I.

SIIRTOLAISEN ELÄMÄN VAIHEET

Kirj. Kaarle Listner

Lokakuun 19 p. 1857 laski laiva Ohio Bremenin rannasta väljemmälle vedelle ankkuriin. Siinä oli 150 matkustajaa, suurimmaksi osaksi nuorta väkeä, jotka olivat keräytyneet ympäri Saksanmaata, voidakseen kaukaisessa Austraaliassa hankkia itselleen kodon ja koetella onneansa. Laivaväkeä oli 18 henkeä, lastina oli suurimmaksi osaksi viiniä, väkeviä juomia ynnä sikaria ja oli laiva määrätty menemään Adelaide'n kaupunkiin etelä-Austraaliassa. Katteini, pöyhkeä, mutta kunnollinen merimies, tuli laivaan, luki meidän nimemme, tarkasti laivansa miehet ja kaski pitämään kaikki varuilla, koska laiva nousuveden tultua lähtisi purjehtimaan.

Tämä oli meille kaikille tärkeä hetki. Edessämme oli vanha rakas isänmaamme, josta meidän nyt piti erota. Laskeva aurinko kultasi vielä kerran, ehkäpä meidän nähden viimisen kerran, sen kukkulat ja vuoret, laaksoihin laskeutuivat hämärän varjot ja hitaasti ilmestyivät tähdet taivaalle, nekin ikäänkuin hymyillyksensä meille viimisen surullisen jäähyväisensä. Laiva pyöri ankkurinsa ympäri ja ainoastaan veden loriseminen ja laivavahdin askeleet kannella häiritsivät hiljaisuutta tänä iltana, joka meille oli viimeinen vanhassa isänmaassamme. Edessämme oli neljä tuhatta maantieteellistä penikulmaa, jotka meidän oli kulottava ja tänä jäähyväishetkenä lähetti moni rukouksen Hänelle, jonka kädessä onnemme ja onnettomuutemme, elämämme ja kuolemamme olivat.

Ennen päivän koittoa seuraavana aamuna nostettiin ankkuri. Sitä tehdessä lauloivat merimiehet iloisen laulun, myötätuuli täytti purjeet ja upea kuin joutsen kulki laiva Weser-virtaa myöten alas vaaleanvihreään, vahtoisaan Pohjanmereen. Kiikarilla voi vielä nähdä maata, joka kohta kuitenki katosi näkymättömiin.

Merta kulkevien pahin vaiva meritauti alkaa samalla kun laivakin rupeaa heilumaan ja ilmoittaikse päänkivistyksellä, tuimeltamisella ja oksennuksella. Harvaan matkustajaan tämä tauti on tarttumatta ja useammat sairastavat sitä monta viikkoa, siksi kun ruumis tottuu laivan keinumiseen; kuitenki oli meillä laivassa matkustajia, erittäinki naisia, joita tauti koko matkan vaivasi. Tätä vastaan ei ole mitään parannuskeinoa ja paras aina on niin paljon kuin mahdollista liikkua kannella kuin myös peseytyä merivedellä ynnä juoda sitä, ja on se keino tehnyt minulle ja monelle muulle paljo hyötyä.

Laivassa saatava ruoka ei tyydytä ja erittäinki ei meistä tahtoneet maistaa ne kovat korput, nimeltä "ankkuripuut", joita kävi syöminen ainoastaan siten, että ne vedessä liotettiin. Muuta keinoa ei kuitenkaan ole, kuin mukautua tähän, josta Humboldt'kin jo sanoo: "Se, joka polun tai maantien puutteessa täytyy meritse matkustaa, ei saa valittaa sen vastuksia ja vaivaloisuuksia."

Merimatkustuksen yksitoikkoisuus ja ikävyys tulee erittäin tuntuvaksi ja usein tuskalliseksikin, kun kova ilma tahi tyyni tulee. Tyvenellä ilmalla on tasainen meri ison peilin kalttainen, laiva pysyy paikallaan, purjeet riippuvat velttoina mastoissa ja tämä paikalla pysyminen nulostuttaa mielen. Mutta toisenlaiseksi muuttuu laivamiesten ja matkustajain luonto, kun tuuli puhaltaa purjeisin, laiva kulkee kolme tahi neljä penikulmaa tunnissa, kun vesi vaahtoaa kokassa ja se vako, jonka laiva kyntää suolaiseen aaltoon, kirkkaalla näkyy penikulman pitkältä.

Matkustajain askaroimisella tällä pitkällä matkalla oli ainoastaan tarkoituksena lyhentää aikaa ja poistaa ikävää. Luettiin, soitettiin ja tarkastettiin vesilintuja, jotka kiertelivät laivan ympäri; suuruutensa ja nopean lentonsa puolesta oli albatrossi erittäin merkillinen. Tämä lintu, jota etenkin tapasimme Atlantin valtameressä, on likemmä 10 jalkaa yhdestä siivennenästä toiseen ja on erittäin huokea pyytää; se näkyi enimmiten elävän laivasta viskatuista ruo'an jätteistä. Me pyysimme lintua siten, että heitimme sille koukkuun kiinnitetyn lihapalan.

Jalon näyn tarjosi aina auringon nousu ja lasku; viehättävän ihanaa oli se päiväntasaajan alla ja tropiikien seuduilla, jossa pilvet muodostivat kaikenmoisia muotoja ja haamuja. Erittäinki mieltä hurmauttava oli auringon lasku.

Kun laivat kohtaavat toisiansa, tervehtivät he lippujen mastoon vetämisellä ja likenevät toisiaan niin paljon, että puhetorven kautta voivat keskustella. Tavallisimmat kysymykset ovat: "mistä tuletta? mikin? mitä uutisia? mimmoinen tuuli ja ilma teillä on ollut?" Tämmöiset ja monet muut kysymykset vastataan joko samalla tavalla tahi merkkein kautta yhtä nopeasti kuin ne tehdäänkin.

Auringon laskettua, alkaa kummallinen näky, sillä koko merenpinta loistaa himmeällä valolla. Syytä tähän kummalliseen ilmiöön ei vielä varmaan tiedetä; luultavasti syntyy se lukemattomista infusioni-eläimistä, jotka elävät meressä. Usein näyttää koko meri juhlavalkeilla koristetuksi; miljoonia pieniä tulisoittoja tanssii ja loikkii veden pinnalla, kalat näkyvät selvästi kirkkaan, pyrstöntapaisen juoman läpi, jonka ne jättävät jälkeensä ja laivan perästä näyttää jäävän tulinen tie. Kuinka suloinen onkaan semmoinen hiljainen kuuvalo-yö katsottuna kannelta? Kuinka sopiva ylentämään mieltä Hänen puoleensa, joka on luonut meren ja kaikki, mitä siinä on; kuinka tarpeellinen herättämään katsojaa tutkimaan itseään ja kulunutta elämäänsä! Uneksien katselee silmä avarata kuun valkaisemaa merta, hartaasti kuuntelee korva vanhan päivettyneen laivamiehen kertomuksia, ajatukset rientävät ennakolta odotettuun maahan ja lentävät takaisin rakkaasen isänmaahan, jonka lauluja liikutetuilla, kotikipeillä sydämillä rupeamme laulamaan.

Tähän saakka olimme saaneet iloita hyvästä tuulesta ja suloisesta ilmasta; Europa oli takanamme ja iloisesti kiikkui laiva Atlantin valtameren aalloilla. Ilmapuntari alkoi laskea, semmoisia vesilintuja, joita siihen saakka emme olleet nähneet, lenteli levottomina mastojen ympäri, vesi alkoi paisua, kaukaa kuului kolkko ulvonto ja kohina, joka aina yltyi kovemmaksi, komppassi väänsiin neulallaan vavisten, vanhat ja kokeneet laivamiehet etsivät myrskyvaatteensa ja katteini tarkasti jylhänä mustia pilviä, jotka kokoontuivat ylitsemme: katseli myrskyn enteitä!

Katteinin käskyt täytettiin nopeasti, kaikki purjeet käärittiin ja myrskypurje, joka on niin tarpeellinen laivan ohjaamisessa, vedettiin etumastiin. Kaksi kokeneinta laivamiestä menivät perärattaasen, sillä se pieni ruoteli on ainoa ase tätä pelättävää väkivaltaista vihollista vastaan; tämän hoitamisessa on laivan joko onni tahi onnettomuus, yksi ainoa viallinen kierros vaikuttaa, että aallot heittävät laivan kumoon. Kaikki irtonainen tavara sidottiin nuorilla kiini, kannen luukut sulettiin ja siten järjestettyinä odotettiin lähestyvää vihollista.

Marraskuun 2 päivän aamuna oli meillä semmoinen näytelmä, jota ei kukaan unhoita, joka sen näki. Ei mikään maalarin pensseli, ei mikään kynä taida osapuillekaan kertoa, mitä me tänä aamuna näimme. Myrskyn raivoaminen, kun se ulvomalla vinkuen mastien ja nuorien välitse puserti niistä kummallisia, surullisia ääniä, aina syvimmästä bassoäänestä vienoimpaan ilmaharpun suhinaan, valtameren möyrinä, kun sen aallot kohosivat korkeiden vuoriharjuin kaltaisiksi ja semmoisina ryntäsivät vastatusten ja kovalla rytinällä murtuivat hajallensa antaaksensa tilaa toisille, laivan surkea ruske ja tutina, kun se vapisi perustuksiinsa saakka, — kaikkea tätä ei voi sanoilla selittää ja ainoastaan sillä, joka itse on tämmöisessä myrskyssä ollut, on käsitys tästä jalosta luonnon ilmiöstä.

Ja silloin kun se raivokas suolainen vesi rynnisti vastaamme ja huumaavalla pauhinalla vyöri vaikeroivan laivan yli, kun aukko aukon perästä ilmestyi nielemään sitä, silloin näin selvästi, mikä ääretön ero oli Jumalan ja ihmisen, Luojan ja luodun välillä, silloin tunsin syvemmin kuin koskaan ennen tomun lapsen voimattomuuden korkean ja kaikkivaltiaan maailman hallitsian rinnalla.

Myrsky raivosi muutamia päiviä, se vei meiltä monta purjetta ja osan laivan laidoitusta; kun katteini seuraavana päivänä otti keskipäiväkorkeuden, huomasi hän pelolla laivan siirtyneen 300 penikulmaa oikealta suunnaltaan.

Matkamme suloisimman osan vietimme tropiikien alla. Yhtämyötäinen tuuli lievitti kuumuuden auringosta, joka oli pystysuoraan päällämme, tummansininen, pilvetön taivas kuvastui mereen ja hupaista oli senlisäksi katsella lentokaloja, jotka laumoissa kohosivat merestä ja usein läjittäin putosivat laivan kannelle. Nämä kalat ovat sillin kaltaisia, ehkä vähä pienempiä kuin nämä. Ilmassa käyttävät ne pitkiä eviänsä siipinä, kuitenkin ainoastaan niin kauvan kun ne ovat märkinä. Eväin kuivettua putoaa kala jälleen veteen.

Taivas ja sen omituisuudet saavat näiden leveysasteiden alla toisen muodon. Muutamien minuuttien perästä, sitte kun aurinko, tummansinisenä pallona, on painunut mereen muuttuu päivä yöksi. Hämärätä ei täällä ole. Pohjaisella taivaan rannalla häviävät vähitellen ne vanhastaan tutut tähtitarhat ja niiden sijaan ilmestyy uusia.

Matkaa jatkaessa oli meillä seurana hai-kalojaa ja tulimme tilaisuuteen pyytääkin yhden semmoisen. Läskipalanen kiinnitettiin nuorassa olevaan koukkuun ja heitettiin mereen; kala laskeusi selälleen ja nieli tämän onnettoman syötin. Nyt tarvittiin kaikkein laivamiesten yhteiset voimat vahvalla köydellä vetämään riiviötä kannelle. Muutaman tunnin jäykän vastarinnan kanssa taisteltua oli kala kaikkein riemuksi laivalla ja tehtiin ensin vahingoittumattomaksi siten, että hakattiin siltä pää ja pyrstö. Sitten taisi kukin tyydyttää uteliaisuuttaan ja katsella petoa. Se oli 18 jalkaa pitkä, vaan ikä, asiantuntevain laivamiesten mukaan, ei vielä korkea. Saalista emme voineet käyttää hyödyksemme; sillä liha ei kelpaa ravinnoksi ja traania keittää siitä ei ollut tilaa. Siis kala hakattiin palasiksi ja heitettiin mereen.

Joulukuun 3 päivänä kulimme päiväntasaajan yli. Vanha tunnettu tapa laivalla vaatii, että kaikki laivamiehet, jotka ensi kerran purjehtivat päiväntasaajan yli, saavat merikasteen. Tämä omituinen juhla on hupainen poikkeus yksitoikkoisessa laiva-elämässä ja vaikka laivamiesten vehkeet tässä tilaisuudessa usein tuntuvat törkeiltä, oli meille kuitenkin suuri huvitus saada nähdä ja ottaa osaa tässä kummallisessa kasteentoimituksessa.

Kaikki kastetta toimittavat laivamiehet olivat naamoittaneet itsensä, esitellen Ahtia ja hänen seuralaisiansa. Juhlakulussa käytyä kannen ympäri, jolloin vanhan savutorven ja muiden kummallisten koneiden avulla tarkastettiin aurinkoa, kokoonnuttiin keskellä laivaa olevan vedellä täytetyn ammeen ympäri; tämän yli oli pantu lauta, jolle kastettava istutettiin. Nyt alkoi tutkinto. "Kuinka kauan tarvitsisit aikaa, purjehtiaksesi maan ympäri?" kysyi Ahti ja samalla kun kysytty aukaisi suunsa vastatuksensa, pyyhki yksi laivamies hänen näköänsä liisteri-sutilla ja toinen tervasutilla. Tämä toimitus uudistettiin niin usein, kuin mies oli tuntematon tervasta ja liisteristä. Silloin temmastiin lauta odottamatta hänen altansa ja ympäriseisovain nauruksi putosi hän vedellä täytettyyn astiaan. Vasta sitte kun hän oli luvannut riittävän lunastusrahan päästettiin hän ammeesta, jolloin jonkun toisen täytyi taas istuutua laudalle ja kärsiä sama menettelö.

Kun vasta-alkuiset laivamiehet olivat kärsineet tämän vähemmän miellyttävän toimituksen, alkoi yleinen kaste. Mastoista kaasivat laivamiehet äärettömät vesitulvat päällemme, kaikki kiulut ja ämpärit olivat toimituksessa ja jokainen koetteli saada itselleen ämpärin kaataaksensa sen suolaisen sisällön toisen päälle. Ei vaimoja eikä lapsiakaan säästetty; useimmat antautuivat mielellään tämän kylvyn alaisiksi, sillä vesi oli lämmintä ja lämpömittari katveessa näytti 45 pykälää Cels.

Kun laivamiehet olivat saaneet veronsa matkustajilta ja siten voittaneet oikean tarkoituksensa kasteella, laulettiin, soitettiin ja tanssittiin, katteini piti huolta tarpeellisista juomista ja siten kului päivä iloisesti. Iltapuoleen heitettiin mereen Ahdin kunniaksi palava pikitynnyri ja tällä oli merikasteen iloinen juhla loppunut.

Kun olimme lähellä Brasiiliaa, näimme hätälipulla varustetun laivan. Se laski meitä kohti ja kun oli puolen penikulman päässä, irtautui siitä vene, jolla katteini ja kuus laivanmiestä sen väestöä sousi luoksemme. He olivat espanialaisia, jotka, tullen Etelämeren-saarista, olivat kärsineet haaksirikon Magelhaen'in salmessa; ainoastaan kuus-viikkoisen lakkaamattoman pumppaamisen kautta olivat estäneet laivaansa uppoamasta. Nyt olivat suuressa hädässä, sillä merivesi oli kastellut ja pilannut heidän ruokavaransa, niin että katteinimme mielellään heidän pyynnöstään antoi heille verestä ruokaa. Vielä keräsimme heille tupakkia ja sikaria, joiden puutteessa kauan olivat olleet ja näimme sitte heidän laskevan likimäiseen satamaan Rio Janeiroon, sitte kun sydämellisesti kiittäen olivat ottaneet meiltä jäähyväiset.

Joulun aikana purjehdimme Hyvän Toivon-niemen ympäri ja laskimme aina 56:teen eteläiseen leveysasteesen saakka voidaksemme käyttää pohjaista myötätuulta hyväksemme. Täällä oli kylmää ja myrskyistä; kuitenki oli meillä paljo huvittavia esineitä tarkasteltavina. Meren syvyydestä sukelsi pinnalle valaskaloja, suihkuten vettä korkealle ilmaan, suuri joukko niemikyyhkysiä ja vesilintuja, joista monta pyydettiin, liiteli ympäri laivaa. Eräänä aamuna näimme kummastuksella pitkän ja leveän veripunaisen juotin vedessä vetäytyvän idästä länteen. Kun ei kukaan voinut selittää syytä tähän ilmiöön, laskettiin ämpäri mereen ja vedettiin taas ylös täytettynä tällä punertavalla nesteellä. Silloin huomattiin tähän väriin olevan syynä lukematon joukko pieniä mato-eläimiä. Jalo oli näky-ala eteläisellä taivaan rannalla. Siellä näkyi suuria jäävuoria, jotka paistoivat ja välkkyivät priljantin kaltaisina auringon säteissä. Kun palaus matkallani purjehdin Kap Hornin ympäri sain hyvin läheltä ihmetellä Etelä-jäämeren jaloja näky-aloja, sillä 57:nen eteläisen leveysasteen kohdalla ympäröivät jäävuoret tykkänään laivamme, joten etenki öillä olimme vaarassa törmätä niiden kanssa yhteen. Jäävuoret, usein mahdottoman suuret, muodostuvat jos jonkin muotoisiksi. Usein olivat vanhain linna-jäännösten kaltaisia, varustettuina torneilla ja harjoilla, toiset taas ovat pyramidi-maisia; mutta laivoille vaarallisimmat ovat kuitenki pyöreät ja raskaat jääköntät, jotka joko ei ollenkaan näy tahi ainoastaan vähän kohoavat vedestä ja joita juuri senvuoksi on vaikea välttää.

Hyvän Toivon-niemi ja Kap Horn ovat vaarallisimpia paikkoja meriläisille ja harvoin näiden Afrikan ja Amerikan niemien ympäri purjehditaan ettei myrskyt raivoa, jotka ovat vaarallisemmat kulkevien jäälohkareiden tähden.

Hupainen on havaita sitä ilma-alan muutosta, jonka huomaa purjehtiessa puolen maapallon ympäri. Siten näin neljän kuukauden ajalla matkatessani Melbourne'sta Lontoosen kolme talvea. Sade-aika, Austraalian talvi, loppui silloin kun Elokuun keskipalkoilla purjehdin Melbourne'sta, Syyskuun loppupuolella olin jäävyöhykkeessä Kap Horn'in kohdalla ja kolmannen talven näin Joulukuussa kotitienoollani.

Pitkän ja vaivaloisen matkustuksen perästä, sitte kun olimme purjehtineet 110 päivää, kuului vihoviimein Helmikuun 5 päivänä iloinen huuto; "maa! maa!"

Kolumbus ei liene ollut onnellisempi, kun hän Amerikan löysi, vanki ei taida enemmän iloita, kun hänelle äkkiarvaamatta vapauden portit avataan, kuin minä, koska laivatykkien pauke todisti tämän iloisen sanoman. Kaikki ryntäsivät kannelle tervehtimään ja omin silmin näkemään sitä odotettua maata, mielihalujemme ja toivojemme päämaalia. Alussa näytti maa vaan taivaan rannalta kohoavalta pilvellä, vaan alkoi näkyä selvemmin, mitä lähemmäksi tultiin. Vesi muuttui aina vaalean vihreämmäksi, kohta kulimme ensimäisen majakan sivu, ja kun ei luotsia näkynyt, antoi katteini laskea laivan ankkuriin kauniissa lahdekkeessa Adelaide'n lähellä. Seuraavana aamuna tuli odotettu luotsi, höyrylaiva otti meidät peräänsä ja vai muutamassa tunnissa Port Adelaide'n satamaan.

Englantilaiset virkamiehet tulivat kannelle myötätuotuja tavaroita katsastamaan ja kun lopullisesti lääkäri oli tutkinut terveydentilamme ja selittänyt sen tyydyttäväksi, sai kukin mennä mihin tahtoi.

Muutamien kumppanieni kanssa virkistettyä itseäni voimallisella englantilaisella aamiaisella teeveden, häränpaistin ja vehnäleivän kanssa, ajoimme rautatietä kahdeksan penikulman päässä olevaan Adelaide'en, etelä-Austraalian pääkaupunkiin.

Vaan kuinka hirveästi huomasimmekaan pettyneiksi, kun vihriäin ja hymyileväin niittyjen sijassa näimme auringon polttaman hietakorven! Kuinka kukistuivatkaan kerrassaan kaikki ne tuulentuvat, joita matkalla olimme rakentaneet, kun meille kaupungissa ilmoitettiin, että kultakaivokset suurimmaksi osaksi olivat hylätyt ja että nyt elon korjattua oli vaikea saada työtä, kuin myös, että suuri joukko työtöntä väkeä kuljeskeli pitkin kaupungin katuja! Näiden ilmoitusten totuutta täytyi meidän, vaikka vasten mieltämmekin, uskoa, sillä kaikissa katujen nurkissa näimme joukottain työtä hakevia henkilöitä seisovan joutilaina.

Silloin en vielä tietänyt, että vaikka kaupungissa on työvoimia yllinkyllin, on siitä puute maan sisällä ja että useammat, vaikka huonossakin varallisuuden tilassa ovat, ennen nauttivat mukavampaa elämää kaupungissa kuin maalla, jossa tosin saa paljon kärsiä puutteita, vaan jossa varmaan myös on paljoa onnellisempi olo.

Vasta-tullutta peijaavat ja pettävät kaikella tavoin ei ainoastaan ulkomaalaiset, joiden kieltä ei ymmärrä, vaan myös omat maamiehet, siten, että liianki usein lähenevät häntä, antavat neuvoja ja ovat olevinaan ystäviä niin kauan kuin ovat saaneet häneltä hänen rahansa. Nämä surullisesti mainiot petturit ovat vastatulleen vaarallisimmat viholliset; ja missä voipikaan saaliin himoisen roistoväen kokeilla olla parempi ala kuin kultamaassa?

Monenmoisia kokeita saapi vastatullut tehdä voidakseen ansaita ylläpitonsa. Sata kertaa koettelee hän; vaan nämä kokeet eivät onnistu, kun alituiseen tehdään sama ikävä kysymys: "taidatteko puhua englannin kieltä?" — "En". — "Menkää sitte ja oppikaa sitä, ja kun taidatte haastaa kieltä, niin tulkaa uudestaan kysymään."

Myös ilma-alalla on paha vaikutus vieraasen. Aurinko, johon hän ei ole tottunut, polttaa häntä ja kuumat saamum-tuulet, tullen sisämaasta, vaivaavat häntä tuomallaan hienolla hiekalla, nostaen lämpömittarin 50:teen asteesen Celsiusta, kuumuuteen, jota tuskin voi kärsiä. Senlisäksi lentelee tuhottomasti kärpäsiä ja moskiittoja, jotka ovat suurena maanvaivana. Ja kumma kyllä, täytyy vastatulian kärsiä näiltä kaikkein enimmän. Turhat kokeet vapautua näistä ja hiki, joka kaikkialta ruumiista pusertuu, muuttavat onnettoman melkein toivottomaksi ja usein tulee hän siihen uskoon, että kaikki vastahakoisuudet ovat yhdistyneet, tehdäkseen hänen oloansa vieraassa maassa mitä vaivaloisemmaksi.

Näissä sisällisissä ja ulkonaisissa tuskissa, näissä surullisissa toiveissa; elämän pidon alituisessa taistelossa näkee hän viimisen rahansa menevän ja huomaa lopullisesti olevansa vieraassa maassa, tuhatmääriä penikulmia kotitienoostaan, rahatta, ystävittä, kaikitta toiveitta raha-ansioon, vierasten ihmisten seassa, joiden kieltä ei ymmärrä!

Semmoinen oli minun ensi-aikani siinä kiitetyssä ja toivotussa Austraalian kultamaassa. Mielikuvituksen viehättävät kuvat ja vaaran-alaisuus, joka nuoruuden i'ässä ollen mielellään yhdistyy ajatukseen vieraista maista, katosivat näistä ensimäisistä kokeista ja paljas elämän todellisuus kovine vaatimuksineen tuli niiden sijaan.

Sitkeällä kärsivällisyydellä ja kestävyydellä pysytteleikse vasta-tullut niissä tienoin, joissa hän ensin astui maalle, niin kauan, kuin tuntee maan polttavan allansa; sitte vasta hän koneellisesti etsii matkalaukkunsa mennäksensä eteenpäin. Minullekin tuli tämmöinen hetki ja nyt oli valittavanani joko kääntyä kulta-laaksoihin, kuparikaivannoihin tahi hakea onneani maan sisällä olevissa suurissa lammasmoisioissa.

Sitte kun kaikki kokeet kaupungissa saada jonkinmoista työ-ansiota olivat huonosti onnistuneet, päätin muutamien ystävien keralla matkustaa 100 penikulman päässä oleviin kuparikaivannoihin, joissa sanottiin aina olevan työtä. Panimme siis päällemme maan tavallisen puvun, johon kuuluu englantilaisesta nahasta tehdyt valkoiset housut, punanen tahi sininen paita ynnä leveälaitainen hattu, jota paitsi varustimme itsemme sängyn asemesta olevalla villapeitteellä, joka kokoonkäärittynä riippui olkapäillä ja kannatti toisessa päässään teevesipannun ja juoma-pikarin. Näin varustettuna käänsimme Adelaide'lle selkämme. Ensi alussa meni tie viljellyn maan läpi vehnävainioineen ja viinamäkinoen. Vehnä ja viinarypäleet höystyvät täällä hyvin ja erittäin ovat saksalaiset ansiollisesti edistäneet jälkimäistä. Tällä kansakunnalla on Adelaide'n läheisyydessä omat kylänsä kirkkoineen ja saksalaisina kouluineen; he elävät siellä hyvin onnellisina ja tyytyväisinä. Maa on hedelmällinen ja ulostekoja on joko vähän tahi ei ollenkaan.

Austraalian ilman-ala sallii matkustajan maata koko yönsä paljaan taivaan kannen alla ja tuhannet tekevät sen suurimman osan elämästänsä. Samoin myös mekin vaelluksellamme. Kun iltasella olimme löytäneet sopivan paikan, jossa oli puita ja vettä, tehtiin valkea ja keitettiin teevesi. Yksinkertaisen illallisen jälkeen otti yksi seurastamme kitaran ja me lauloimme vanhan isänmaallisen laulun. Päämme päällä suhisivat kunnia-arvoisten gummipuiden latvat ja niiden läpi katseli vanha, rakas kuu meitä. Villikoirain ulvonta ja lähellä olevan Etelämeren kohina vaivuttivat meidät viimein unehen, me uneksuimme kotitienoosta ja entisistä onnellisista ajoista!

Kun eräänä päivänä menimme muutaman ravintolan sivu, luultiin meitä kierteleviksi soittoniekoiksi ja käskettiin astumaan sisälle. Siellä oli kemut. Paljo herroja ja rouvasväkeä oli ko'ossa, jotka ahkerasti joivat viiniä, olutta ja brandy'ä ynnä nostivat hurraahuutoja vanhan Englannin kunniaksi. Vanha irlantilainen soitti viulua, jota näissä tiloissa ei koskaan saa puuttua ja meitä pakoitettiin säestämään. Tarpeellisten koneiden puutteessa lyötiin rumpua erään läkki-astian pohjalle, paperilla kääritty kampa oli räikkätorvena ja ystäväni teki soittokunnan täydelliseksi kitarallansa. Vanha viulunsoittaja oli kapellimestari; sitte kun hän muutaman kerran oli tyhjentänyt lasinsa meidän muistoksemme alkoi soitto ja tanssi. Koska tässä ei vaadittu niin paljon äänien sointuisuutta, vaan enemmän tahtiin menevätä rätinää, päättyi esittelömme kaikkein mieliksi. Seura ei antanut meitä olla minkään puutteessa ja niinpä vietimme iloisen illan. Kun seuraavana aamuna olisimme ottaneet jäähyväiset kapellimestariltamme, makasi hän vielä pöydän alla sikeässä unessa.

Iltana ennen kuin pääsimme perille, yhdyimme ensi kerran syntyperäisten asukasten kanssa. Kun näitä ensi kerran näkee, herättää se pelkoa ja kauhua. Heitä lähetessämme nousi muutamia näistä puoli-alastomista olennoista makaavasta asennosta seisoalle, vaan kaikki muut istuivat tulen ääressä ja kerjäsivät tupakkaa niinhyvin miehet kuin naiset. Täytettyä heidän pyyntönsä, osoittivat he erästä kengurua, jota parastaikaa hiilillä paistettiin, ja kehoittivat meitä viittauksilla syömään siitä. Me täytimme pyyntönsä; kuitenki oli makumme liian sivistynyt voidaksemme nauttia tätä ruokalajia.

Tänä iltana oli täysikuu, jota tapausta mustat ihmiset juhlana pitävät. Siten saimme olla läsnä tässä heidän Korrobere-nimisessä juhlassaan. Miehet maalaavat ruumiillensa kaikenlaisia kuvia ja koristavat pitkät, vanukkeiset tukkansa punamaalilla ja linnunsulilla; vaimot muodostavat piirin ja sill'aikaa kun miehet sen sisällä pitävät villiä tanssiansa, lyövät he tahtia, jonka mukaan laulavatkin. Hupaista oli nähdä näitä villin erämaan lapsia luonnontilassaan, varustettuina keihäillä ja nuijilla, joita miehet heiluttivat ikään kuin olisivat olleet sodassa, sill'aikaa kun vaimot, tämän villin sotaleikin innostamina, usein ulvoivat niin kauheasti ja hirvittävästi että pelästyen luulimme olevamme kadotuksen syvyydessä.

Tultuamme matkan perille, otimme asuntomme eräässä englantilaisessa ravintolassa, josta seuraavana aamuna astuimme kaivannon konttuoriin työtä tiedustamaan. Työnjohtaja tervehti ystävällisesti hymyillen, kun meitä katseli. Hän taisi nähdä, ettemme vielä paljon kuokkaa ja lapioa olleet käyttäneet. Koska hän ei voinut meitä ymmärtää, käski hän meidän hakea jonkun maamiehen tulkiksi; pitkällisen hakemisen ja kysymisen perästä onnistuikin meidän löytää erään vuorityömiehen kotoisin Harzista ja tämä seurasi meitä, Nyt meidät kirjoitettiin työmiesluetteloon, meille annettiin lapiot ja kohta aloimme kuparimalmia kärryillä kulettaa huuhtomalaitokseen. Jos huuhdottu malmi oli köyhää, pantiin se sulatusuuniin, jota vastoin runsas-aineinen malmi sulattamatonna säkeissä vietiin Englantiin.

Tämä rikas ja voittoa antava kuparikaivos oli perustettu osakkeille ja tässä työskenteli minun aikanani yli tuhannen ihmisen kaikista maista ja kaikista kansan-luokista. Työ-aika oli joka päivä 9 tuntia; työ oli jotenkin helppoa ja työn-antajain ynnä työmiesten väli oli vapaampi ja parempi kuin Europassa. Kun iltasella kokoonnuimme teepöydän ääreen, ei kukaan olisi voinut luulla meidän olevan tavallisia työmiehiä. Eräs vanha kunnian-arvoinen englantilainen, joka oli ollut harjoitteleva lääkäri, vaan onnettomuuksien kautta joutunut rappiotilaan, oli puheenjohtajamme ja niinkuin tavallista on englantilaisten aterioilla, että joku määrätty henkilö jakelee lihan, ei hänkään antanut kenenkään tätä tointa itseltään riistää. Aina näyttäytyi hän pöydässä puettuna mustaan takkiin ja valkoiseen huiviin, piti vilkasta keskustelua vireellä ja tutki iltaruo'an jälestä latinalaisia ja kreekkalaisia kirjailleitansa, jota vastoin minä käytin joutohetkeni englannin kielen oppimiseen, jossa edistyinkin siinä määrässä, että välttävästi sitä taisin puhua, kun muutaman kuukauden perästä läksin tästä paikasta.

Suuret edut ovat niillä, jotka kotimaassaan ovat oppineet jotakin käsityötä, niinkuin rauta- ja puusepillä, kirvesmiehillä, leipureilla, teurastajilla ja maanviljeliöillä; näitä tässä maassa etsitään ja ne voivatkin ansaita paljo rahaa. Useimmat maahan muuttavat henkilöt eivät kuitenkaan taida mitään käsityötä erittäin, vaan ryhtyvät kaikkeen, mistä luulevat jotakin ansaitsevansa. Nämä henkilöt saavat alituista tointa erittäinki Austraalian isoissa lammasmoisioissa ja karjakartanoissa, joissa minäkin isomman osan siellä-olo-aikaani olen viettänyt. Karjataloin hallussa on suurin osa maata ja alkavat ne niiltä tienoin, missä maanviljelys loppuu. Satamääriä penikulmia ulottuu niitä maan sisälle ja ovat ikäänkuin etuvartioita sivistyksen ja erämaan rajalla. Kauempana ei valko-ihoisilla ole maata; siellä puollustaa erämaan poika yksinään oikeuksiaan ja kotitienoitaan.

Suurimmilla lammasmoisioilla on yli sadantuhannen lampaan ja sitä paitsi paljo sarvikarjaa ja hevosia. Nämä laumat ovat, laitumien laadun suhteen, jaetut karjoihin, joissa on tuhannesta kolmeentuhanteen eläimeen ja itsekullakin karjalla on oma pääpaimenensa. Runsaan ruohonkasvun ja laitumen suuruuden suhteen olisi paimenella helppo työ, jos hän ei tarvitseisi valvoa karjaa villikoirilta, jotka muutamissa osissa maata suurissa parvissa sitä hätyyttelevät. Vieläkin pahempi vihollinen on hänellä, jos karjalaitumensa on enemmän maan sisällä; siellä villi-ihmiset hyökkäävät karjaan, jota usein pahoin raatelevat, ei säästäen ihmistäkään. Semmoisissa paikoin ei yks paimen riitä, vaan suojelee silloin monta aseella hyvästi varustettua miestä karjaa.

Paimenen asunto on pieni mökki, usein kahdenkymmenen penikulman päässä lampaiden omistajan asunnosta. Hänen elämänsä, ehkä yksinäinen, on kuitenki suruton ja paimenien seassa näkee monta sivistynyttä, usein oppineitakin henkilöitä ja onnellisia perheenisiä. Pyynnöstään saavat he sanomalehtiä ja kirjoja ja paimen voipi ansaita vuosittain 400 ja 500 talaria (1572 ja 1965 suomen markkaa). Austraalian paimenen täytyy osata teurastaa ja leipoa, keittää, ratsastaa ja ajaa, vaan erittäin tarpeellinen on hänen tuntea kompassia ja ympäri olevia tienoita, jos ei tahdo eksyä. Tuskin voipi ajatella, kuinka helposti tämä tapahtuu ynnä kuinka avuttomaksi ja onnettomaksi ainakin alussa itsensä tuntee tässä erämaassa, näillä aavoilla ja loppumattomilla heinälakeuksilla, joilla silmä turhaan hakee paikkaa, jota tuntisi.

Kerran kun taas matkustin Adelaide'n ja Melbourne'n välillä, otin eräänä aamuna jäähyväiset vierasvaraiselta skotlantilaiselta isännältäni, jatkaakseni matkaa viimeksi mainittuun kaupunkiin. Hyväntahtoisesti neuvottiin minua jonkun matkan päässä poikkeemaan syrjätielle, jonka kautta matka lyhentyisi muutamalla penikulmalla ja kuitenkin olisin oikealla tolalla. Tämä hyvää tarkoittava neuvo oli tienoita tuntemattomalle mieletön; sen ovat monet saaneet hengellään maksaa ja olisi sillä minunki suhteeni ollut surullisimmat seuraukset, jos ei armollinen sallimus olisi ohjannut askeleitani.

Austraalian sisällä ei löydy todellisia maanteitä, vaan ainoastaan kapeita ajoteitä, jotka, kulkien yhdestä pysäyspaikasta toiseen, ovat kymmenestä kolmeenkymmeneen penikulmaan toisistaan. Nämä huonot tiet huuhtoo sade-ajan vesitulvat tuntemattomiksi ja tämä vuoden-aika oli käsissä.

Useita päiviä oli rajusti satanut, raskaat, tummat pilvet peittivät taivaan ja usein sain pitkiä matkoja vedessä kaahlata. Kulin eteenpäin; vaan kun usean tunnin kuluttua en voinut löytää etsimääni tietä, luulin kau'an sitten kulkeneeni sen ylitse ja käännyin takaisin, päästäkseni edes viimiseen yökorttieriini, ett'en olisi tarvinnut viettää yötäni aukealla kedolla; sillä sade tuli rajummaksi ja putosi virtana taivaasta. Nopein askelin kiiruhdin eteenpäin, voidakseni ennenkuin yö saavutti, päästä katoksen alle; silloin tulin odottamatta polulle, jota seurasin siinä suloisessa luulossa, että sitä myöten pääsisin jonkun paimenen asunnolle. Mutta kauhukseni päättyikin se erään ison heteikön rannalle, jolla ympäri-olevat härkäin ja hevosten luut muistuttivat minua erään saksalais-siirtolaisen varoitusta, ett'ei pidä seurata tämmöisiä polkuja, koska ne eksyttävät matkustajaa. Kesän ajalla, kun joet ja purot usein kuivavat ja vesi alkaa puuttua, kulkee karja viiskymmentä ja satukin englannin penikulmaa yks toisensa perästä heteikön vesille. Sinne tultua, heittäytyvät janoiset eläimet kärsimättömyydellä puoleksi kuivuneihin lantaisin, painuvat syvästi mutaan, heittäen joukottain henkensä.

Päivä loppui ja yön varjot alkoivat peittää maisemia. Kaikin voimin koittelin huutaa, että ehkä joku kotia palaava paimen kuulisi minua; ainoastaan joukko säikkyneitä papu-kaijoja kohosi ilmaan rääkyen, vaan muutoin oli kaikki hiljaa. Siinä luulossa, että olin eksynyt, tulin nyt ihka varmaksi.

Pidin itseäni tässä erämaassa kadotettuna ihmisenä ja kaikki ne hirvittävät kuvaukset, joista niin usein olin lukenut ja kuullut kerrottavan, näyttivät vieläkin kauheimmilla. Läpimärkänä ja väsyneenä istuuduin kaatuneelle puulle viettääkseni tässä yötä, vaan nyt alkoi vatsakin vaatia veroansa. Nälän ensimäiset ahdistukset ovat kovimmat. Ne palaavat säännöllisesti ja päättyvät heikkoudella ja pyörtymisellä. Jalat eivät tahdo kannattaa ruumista, välinpitämättömyys ja velttous, jotka ovat nälkään kuolemisen ensimäiset tunnusmerkit alkavat tuntua; useita kertoja koittelee kärsivä eksynyt nousta jaloilleen, vaan hän, viimisten voimain loputtua, kaatuu maahan ja tainnuksissa olo ainaiseksi sulkee hänen silmänsä. Silloin kaarneet ja korppikotkat tappelevat villikoirain kanssa saaliista ja kuukausien, ehkäpä vasta vuosien kuluttua löydetään vaalenneet luut, joiden johdolla sanomalehdet kertovat uusista uhreista, joita Austraalian erämaa on ottanut.

Muutamia kertoja nukahdin, suloiset mielenkuvaelmat alkoivat ilveitään, asettaen muun muassa eteeni ruokapöydän monine herkkuineen; halukkaasti istuin sen ääreen, vaan kylmyys puistatti ja herätti minut samalla armottomasti. Milloin taas uneksuin makaavani lämpimällä vuoteella; suloisesti siinä kääntelin ja vääntelin itseäni, vaan silloin taas putosin oksaltani ja huomasin makaavani märällä maalla.

Viimeinki koitti toivottu päivä. Sade oli lakannut, auringon kultasäteet ennustivat kaunista päivää; uuden elämän tunsin virtaavan jäsenissäni, uuden toivon sydämessäni. Rauhoitin valittavaa vatsaani tupakkapiipulla, ja, puhaltaessani pienet tupakkapilvet kirkkaasen ilmaan, mietin mihin suuntaan olisi paras lähteä. Olin monesti kuullut että ne, jotka eksyvät, useinki päivän kierreltyä lopullisesti tulevat lähtöpaikkaan ja ettei minulle näin kävisi, päätin seurata vaan yhtä suuntaa. Vaan minkä suunnan valitsisin? Kun siitä muutoin en voinut soveltua itse kanssani, päätin onnen antaa määrätä sen.

Ensin kuitenki rukoilin Jumalalta apua, sillä onnellinen on se ihminen, joka tietää, että hänellä on ystävä ylähällä. Ainoastaan korkeampi voima taisi minut saattaa tästä erämaan labyrintistä ja tähän voimaan luottaen kirjoitinkin neljälle paperilapulle ilmasuunnat pohjoinen, etelä, itä ja länsi, kiersin ne torvelle, heitin lakkiini ja vedin yhden. Länsi oli se ilmansuunta, jota arvan mukaan piti seuraamani ja niin päätinkin tehdä, niin kauan kun jalkani kannattaisivat.

Voidakseni helpommin ja nopeammin kävellä, otin ainoastaan tärkeimmät tavarani myötä ja läksin siis auringon ja kompassin osoittamaa suuntaa astumaan. Joku lakkaamaton levottomuus pakoitti minua kulkemaan rajusti ja harvoin levähdinkään. Niin tulin suurelle gummipuita kasvavalle lakeudelle. Semmoiset metsät eivät ole tiheitä, koska vesakoita puuttuu ja niissä taitaakin sentähden nähdä pitkät matkat eteensä. Suuria kenguru-laumoja juoksi sivuitseni, Emiu, Austraalian kamelikurki pärähti lentoon läheisyydessäni ja villit härät ja hevoset seisahtuivat vähän matkan päähän katselemaan minua suurilla silmillä. Löysin muutamia syötäviä juuria ja pesällisen linnunpoikasia, jotka söin; illan tultua tein tulen, leikkasin nuorta ruohoa ja keitin sen, virkistääkseni itseäni lämpimällä ruo'alla. Kuitenki tunsin selvästi voimani vähenevän ja uudestaan alkoi alakuloisuus ja pelko minua vaivata. Ei unikaan virkistänyt. Kolmas päivä valkeni ja töin tuskin taisin nousta seisomaan. Pyörrytys ja tähän saakka tuntematon raukeaminen hervostuttivat jäseneni, kuumetaudin oireet polttivat otsaani, ja, tuntien kuoleman lähestyvän, täytyi minun itsekseni myöntää loppuni olevan varman, jos en nopeammin onnistunut päästä tästä erämaasta. Huomasin, että siitä saakka kuin olin eksynyt, olin vaeltanut ainakin viiskymmentä englannin penikulmaa ja ei vieläkään näkynyt yhtään ihmisasunnon jälkeä. Nousin vähäiselle kukkulalle; vaan jos katsoin mihin hyvänsä, en missään nähnyt apua, en missään pelastusta. Olinko sivistyneiden ihmisten rajain sisällä, tahi olinko jo ainaiseksi tullut niiden ylitse? Veikö tieni minut johonkin vierasvaraiseen paikkaan tahi oliko kova osani määrännyt minut, hyljättynä maailmalta, vetämään viimiset hengenvetoni tässä erämaassa? En tietänyt sitä.

Eräs velvollisuus, oli minun vielä täytettävä: jättää jälkeenjääville tiedon surullisesta kohtalostani. Kirjoitin muistikirjaani saksan ja englannin kielillä nimeni ja kotopaikkani, pyytäen sitä, joka ehkä löysi sen, julkaisemaan nämä muistoonpanot, jonka tähden hänelle testamentteerasin vähäisen omaisuuteni, kymmenen englannin puntaa (250 suom. mkk.). Sitä paitsi kaversin nimeni juomamaljan pohjaan ja, pidettyäni iltarukouksen, kääriydyin peitteesen makaamaan ruvetakseni.

Taisi olla aamu-yö, kun kaukaa kuulin kukon laulun. Nousin ylös siinä luulossa, että olin uneksinut. Mutta vielä kerran kaikui korviini nuo vanhat tutut äänet, jotka nyt tuntuivat soitolta toisesta maailmasta. Olin siis ihmisten läheisyydessä ja samalla pelastettukin. Muutaman tunnin kuluttua saavuin erään englantilaisen lammasmoisiolle, jossa taas taisin saada takaisin entiset voimani. Kuitenki täytyi minun olla siten varova, etten ensi päivinä nauttinut muuta kuin maitoa ja leipää.

Matka siitä talosta, jossa olin saanut sen onnettoman neuvon, englantilaisen luo, oli vähän päälle kolmenkymmenen englannin penikulman. Jos silloin olisin, kun arpa määräsi kohtaloni, lähtenyt joko pohjoiseen tahi etelään, olisin varmaan kuollut, sillä jälkimäisessä tapauksessa olisin kahdeksankymmentä penikulmaa käytyäni tullut meren rannalle ja edellisessä tapauksessa olisin tullut silloin vielä tuntemattomaan erämaahan.

* * * * *

Lammasmoisioin vilkkain aika on lampaiden keritseminen. Se alkaa sade-ajan loputtua Syyskuun alkupäivinä ja loppuu lämpimän ajan tultua Joulukuun alussa. Silloin on elämä vireätä näillä muutoin yksinäisillä ja hiljaisilla alueilla. Työmieslaumoja tulee ja lähtee jalkasin ja ratsain, kauppamiehiä saapuu rikkaasti kuormitetuilla vaunuilla, tarjoten tavaroitaan; silloin teurastetaan ja leivotaan ja kaikki herkkupalat, jotka lammasmoisio voi tarjota, peittävät ylellisesti katetut pöydät. Kaikilta haaroilta tulevat paimenet karjoineen antamaan ne keritä. Jos vettä on likitienoilla, tapahtuu ensin yleinen peseminen, jonka jälestä lampaat ajetaan suurien aitauksien sisälle, joissa keritseminen toimitetaan. Jos tarpeellinen määrä keritseviä henkilöitä on, alkaa työ. Jokaisella on lammas edessään ja toinen koittelee voittaa toisensa nopeudessa ja kätevyydessä, joten harjaantunut henkilö taitaa päivässä keritä sata lammasta. Leikattu villapeite, joka on yhtenä levynä, pannaan pöydälle, jossa se, lyhyemmän villan siitä eroitettua, kierretään torvelle ja lasketaan painon alle. Villapakat viedään likimäiseen satamaan härkien vetämällä suurilla kaksipyöräisillä kärryillä.

* * * * *

Kun se ilmoitus levisi, että rikkaita kulta-aloja oli löydetty, päätin minäkin niillä koitella onneani. Kahdeksassa päivässä vei minut eräs höyrylaiva Port Chalmers'in satamaan Uudella Seelannilla, josta usean englantilaisen seurassa jatkoin matkaa 80 englannin penikulman päässä oleville kulta-aloille. Kulkujoukko oli kansainvaelluksen näköinen, kaikilta haaroilta virtaili ihmisiä Jalkasin, ratsain ja vaunuilla, ihmisiä kaikenlaisista kansakunnista, eurooppalaisesta vaaleankeltaiseen kiinalaiseen ja kuparinkarvaiseen uusi-seelantilaiseen. Perille tultua näimme jo noin 10,000 ihmistä olevan täydessä työssä.

Kulta-ala oli korkeiden vuorien ympäröimä pitkä laakso, jonka viertemillä kullankaivajain asunnot ja teltit olivat sijoitetut. Mekin koittelimme niin pian kuin mahdollista sijoittaa itseämme tälle rinteelle; mutta ensin kuitenki hankimme 10 talarin maksua vastaan, jokaiselle välttämättömän, luvan maata kaivaa, joka lupa sitte kestää koko vuoden. Siten saimme laillisen oikeuden kullanetsimiseen kahdentoista neliöjalan suoranaisella maapalalla.

Paalutettua maa-osamme, rakensimme teltin ja kalvoimme sen ympärille syvät haudat. Sitte vasta alkoi kullankaivaminen. Tultua kahden jalan syvyydelle kohtasi meitä liuskakiventapainen maakerros, jonka seassa kulta oli hienoissa liuskoissa ja jyvissä. Tämä liuskakivikerros tarkoin raavittiin ja pestiin pelti-astioissa, joten kaikki keveämmät osat huuhdottiin pois ja raskas kulta putosi pohjalle.

Käytännössä on kolme erilaista kullankaivu-keinoa. Ensimäistä keinoa käytetään silloin, kun kulta on ylimäisessä maakerroksessa ja siten itsekurikin saatavana. Se aika, jolloin, niinkuin Kaliforniassa, saatiin kultaa joen hiekasta, tahi, niinkuin Austraaliassa, löydettiin maan pinnalta, on aikoja sitte mennyt. Yleisesti kaivetaan nyt 20 jalan syvyisiä kuoppia ja tämä kullansaanti-keino onkin helpoin.

Toinen menettelö on niinkutsuttu syvään-kaivaminen. Tämä vaatii täydellisiä vuorimiehen-taitoja, hirsillä salvettuja kaivu-aukkoja ja kaivannosta vettä nostavia pumppukoneita.

Kolmatta kullansaanti-keinoa käytetään silloin, kuin kulta on painunut ukonkiveen. Silloin sitä täydellisesti ei voi irroittaa koneellisella tavalla, vaan eroitetaan se, kiven särettyä, elohopean avulla. Tätä menettelöä sanotaan "amalgamation'iksi".

Itsekullakin kulta-alalla on monta korkeata virkamiestä ja joukko poliisipalvelioita, jotka valvovat rauhan ja järjestyksen yli, auttaen sorrettua oikeuksiinsa. Jos suurempien levottomuuksien aikana tämä järjestyskunta ei riitä, kehoittaa virkamies oikein ajattelevia lain nimessä auttamaan häntä.

Jos kullankaivaja tahtoo tarkasti suojella löydetyn kultansa, viepi hän sen nahkapussissa kultakonttuoriin virkamiesten halttuun. Pussi pannaan sinettiin, punnitaan, varustetaan omistajan nimellä ja tämä saapi siitä todistuksen. Joka viikko viedään kulta kaupunkiin sitä varten tehdyssä vaunussa, jota seuraa aseelliset poliisipalveliat ratsain; tätä saattoseuraa kutsutaan kultavartiakunnaksi ja tämän perille saavuttua on tavara säilössä. Usein tapahtui, että kultavartiakunta sai kärsiä päällekarkauksen ja heille uskotut aarteet ryöstettiin; mutta siinä tapauksessa ei työntekiä raskaasti ansaitsemalle omaisuudelleen kärsinyt vahinkoa, vaan hallitus antoi todistuksen omistajalle joko sen kadotetun määrän kultaa tahi sen arvon rahassa.

Hallitus piti vielä huolen jumalanpalveluksen viettämisestä kulta-alueissa, joten ne, jotka tunsivat vielä paremman aarteen kuin jalkainsa alla olevan metallin, saivat eläkettä sielullensa. Ja todella olikin se usein mieltä ylentävä ja jalo näky, kun paljaan taivaan alla joku evankelisen kirkkomme arvokas palvelia julisti evankeliumia kaikenvärisille ja kaikista maailman osista kokouneelle ihmisjoukolle.

Uuden Seelannin Mauri-nimiset alku-asujamet ovat paljon vilkkaampaa ja älyllisempää kansaa kuin Austraalian papuaskansa. He elävät huoneissa, viljelevät peltonsa ja heidän seassaan näkee kauppamiehiä ja käsityöläisiäkin. Siitä onnesta, että ovat paremmalla portaalla kuin villit veljensä, on heidän suureksi osaksi kiittäminen saksalaisten ja englantilaisten lähetyssaarnaajain väsymätöntä työtä, sillä he kristinopin ohessa toivat myös pakanoille sivistyksen. Villit, ihmissyöjät Maurit, tekivät kristinopin levittämiselle paljon vastarintaa ja vielä muutama vuosikin sitte [tämä lienee kirjoitettu noin 1860 vuoden paikoilla. Suom. muistutus.] hyökkäsivät eurooppalaisten päälle murhaten, jossa tilaisuudessa eräs saksalainen lähetyssaarnaaja Volkner tapettiin. Villi-ihmiset repivät hänen sydämensä, söivät sen ja raatelivat ruumista kauheimmalla tavalla. Näiden hirmutöiden vuoksi lähetettiin Englannista tänne sotaväkeä, joka murhaajain rankaisemalla matkaansai rauhan.

Uuden Seelannin eteläisin osa, jossa kultamaa oli, on epätasainen ja vuorinen ja täällä näin taas pitkän ajan kuluttua ensimäisen lumen. Vaan talvi kaksinkertaisten lasien läpi ja lämpimästä kamarista näyttää paljoa suloisemmalta kuin kullankaivajan asunnosta, liinateltistä; senpä vuoksi en halunnutkaan odottaa toisen talven tuloa, joten palasin runsailla rahavaroilla ja suuremmalla kokemuksella Austraaliaan amerikkalaisella kolmemastoisella laivalla ja pääsin neljäviikkoisen myrskyisen matkustuksen perästä Sydney'n kaupunkiin.

Sydney'llä on yksi kauniimpia satamoja maailmassa. Kuljettua jyrkän kallioseinän sivu, aukeaa äkki-arvaamatta leveä salmi ja kahden komean valotornin välitse purjehditaan kauniisen Botany-Bay'hin, johon katteini Cook sata vuotta sitten istutti englannin lipuu, ja jonka rannalle sama Englanti sittemmin perusti rangaistus-siirtomaan Uuden Etelä-Wales'in.

Austraalia (Uusi Hollanti) on köyhä vedestä ja sentähden myöskin eläimistä. Maan omista imettäväisistä on siellä suuremmissa laumoissa ainoastaan kenguruh ja possum, molemmat pussi-eläimiä, joiden lihaa alku-asukkaat syövät, käyttäen nahan peitteekseen. Näitä paitsi on maassa runsaasti villiä kissoja ja koiria; myöhemmin on sisemmällä maata keksitty jokia krokodiileillä.

Käärmeitä on suuressa määrässä ja monenlaatuisia Austraaliassa. Suurin käärme on 12 jalkaa pitkä ja 6 tuumaa paksu. Sen lihaa pitävät asukkaat herkkuna. Vaarallisin on kuolinkäärme (Deadder). Se on vaan kahden jalan pituinen, mutta sen pistosta tahi puremisesta seuraa kuolema muutamissa silmänräpäyksissä ja itse olin kerran vähällä saada kuolinhaavan semmoiselta. Kun Austraaliassa on tapana tappaa kaikki käärmeet, jotka kohtaa, piti minunkin lyödä pää poikki yhdeltä näistä matelevista eläimistä, vaan voidakseni sitä paremmin tehdä, tartuin sen takapuoleen. Onnekseni huomasin ajoissa sen kääntävän päätään kättäni kohti, jonka vuoksi heti heitin sen kädestäni ja tapoin ynnä kuletin sen likimäiseen asuntoon saadakseni tietää mitä laatua se oli. Täällä kuulin sen olevan kuolinkäärmeen, jonka tekemä haava on erittäin vaarallinen.

Toisen kerran löin erästä mustaa käärmettä, vaan luultavasti ei siihen oikein sattunut; sillä se kohosi pystyyn, sähisi ja kiiruhti jälkeeni. Vaan kulettuani muutaman askeleen putosi se jalkani eteen, jolloin onnellisemmalla lyönnillä tein lopun elämästään.

Vaarallisimmat ovat käärmeet Maaliskuussa, sillä silloin on niillä pojat. Silloin ne ahdistelevat pesäänsä läheneviä ihmisiä ei ainoastaan päivällä, vaan myös yöllä, jota ne muutoin eivät tee; sillä tavallisesti on käärme silloin vaarallinen, kun sen päälle polkasee. Eräänä päivänä istuin muutaman ystävän seurassa tupakoiden vanhalla kannolla ja tietämättä muusta katselin kangastusta, joka lämpiminä kuukausina usein näkyy Austraaliassa ja muuttaa sen suuret heinä-aukot äärettömiksi vesiksi. Silloin äkkiarvaamatta kuului vähäinen rätinä takanamme ja samassa mateli käärme kumppalini jalan yli piiloon. Pelästyksellä huusi toverini: "minä olen purtu", veti saappaan jalastaan ja silloin näimme iholla veritipan, näyttäen paikan, mihin käärmeen hampaat olivat sattuneet. Päättäväisesti leikkasi hän veitsellään haavan ympäriltä lihan ja niin kiiruhdimme likimäiseen taloon, jossa haava suolavedellä pestiin ja sidottiin. Paitsi vähäistä turvottamista pääsikin ystäväni siitä vaarallisemmitta seurauksitta. Haavan leikkaaminen on aina paras keino, vaan hyvä on haavan imeminenkin, jota alkuasujamet tekevät suurella taidolla.

Austraalia on hyvin linturikas ja näitä löytääkin kauneimmilla höyhenillä; papukaijoja on pieniä ja suuria, viheriäisiä, sinisiä ja punaisia ynnä monen muun laisia. Valkoiset, kirjavat ja mustat kakadu't ovat hyvin yleisiä ja tekevät suurta vahinkoa vehnäpelloilla, että maamiehen leikkuu-aikana täytyy panna vartiat lintulaumoja säikyttämään. Näitä paitsi on variksia, korppikotkia ja monenlaatuisia kotkia; omituisimpia eläimiä on Austraalian kamelikurki Emu eli Emiu, jonka höyhenet ovat pitkien ja paksujen karvojen kaltaisia.

Myöskin on täällä muutamia laululintuja, joista erittäin mainittakoon harakkain sukuun kuuluva Makpai. Sen laulu on kuitenki yksitoikkoinen, suruluonteinen ja ei likimainkaan kestä verrata meidän maan laululintuihin. Olen ollut Darling-joen varsilla ja niillä tienoin, missä tämä lintulaji asuskelee, vaan en kuitenkaan siellä kuullut paljon linnunlaulua tahi nähnyt näitä laulajoita suuressa määrässä. Päinvastoin Austraaliassa paljon kaivataan laululintuja, jonka vuoksi uskon, että se, joka asiasta on toisin väittänyt, on erehtynyt.

Gummipuut, jotka toisinaan kasvavat hyvinkin korkeiksi ja paksuiksi, täyttävät enimmiten Austraalian metsät. Näitä paitsi on vielä kauniita havu- ja lehti-puita.

Ihmisen ravinnoksi kelpaavia hedelmiä ja kasvia on sisimäisessä Austraaliassa vähän tahi ei ollenkaan; vaan siellä kuitenki sangen hyvästi menestyvät kaikki etelä- ja lämpimäin-maiden kasvit, jos niitä viljellään. Tarvitseisi vaan ihmisen ahkeruutta muuttamaan nämä autiot aromaat kasvaviksi pelloiksi ja puutarhoiksi ynnä saamaan elatusta miljonille ihmisille. Tehdyt pumpuli-istutukset menestyvät hyvin; kun Cactus-kasvia hoitaa, tulee se pienen huoneen korkuiseksi ja Adelaide'n, Melbourne'n ja Sydney'n kasvitarhoissa loistavat ruohokasvit ja puut semmoisella kauneudella, jota ainoastaan kuumassa ilmavyöhykkeessä voi nähdä. Sydney'n kasvitarha, jota usein kävin katsomassa, on jo asemansakin puolesta ihanin. Tämä on rakennettu merenlahden ympäröimälle kukkulalle ja täällä saapi bambu-ruokoin ja palmupuiden siimeksessä istua kuuman ilma-alan loistoisain kukkasten ja yrttien keskellä. Edessään näkee kaikenlaisia ja kaikkein kansain laivoja pienestä höyrypaatista, joka vie matkustajiansa yhdestä kaupungin-osasta toiseen, aina komeihin sotalaivoihin ja kalliilla tavaralla lastattuihin kauppalaivoihin saakka tulevan ja menevän ja paitsi tätä taulua näkee viehättävästi vaihtelehtavan aaltoavat vehnäpellot ja viheriät viinamäet takana näkyväin korkeiden, sinisten jättiläisvuorten kanssa. Toisella puolella näkyy iso, raivoava valtameri, jonka vaahtopäät laineet vyöryvät siksi, kun voimattomina murtuvat vanhoihin, arvoisiin kallioseiniin. Tällä kauniilla paikalla kokoutuu sivistynyt maailma, täällä tapaa herrasmies työntekiän, valko-ihoinen musta-ihoisen ja kukin virkistää itseään päivän kuorman ja helteen perästä raittiilla meri-ilmalla ja tropiiki-maailman balsami-lemulla. Isolla, sitä varten määrätyllä kentällä, kellahtelee terveitä ja iloisia lapsia ympäri täysikasvaneiden katsannon alla; vanhat ja nuoret, rikkaat ja köyhät, valko- ja väri-ihoiset, kaikki iloitsevat elämästänsä. Silloin unohtuvat silmänräpäydeksi kaikki surut ja ikävät muistot, silloin saapi esima'un paratiisin iloista.

Austraalian alku-asukkaat elävät suvuttain ja harvoin enemmän kuin kymmenen henkeä yhdessä. He ovat enimmiten laiskoina, vetelehtävät paikasta toiseen ja kerjäävät. Elämän-vaatimuksensa ovat pienet; sisämaissa ollessa käyttävät he joko vähän tahi ei ollenkaan vaatteita, vaan silloin heidän pitää olla puettuina vaatteisin, kun lähenevät eurooppalaisia uudisasutuksia. Senvuoksi saavatkin vuosittain kuningatar Viktorian syntymäpäivänä villapeitteitä ja vaatteita lahjaksi.

He syövät käärmeitä, matoja, yrttiä ja juuria; kuitenkaan eivät he hyleksi leipää, lihaa eivätkä teevettäkään, ja oleksivat sentähden mielellään lammasmoisioin ja karjataloin läheisyydessä. Siellä ovat he suureksi hyödyksi. Heitä käytetään villikarjan pyytämiseen, eksyneiden lampaiden etsimiseen kuin myös liehtareiksi tuntemattomissa erämaissa. Samoin kuin kaikilla villikansoilla, ei näidenkään vaimoilla ole mikään kadehdittava osa. Heidän ei ainoastaan täydy toimittaa kaikki työt, vaan myös vaeltaessa kantaa suurin osa aseista, pikku lapset ja koiran-penikat selässä riippuvassa pussissa. Mies harvoin kantaa muuta kuin keihäänsä, nuijansa ja sotakirveensä, jotka aseet hän tarvitsee kenguru- ja opossum-eläimiä pyytäessään. Luonteeltaan ovat he enimmiten säveitä ja rauhaisia, vaan ärsytettyä tulevat hyvinki vaarallisiksi. Rikotun lupauksen he usein kostavat vielä vuosienkin kuluttua ja minulle itselleni antoi vanha alku-asukas sen neuvon, etten konsaan pitäisi antaa mustan miehen käydä tahi ratsastaa takanani, vaan aina pitää häntä edessäni; "sillä", sanoi hän, "jos musta mies näkee valko-ihoisen edessänsä, niin tulee Devil-Devil (paha henki) mustan miehen päähän ja silloin tappaa hän valkean miehen."

Austraalian alku-asukkaiden uskonnonkäsitys on hyvin himmeä ja taika-uskoinen. Kristinoppi on tähän saakka tehnyt melkein näkymättömiä hedelmiä heidän seassaan, johon sekin suurena syynä lienee, että on vaikea totuttaa heitä järjestykselliseen elämäntapaan. Sairasten ja viheliäiden lasten kanssa he menettelevät raa'asti, siten että rutistavat ne kuoliaaksi, jota vastoin he kunnioittavat iäkkäitä. Kuolemantapauksissa he hirveästi ulvoavat, ripustaen tulirovion yli ruumiin, josta kokoovat rasvaa ja hierovat sillä itseään.

Samassa määrässä, kuin sivistys tunkeutuu Austraalian alku-asukasten sekaan ja niiden aloille, kuolevat he valkoihmisten tuomain tautien kautta tahi vetäytyvät yhä enemmän maan sisälle. Pidetään varmana, ettei se aika, jolloin papuas-suku tykkänään on hävinnyt maan piiriltä, ole peräti kaukana.

Onnellinen se, joka kotimaallaan saapi elatuksensa, joka levossa ja rauhassa siellä taitaa nauttia jokapäiväistä leipäänsä. Hän menettelisi peräti tyhmästi, jos hän syyttä pakotta hylkäisi sen ja onnen kaupalla kaikenmoisten vastuksien alla tahtoisi hankkia itselleen uuden. Eivät kaikki kuitenkaan ole niin onnellisia, että voisivat, hankkia toimeentulonsa kotimaallaan ja viisaudessaan on Luoja niin määrännyt, että kaukaisemmatkin ihmisköyhät maat tulisivat asutuiksi ja viljellyiksi.

Tällä lopetan kertomukseni vaiheistani Austraaliassa. Sikäli kuin kokemuksesta tätä maata tunnen, tahdon vaan lisätä tämän maan, vaikka siitä on paljon kirjoitettu, kuitenkin vielä olevan sangen tuntemattoman; se tarjoaa rikkainta ja viehättävintä vaihtelevaisuutta niin hyvin luonnontutkialle kuin yleiseen tiedemiehelle samoin kuin tavalliselle matkustajalle, joka vaan huvikseen kiertelee ympäri maata.