SEITSEMÄS LUKU
Pihaan palatessaan sattuivat pohjalaiset aivan odottamatta yhteen talon nuoren väen kanssa, joka saunan ja illallisen jälkeen oli matkalla keinumäelle. Sinne kokoontui nuoriso lauantai-iltoina, siellä laulettiin lauluja ja heitettiin lemmen katseita kun viikon vaivat olivat ohitse ja tiedettiin, että huomenaamuna saataisiin nukkua aamiaiseen asti.
Kas niin, tuolla ovat pohjalaiset tukkimiehet, huudettiin — ne tulevat kyllä mukaan. Ja kunnon miehinä täytyi heidän nyt lähteä edustamaan maakuntaansa, kun heiltä sitä vaadittiin.
Kalle Pihl oli heti valmis, mutta heitti ensiksi tarkastavan silmäyksen toveriinsa ja aikoi kieltää häntä tulemasta mukaan, sekä omasta puolestaan että maakuntansa puolesta, jonka mainetta hän ei tahtonut saattaa huonoon huutoon varsinkaan tässä talossa.
Tuo puoleksi juopunut Lehtimaa arvasi heti toverinsa ajatukset, selitti hänen tutkivan katseensa aivan oikein, loukkautui ylpeydessään, niin että hänen kiivaat pohjalaiset verensä kuohahtivat, nosti päänsä pystyyn ja sanoi uhaten:
— Olen minä yhtä hyvä pohjalainen kuin sinäkin ja taidan kyllä suoriutua niin hyvin kuin sinäkin, jos tarvitaan.
Kalle Pihl tunsi heimolaistensa jäykän luonteen, arvasi oikein, että tästä saattaisi tulla rettelöitä, ja sanoi vain tyynesti ja suojelevasti:
— Eihän sinulle ole kukaan mitään sanonut. Mitä sinä sitten siinä rähiset?
Lehtimaa ei viitsinyt vastata mitään, mutta tunsi itsensä samassa Kalle Pihlin vihamieheksi, sillä miksi tämä oli houkutellut häneltä papinkirjan ja miksi hän oli ollut niin tyhmä, että antoi petkuttaa itseään. Täällä muiden seurassa katosi se kunnioitus, jota hän kahden kesken tunsi Kalle Pihliä kohtaan, ja hän päätti olla ollenkaan välittämättä tästä tänä iltana, varsinkaan kun ei ollut mitään kostoa pelättävänä, sillä seuraavana päivänä muuttaisi hän jo muille markkinoille, niin kuin sovittu oli. Sen lupauksensa aikoi hän kyllä pitää, sillä hän ei koskaan voinut olla varma siitä, ettei Kalle Pihl keksisi joitakin konnankoukkuja, joilla hän saattaisi toisen pulaan. Ja niin liittäytyi hän talon väkeen antaen Kalle Pihlin kulkea omia teitään.
Kalle Pihl, joka turhaan oli hakenut joukosta kaunista Annaa, meni tallirengin luo, jolla nähtävästi oli viinapullo, koska hän näytti niin mahtavalta, ja pyysi, ettei tämä antaisi toiselle pohjalaiselle mitään, kun tämä jo ennestäänkin oli vähän juovuksissa ja muutoin pahapäinen humalassa. Toinen otti neuvon korviinsa, kumma kyllä, sillä rengit eivät olleet vielä mitään nauttineet — muuten olisi se heitä vain yllyttänyt juottamaan vierasta ihan tiedottomaksi. Se on näet kilpailua sekin, ja voimia tarvitaan humalankin kantamiseen, joka on yhtä rasittava kuorma kuin mikä muu tahansa.
He tulivat keinulle, ilta oli tyven ja heitä istuutui keinuun niin monta kuin siihen suinkin mahtui. Tytöt kaksittain, pienestä pelosta hihitellen ja posket paahtavina, puristellen käsillään penkkejä, pojat välissä seisoen ja antaen vauhtia keinulle. Alussa oli oltu vähän jäykkiä, pojat ja tytöt erillään, mutta kun oli saatu keinu käyntiin, pääsi riemu valloilleen samassa. Oli tultu lähemmä toisiaan, tuupittiin tovereita kyynärpäillä ja polvilla, ja siinä oli tarpeeksi aihetta leikkipuheisiin. Nyt lensi keinu taivasta kohti, tytöt huusivat ja miehet nauroivat, mutta kun vauhtia hiljennettiin, aloittivat tytöt laulun, joka yhtä paljon kuuluu asiaan keinussa kuin aamen kuuluu asiaan kirkossa.
Eräs vanhemmista tytöistä, joka ei ollut saanut sijaa keinussa, koska oli tullut liian myöhään, oli vainunnut viinapullon katajistosta, ja kun hän heti arvasi, että se oli tallirengin, joka oli raivopäisin koko seudulla, antoi hän sen sisällyksen vuotaa maahan. Viime sunnuntaina oli hänellä ollut täysi työ miestä hillitessä ja hän oli mielestään sekä oikeutettu että velvollinen tekemään tämän kepposen. Viattoman näköisenä istui hän muiden seuraan odottamaan keinuvuoroaan ja nautti hiljaisesti tekemästään kepposesta.
Vihdoin oli tullut odottajien vuoro. Kalle Pihl oli jo ottanut keinun haltuunsa ja kehotti kompasanoja ladellen toisia tulemaan mukaan.
— Odottakaa minua! kuului samassa kimeä naisen ääni huutavan loitompaa, ja sieltä tuli Anna Mellilä, hienoksi pukeutuneena ja teeskentelevästi itsetietoisena. Hän oli tahallaan jättäytynyt muita jäljemmäksi voidakseen sitten tullessaan herättää sitä suurempaa huomiota.
Kaikki keinussa olijat kääntyivät katsomaan ja kiirehtivät häntä, mutta tyttö ei ollut pääsevinään ojan yli ja keikaili siellä aivan hurmaavasti.
Lehtimaa, jonka haihtuva humala taas keinussa oli uudistunut, juoksi kaunista tyttöä vastaan ja tahtoi herrasväen tavoin auttaa häntä ojan yli, mutta tyttö heitti häneen vain vieraan ja kummastelevan katseen, nosti helmansa puolipolveen, harppasi yli omin voimin ja heittäen keikarinsa siihen hämmästyneenä seisomaan sanoi teeskentelevästi muulle joukolle:
— Voi, minkä tähden ette voineet odottaa minua, niin olisi tultu tänne kaikki yhtaikaa?
— On kai sitä muutakin tekemistä kuin odottaa tuollaisia röökinöitä, virkkoi tallirenki. Hän oli löytänyt tyhjän pullonsa pensaasta ja tahtoi nyt kostaa Anna Mellilälle. Ja oli hänellä muitakin syitä siihen, sillä hän ei voinut sulattaa sitä ajatusta, että Anna Mellilä oli aina tehnyt pilaa hänestä, vaikka kaikki muut tytöt talossa häntä yksimielisesti ihailivat.
Anna Mellilä astua hipsutteli keinulle ja käyttäytyi suututtavan herrasmaisesti, sillä hän oli päättänyt tänään osoittaa kaikille, kuinka vähän hän heistä oikeastaan välittää. Ja hän tiesi, että se sellainen toisia suututtaisi, samalla kun se sopi hänelle erittäin hyvin. Monen naapurin miehen oli hän sillä hurmannut samalla kun hän oli karkottanut kaikki kärkkäät lähentelijät ainoastaan siten, että oli olevinaan hämmästynyt. Tuo teeskennelty hämmästys oli hyvä ase, sillä se ikään kuin osoitti, että hän kuului aivan toiseen seurapiiriin, jossa oli toiset hienommat tavat.
Kylän maakauppias oli hänkin heittänyt rakastuneita silmäyksiä häneen, mutta se oli vanha ukkorahjus, joka rakastui joka tyttöön. Sen tähden vastaanotti Anna Mellilä hänen ihailunsa yhtä huolimattomasti kuin kaikkien muidenkin, sitä sen enempää ajattelematta.
Keinussa seisoi Kalle Pihl eikä ollut häntä huomaavinaankaan. Anna Mellilä kiipesi istuimelle muiden tyttöjen viereen. Kun hän oli saanut helmansa järjestykseen, komensi hän:
— Kas niin — nyt saatte alkaa!
Mutta kukaan miehistä ei hievauttanutkaan keinua.
— Ketäs te vielä odotatte? kysyi Anna Mellilä.
Nyt alkoi eräs rengeistä hiljalleen antaa vauhtia keinulle siinä toivossa, että ylpeä tyttö huomaisi, ettei se suinkaan tapahtunut hänen käskystään. Mutta se toivo petti, sillä Anna virkkoi:
— No, johan viimeinkin tottelitte!
— Tänäänpä on Anna oikein olevinaan, sanoi yksi rengeistä ja sysäsi keinua ylemmä. — Siinä olisi puhetoveria pohjalaisella! Onko teillä tuollaisia tyttöjä siellä pohjoisessa päin?
— Usein se on nähty, että ylpeys käy lankeemuksen edellä, virkkoi
Kalle Pihl.
Anna Mellilä ei ollut kuulevinaankaan, hyräili vain itsekseen ja huudahti, kun keinu oli täydessä vauhdissaan:
— Laulakaapas nyt jotain pojat, kun keinu käy!
— Ei kukko käskien laula! vastasi renki.
Anna Mellilä oli tottunut tällaiseen kohteluun eikä ollut milläänkään. Hän tiesi kyllä, että hän saisi heidät mihin tahtoisi. Ja hän odotti, kunnes tervehdyspuheet olivat ohitse. Kun sitten keinun vauhti alkoi hiljetä, nojautui hän taapäin, katsoi Kalle Pihliä kasvoihin ja sanoi niin kuin ei olisi häntä ennen huomannutkaan:
— Ka, täällähän se on pohjalainenkin! Iltaa! Täällä Hämeessä on tapana, että ihmiset tervehtivät tuttaviaan, mutta Pohjanmaalla on kai toiset tavat?
— Yhdet ne on tavat siellä kuin täälläkin — vastasi pohjalainen — mutta se on kai siinä, kuinka ensi kerran tavatessa otetaan vieras vastaan.
— Otetaanko sitten Pohjanmaalla vieraat huonosti vastaan? Anna Mellilä loisti viattomuudesta.
— Ei — mutta niin tehdään Hämeessä.
— Sehän on ihan mahdotonta, jos vain vieras on oikea vieras.
— Näytään oltavan huonomuistisiakin Hämeessä?
— Vai niin? Ja minä muistan kuitenkin, että olemme kerran tavanneet toisemme, vaikka siitä on jo monta päivää ja vaikkemme ole sitten nähneet toinen toistamme.
Sillä tytöllä oli kieli kantimessa. Pohjalainen mietti ennen kuin vastasi, sillä kaikki keinussa olijat istuivat ja kuuntelivat heitä ja muutkin herkesivät haastelemasta. Hän heitti nopean katseen vastustajaansa, joka istui siinä valkea huivi niskaan sysättynä, posket keinun vauhdista hehkuvina ja silmät kimmeltäen rohkeasti ja odotti, että saisi tähdätä uuden pistoksen pitkään vastustajaansa. Suun ja silmien ympärillä oli ivan hymyä, jonka takaa näkyi itsepäisyyttä ja loukattua ylpeyttä, joka oli valmis käymään kimppuun ja hurjasti puolustautumaan. Pohjalainen epäili antautua otteluun, sillä ehkä hän joutuisi tässä tappiolle. Oli parasta pysyä erillään tuosta tytöstä. Ja ensi kerran elämässään hän tunsi hiukan kunnioitusta naisihmistä kohtaan.
Muut seurasivat levottomasti hänen pitkää vaitioloaan. Pohjalaisen varmuus oli herättänyt heissä sen toivon, että ehkä hän nyt olisi se mies, joka ei antaisi Annan hypätä nenälleen. Kuului murinaa:
— Pidä puoliasi, pohjalainen!
— Annatko akkaväen tukkia suusi!
Mutta pohjalainen vältti yhä vieläkin sanasotaan antautumasta.
Silloin katsahti Anna Mellilä häneen ylenkatseellisesti ja kysyi ympärillä seisovilta:
— Olihan täällä toinenkin pohjalainen? Ehkä hän tietää paremmin, mitenkä tulee käyttäytyä naisväkeä kohtaan sen, joka itse maailmaa kiertelee. Tämä pohjalainen taitaa ollakin kotoisin metsien sydämestä!
— Onpa tietenkin toinen! huusi Lehtimaa iloissaan. — Onpa täällä toinenkin pohjalainen, joka voi tuommoisille puoliaan pitää!
Samassa hyppäsi hän keinuun, asettui Kalle Pihlin viereen ja oli valmis mihin otteluun tahansa. Mutta Kalle Pihl laskeutui hitaasti maahan ja sanoi jäykästi ja olantakaisesti:
— Joka tahtoo antautua naisten narriksi, se ruvetkoon heidän kanssaan suutaan pieksämään. Mies, joka arvonsa tuntee, väistyy viisaasti.
Lehtimaa nauraa hihitteli, mutta yleisö näytti olevan Kalle Pihlin puolella, ja Anna Mellilä puri huuleensa suutuksissaan siitä, ettei ollut saanut tuota miestä hämmentymään. Kalle Pihl kopisti raudoitettua kantapäätään vasten porot piipustaan, puhdisti sen huolellisesti ja sytytti sen sitten tyytyväisenä omaan käytökseensä.
Anna Mellilä oli niin kaunis ja itserakas, ettei olisi voinut tyytyä näin puolinaiseen voittoon. Hän nyykäytti kehottavasti päätään Lehtimaalle, joka hyvästä mielestä hohtaen pani keinunsa liikkeelle, ja kun se oli oikein päässyt vauhtiinsa, niin hän kehotti Lehtimaata istumaan viereensä, sillä keinussa oli nyt hyvää tilaa, ja soi hänelle kaiken sen ystävällisyyden, joka alkuaan oli aiottu Kalle Pihlille.
Lehtimaan pää joutui aivan pyörälle, ja se humala tuntui paljoa hauskemmalta kuin viinahumala äsken, ja hän aavisti hämärästi, että kaikki kadehtivat häntä, eniten kaikista Kalle Pihl. Olikin se vähän merkillistä, mitenkä tuo kaunis tyttö joka äsken ei ollut häntä näkevinäänkään, nyt tyytyi häneen. Lehtimaan itseluottamus nousi tästä vielä enemmän kuin viinan vaikutuksesta. Hän ei herennyt keinuttelemasta, ennen kuin Anna Mellilä nojasi posken käteensä ja vakuutti, että hän tulisi sairaaksi, jos ei Lehtimaa päästäisi häntä maahan jälleen. Silloin hän seisotti keinun kiirehtien pyyntöä noudattamaan, ja helpotuksesta huoaten astui Anna Mellilä alas keinusta kiitosta sanomatta.
Mutta Lehtimaa oli yhtä hyvällä tuulella ja päätti panna keinun menemään ympäri näyttääkseen muille, kuinka taitava ja notkea hän on. Sen urotyönsä oli hän oppinut jo pikkupoikana ollessaan. Ensin kiipesi hän keinun pylväitä myöten ylös ja katsoi, että tapit olivat varmasti paikoillaan. Sitten hän tuli alas taas ja alkoi keinua yhä hurjemmin, kunnes hän yhteen menoon teki viisitoista kierrosta. Anna Mellilä taputti teeskennellen käsiään niin kuin herrain on tapana, toiset tytöt kauhistuivat, mutta miehistä se oli vain leikin tekoa.
Kun Lehtimaa kuumana ja ylpeänä tuli maahan, katseli Anna Mellilä ympärilleen ja kysyi, uskaltaisiko kukaan muu tehdä samalla tavalla. Tallirenki oli heti valmis ja pyöräytti ympäri kuusitoista kertaa. Siitä syntyi täydellinen kilpailu, ja Anna oli ihastunut. Hän jakoi palkintoja hymyilyjen ja leikkipuheiden muodossa ja iloitsi siitä että oli saanut vanhan vihamiehensä tallirengin esittämään tuollaisia voiman näytteitä. Muut tytöt tulivat vähitellen yhtä huvitetuiksi kuin Annakin, kun miehet yksi toisensa perästä alkoivat tehdä temppujaan heidän edessään.
Lopuksi ei ollut muita jäljellä kuin kylän suutari, joka sattumalta oli Herrasaaren työssä, ja Kalle Pihl, jotka eivät vielä olleet taitoaan näyttäneet. Anna Mellilä hymähti pilkallisesti ja sanoi ääneensä toisille tytöille:
— Nyt nähdään, mihinkä suutarit kelpaa!
Siitä syntyi yleinen hihitys. Kilpailu oli kiinnittänyt kaikkien huomion puoleensa ja oli jo unohdettu katkeruus meijerikköä kohtaan. Oikeastaanhan nämä huvit olivatkin hänen ansionsa, ja vaikka hän olikin kiusallisen ylpeä, annettiin se anteeksi, kun se ei omaan itseen sattunut. Ja pitihän sitä sitten nauraa sen sukkeluuksille, jotka aina purivat siihen, johonka sattuivat.
— No, suutari, tule nyt mukaan, niin näytetään tytöille, mihin mekin kelvataan, sanoi Kalle Pihl.
Suutari olisi peräytynyt, sillä oli niin pitkä aika kun hän oli keinussa pyörinyt, mutta kun Kalle Pihl vakuutti, että hän saisi istua ja että he herkeäisivät heti paikalla, kun suutaria alkaisi pyörryttää, niin tämä kiipesi keinuun, tarttui käsipuuhun kiinni ja löi leikiksi. Mutta Kalle Pihl pani keinun käymään, antoi sille vauhtia yhä enemmän ja enemmän, ja kun ei suutari huutanut, antoi hän sen mennä ympäri kerran, kaksi, kolme…
Jännitys oli kohonnut korkeimmilleen. Sitä ei voinut kukaan kieltää, etteikö Kalle Pihl olisi käyttäytynyt jalomielisesti suostuessaan pelastamaan suutarin tyttöjen pilkalta samalla kun hän pelasti siltä itsensä. Kaikki olivat hänen puolellaan. Suutari oli käsin ja jaloin käpristäytynyt tangon juureen kiinni, jota vastoin tuo pitkä, vikkelä ja reipas pohjalainen piteli kiinni ainoastaan toisella kädellään, kun keinu huimaavaa vauhtia teki jo kahdettatoista kierrostaan. Ei kuulunut vielä huutoa suutarin suusta. Oli se kunnon suutari tuo! Kun keinu teki neljättäkolmatta kierrostaan, kuului vähäistä valitusta tuon ihmiskäärön sisästä. Hattu oli lentänyt maahan, mutta ei kukaan huomannut, että hän oli naurettava, kun hän oli noin urhoollinen.
— Pelkäätkö putoavasi? huusi Kalle Pihl.
Hampaitaan kiristellen vastasi suutari, ettei hän pelkää.
— Mennään sitten vielä kaksikymmentä kertaa ympäri, niin nähdään, vieläkö tytöt meille nauravat.
— Mennään vain!
Mutta nyt muutti Kalle Pihl suuntaa. Sen sijaan, että hän tähän saakka oli keinuttanut suutaria selkä edellä, käänsi hän keinun menemään toista tietä, niin että hän itse kulki taapäin, jotenka näytti siltä kuin suutari olisi antanut vauhtia keinulle. Sitä temppua ei ollut kukaan tehnyt tätä ennen, ja se synnytti myrskyistä suosiota. Anna Melliläkin taputti käsiään — sen ennätti Kalle Pihl nähdä pyöriessään.
— Nyt on sinun vuorosi pyörittää minua ympäri, huusi hän suutarille, johon tämä vastasi vain ulisemalla.
Luettiin kolmekymmentä, luettiin neljäkymmentä. Mutta yhä vielä hurisi keinu ympäri kuin myllyn siipi.
— Eikö pyörrytä?
— Jo pyörryttää, sähisi suutari. — Eikö riitä jo?
Viidennelläkymmenennellä kierroksella seisahtui keinu pystyyn ja horjui vähän sinne tänne ennen kuin putosi alas. Kun se vielä oli täydessä käynnissään, pudottautui Kalle Pihl siitä alas ja tuli suoraan jaloilleen vähän matkaa keinusta, jota vastoin suutari yksinään heiluskeli pitkän aikaa sinne tänne ennen kuin keinu kokonaan seisahtui.
— Kelvataanko nyt? kysyi suutari ylpeästi. Me olemme tehneet kaksi vertaa niin monta kierrosta kuin kukaan muu.
Oli tullut puolipimeä. Kotimatkalla joutui Kalle Pihl kuin sattumalta kävelemään Anna Mellilän kanssa pikkulehdon läpi.
— Eikös oltaisi ystäviä? ehdotti Anna Mellilä.
— Onkos sitten oltu vihamiehiä, kun ei ole toisiamme tunnettukaan.
— Ei, vaan oltaisi saatettu tulla, ja sitä ei meidän pitäisi.
— Kuinka tahdot — hyvähän on, että elää sovussa sen talon väen kanssa, johon kenties tulee iäkseen jäämään.
— Mitä tarkoitat?
— Tarkoitan vain torppaa, jonka kapteeni on luvannut minulle.
— Mitä torppaa?
— Suurta uudistorppaa, josta vielä kerran maailmassa voisi tulla ulkokartano. Se on hyvä olemassa näinä kovina aikoina.
Anna Mellilälle selvisi jotakin. Hän ei uskaltanut edes katsoa pohjalaista silmiin, vaan kulki äänettömänä hänen sivullaan. Kun äänettömyys oli kyllin kauan kestänyt, sanoi pohjalainen:
— Puhui se kapteeni vähän muustakin.
— Mitäs sitten?
— Hm — ettei sellainen torppa voi tulla toimeen emännättä…
— Kaikistapa se kapteeni puheleekin!
— Niinhän se, mutta sinulle se ei tietysti puhu mitään semmoista.
Anna Mellilä katsahti pohjalaista kasvoihin ja hymyili. Oliko se tyhmyyttä, vai oliko tuo mies yhtä viisas kuin hän itsekin.