvaan lyhyesti ja päättävästi:
— Ja nyt Kalle, nyt ostan papinkirjasi!
Kalle Lehtimaa luuli, että toinen laski leikkiä ja laski sitä niin viisaasti, ettei tämmöinen tavallinen tyhmä tollo sitä kyennyt käsittämäänkään. Sen tähden hän vain irvisti ikeniään eikä virkkanut mitään vastaankaan.
— Ka, siinä on aika mies, joka ei edes hämmästykään, mielitteli Kalle
Pihl.
— Tottahan tuota leikkiäkin ymmärtänee, arveli Lehtimaa, vaikkei ymmärtänyt niin mitään.
— Mutta ei piru vieköön tämä mitään leikkiä ole, kiivasteli Kalle
Pihl, jolle viina jo alkoi kohota päähän.
— Vaan et kai sinä ikipäivinä aikone nimeänikin ostaa?
— Ja miksikä en? Sinun nimesi on yhtä hyvä kuin minunkin, ja puhtaat sinulla on paperitkin. Enkö niitä sitten saattaisi ostaa?
— Mitäpä hyötyä siitä olisi? kysyi Lehtimaa, mielestään erittäin viisaasti.
— Niin no, jos et tahdo myydä nimeäsi, niin voithan kuitenkin myydä papinkirjasi. Minä kirjoitan sinulle kotipitäjästäsi uuden. Se ei maksa sinulle mitään, mutta sinä voit ansaita kymmenen markkaa. Viikon palkan ja enemmänkin! Tuumipa asiaa!
Lehtimaa alkoi kuulostaa. Koko viikon palkka ja vähän enemmänkin. Ja se tuosta paperirääsystä, joka ajelehti taskussa ja jota ei kukaan ollut häneltä kysynyt. Hänen vähän hämärissä silmissään välkähti voitonpyynnin kipinä, mutta hän ei antautunut heti paikalla:
— Mutta mitä hyötyä saattaa sinulla olla siitä, että ostat papinkirjani? intteli hän.
Kalle Pihl oli nähnyt, minkä vaikutuksen hänen tarjouksensa teki, ja sanoi välinpitämättömästi:
— Se on vain siksi, että kapteeni tahtoo papinkirjaa nyt heti ja minulta jäi kotoa lähtiessä omani ottamatta.
Nyt veti Lehtimaa suunsa viekkaaseen nauruun, niin että koko hammasrivi tuli näkyviin, ja sanoi ivallisesti, vaikka samalla vähän arasti:
— Sinulla taitaa olla niin kauniit paperit siellä kotona, ettet ilkiä lähteä niitä muualle kuljettelemaan.
— Älä puhu roskaa asioista, joista et tiedä pölkösen pölähtävää! Minun paperini ovat yhtä hyvässä reilassa kuin sinunkin, mutta minä en ehdi toimittaa niitä tänne tähän tarpeeseen ja sitten en saa sitä paikkaa, minkä kapteeni on minulle luvannut.
Se tuntui niin todenmukaiselta, että Lehtimaa vaikeni ja otti viinapullosta pitkän ryypyn. Ensin hän sitä kuitenkin tarkasteli päivää vasten ja huomautti, että kohtahan se tyhjenee, mutta vei sen sitten tottelevaisesti huulilleen, kun Kalle Pihl selitti, että tyhjetähän sen pitääkin.
— Ota yhdellä tielläsi kaksi naukkua ja olkoon kauppa päätetty, yllytteli Kalle Pihl.
Lehtimaa otti pullon huuliltaan, naurahti ja aprikoi.
— Olkoon menneeksi kahdestakymmenestä markasta!
— Älä vetäse, vanha veijari! Luuletko, etten minä voi saada papinkirjoja paljoa halvemmallakin? On niitä muitakin pohjalaisia rautatien töissä!
Hän kiskaisi pullon Lehtimaan kädestä, löi korkin kiinni ja pisti pullon taskuunsa. Lehtimaa jäi siihen seisomaan suu auki.
— Ja kun oikein mietin, niin etkö vielä liene niitä miehiä, jotka eivät kykene pitämään suutaan kiinni. Sinä näytät juuri olevan semmoinen — hyi helvetti!
Hän sylkäisi päättävästi pitkän syljen kauaksi eteensä, keräsi kampsunsa ja näytti äärettömästi ylenkatsovan toveriaan.
— So, so, älähän nyt, houkutteli Lehtimaa, — sinä erehdyt, jos luulet, että minä olen sellainen raukka kuin luulet.
— Näytä sitten, mihin kelpaat! Anna tänne papinkirjasi, niin saat kymmenen markkaa. — Kalle Pihl vei kätensä povitaskuun.
— Mutta jos joku saa sen tietää?
— Kuka piru sitä saisi tietää, jos sinä pidät suusi kiinni.
— Minä pidän, minä!
— Minä otan syyn päälleni. Sinähän voit sanoa, että olet kadottanut kirjasi, jos kireälle tulisit. Ja huomenna kirjoitetaan sinulle uusi kirja Kauhavalta.
— No, olkoon menneeksi!
— Mutta sitä ennen täytyy sinun luvata, että lähdet kapteenin työstä jo huomenna ja menet rautatielle.
— Minkätähden?
— Sen tähden vain, ettei se sovi muuten.
Lehtimaa aprikoi.
— Aatteles, että ansaitset kymmenen markkaa puhdasta rahaa!
Uusi ryyppy vaikutti lopulliseen päätökseen.
— No, olkoon menneeksi! Eihän minulla ole tässäkään talossa enää mitään tehtävää!
— Tuohon käteen! sanoi Kalle Pihl.
He löivät kättä ja siinä vaihdettiin kirkon kuvalla koristettu paperi kolmeen kolmenmarkan seteliin ja yhteen hopeamarkkaan.
Sitten tyhjensivät he viinapullon kaupan vahvikkeeksi.
Mutta kun he vähän hoiperrellen lähenivät pihaa, sanoi Kalle Pihl:
— Ja jos nyt et pidä suutasi kiinni, niin saat västinkiä itsekin.