KAHDEKSAS LUKU
Oltiin elokuussa, jolloin yöt alkavat pidetä ja kuu paistaa. Varatuomari von Blume ei koskaan valittanut huonoja vuodentulon toiveita, mutta oli aina levoton ja varuillaan uhkaavaa onnettomuutta ajatellessaan. Hänen vanha appivaarinsa kutsui häntä leikillään pahan ilman linnuksi, ja rouva von Blume kehotti häntä luottamaan viisaaseen sallimukseen, joka kyllä kaikki parhain päin kääntäisi. Varatuomari von Blume kulki sen jälkeen äänetönnä ympäri, kädet selän takana, ja haki yksinäisyyttä. Hän oli niin harvasanainen rouvalleenkin, että tämä kerran valitti siitä isälleen, ja silloin pani ukkovanhus vävypoikansa tiukalle.
Onko tuo vanhan suomalaisen arvoista tuolla tavalla surra onnettomuutta, joka ei vielä ole edes tullutkaan? Pää pystyyn ja rohkeutta rintaan! Hiljainen varatuomari käveli tavallisesti pää kumarassa eikä koskaan puhunut muille toiveistaan. Nyt oli hän jo hyvänä taloudenhoitajana ostanut suuret määrät siemenjyviä ja muutenkin hyvin varustautunut vastaanottamaan nälkävuotta, ja sen tähden harmitti häntä, että hänen tarkkanäköisyydelleen annettiin niin vähän arvoa. Hän nosti kyllä päänsä pystyyn, mutta selkä taipui sen sijaan taapäin, ja hän sanoi appiukolle sellaisia totuuden sanoja taloudesta ja perhehuolista, että ukko taputti häntä olkapäälle ja myönsi, että hän oli oikeassa.
Jo eilen illalla oli lämpömittari näyttänyt vain neljä astetta lämmintä ja usva oli noussut kylmänä ja valkoisena vesistä ja soista. Heinä oli jo aikoja sitten tehty, ja vaikkei heinän sato ollutkaan hyvä, niin kuitenkin kohtalainen. Mutta muuten näytti siltä kuin ei kesä olisi jaksanut kypsyttää viljaa.
Kylmästä ja lumisesta kevättalvesta oli kyllä jäänyt vettä tarpeeksi niittymaille, mutta pellot, jotka olivat ylempänä ja joilla kasvillisuus alkoi myöhemmin, oli kaunis ja paisteinen kesä polttanut pahanpäiväiseksi. Ruis oli niin harvaa, että olkikorret toisiaan huutelivat ja kevätkylvöt kuihtuivat. Mutta pahinta kaikesta oli, että tämä harva ruis ja kuihtuva kevätvilja vielä kaksi viikkoa heinäsadon jälkeen oli niin kypsymätöntä, ettei ollut ajattelemistakaan leikkuun aloittamisesta.
Ja nyt tulivat pitkät ja pimeät elokuun yöt aamukylmineen ja sumuineen. Rukiin olki oli vielä vihanta, ja laiha tähkä tarvitsi vielä juoksevia nesteitä joutuakseen; mutta kuta aikaisemmin aurinko meni mailleen, sitä hitaammin ne tuleentuivat. Ohra ja kaura kasvoi takkuisena, vaaleana ja ytimettömänä, ja tähkät olivat niin laihoja, että oli melkein sama, joutuivatko ne vai ei. Tuskin näytti kannattavan niitä varten panna riihtään lämpiämään.
Kun semmoiselta näytti monen herrastalon pelloilla — joitakuita harvoja lukuunottamatta — niin miltä sitten talonpoikain ja torpparien, joilla ei ollut herrain hyvää siemenviljaa eikä heidän keinotekoisia lannoitusaineitaan!
Hätä ja hallavuosi — hallavuosi ja hätä — siinä olivat tulevan vuoden toiveet! Pitäjäin makasiineissa ei ollut suuria säästöjä edellisiltä vuosilta, sillä kunnallishoito oli vielä kapalossaan, vaikka kaikkialla maassa luettiinkin piplianhistoriaa Joosepin unesta ja seitsemästä lihavasta ja seitsemästä laihasta naudasta ja vaikka tiedettiinkin, kuinka hyvin hänelle sittemmin kävi Faaraon tykönä.
Eräänä aamuna, kun aurinko paahtoi kuumemmin kuin koskaan ennen ja kultaili peltojen kurjuutta, kun taivas oli helakan sininen mutta varjossa jo tuntui syyskylmä, tuli varatuomarille hänen alituinen tasainen levottomuutensa liian vaikeaksi kantaa. Kotkaisissa oli vieraana nuori insinööri, joka oli jättänyt rautatien tutkiakseen yksityisen yhtiön palveluksessa erästä kalkkisuonta, joka kulki vähän matkaa Kotkaisista, osaksi tämän ja Herrasaaren tiluksilla. Saadakseen hiukan selville varatuomarin vaatimuksia, jos kalkkisuoni tulisi lunastettavaksi, oli insinööri Halldén käynyt häntä tervehtimässä ja tullut esitellyksi perheelle.
Nyt ehdotteli varatuomari päivälliskahvia juodessa, että he ottaisivat ruokaa mukaansa ja lähtisivät kaikki kravustamaan Uramon virralle, josta ei ollut pitkä matka kalkkisuonellekaan, joten siis voitaisiin yhdistää hupi hyötyyn. Puolen tunnin kuluttua oltiin jo valmiit lähtemään, ja insinöörillä oli mukanaan mies, joka sai kantaa haavit ja syötit. Se oli muuan entinen rautatietyömies, jonka insinööri pientä palkanlisää vastaan oli saanut palvelijakseen, sillä mies oli pohjalainen niin kuin insinöörikin ja sitä paitsi nöyrä ja iloluontoinen. Hän kutsui miestä Lehtimaaksi; tämä otti kaikki kampsut leveälle olalleen ja sai siihen vielä sopimaan puolet päivälliskuormastostakin.
Kun seurue kahdessa litteäpohjaisessa veneessä oli tunnin verran soutanut liejurantaista jokea ylöspäin, tulivat rannat kivisemmiksi, koivut kuvastelivat törmän yli veteen, virta kiihtyi, ja keskellä kuumaa päivää alkoi kuulua veden virvoittava lorina edestäpäin. Se oli Uramon virta, jossa tuo muuten niin suopea joki oli ottanut kuohuakseen vähän, mutta niin vaarattomasti ja ystävällisesti, että voimakas mies helposti jaksoi soutaa sitä ylös.
Seurue nousi maihin, naiset ja pikkulapset jäivät koivujen alle päivällistä valmistelemaan sillä aikaa kun insinööri ja varatuomari pistäysivät kalkkisuonta tarkastamaan. Lehtimaa lähetettiin läheiseen torppaan hakemaan maitoa, sillä mukana tuotu oli kuumuudesta myrtynyt.
Hän asteli uuden aidan vartta, jonka toisella puolella ruis kasvoi tavattoman kauniina ruispellolla, mistä eivät entiset sadot olleet mehua vetäneet. Lehtimaa kummasteli, että tällainen uudispaikka näytti näin varakkaalta tässä yleisessä puutteessa ja köyhyydessä. Vastapiiluttu tupa välkkyi auringossa, ikkunain edessä riippuivat valkeat uutimet ja ikkunalla oli kukkasia. Ulkohuoneet olivat yhtä uudet ja yhtä hyvin rakennetut kuin pirttikin, perunamaa oli tuuheaa ja mustanvihreää, ja saunasta nousi höyryä keskellä päivää, sillä siellä oli emännällä nähtävästi pesu, koska joukko valkeita vaatteita oli pantu aidalle ja nurmikolle kuivamaan. Haasta kuului lehmän kelloja, ja hyvä tummanruskea hevonen seisoi ja riiputteli päätään aholla, liika laiskana syödäkseen tässä kuumuudessa. Näytti olevan varakasta väkeä, joka oli tässä talon itselleen raatanut, ja Lehtimaa oli varma siitä, että saisi asiansa toimitetuksi.
Hän meni raollaan olevan tuvan oven ohitse suoraan saunaan, jossa hän arvasi emännän olevan, sillä sieltä kuului pitkän matkan päähän vaatteiden huuhtomista ja saippuan vaahdon hyrskettä. Hän pisti päänsä ulkoporstuan ovesta sisään ja näki kauniin naisen, kädet saippuassa kyynärpäihin saakka. Tuo kaunis nainen oli Anna Mellilä.
— Ei, vaan katsohan, pohjalainen! huudahti hän.
— Vai Anna Melliläkö se on emäntänä tässä talossa? kysyi pohjalainen.
— Sehän se on.
— Enpä olisi osannut sitä aavistaa? Mutta ei kai se ole kauan tässä ollut?
— Ei ole kuin pari viikkoa.
— Ja kukas on isäntä?
— Kah, eikös hän sitä tiedä? Ei kukaan muu kuin se entinen toverinne, pohjalainen.
— Kalle Pihlkö! Älkää nyt valehdelko? Olisiko se roisto — se maankulkija tahdoin sanoa — saanut tämän paikan — —? Lehtimaa seisoi suu auki eikä saanut hämmästykseltään sen enempää kysytyksi.
— Niin on. Uudispaikan sai hän vaimonsa perintönä, ja se perintö riittää, vai mitä?
— Riittääpä riittää, vakuutti Lehtimaa aivan hämillään. Ja koko joukko ajatuksia karkasi hänen päähänsä, joka ei ollut tottunut tällaisiin satumaisiin seikkoihin jokapäiväisessä elämässä. Salamana leimahti hänen mielessään, että Kalle Pihl oli saavuttanut onnensa ainoastaan sen väärän papinkirjan avulla, ja että hänen itsensähän tässä olisi oltava se, joka omisti uudispaikan ja Anna Mellilän. Hän unohti kokonaan asiansa ja jäi omissa ajatuksissaan istumaan saunan kynnykselle.
— Eikös hänelle itselleen ole mitään uutta tapahtunut? kysyi Anna
Mellilä.
— Ei mitään erikoista. Mitäpä sitä sellaiselle maankulkijalle kuin minulle? lisäsi hän surumielisesti.
— Olettehan te pohjalaiset miehiä puolestanne. Katsokaa vain Kalle Pihliä! Oliko hänelläkään paljon muuta kuin hevoskoni ja oma kuntonsa, ja nyt istuu hän torpparina tällä uudispaikalla, josta kerran voi tulla erikoinen maapalsta.
— Ei ole kaikilla samaa suosiota naisväen tykönä…
Yhtäkkiä tuntui Lehtimaasta kuin häntä olisi kohdannut suuri vääryys, ja hän jatkoi varomattomasti:
— … vaikka ehkä on niitäkin, joilla olisi parempi oikeus sekä taloon että talon emäntään.
— Mitä hän sanoo? kysyi Anna uteliaasti ja innokkaasti ja jätti pesunsa.
— Sanon vain, ettei taida paperit ollakaan niin hyvässä reilassa kuin näillä seuduin luullaan.
— Ohoh! sanoi Anna rohkeasti ja pani kädet puuskaan.
— Niin, niin, sanoi Lehtimaa vähän pelästyen — enhän minä sano mitään varmaa, minä vain sanon, ettei meillä maankulkijoilla aina ole niin puhtaita papereita.
— Älä nyt, pohjalainen! Onko sinun tapasi tuolla tavalla kulkea talosta taloon ja puhua pahaa isännästä hänen poissa ollessaan?
Jos Lehtimaalla nyt olisi ollut papinkirja, jonka Kalle Pihl oli luvannut hänelle toimittaa, niin hän olisi paiskannut sen pöytään ja todistanut, kenen Uramon torppa oikeastaan olisi oleva, mutta nyt ei hänellä itsellään ollut mitään kirjoja, ja voimatonna painui hän takaisin kynnykselle. Hänen sisässään alkoi herätä merkillisen kylmä ja pistelevä kateus Kalle Pihliä kohtaan, joka niin viekkaasti oli houkutellut häneltä hänen papinkirjansa hankkimatta uutta sijaan, mutta samalla hän tunsi melkein viehkeitä tunteita Annaa kohtaan, vaikka tämä ennen oli häntä niin ylpeästi kohdellut ja vaikka hän nytkin puhutteli niin kuin kerjäläistä häntä, jonka nimellä Kalle Pihl oli saanut sekä torpan että vaimonsa.
Lehtimaan oikeusfilosofia oli yksinkertaista lajia — se oli lapsellisuuden, tietämättömyyden ja kateuden filosofiaa. Mutta kuitenkin oli asia hänestä niin tärkeä, ettei hän uskaltanut keneltäkään neuvoa kysymättä siitä pitemmälti puhella. Kirjattomana miehenä ei hän saisi muuta oikeutta kuin että hänet pistettäisiin kiinni irtolaisuudesta ja lähetettäisiin kotipitäjään. Parasta olisi olla vaiti ja odottaa, kunnes insinöörin tai jonkun muun kautta saisi uudet kirjat itselleen. Jo huomenna pyytäisi hän insinööriä kirjoittamaan — ja sitten tulisi varmaankin Uramon asukkaille kiire häntä paremmin kohtelemaan, ja kuka tietää, eikö kaunis Anna lopulta saisi kietoa pulleata käsivarttaan hänen kaulansa ympärille.
Runollisissa mietteissään omasta oikeudestaan ei hän ollenkaan muistanut tuota lauantai-iltaa Herrasaaren hovissa ja kirjankauppaa siellä, joka kyllä oli laiton mutta josta rangaistus tietysti tulisi kohtaamaan Kalle Pihliä, joka oli häntä tuohon kauppaan houkutellut. Hänestä oli oikeutetun koston hetki niin lähellä, että hän jo piti Uramon torppaa omanaan ja ainoastaan silloin vähän epäili, kun tuli ajatelleeksi Anna Mellilää. Tokkohan tuo niin vain suostuisi tunnustamaan häntä miehekseen, niin kuin laki kyllä vaati?
Tuo vain se nyt häntä enää arvelutti. Sillaikaa oli Anna mennyt maitoa hakemaan, jonka Lehtimaa vihdoinkin oli sanonut asiakseen, kun Anna oli tullut kärsimättömäksi hänen vaitiolostaan ja jotenkin tylysti kysynyt, mitä hänellä oikeastaan oli täällä tekemistä.
Lehtimaa seurasi Annaa katseillaan, kun tämä käveli polkua myöten pihaan, ja yhtäkkiä olisi hänen tehnyt mieli uskoa tälle kaikki, antautua armoille ja heittää koko asia hänen huostaansa, sillä Anna kyllä tämän sotkun selvittäisi ja rupeaisi Lehtimaan puolelle, jolla oli oikeuskin puolellaan. Nainen, jonka seikkailija noin oli pettänyt, pitäisi tietysti rikoksen paljastajaa pelastajanaan.
Lehtimaa nousi ylös ja meni miettiväisen näköisenä hänen jäljessään maitohuoneen ovelle. Tunnustus nousi yhä ylemmäksi huulia kohden kuta likemmäksi hän tuli, ja hän osaksi pelkäsi omia ajatuksiaan, osaksi pehmeni Annan läheisyydestä, varmana siitä, että se itkien kävisi häntä kaulaan ja kiittäisi häntä vapauttamisestaan.
Kun hän istuutui kynnykselle, käännähti Anna kiivaasti ja säpsähti.
Pohjalaisen käytös oli hänen mielestään kummallista, ja hänen
epäselvistä sanoistaan olisi voinut päättää, että hän oli mielipuoli.
Eikä Anna ketään niin pelännyt kuin hulluja.
Hän läheni varovasti ovea maitoastioineen ja valmistautui hätätilassa omin voimineen tunkemaan ulos. Kääntääkseen hänen huomionsa toisaalle Anna kysäisi:
— Missäs sitä nyt tätä nykyä ollaan työssä?
— Kuljen insinöörin kanssa, joka tutkii vuoria näillä seuduin, ja tänään on meillä Kotkaisten herrasväet mukanamme, vastasi Lehtimaa hiljaisesti, iloissaan siitä, että hänen tunnustuksensa sai vielä vähän lykkäytyä.
— Ne ovat tulleet tuonne joelle kravustamaan, ja niille minä olen maitoa noutamassa.
Anna katseli häntä tutkivin silmin. Ei se tainnut hullukaan olla, koska oli insinöörin työssä ja kulki Kotkaisten herrasväen mukana. Juuri kun Anna ojensi hänelle maitokannun, nousi pohjalainen kiivaasti seisoalleen ja katsoi pihan yli. Sieltä tuli kapteeni Thoreld metsästyspuvussa pyssyineen ja torvineen. Kalle Pihl kulki muutamia askelia jäljempänä, ja hänen takanaan tuli toinen mies koiria taluttaen ja kahta ammuttua jänistä kantaen. Kun Kalle Pihl näki vieraan miehen ovella, vei hän kätensä silmilleen ja varjosti auringonpaisteelta. Samassa hän sitten kalpeni, mutta kapteeni, joka ei ollut mitään huomannut, huusi leikillisesti:
— Kattos vaan, Pihl, sinun vaimollasi olla jo miestuttuja, kun itse olet pois.
Kalle Pihl meni vähän häpeissään maitohuoneelle, samalla kun hänen vaimonsa iloissaan hänen takaisintulostaan huusi hänelle:
— Tääll' on se toinen pohjalainen, joka oli siellä Herrasaaren keinulla silloin kun sinäkin!
Kalle Pihl nyökäytti Lehtimaalle päätään niin kuin olisi tavannut hänet vasta ensi kertaa ja meni kättä lyömättä hänen ohitsensa näyttääkseen kapteenille tietä tupaan. Mutta kun Anna kertoi, että Kotkaisten herrasväki sekä insinööri olivat joella kravustamassa, tuli kapteenille kiire. Hän heitti molemmat jäniksensä Annalle ja käski valmistaa ne heti niin hyvin kuin suinkin osasi ja oli Herrasaaressa oppinut. Sitten täytyi pohjalaisen tulla opastamaan häntä herrasväen luo, ja hän meni kysymään heiltä, eikö saisi lisätä heidän päivällistään yhdellä miehellä ja kahdella jäniksellä.
Pieni seurue oli asettunut koivikkoon virran rannalle, jonka vesi vuoti soristen ohi; tuuli heilutteli hiljaa lehtiä ja rantaruohoja — kokonainen konsertti epämääräisiä luonnon ääniä, joita oli mahdoton toisistaan erottaa, jotka sulivat yhdeksi ainoaksi pianissimoksi, seesteiseksi ja valoisaksi, ja joissa oli kesäistä rauhaa, peipon laulua ja sinertävää taivasta.
Rouva von Blume irtautui hetkeksi päivällispuuhistaan, ja hänen mielensä ihastui ympäristön suloudesta. Kesä ponnisti viimeiset voimansa hurmatakseen. Tuoksut, äänet ja värit loihtivat hänen eteensä muistoja nuoruudesta, onnesta ja elämän yltäkylläisyydestä. Hän jäi siihen seisomaan unelmiinsa silmät auki ja katse epämääräisesti tähdättynä johonkin puuhun tuolla näköpiirin laidassa, mutta sielu kuunteli noita puoleksi unohdettuja äärettömän suloisia säveliä, joita elämä silloin tällöin, monien vuosien kuluttua, yhtäkkiä eloon herättää. Ajatuksissaan painoi hän haaveksivan katseensa maahan, huokasi ja meni merkillinen kiitollisuuden ja surumielisyyden, hellyyden ja onnen tunne rinnassaan takaisin askareihinsa.
Neiti Louise oli hänkin erään rantakiven kupeella vaipunut valkean päivänvarjonsa alla haaveiluihinsa. Kuumuus uuvutti häntä hiukan, ja hän oli olevinaan nukkuva prinsessa loihditun metsän keskellä. Ritarilla, jota hän odotti, oli jokapäiväiset, pohjalaisen insinöörin kasvot; se näkyikin jo tulevan tuolta pensaikosta ja sillä oli aseenkantajanaan hänen isänsä näköinen mies. Samassa kuului myöskin tarinan torvi puhaltavan, ja hän heräsi horroksistaan kuullakseen metsätorven äänen kaikuvan takaisin tuolta todellisesta havumetsän rinteestä.
Hän haki unisilla silmillään ritaria, joka oli torveen puhaltanut, mutta sillä ei ollutkaan nuoren insinöörin piirteitä, vaan metsästyspukuun pukeutuneen kapteenin, ja vaikka ritari kyllä kohteliaasti kumarsi, ei se kuitenkaan painanut suudelmaa unisen prinsessan huulille. Sen sijaan pyysi se vain saada tarjota saaliinsa päivälliseksi ja saada siitä itsekin osansa.
Hetken kuluttua tulivat varatuomari ja insinöörikin löytöretkiltään. Insinööri tuli hyvin iloiseksi saadessaan näin odottamatta tavata kalkkisuonen toisen omistajan. Mutta kapteeni Thoreld katseli vähän vastenmielisesti tuota reipasta nuorta miestä, joka hänelle esiteltiin.