I.
Syyskuun 4 p:nä 1870, kun Pariisin työläiset julistivat tasavallan, jota melkein samalla hetkellä juhli koko Ranska, yhden ainoankaan äänen nousematta vastaan, — otti vehkeilevä ryhmäkunta mainetta tavoittelevia asianajajia, etunenässä Thiers valtiomiehenä ja Trochu kenraalina, haltuunsa Hôtel de Ville'n (kaupungintalon). Näitä miehiä elähdytti silloin niin kiihkeä usko Pariisin kutsumukseen kaikkina historiallisen pulan käännekohtina edustaa Ranskaa, että saadakseen anastamansa Ranskan hallitsija-arvot näyttämään oikeilta, näytti heistä riittävältä, kun esittivät niiden tueksi jo rauenneet Pariisilta saamansa edustajavaltuudet. Toisessa julistuksessamme viimeisestä sodasta, viisi päivää näiden henkilöiden pinnalle nousun jälkeen, sanoimme me, mitä miehiä he olivat. Ja kuitenkin salli Pariisi taistelun mylläkässä, kun todelliset työväenjohtajat vielä viruivat Bonaparten vankiloissa ja preussiläiset jo kulkivat täydessä marssissa Pariisia kohti, heidän käydä käsiksi valtiovaltaan, mutta ainoastaan sillä nimenomaisella ehdolla, että tämän valtiovallan tuli palvella yksistään kansallista puolustusta. Mutta Pariisia ei voitu puolustaa, jollei aseistettu sen työväestöä, jollei muutettu sitä käyttökelpoiseksi sotajoukoksi ja kouluutettu sen rivejä itse sodassa. Mutta aseistettu Pariisi oli samaa kuin aseistettu vallankumous. Pariisin voitto preussiläisestä hyökkääjästä olisi ollut Ranskan työväestön voitto Ranskan kapitalisteista ja omista valtioloisistaan. Tässä ristiriidassa kansallisen velvollisuuden ja luokkaetujen välillä ei kansallisen puolustuksen hallitus epäröinyt silmänräpäystäkään — se muuttui kansallisen kavalluksen hallitukseksi.
Ensi työkseen lähetti se Thiers'in kiertomatkalle Eurooppaan, hovista hoviin, kerjäämään sieltä välitystä tarjoamalla vaihdettavaksi tasavallan kuninkaaseen. Neljä kuukautta piirityksen alkamisen jälkeen, kun näytti tulleen hetki, jolloin oli päästettävä julkisuuteen ensimmäinen sana antautumisesta, puhui Trochu Jules Favre'n ja muiden hallituksen jäsenten läsnä ollessa Pariisin kokoontuneille määreille (maire, piiripormestari) seuraavasti:
"Ensimmäinen kysymys, minkä juuri syyskuun 4 p:n iltana virkatoverini minulle tekivät, oli: onko Pariisilla minkäänlaisia menestyksen toiveita kestää preussiläisen armeijan piiritystä? Minä en vitkastellut vastatessani siihen kieltävästi. Useat minun täällä olevista virkatovereistani voivat taata sanojeni todenperäisyyden ja minun kiinnipysymiseni tässä mielipiteessä. Minä sanoin heille, juuri näillä samoilla sanoilla, että asiain nykyisellä kannalla ollessa on hulluutta koittaa pitää Pariisia preussiläistä piiritystä vastaan. Epäilemättä, lisäsin, sankarillista hulluutta, mutta ei myöskään mitään muuta… Tapaukset (joita hän itse johti) eivät ole osoittaneet minun aavistuksiani vääriksi." Tämän Trochu'n pienen, sievän puheen julkaisi perästäpäin yksi läsnä olleista määreistä, hra Corbon.
Siis: samana iltana kuin tasavalta julistettiin oli Trochu'n virkatovereille tunnettua, että Trochu'n "suunnitelmana" oli Pariisin antautuminen. Jos kansallinen puolustus olisi ollut tärkeämpää kuin vain tekosyy Thiers'ille, Favre'lle ja kumppaneille kiivetä valtaan, niin nämä syyskuun 4 päivän nousukkaat olisivat 5 p:nä luopuneet hallituksesta, olisivat paljastaneet Pariisin väestölle Trochun "suunnitelman" ja vaatineet sitä joko heti antautumaan tai ottamaan kohtalonsa omiin käsiinsä. Mutta sen sijaan päättivät nämä kunniattomat petturit parantaa Pariisin "sankarillista hulluutta" nälällä ja verisillä päillä ja sillävälin pilkata sitä sellaisilla suurisanaisilla julistuksilla kuin ovat esim. seuraavat: "Trochu, Pariisin kuvernööri, ei tule koskaan antautumaan!" Ja Jules Favre, ulkoministeri, "ei tule luovuttamaan tuumaakaan alueestamme eikä kiveäkään linnoituksistamme". Eräässä kirjeessään Gambettalle tunnustaa sama Jules Favre, ettei "puolustauduttu" preussiläisiä, vaan Pariisin työväkeä vastaan. Koko piirityksen ajan laskettelivat bonapartelaiset kurkun katkaisijat, joille Trochu viisaasti oli uskonut pariisilaisarmeijan komennuksen, salaisessa kirjeenvaihdossaan kehnoja sukkeluuksia kouraantuntuvasta puolustusilveilystä. Tarkasteltakoon esim. Alphonse Simon Guiod'n, pariisilaisarmeijan tykistön ylikomentajan, kunnialegionan suuren ristin kantajan ja Suzanne'n tykistön divisionakenraalin, välistä kirjeenvaihtoa, jonka kommuuni on julkaissut. Viimeinkin 28 p:nä tammik. 1871 pudottivat he pois petkutusnaamarinsa. Äärimmilleen alentuneen kaikella uljuudella tuli kansallisen puolustuksen hallitus Pariisin antautumisessa näkyville Bismarckin vangeista kokoonpantuna Ranskan hallituksena — niin ylenkatsottavan alhainen osa, että yksinpä Ludvig Napoleon Sedan'issa oli kavahtanut sitä. Maalisk. 18 p:n jälkeisessä hurjassa paossaan Versailles'iin jättivät "kapitulardit" (antautujat) jälkeensä Pariisiin asiakirjan arvoisen todistuksen kavalluksestaan. "Hävittääkseen tämän", sanoo kommuuni eräässä maaseutujulistuksessaan, "eivät nämä miehet olisi kammoneet muuttaa Pariisia verimeren huuhtelemaksi rauniokasaksi".
Mutta tahtoessaan aikaansaada tämän tuloksen oli useilla puolustushallituksen pääjäsenillä sitäpaitsi vielä aivan omat yksityiset syynsä.
Heti aselevon solmiamisen jälkeen julkaisi Millière, Pariisin edustaja kansalliskokouksessa, joka nyttemmin on ammuttu Jules Favren nimenomaisesta käskystä, koko joukon luotettavia laillisia asiakirjoja todistaakseen niiden nojalla, että Jules Favre, joka eli villissä avioliitossa erään Algierissä asustavan juopporatin rouvan kanssa, ylen uhkarohkeitten, useampien vuosien varrella tehtyjen väärennysten sarjan avulla oli aviorikoksessa syntyneitten lastensa nimessä huiputtanut itselleen suuren perinnön ja sillä tavalla tullut rikkaaksi mieheksi. Ja vielä todistettiin, että hän eräässä oikeiden perillisten nostamassa oikeudenkäynnissä vältti paljastuksen ainoastaan sen kautta, että bonapartelaiset tuomioistuimet erikoisesti häntä suosivat. Kun näistä kuivista oikeuden pöytäkirjoista ei käynyt pääseminen eroon, ei edes käytettävinään olevilla runsailla puhetaidollisilla hevosvoimilla, piti Jules Favre ensi kerran elämässään suunsa kiinni, kaikessa hiljaisuudessa jääden odottamaan kansalaissodan puhkeamista, päästäkseen silloin raivossaan parjaamaan Pariisin kansaa karanneiden rangaistusvankien roistojoukoksi, joka ilmeisesti kapinoi perhettä, uskontoa, omaisuutta ja järjestysvaltaa vastaan. Ja tuskin oli tämä sama väärentäjä päässyt valtaan, kun hän, heti syysk. 4 p:n jälkeen, myötätunnosta laski vapaaksi Picard'in (Pic'in) ja Taillefer'in, jotka molemmat, vieläpä keisarikunnan aikana, olivat tuomitut väärennyksestä L'Etendard-lehdelle sattuneen häväistysjutun yhteydessä. Toinen näistä miehistä, Taillefer, oli kyllin julkea lähteäkseen kommuunin aikana Pariisiin ja joutui siellä heti kiinni. Ja kaiken tämän jälkeen huusi Jules Favre kansalliskokouksen puhujalavalta koko maailmalle, että pariisilaiset laskivat kaikki kuritushuonevankinsa vapaiksi.
Ernest Picard, joka kansallisen puolustuksen hallituksessa näytteli Karl Vogt'in osaa ja joka itse nimitti itsensä tasavallan sisäministeriksi, senjälkeen kuin hän turhaan oli yritellyt päästä keisarikunnan sisäministeriksi, — on erään Arthur Picardin veli, joka oli huijarina potkittu pois Pariisin pörssistä (Pariisin poliisipäällystön raportti 13.7.1867) ja oman tunnustuksensa mukaan todistettu syypääksi 300,000 francin varkauteen, jonka hän oli tehnyt Société Générale, Rue Palestro 5, nimisen liikkeen haarakonttorin johtajana (poliisipäällystön raportti 11.12.1868). Tämän Arthur Picardin nimitti Ernest Picard sanomalehtensä "L'Électeur Libre" toimittajaksi. Samalla kun tavallisia pörssimiehiä johdettiin harhaan tämän ministerilehden virallisilla valeilla, juoksi Arthur Picard edestakaisin ministeriön ja pörssin väliä ja muutti Ranskan armeijan tappiot käteiseksi voitoksi. Tämän vilpittömän veljesparin koko asioimiskirjeenvaihto joutui kommuunin käsiin.
Jules Ferry'n, joka ennen syysk. 4 p:vää oli leivätön asianajaja, onnistui Pariisin "määrinä" piirityksen aikana keinotella nälänhädästä itselleen kokonaisen omaisuuden. Se päivä, jona hänen on vastattava taloudenpidostaan, tulee myöskin olemaan hänen tuomiopäivänsä.
Nämä miehet saattoivat nyt löytää itselleen tickets-of-leave'n[2] ainoastaan Pariisin raunioista. He olivat juuri niitä miehiä, joita Bismarck tarvitsi. Hiukan silmänkääntäjätemppuja — ja Thiers, joka tähän saakka oli ollut hallituksen salainen kuiskaaja, ilmestyi nyt sen johtoon mukanaan tickets-of-leave-miehiä ministereinä.
Thiers, tämä kääpiökasvannainen, on enemmän kuin puoli vuosisataa hurmannut Ranskan yläluokkaa, koska hän on oman luokkansa turmeltuneisuuden täydellistynein henkinen ilmiö. Ennenkuin hänestä tuli valtiomies, oli hän jo näyttänyt valehtelemistaitonsa historiankirjoittajana. Hänen julkisen elämänsä aikakirjat ovat Ranskan onnettomuuksien historiaa. Ollessaan ennen vuotta 1830 liitossa tasavaltalaisten kanssa sieppasi hän Ludvig Philipiltä ministeripaikan kavaltamalla suojelijansa Lafitten. Kuninkaan suosioon hän sukeltausi lietsomalla roskaväen mellakoita papistoa vastaan, joiden mellakoiden aikana Saint-Germain l'Auxerrois'n kirkko ja arkkipiispan palatsi ryöstettiin, ja käytöksellään Berry'n herttuatarta kohtaan, jonka luona hän samalla kertaa näytteli sekä ministeriurkkijan että vankilakätilön osaa. Hänen työtään oli tasavaltalaisten teurastaminen Rue Transnonain'illä, hänen työtään sitä seuraavat häpeälliset syyskuunlait sanomalehdistöä ja yhdistymisoikeutta vastaan. 1840, jolloin hän taas sukelsi esiin ministeripresidenttinä, hämmästytti hän Ranskaa Pariisin linnoittamissuunnitelmallaan. Tasavaltalaisille, jotka syyttivät tätä suunnitelmaa salakavalaksi juoneksi Pariisin vapautta vastaan, vastasi hän edustajakamarissa:
"Miten? Kuvitteletteko, että varustuslaitokset jolloinkin voisivat uhata vapautta? Ennen kaikkea parjaatte te silloin jokaista mahdollista hallitusta, jos edellytätte, että se jolloinkin yrittäisi vahvistaa asemaansa pommittamalla Pariisia… Sellainen hallitus olisi voittonsa jälkeen sata kertaa mahdottomampi kuin sitä ennen." Tosiaankaan ei olisi mikään muu hallitus koskaan uskaltanut pommittaa Pariisia sen omista linnoituksista kuin se, joka jo etukäteen oli jättänyt samat linnoitukset preussiläisille.
Kun kuningas Bomba tammikuussa 1848 kokeili Palermolla, nousi Thiers, joka ei silloin ollut pitkään aikaan ollut ministerinä, taas kerran puhumaan kamarissa: "Te tiedätte, hyvät herrat, mitä Palermossa tapahtuu. Te kaikki vavahdatte kauhusta (parlamentarisessa merkityksessä!), kun kuulette, että suurta kaupunkia on neljäkymmentäkahdeksan tuntia yhteen menoon pommittanut — kuka? Vieras vihollinenko, joka käyttää sotaoikeuttaan? Ei, hyvät herrat, vaan sen oma hallitus. Ja minkä tähden? Koska onneton kaupunki vaati oikeuksiansa. Ja siitä, että se vaati oikeuksiaan, sai se niskaansa 48 tuntia pommitusta… Sallikaa minun vedota Euroopan yleiseen mielipiteeseen. On kuin tekisi palveluksen ihmiskunnalle, kun nousee ja Euroopan ehkä suurimmalta puhujalavalta laskee kuuluville muutamia suuttumuksen sanoja (aivan oikein: sanoja!) moisia ilkitöitä vastaan. Kun hallitsija Esparterolla, joka kuitenkin oli tehnyt maalleen palveluksia (enemmän ainakin kuin Thiers koskaan!), oli tarkoitus pommittaa Barcelonaa kukistaakseen erään kapinan, silloin kohosi kaikilta maailman kulmilta yleinen vihastuksen huuto."
Kahdeksantoista kuukautta myöhemmin oli Thiers yhtenä kaikkein raivoisimmista puolustamassa Ranskan armeijan pommitusta Roomaa vastaan. Kuningas Bomban virhe näyttää olleen vain siinä, että hän rajoitti pommituksensa neljäänkymmeneenkahdeksaan tuntiin.
Joitakin päiviä ennen helmikuun vallankumousta, suuttuneena pitkäaikaisesta, pakollisesta virattomana olostaan ja petoksista, joista Guizot oli hänet tuominnut, ja vainuten kansanliikkeen lähenevän, selitti Thiers edustajakamarille samaan valheelliseen jättiläistyyliin, joka hankki hänelle pilkkanimen Mirabeau-mouche (Mirabeau-kärpänen):
"Minä kuulun vallankumouksen puolueeseen, ei ainoastaan Ranskan, vaan koko Euroopan käsittävään. Minä toivon, että vallankumous hallitus pysyisi maltillisten miesten käsissä,… mutta vaikkapa tämä hallitus joutuisi kiihkeiden, vieläpä radikalisten (jyrkkien) henkilöiden käsiin, niin en minä sittenkään tule hylkäämään asiatani. Minä tulen aina kuulumaan vallankumouspuolueeseen."
Helmikuun vallankumous tuli. Sen sijaan, että olisi pannut Guizot'n ministeristön tilalle Thiers'in ministeristön, kuten pikku miehemme oli uneksinut, tunki se pois Louis Philipin korvatakseen hänet tasavallalla. Voiton ensi päivänä kätkeytyi tämä mies huolellisesti, unohtaen, että työläisten ylenkatse suojeli häntä heidän vihaltaan. Sittenkin pysytteli hän vanhastaan tunnetulla rohkeudellaan poissa julkisuuden näyttämöltä siksi, kunnes kesäkuun verilöylyt olivat raivanneet sen vapaaksi senkaltaiselle toiminnalle, jota hänellä oli tapana harjoittaa. Silloin hänestä tuli järjestyspuolueen ja sen parlamentarisen tasavallan johtava pää, tuon nimettömän välivaltakunnan, jossa kaikki hallitsevan luokan eri ryhmät tekivät salaliittoja toistensa kanssa sortaakseen kansaa ja toisiansa vastaan pannakseen pystyyn kukin oman monarkiansa (yksinvaltansa). Silloin kuten nytkin syytti Thiers tasavaltalaisten olevan ainoana esteenä tasavallan lujittamisen tiellä. Silloin kuten nytkin puhui hän tasavallalle samoin kuin pyöveli Don Carlokselle: "Minä murhaan sinut, mutta sinun omaksi parhaaksesi." Nyt kuten silloin on hänen pakko voittonsa jälkeisenä päivänä huudahtaa: "L'Empire est fait!" — keisarikunta on valmis. Huolimatta hänen tekopyhistä saarnoistaan "välttämättömistä" vapauksista ja henkilökohtaisesta suuttumuksestaan Louis Bonapartea kohtaan, joka oli tarvinnut häntä ja sitten heittänyt parlamentarismin hiiteen, parlamentarismin keinotekoisen ilmakehän ulkopuolella tietää pikku miehemme hyvin kutistuvansa olemattomiin —, huolimatta kaikesta tuosta oli Thiers'illä kätensä mukana kaikissa toisen keisarikunnan häpeissä Rooman miehittämisestä ranskalaisilla joukoilla Preussia vastaan käytyyn sotaan asti, mihin sotaan hän kiihoitti ankarilla purkauksillaan Saksan yhtenäisyyttä vastaan — ei käsitellen tätä preussilaisen despotismin ottamana naamarina, vaan loukkauksena sitä perintöosuutta vastaan, mikä Ranskalla oli saksalaisten eripuraisuudessa. Samaan aikaan kuin hän kääpiökäsivarsillaan mielellään Euroopan edessä heilautteli ensimmäisen Napoleonin miekkaa, Napoleonin, jonka historiallinen kengänpuhdistaja hänestä oli tullut, saavutti hänen ulkopolitiikkansa alati huippunsa Ranskan äärimmäisessä alennuksessa, Lontoon konventionista (sopimuksesta) 1841 Pariisin antautumiseen 1871 ja nykyiseen kansalaissotaan saakka, jonka kestäessä hän Bismarckin korkean esivallan luvalla kiihoitti Sedan'in ja Metzin vankeja lähtemään Pariisia vastaan. Kykyjensä joustavuudesta ja päämääriensä vaihtelevaisuudesta huolimatta on tämä mies koko pitkän ikänsä ollut kytkettynä mitä kivettyneimpään tottumukseen. On selvää, että uusiaikaisen yhteiskunnan syvemmällä käyvien virtausten täytyi ikuisesti pysyä häneltä salassa. Mutta jo silminnähtävimmätkin muutokset yhteiskunnan pinnalla ponnistelivat vastaan näissä aivoissa, joiden koko elinvoima oli paennut kieleen. Niinpä ei hän koskaan väsynyt leimatessaan pyhyydenhäväisemiseksi jokaisen poikkeuksen vanhentuneesta ranskalaisesta suojelustullijärjestelmästä. Louis Philippe'n ministerinä koitti hän huutaa olemattomiin rautatiet järjettöminä narrilaitoksina. Louis Bonaparten vastustajiin kuuluessaan häpäisi hän kaikki yritykset Ranskan rappeutuneen sotalaitoksen uudistamiseksi. Ei kertaakaan koko pitkän poliittisen uransa aikana hän ole tehnyt itseään syypääksi pienimpäänkään hyödylliseen toimenpiteeseen. Thiers oli johdonmukainen vain rikastumisenhimossaan ja vihassaan niitä ihmisiä kohtaan, jotka auttoivat häntä, eteenpäin. Hän astui ensimmäiseen ministeristöönsä Louis Philippe'n aikana köyhänä kuin Job, mutta jätti sen miljoonamiehenä. Kun hänen viimeinen ministeristönsä saman kuninkaan aikana (1 p:stä maalisk. 1840) ryhtyi häntä edustajakamarissa julkisesti syyttämään petoksesta, tyytyi hän vastaamaan puhkeamalla kyyneliin — taito, jonka hän osaa yhtä hyvin kuin Jules Favre tai jokin muukin krokodiili. Bordeaux'ssa 1871 oli hänen ensimmäinen toimenpiteensä Ranskan pelastamiseksi uhkaavasta rahallisesta romahduksesta se, että turvasi itselleen vuosittaiset kolme miljoonaa. Silloin lausui se "säästäväinen" tasavalta, josta hän 1869 oli antanut toiveita pariisilaisille valitsijoilleen, ensimmäiset ja viimeiset sanansa. Yksi hänen entisistä virkaveljistään 1830-vuoden kamarista, joka itse on kapitalisti, — mikä seikka ei suinkaan estänyt häntä olemasta uhrautuvaisena jäsenenä Pariisin kommunissa —, hra Beslay, sanoi äskettäin eräässä seinäjulistuksessa Thiers'ille: "Työn orjuuttaminen pääoman avulla on kaikkina aikoina ollut teidän politiikkanne kulmakivi, ja siitä lähtien, kun olette nähneet työn tasavallan asetetuksi Pariisin kaupungintalolle, olette te keskeytymättömästi huutaneet Ranskalle: katsokaa noita roistoja!" — Mestari pienessä valtioviekkaudessa, taituri vannomaan väärin ja kavaltamaan, perehtynyt kaikkiin ilkeisiin sotajuoniin, salakavaliin kolttosiin ja parlamentarisen puoluetaistelun halpamaisiin uskottomuuksiin; heti valmis, jos on potkittu pois viroista, lietsomaan vallankumousta ja tukehuttamaan sen veriin, niin pian kuin on jälleen päässyt peräsimeen; luokkaennakkoluuloja aatteiden asemasta, turhamaisuutta sydämen sijasta; yhtä huono yksityiselämä kuin on halveksittava julkinen — tällaisena ei hän nytkään, näytellessään ranskalaisen Sullan osaa, voi olla naurettavalla kerskuvaisuudellaan lisäämättä tekojensa ilettävyyttä.
Pariisin antautuminen, joka jätti preussiläisten haltuun ei yksistään Pariisin vaan koko Ranskan, päätti ne kauan kestäneet kavalat juonet vihollisen kanssa, jotka syyskuun 4 p:vän vallananastajat, niinkuin Trochu itse on sanonut, jo mainittuna päivänä olivat aloittaneet. Toiselta puolen alkoi silloin kansalaissota, jota heidän nyt, preussiläisten tukemana, oli käytävä tasavaltaa ja Pariisia vastaan. Jo antautumissopimuksen sanamuodossa oli ansa viritettynä. Tuolla hetkellä oli yli kolmasosa maata vihollisen käsissä, pääkaupungin yhteys maaseudun kanssa oli katkaistu, ja kaikki liikeneuvot olivat epäjärjestyksessä. Sellaisissa oloissa oli mahdotonta valita Ranskalle todellista eduskuntaa, jollei annettu riittävästi aikaa valmistuksiin. Juuri sentähden oli antautumissopimuksessa pantu ehdoksi, että kansalliskokous oli valittava kahdeksan päivän kuluessa, niin että monin paikoin Ranskaa tieto toimitettavista vaaleista saatiin vasta päivää ennen niiden määräaikaa. Vielä oli kansalliskokous, kuten antautumiskirjan eräässä kohdassa nimenomaan oli määrätty, valittava yksinomaan päättämään sodasta ja rauhasta ja asianhaarain mukaan mahdollisesti solmimaan rauhan. Kansan täytyi tuntea, että aselevon ehdot tekivät sodan jatkamisen mahdottomaksi, ja että Bismarck'in pakottamaa rauhaa vahvistamaan olivat huonoimmat ihmiset Ranskassa juuri paraimpia. Mutta tyytymättömänä kaikkiin näihin varovaisuustoimenpiteisiin oli Thiers, jo ennenkuin aselevon salaisuus oli pariisilaisille ilmoitettu, lähtenyt vaalimatkalle maaseudulle sähköittääkseen siellä jälleen henkiin laillisuuspuolueen, jonka nyt yhdessä orleanilaisten kanssa piti täyttää hetkellisesti mahdottomiksi tulleiden bonapartelaisten paikka. Hänellä ei ollut mitään pelkoa niistä. Mahdoton hallitsemaan uusiaikaista Ranskaa ja siitä syystä halveksittava kilpailijana, — mikä puolue oli sopivampi välikappale taantumukselle kuin se, joka toiminnassaan, Thiers'in omien sanojen mukaan (edustajakamarissa 5 p. tammik. 1833), "aina oli rajoittunut käyttämään kolmea apulähdettä: ulkonaista hyökkäystä, sisällistä sotaa ja anarkiaa?" Mutta he, laillisuuspuoluelaiset (legitimistit), uskoivat todella takaperin käännetyn tuhatvuotisen valtakuntansa tulleen. Siinä valtakunnassa näkyi ulkolaisten hyökkääjien kantapäitä, jotka polkivat Ranskaa maahan, siellä oli keisarikunnan romahdus ja Napoleonin vankeus ja siellä olivat he taas itse. Historian pyörä oli nähtävästi pyörähtänyt takaisin vuoden 1816 chambre introuvable'n (maaneuvos- ja junkkarikamarin) kohdalle. Tasavallan aikana vuosien 1848-1851 välisissä kokouksissa edustivat heitä heidän sivistyneet ja koulutetut parlamentariset johtajansa, mutta nyt tunkeutuivat etukynteen puolueen halvat sotamiehet — kaikki Ranskan pourceaugnacit.
Niin pian kuin tämä ruraux- (maajunkkarien) kokous oli avattu Bordeaux'ssa, antoi Thiers heidän tietää, että olisi viipymättä hyväksyttävä alustavat rauhanehdot, vieläpä ilman parlamentarisen keskustelun niille suomaa kunnianosoitusta, ainoana ehtona, jolla Preussi sallii heidän aloittaa sodan tasavaltaa ja sen lujaa linnaa Pariisia vastaan. Vastavallankumouksella ei tosiaankaan ollut yhtään aikaa hukattavana. Toinen keisarikunta oli lisännyt valtiovelan kaksinkertaiseksi ja upottanut suurkaupungit raskaisiin paikallisiin velkoihin. Sota oli asettanut peloittavan suuria vaatimuksia kansakunnalle ja häikäilemättömästi tyhjentänyt sen apulähteet. Tehdäkseen hävityksen täydelliseksi, seisoi preussilainen Shylock edessä ja esitti maksettavaksi laskunsa puolenmiljoonan sotamiehensä elättämisestä ranskalaisella alueella, ja viiden miljaardin vahingonkorvauksesta sekä sen maksamattoman osan koroista 5 prosentin mukaan. Kenen piti maksaa lasku? Ainoastaan väkivaltaisesti kukistamalla tasavallan saattoivat rikkauksien riistäjät toivoa voivansa vierittää itse aikaansaamansa sodan kustannukset rikkauden luojien hartioille. Ja niin kannusti juuri Ranskan pohjaton rappiotila näitä isänmaallisia maaomaisuuden ja pääoman edustajia vieraan valloittajan silmäin edessä ja korkean suojeluksen alla täydentämään käydyn ulkonaisen sodan sisällisellä sodalla, orjainomistajien kapinalla.
Yksi suuri este oli tämän salaliiton tiellä Pariisi. Sen riisuminen aseista oli ensimmäinen menestymisen ehto. Sentähden vaati Thiers Pariisia laskemaan aseensa. Sitten ärsytettiin kaupunkia maajunkkarien kokouksen tyhmillä tasavaltalaisvastaisilla mielenosoituksilla ja Thiers'in omilla kaksimielisillä lausunnoilla tasavallan oikeusperusteista; uhkauksella panna kaupunki viralta hallitus- ja pääkaupunkina; orleanilaisten lähettilästen nimittämisellä; Dufaure'n laeilla langenneista vekseleistä ja vuokrista, jotka uhkasivat perikadolla Pariisin kauppaa ja teollisuutta; Pouyer-Quer-tier'n 2 centin verolla jokaisesta pienimmänkin painotuotteen kappaleesta; Blanqui'n ja Flourens'in kuolemantuomioilla; tasavaltalaisten lehtien lakkauttamisella; kansalliskokouksen muuttamisella Versailles'iin; Palikaon julistaman ja 4 p:nä syysk. lakkautetun piiritystilan uusimisella; nimittämällä joulukuun-sankari Vinoy kuvernööriksi, santarmi Valentin poliisipäälliköksi ja jesuiittakenraali Aurelles de Paladine kansalliskaartin ylipäälliköksi Pariisiin.
Ja nyt teemme yhden kysymyksen hra Thiers'ille ja hänen palvelijoilleen, kansallisen puolustuksen herroille. On tunnettua, että Thiers oli rahaministerinsä, hra Pouyer-Quertierin kautta esittänyt otettavaksi kahden miljaardin heti maksettavan lainan. Onko totta vai eikö:
1) että tämä asia oli sovittu niin, että useita satoja miljooneja olisi provisionina luisunut Thiers'in, Jules Favren, Ernest Picard'in, Pouyer-Quertier'n ja Jules Simon'in yksityisiin taskuihin ja:
2) että yhtään maksua ei tulisi tehtäväksi ennenkuin vasta Pariisin "rauhoituksen" jälkeen?
Joka tapauksessa oli asian täytynyt olla hyvin kiireellisen, sillä Thiers ja Jules Favre pyysivät häpeämättä Bordeaux'n kokouksen nimessä preussiläisiä joukkoja miehittämään Pariisin. Mutta se ei sopinut Bismarckin suunnitelmiin, kuten hän pilkallisesti ja aivan julkisesti kertoi kotiin palattuaan Frankfurtin ihmetteleville porvareille.