YHDEKSÄS LUKU
Kravustamista harrastettiin sekä pohjaan upotetuilla haaveilla, jolloin siihen ei tarvittu minkäänlaista taitoa, että myöskin kepeillä, joiden alapäihin sidottiin syötit ja sitten yhtäkkiä varovasti ja nopeasti vedettiin ne vasemmalla kädellä ylös, samalla kun oikeassa kädessä olevaan haaviin otettiin kaikki ne kravut, jotka riippuivat syötissä kiinni. Se oli jo urheilua, johon tarvittiin vähän taitoakin.
Neiti Louise osasi taitavasti käyttää käsihaavia. Hän voi vetää kerralla ylös kuusi tai kahdeksankin potkivaa kuoriaista, jota vastoin insinööri Halldén, joka ei ollut voinut harjaantua kravustamiseen Pohjanmaalla, missä kravut eivät viihdy, pelotti pois joka pyrstön keppejä kokiessaan.
Neiti Louise nauroi niin, että rannat kaikuivat, ja neuvoi häntä pyydystelemään pohjahaaveilla, joilla hän onnistui paremmin.
Kapteeni Thoreld oli aikonut päivällisen jälkeen palata kotiinsa, mutta nyt pidätti häntä tässä seurassa epämääräinen halu koetella itseään ja seurata loitompaa nuorison hommia. Joka kerta kun neiti Louisen nauru helähti äänekkäästi ja iloisesti, pisti se hänen sydämeensä; tuota naurua ei hän itse ollut koskaan saanut houkutelluksi esille! Oliko hän todellakin jo niin vanha vai oliko se hänen tasa-arvoisuutensa vanhempien kanssa, joka sitoi tytön teeskentelemätöntä iloisuutta? Hän koetti useampia kertoja lähetä häntä niin kuin olisi ollut yhdenikäinen, mutta kun hänen jo oli onnistunut saada syntymään jonkinlaiset luonnolliset välit niin kuin yhdenikäisten kesken, tuli niitä häiritsemään insinööri vapaalla ylimielisyydellään ja heitti kuin kylmää vettä kapteenin niskaan.
Insinööri oli kömpelö, vähän ujo ja näkyi käytöksellään tunnustavan, ettei hän kelvannut seuraelämään, mutta oli samalla luonnonraikas ja riippumaton. Ja kapteeni ymmärsi, että insinööri paljoa paremmin kuin hän sopi tähän ympäristöön. Jos täällä olisi ollut joku kaunotar pääkaupungista, olisi kapteenin ryhti ja esiintymistapa vienyt toisesta voiton, mutta maalaisviattomuuden valossa vaikutti hänen hieno käytöksensä kylmäävästi.
Hän siis tyytyi kohtaloonsa ja vetäytyi vanhempien seuraan säilyttääkseen arvonsa nuorten silmissä. Mutta hän puhui niin surumielisesti rouva von Blumen kanssa, että tämä todellakin alkoi epäillä jotain olevan olemassa kapteenin ja hänen vanhemman tyttärensä välillä.
Ylioppilaskokelas August hymyili pilkallisesti, kun hän tarkasteli kapteenia, sillä hänestä oli äärettömän hullunkurista ajatellakaan, että kapteeni voisi olla kohtelias tuolle hänen typerälle sisarelleen. Sitä hänen oli aivan mahdoton ymmärtää. Olisiko mokomakin tytöntypykkä herättänyt rikkaan, komean kapteenin huomiota — ei, se oli liian naurettavaa!
Iltapäivä vaihtui vähitellen illaksi, aurinko laskihe pilvettömältä taivaalta ja haavan herkät lehdetkin lakkasivat lipattamasta tyynessä ilmassa. Varatuomari von Blumella oli lämpömittari mukanaan ja hän näki siitä, että ilma nopeasti kylmeni auringon laskun aikana. Pahinta kaikesta oli, että torpan tuuliviiri näytti etelään päin. Ilman henki ylempänä puhalsi siis pohjoisesta. Hän katsahti surullisesti pilvettömälle taivaalle ja virkkoi huoaten:
— Jos pääsemme tämän yön yli kunnialla, niin saamme lähettää kiitoskirjeen arkkipiispalle!
Kapteeni naurahti tuolle ivalle, mutta rouva von Blume katsoi moittivasti mieheensä, sillä hän ei pitänyt siitä, että kirkon miehistä tehtiin pilaa.
Alettiin lähteä ja nuoriso meni keräilemään kravunpyydyksiä. Silloin sattui, että kapteeni Thoreld näki, kuinka neiti Louisen piti kulkea puuta myöten pienen puron poikki, joka laski jokeen. Tyttö ojensi kätensä ikään kuin apua saadakseen, sillä se seiväs, jota hän tavallisesti käytti pysyäkseen tasapainossa, oli jäänyt toiselle rannalle. Useita kertoja yritti hän lähteä yli, mutta ei uskaltanut, kun vielä krapuvasu esti hänen liikkeitään.
Silloin tuli kapteenille yhtäkkiä halu ottaa tuo avuton, vaalea olento voimakkaille käsivarsilleen ja kantaa hänet parilla askeleella yli puron. Se halu oli niin voimakas, että hän silmänräpäystäkään arvelematta seisoi keskellä virtaa, missä vesi ei ulottunut yli hänen saapasvarsiensakaan. Sitten hän tarttui hapuilevaan tyttöön hameiden kohdalta ja nosti hänet ylös pienestä vastustelemisesta välittämättä. Hän kääntyi ympäri ja astui kaksi askelta, mutta silloinpa otti hänet huono onni rekeensä. Kapteenin jalka lipesi limaiseen kiveen, ja hän olisi varmaankin pudottanut valkean kuormansa jokeen, ellei hän samalla olisi saanut kootuksi kaikkia voimiansa ja heittänyt kannettavaansa menemään, niin että se kimakasti kirkaisten putosi toiselle rannalle eikä kastellut muuta kuin vähän oikean jalkansa sukkaa. Mutta kapteeni itse horjahti polvilleen veteen ja kömpi likomärkänä maalle koko seurueen hillittömästi nauraessa rantapensaikosta.
Mutta kapteenin hyvä tuuli pääsi heti paikalla voitolle. Hän kysyi täyttä kurkkua nauraen, oliko neiti Louise satuttanut itseään. Tämä vakuutti korviaan myöten punastuen, ettei hän suinkaan ollut satuttanut itseään, jos vain ei kapteeni ollut. Kapteeni nauroi ja kielsi, vaikka nenäliinallaan tukki verta, joka juoksi kädestä pienestä haavasta.
Tämä pieni seikkailu vain virkisti mieliä, ja varsinkin kapteeni oli tekoonsa tyytyväinen. Jos hän olisi heittänyt tytön jokeen, niin silloin olisi nauru kaikunut toisella tavalla hänen korvissaan. Ainoa, joka ei oikein sydämestään ottanut osaa iloisuuteen, oli insinööri. Hän ei saanut naurua oikein luonnollisesti helähtämään, vaikka hän nauroi niin, että kasvot olivat kureissa. Häntä harmitti, ettei hän itse ollut tehnyt näin, kun oli seisonut ihan likellä neiti Louisea, mutta hän ei voinut voittaa ujouttaan — olisihan ollutkin aivan liian uskaliasta ottaa häntä polvista kiinni, eikä hän olisi sitä ikipäivinä uskaltanut.
Puolen tunnin kuluttua oli pieni seurue jo pitkän matkaa kosken alapuolella, veneet liukuivat hitaasti rasvatyventä joen pintaa myöten, josta sumu jo alkoi kohota kylmään ilmaan. Metsän takaa kohosi täysikuu, suurena ja kiiltävänä, niin että näytti siltä kuin olisi ollut tulossa oikein runollinen ilta. Neiti Louise kyyristyi huivien sisään käärittynä toisen veneen kokkaan ja riemuitsi hiljaisuudessa siitä, mitä tänään oli tapahtunut. Mutta insinööri, joka souti hänen veneessään, kutsui Lehtimaan sijaansa, alkoi jutella kääryn kanssa ja lauloi lopuksi jotenkin kauniilla äänellään. Kapteeni soitteli torveaan toisesta veneestä niin että rinteet kaikuivat, ja rouva von Blume sanoi, että tarvittaisiin vain ilotulia, niin venetsialainen juhla olisi valmis.
Kun huviretkeilijät nousivat maihin Kotkaisten lähellä, osoitti lämpömittari enää vain kolme pykälää lämmintä, ja usvaa oli joella jo niin paljon, että katsottiin ajan olevan käsissä lopettaa venematka. Oli jo ollut vaikea osata rantaan ja veneet vedettiin maalle. Ennen kuin he ehtivät pihaan, voivat he pieneltä kukkulalta nähdä yli koko usvameren, jonka kuu teki melkein lumen valkeaksi mustien, petäjäpuita kasvavien harjujen välissä.
Kulkiessaan ruispellon läpi taittoivat kapteeni ja varatuomari muutamia vihantia tähkiä; mehua niistä vielä kihosi, mutta aavoilla lakeuksilla nojautuivat tähkät toisiinsa ikään kuin hakeakseen toisistaan turvaa uhkaavalta yökylmältä. Ruisrääkkä narahteli milloin rukiin sisässä, milloin aivan lähellä heitä ja vaikeni, kun kuuli lähenevät askeleet. Mutta joelta ja suomailta nouseva sumu sakeni sakenemistaan, aavemaisena ja kamalana valoisessa kuutamossa, ja sulki Kotkaisten suuret viljavainiot yhä lujemmin syliinsä. Ei pieninkään tuulenpuuskaus sitä liikauttanut. Äänettömänä se valui alas laaksoihin ja täytti maat, niin että vihdoin ainoastaan myllymäki ja myllärin punainen pirtti pisti esiin kuin saari suuresta merestä. Vähän matkan päässä oli toinen suuri saari: — Kotkaisten kartano puutarhoineen ja huoneryhmineen, mustana ja synkkänä, valkoisen liikkumattoman keskessä. Huoneiden kattojen yli kohosi suuren makasiinin katolta pitkä tanko ja sen nenässä liikkumaton tuuliviiri uhkaavasti osoittaen suoraan pohjoiseen päin. Etäämpänä hukkuivat maat yhä syvemmälle, ja ainoastaan korkeat kaivonvintit seisoivat siellä täällä torppien kohdalla kuin huutomerkit. Neljänneksen päässä tuolla katseli suuri kylä korkealta mäeltään usvaista merta, jonka haamumaiset laineet vasta kaukaisten harjujen rinteillä laskeutuivat levolle.
Rouva von Blume pyysi molempia vieraitaan tyytymään yksinkertaiseen illalliseen heidän puolellaan, sillä sotaneuvos oli mennyt jo levolle. Neiti Anne Charlotte otti heidät vastaan, ja pian kaikuivat korkeat huoneet nuorison naurusta. Kotkaisten yksinkertainen hyvinvointi, johon kuului puhtaan palttinan ja kukkasten tuoksua, vaikutti miellyttävästi kapteeniin. Hän olisi maksanut nyt mitä tahansa saadakseen Herrasaareenkin tämän tuoreen ja puhtaan ilmapiirin, jossa ei olisi myskin tuoksua eikä vanhoja muistoja mutta joka oli viileä kuin immen mieli ja yhtä viaton ja loukkaamaton.
Vanhat eivät kyenneet iloitsemaan hallaa ajatellessaan, mutta nuoriso melusi niin kuin ennenkin lukien päivän saaliin pariksi sadaksi vihreänmustaksi kravuksi, joista suurin osa heti paikalla pantiin kiehuvaan kattilaan illallisherkuksi valmistumaan.
Illallisen jälkeen istuttiin kynttilöitä sytyttämättä suureen saliin, jonne kuu paistoi korkeiden ikkunoiden lävitse. Varatuomari tarkasteli vähän väliä lämpömittaria kamarinsa ikkunassa ja ilmoitti joka kerta, että elohopea laskeutui hitaasti mutta varmasti. Mutta neiti Louise, insinööri ja lapset olivat näkevinään usvapukuisia keijukaisia kuutamossa. Heistä oli ilta nyt tavallista kauniimpi, ja lopuksi soitteli neiti Louise koskenlaskijan lauluja vanhalla klaveerilla, samalla kun haaveksiva kuutamo tulvi sisään harsouutimien välitse. Kapteeni Thoreld ei voinut tuntea itseään oikein surulliseksi, vaikka vaara olikin uhkaamassa ulkona. Hän vaipui kuutamohaaveisiinsa hänkin ja hyräili hiljaa neiti Louisen soittamaa säveltä. Vanhan klaveerin arka, pehmoinen ääni oli kuin omansa säestämään kapteenin uinailevaa mielialaa. Oikeastaan ei hän ollut soitannollinen eikä voinut kärsiä tuota suurta taidetta, kun se esiintyi vaativaisena, rahanahneena ja kunnianhimoisena suurissa konserteissa. Hopeankirkkaat sävelet kaikkein kauneimman laulajattaren kurkusta saivat hänet kiikarilla tarkastamaan ainoastaan laulajattaren ulkomuotoa. Laulua hän tuskin nimeksikään kuunteli. Se oli petosta kaikki, kurjaa turhamaisuutta ja temppuilua tusinayleisön valloittamista varten. Nauttia siitä hän ei koskaan voinut jo siksi, että häntä häiritsivät kaljut päät, naisten letit, hatut ja tervehdykset.
Täällä oli hänen konserttisalinsa ja täällä olemista hän rakasti. Näin hän tahtoi istua nurkkaan siirretyssä keinutuolissaan, yksin, vaatimattomasti ja antautuen kuutamon alakuloisuuteen. Nuoren tytön tuli soittaa, yksinkertaisesti, puhtaasti ja tunteellisesti. Kun hän nyt kerran rakasti paimenidyllejään! Hän unohti velvollisuutensa edustaa itseään ja vaipui häiritsemättä omaan itseensä. Tuo toimelias, kylmäjärkinen liikemies heittihe niin täydellisesti haaveisiinsa, ettei muistanut edes insinöörin läsnäoloa. Varatuomari istui äänetönnä ja tupakoi, ja rouva von Blume oli mennyt katsomaan nuorinta lastaan, joka oli herännyt lastenkamarissa.
Vasta kun puoliyö läheni, keskeytti kapteeni konsertin kiittäen neiti Louisea ja insinööriä, joka oli laulanut muutamia lauluja. Muuten ei siitä olisi loppua tullutkaan.
Kapteenin hevonen oli tullut puoli tuntia sitten, ilmoitettiin, ja varatuomari kehotti Thoreldiä puhalluttamaan sitä ennen kuin lähtisi ajamaan kolmen peninkulman taivalta kotiinsa. Mutta kapteeni luotti juoksijansa kestävyyteen, nousi keveihin pukkikieseihinsä ja katosi kylmään usvaan, jonka yli loisti kirkas kuu. Kun hän ei rasittaisi hevostaan, vaan antaisi sen kulkea hiljalleen, niin hän joutuisi parahiksi auringonnousulle kotiinsa ja olisi ensinnä näkemässä, mitä vahinkoja halla oli tehnyt.
Insinööri vietiin ylös vierashuoneeseen ja hän heitti hyvästinsä kiittäen päivän vietosta, joka oli ollut hauskimpia hänen elämässään. Varatuomari katsoi vielä kerran lämpömittaria ja laskeutui levolle. Päivän koittaessa tahtoisi hän taas olla ylhäällä nähdäkseen, olivatko hänen pahat aavistuksensa toteutuneet vai vieläkö ratkaisu oli muutamia päiviä lykkäytynyt.
Kapteeni Thoreld oli sytyttänyt sikarinsa ja ajoi keskellä yötä maantietä pitkin mukavilla rattaillaan. Harjuilla hajahteli vielä lämpimän kesäsydämen tuoksua, joka oli säilynyt petäjänummen sisässä, mutta laaksoissa lepäsi usva kaikkialla raakana ja valkoisena. Kapteeni kietoi takkinsa kiinteämmin ympärilleen, kun sinne laskeuduttiin, ja kysyi vähän väliä kuskiltaan:
— Joko on maa kuurassa?
— Ei, vastasi tämä — ei ole vielä.
Mutta kun alkoi tulla auringonnousun aika eikä enää ollut kuin puoli peninkulmaa Herrasaareen, putosi tie yhtäkkiä harjulta alas suureen laaksoon, jossa joki luikerteli niittyjen ja soitten keskellä. Kun he olivat ajaneet puolen peninkulman verran korkeaa harjannetta pitkin, tuntui vaihdos vieläkin suuremmalta.
— Nyt varmaankin kylmää, sanoi kuski, vaikkei kapteeni ollut kysynyt häneltä mitään.
Kun he tulivat sillalle, joka vei joen yli, oli oikealla puolen oleva niitty lumivalkeana kuurasta. Kapteeni nousi alas rattailta, veti hansikkaat käsistään, tunnusteli nurmikkoa tiepuolessa vakuuttuakseen siitä, etteivät hänen silmänsä ehkä olleet häntä pettäneet, ja sai kouransa täyteen kangistuneita, jäähileinä heliseviä heinänkorsia.
— Nyt on katovuosi valmis, sanoi kuski, kun kapteeni taas oli noussut rattailleen.
— Vaan eihän tuo toki kaikkialla liene hallakaan, virkkoi kapteeni ja näki samassa, että sillankaide oli aivan valkea. Usvan keskeltä tuli aurinko hiljalleen näkyviin vaaleana niin kuin olisi sekin ollut hallanpanema ja valmistautui täydentämään hävityksen työtä kuumilla mätäkuunsäteillään. Kun he ajoivat mäkeä ylös toisella puolen laakson, näkivät he auringon jo alkaneen taistelunsa usvain kanssa, apunaan pienoinen aamutuulen henkäys, joka lakaisi yhä syvempiä aukkoja valkoiseen villaan. Tuolla paljasti se pellon tilkareen, täällä niittyä palasen, ja peiton alla oli maa kimmeltävässä kuurassa.
Lähellä taloa he ajoivat torpan ohitse. Pihan veräjällä seisoi torppari avopäin ja paitahihasillaan, kädessä kimppu rukiin korsia, jotka hän oli juuri tuonut pelloltaan maantien vierestä. Kapteeni seisautti hevosensa.
— No, kuinkas on? kysyi hän hiukan vapisevalla äänellä.
— On niin kuin on. Hyvää huomenta, herra kapteeni! On niin kuin on.
— Halla pannut?
— Pannut on! vastasi mies lyhyesti ja ojensi kapteenille rukiin korret. Heikosti koskettamalla hän katkaisi jäätyneet tähkät.
— Jumala meitä auttakoon, herra kapteeni, itsestämme emme enää mitään mahda!
Päivänpaisteessa seisoi talonpoika tukka epäjärjestyksessä ja kasvot vielä unesta jäykkinä ja näytti niin murtuneelta, että kapteeni vasta nyt oikein käsitti onnettomuuden suuruuden.
— Rohkeutta vain! sanoi hän. Eihän vielä liene kaikkea pannut!
— Ei vielä, mutta ensi yönä vie viimeiset.
Kapteeni ajoi edelleen ruisvainioidensa läpi, jotka vielä näyttivät olevan ennallaan, ja ohi perunamaan, joka ei vielä ollut muuttunut, kauniiseen kotiinsa koettaen unen helmassa unohtaa kaikki ne raskaat ajatukset, jotka valtasivat sekä hänet että hänen maansa tänä ihanan kauniina halla-aamuna keskipaikoilla elokuuta.