II.
Pariisi oli ainoa vakavampi este vastavallankumouksellisen salaliiton tiellä. Se oli siis riisuttava aseista: Siinä suhteessa oli Bordeaux'n kokous vilpittömyys itse. Jollei kokouksen junkkarien raivoava kiljunta olisi ollut kyllin kuuluvata, niin olisi Thiers'in suunnittelema Pariisin antaminen triumviraatin (kolmimiehisen liiton) haltuun — jonka muodostivat joulukuun-murhaaja Vinoy, bonapartelainen santarmi Valentin ja jesuiittakenraali Aurelles de Paladine — tehnyt jokaisen epäilyksen mahdottomaksi. Mutta samalla kun salaliiton tekijät asettivat aseista riisumisen todellisen tarkoituksen julkeasti kaikkien katseltavaksi, vaativat ne Pariisia laskemaan aseensa sellaisella tekosyyllä, joka oli mitä huutavin, häpeällisin valhe. Kansalliskaartin tykistö, sanoi Thiers, kuuluu valtiolle ja on luovutettava valtiolle takaisin. Tosiasia oli seuraava: siitä antautumispäivästä alkaen, jolloin Bismarckin vangit luovuttivat Ranskan Bismarck'ille, mutta olivat pidättäneet itselleen suurilukuisen henkivartioston sitä nimenomaista tarkoitusta varten, että pitäisivät Pariisia kurissa sen avulla — siitä päivästä alkaen oli Pariisi varuillaan. Kansalliskaarti järjestäytyi uudelleen ja uskoi korkeimman johtonsa keskuskomitealle, jonka kaarti kokonaisuudessaan, muutamia vanhoja bonapartelaisia osastoja lukuunottamatta, oli valinnut. Sen edellisenä päivänä, jolloin preussiläiset marssivat Pariisiin, piti keskuskomitea huolen siitä, että ne kanuunat ja kuularuiskut, jotka kapitulardit (antautujat) kavaluudella olivat saaneet jäämään niihin tai niiden läheisiin kaupunginosiin, jotka preussiläisten piti miehittää, siirrettiin Montmartre'een, la Villette'een ja Belleville'een. Tämän tykistön oli kansalliskaarti omalla avustuksellaan hankkinut. Se oli virallisesti tunnustettu kansalliskaartin omaisuudeksi tammik. 28 p:vän antautumissopimuksessa ja sellaisena erotettu erilleen valtiolle kuuluvien aseitten yleisessä luovutuksessa voittajalle. Thiers'iltä puuttui niin täydellisesti läpinäkyvin syyn varjokin aloittaakseen sodan Pariisia vastaan, että hänellä ei ollut muuta keinoa kuin turvautua valeeseen: kansalliskaartin tykistö on valtion omaisuutta.
Tykistön takavarikoiminen oli tarkoitettu Pariisin ja samalla koko syyskuun 4 päivän vallankumouksen aseista riisumisen alkajaisiksi. Mutta tästä vallankumouksesta oli tullut Ranskan laillinen tila. Tasavallan, sen teot, oli voittaja antautumiskirjan sanallisessa sisällyksessä tunnustanut. Antautumisen jälkeen olivat sen tunnustaneet kaikki vieraat vallat. Sen nimessä oli kansalliskokous kutsuttu kokoon. Syyskuun 4 p:nä alkanut Pariisin työväenvallankumous oli Bordeaux'n kansalliskokouksen ja sen toimeenpanevan valiokunnan ainoa oikeusperuste. Jollei syyskuun 4 p:vää olisi ollut, niin olisi kansalliskokous heti saanut väistyä vuonna 1869 ranskalaisen eikä preussilaisen vallan aikana yleisellä äänioikeudella valitun ja vallankumouksen väkivaltaisesti hajoittaman lakiasäätävän laitoksen tieltä. Thiers'in ja hänen ticket-of-leave-miestensä olisi täytynyt antautua keskusteluihin saadakseen itselleen Louis Bonaparten allekirjoittaman suosituksen, jolla olisivat voineet välttää matkan Cayenne'een. Kansalliskokous, varustettuna valtakirjalla rauhan solmimista varten preussiläisten kanssa, oli vain yksityinen välikohtaus siinä vallankumouksessa, jonka todellinen ruumiillistuma yhä vielä oli aseistettu Pariisi — sama Pariisi, joka oli tämän vallankumouksen tehnyt, joka sen tähden oli kestänyt viisikuukautisen piirityksen kaikkine nälänhädän synnyttämme kauhuineen ja joka pitkitetyllä vastarinnallaan, jota Trochun "suunnitelmakaan" ei ollut estänyt, oli laskenut perustuksen maaseudun itsepintaiselle puolustussodalle. Ja Pariisin piti nyt joko laskea aseensa Bordeaux'een kokoontuneiden kapinallisten orjainpitäjien häpeällisestä käskystä ja tunnustaa, että sen syyskuun 4 p:vän vallankumous vain oli yksinkertainen valtiovallan siirto Louis Bonapartelta hänen kuninkaallisten kilpailijoittensa käsiin, — tahi sitten astua uhrautuvaisena esitaistelijana esiin Ranskan puolesta, jonka pelastaminen perikadosta ja uudestisyntyminen olivat mahdottomia, jollei vallankumouksellista tietä kaadettu kumoon niitä valtiollisia ja yhteiskunnallisia oloja, jotka olivat synnyttäneet toisen keisarikunnan ja jotka tuon keisarikunnan suojelevan huolenpidon alaisina olivat päässeet kehittymään äärimmäisen mädännäisyyden tilaan. Pariisi, vaikka vielä oli viisikuukautisen nälänhädän uuvuttama, ei epäröinyt silmänräpäystäkään. Se päätti sankarillisesti kestää kaikki vastarinnan vaarat taistelussa ranskalaisia salaliittolaisia vastaan, huolimatta siitä, että yhä vielä preussiläisten kanuunain kidat ammottivat alas heitä kohtaan heidän omista linnoituksistaan. Mutta samalla kansalliskaartin keskuskomitea, kauhistuen kansalaissotaa, jonka keskelle Pariisi tulisi pakosta joutumaan, päätti asettua puolustavalle kannalle, huolimatta kansalliskokouksen ärsytyksistä, toimeenpanevan valiokunnan perusteettomista hyökkäyksistä ja uhkaavista joukkojen keskittämisistä Pariisiin ja sen ympärille.
Thiers itse alkoi sitten kansalaissodan lähettämällä Vinoy'n johdolla joukon poliisiupseereita ja muutamia linjarykmenttejä yölliselle ryöstöretkelle Montmartreen äkkirynnäköllä ryöstämään sieltä kansalliskaartin tykistön. On tunnettua, miten tämä yritys meni myttyyn kansalliskaartin vastustuksen ja tapahtuneen joukkojen veljestymisen tähden. Aurelles de Paladine oli jo etukäteen painattanut valmiiksi voittosanomansa ja Thiers'illä oli valmiina jaettaviksi seinäjulistukset, joilla piti antaa tiedoksi hänen valtiokeikaustoimenpiteensä. Kummatkin täytyi nyt korvata Thiers'in julistuksella, jossa hän ilmoitti jalomielisen päätöksensä antaa kansalliskaartin pitää aseensa. Hän ei epäillyt, sanottiin julistuksessa, sen tulevan käyttämään niitä hyväksensä liittymällä hallituksen puolelle kapinoitsijoita vastaan. Kaikista 300,000 kansalliskaartilaisesta noudatti ainoastaan 300 tätä pikku Thiers'in kehoitusta liittyä häneen omaa itseänsä vastaan. Maaliskuun 18 p:n mainehikas työväenvallankumous otti vastustamattomasti Pariisin valtaansa. Keskuskomitea oli sen väliaikainen hallitus. Eurooppa näytti hetkisen epäillen miettivän, tokko sen pää-, valtio- ja sotatoimet olivatkaan todellisia vai olivatko ne vain kauan sitten kadonneen menneisyyden unia.
Maaliskuun 18 p:stä siihen saakka, kun versaillesilaiset joukot hyökkäsivät kaupunkiin, pysyi köyhälistön vallankumous niin puhtaana kaikista väkivallantöistä, joita "ylempien luokkien" vallankumoukset ja vielä enemmän vastavallankumoukset ovat uhkuen täynnä, että sen vastustajat eivät voineet löytää muita kannattimia kiukulleen kuin kenraalien Lecomtes'n ja Clément Thomas'n mestaukset ja yhteentörmäyksen Place Vendôme-torilla.
Yksi bonapartelaisista upseereista, joka otti osaa yölliseen hyökkäykseen Montmartre'lla, kenraali Lecomte, oli neljä kertaa käskenyt 81:stä linjarykmenttiä ampumaan erästä aseetonta väkijoukkoa Place Pigale'lla. Kun joukot kieltäytyivät siitä, puhkesi hän raivoissaan herjaamaan heitä. Sen sijaan, että olisivat ampuneet vaimoja ja lapsia, ampuivat hänen omat miehensä silloin hänet itsensä. Ne juurtuneet tavat, jotka työväenvihaajien kurinalaisuudessa on istutettu sotamiehiin, eivät luonnollisesti häviä samassa silmänräpäyksessä, jolloin sotamiehet siirtyvät työväen puolelle. Nämä samat miehet mestasivat myöskin Clement Thomas'n.
"Kenraali" Clement Thomas, eräs katkeroitunut entinen vahtimestari, oli Louis Philippe'n viime aikoina otettu tasavaltalaisen "Le National"-lehden toimitukseen, jossa hän samalla kertaa hoiti vastuunalaisen "pulvaanin" (gérant responsable, jonka tehtävänä oli tuomittujen vankilarangaistusten istuminen) ja kaksintaistelijan virkoja tässä hyvin taisteluhaluisessa lehdessä. Kun helmikuun vallankumouksen jälkeen nämä "kansalliset" ("national") herrat pääsivät peräsimeen, muuttivat he tämän vanhan vahtimestarin kenraaliksi. Tämä tapahtui vähän ennen kesäkuunteurastuksia, joita hän samoin kuin Jules Favre oli ollut mukana suunnittelemassa ja joissa hän näytteli yhtä halveksittavimmista pyövelinosista. Sitten hävisi hän yhdessä kenraaliarvonsa keralla pitkäksi aikaa sukeltaakseen jälleen esiin 1 p:nä marrask. 1870. Päivää ennen oli "puolustushallitus" kaupungintalolla antanut Blanqui'lle, Flourens'ille ja muille työväenedustajille juhlallisen lupauksensa luovuttaa anastamansa vallan vapaasti valitun Pariisin kommunin käsiin. Sen sijaan, että olisivat pitäneet sanansa, päästivät ne Pariisia vastaan irti Trochu'n bretagnelaiset, jotka nyt olivat olevinaan Bonaparten korsikalaisia. Kenraali Tamisier yksinään kieltäytyi tahraamasta nimeään tuollaisella sanansa syömisellä ja luopui toimestaan kansalliskaartin ylimpänä päällikkönä. Hänen tilalleen tuli Clement Thomas jälleen kenraaliksi. Koko ylipäällikkyytensä ajan kävi hän sotaa, ei suinkaan preussiläisiä, vaan Pariisin kansalliskaartia vastaan. Hän esti sen yleisen aseistamisen, kiihoitti porvaripataljoonia työväenpataljoonia vastaan, erotti toimestaan Trochu'n "suunnitelmalle" vihamieliset upseerit ja hajoitti pelkuruuden varjolla ne samat köyhälistön pataljoonat, joiden urhollisuutta heidän katkerimpienkin vihamiestensä on nyt ollut pakko ihmetellä. Clement Thomas oli hyvin ylpeä siitä, että Pariisin köyhälistön henkilökohtaisena vihamiehenä oli jälleen onnistunut valloittamaan takaisin vanhan ylemmyytensä kesäkuun päiviltä. Vielä muutamia päiviä ennen maaliskuun 18 p:vää esitti hän sotaministeri Leflôlle oman suunnitelman "loistavimpien Parisin kanaljain kukkien poiskitkemiseksi". Vinoy'n tappion jälkeen ei hän voinut kieltää itseltään esiintymistä yksityisenä urkkijana taistelunäyttämöllä. Keskuskomitea ja Pariisin työväki olivat samassa määrässä vastuunalaisia Clement Thomas'n ja Lecomte'n ampumisesta kuin Vales'in prinsessa niiden henkilöiden kohtaloista, jotka poljettiin kuoliaiksi väentungoksessa hänen Lontooseen tulonsa aikana.
Luuloteltu aseettomien kansalaisten surmaaminen Place Vendôme'ella on satu, josta Thiers ja maajunkkarit ovat itsepintaisesti vaienneet ja jonka levittämisen he uskoivat ainoastaan eurooppalaisten sanomalehtien renkituville.
"Järjestyksen miehet", Pariisin taantumukselliset, vapisivat maaliskuun 18 p:n voiton johdosta. Heille oli se merkki heitä vihdoinkin kohtaavasta kansan kostosta. Kaikkien kesäkuun 1848 ja tammikuun 22 p:n 1871 välisenä aikana heidän toimestaan murhattujen uhrien kummitukset nousivat heidän silmäinsä eteen. Heidän pelkonsa olikin heidän ainoa rangaistuksensa. Yksin poliisiupseeritkin, sen sijaan että heidät asiaankuuluvasti olisi riisuttu aseista ja pistetty tyrmään, havaitsivat Pariisin porttien oleva selko selällään ja pakotien Versailles'iin turvaan olevan avoinna. Järjestyksen miehiä ei ainoastaan armahdettu vaan vieläpä sallittiin heidän kokoontua uudelleen ja miehittää useampia vahvoja paikkoja Pariisin keskustassa. Tämän keskuskomitean myöntyväisyyden, tämän aseistettujen työläisten jalomielisyyden, joka oli suuresti ristiriidassa järjestyspuolueen omien tapojen kanssa, käsitti tämä puolue väärin tietoisen heikkouden merkiksi. Siitä johtui heidän mieletön suunnitelmansa muka aseettoman mielenosoituksen varjossa vielä kerran yrittää samaa, mitä Vinoy ei ollut onnistunut aikaansaamaan kanuunin ja kuularuiskuin. Maaliskuun 22 p:nä lähti hyvinvoinnin kaupunginosista liikkeelle kulkue "hienoja herroja", kaikki keikarit riveissään ja niiden etunenässä keisarikunnan hyvintunnetut vakinaiset vieraat Heeckerenit, Coëtlogon, Henri de Péne y.m.m. Raukkamaisesti, rauhallisen mielenosotuksen varjossa ja salaa aseistautuneena kaikilla salamurhaajan aseilla järjestäytyi tämä roistojoukko riveiksi, riisui aseista ja pahoinpiteli kaikkia kansalliskaartin vartiostoja ja patrulleja, joita matkallaan tapasi, ja yritti, tunkeutuessaan Rue de la Paix'lta Place Vendôme'elle, huutojen: "Alas keskuskomitea! Alas murhaajat! Eläköön kansalliskokous!" kaikuessa murtautua sinne asetetun vartioston läpi ja siten päästä äkkiä hyökkäämään sen takana olevan kansalliskaartin päämajan kimppuun. Vastaukseksi heidän revolverinlaukauksiinsa tehtiin heille tavanmukaiset lailliset vaatimukset. Kun niitä ei noudatettu, komensi kansalliskaartin kenraali ampumaan. Yksi ainoa yhteislaukaus hajoitti hurjaan pakoon nuo tyhmät narrit, jotka olivat odottaneet, että pelkkä heidän "siivon seuransa" nähtäväksi asettaminen vaikuttaisi Pariisin vallankumoukseen samalla tavalla kuin Joosuan pasuunat Jerikon muureihin. He jättivät jälkeensä kaksi kuollutta kansalliskaartilaista, yhdeksän vaikeasti haavoittunutta (niiden joukossa yksi keskuskomitean jäsen) ja koko urotyönsä näyttämön täyteen hajallaan olevia revolvereita, tikareita ja miekkakeppejä todistukseksi heidän "rauhallisen" mielenosotuksensa "aseettomasta" luonteesta. Kun Pariisin kansalliskaarti 13 p. kesäk. 1849 toimeenpani todella rauhallisen mielenosotuksen ilmaistakseen vastalauseensa ranskalaisten joukkojen Roomaa vastaan tekemän rosvomaisen hyökkäyksen johdosta, silloin kuulutti kansalliskokous ja varsinkin Thiers Changarnier'n, joka silloin oli järjestyspuolueen kenraali, yhteiskunnan pelastajaksi siitä hyvästä, että tämä oli kaikilta puolilta päästänyt joukkonsa näiden aseettomien ihmisten kimppuun ampumaan, pieksämään sapeleilla ja polkemaan niitä kuoliaiksi hevosten jalkoihin. Siiloin julistettiin Pariisi piiritystilaan; Dufaure lietsoi läpi uusia kuristuslakeja kansalliskokouksessa; uusia vangitsemisia, uusia karkotuksia, uusi hirmuvalta alkoi. Mutta "alemmat luokat" tekevät kokonaan toisin. Vuoden 1871 keskuskomitea antoi näiden "rauhallisen mielenosotuksen" sankarien yksinkertaisesti livistää tiehensä, ja niin kykenivät ne taas jo kaksi päivää myöhemmin amiraali Saisset'n johdolla kokoontumaan siihen aseistettuun mielenosotukseen, joka päättyi tunnettuun pakomatkaan Versailles'iin. Vastahakoisuudessaan pitkittää Thiers'in yöllisellä hyökkäyksellään Montmartre'een aloittamaa kansalaissotaa teki keskuskomitea ehdottoman virheen siinä, ettei se marssittanut joukkoja silloin täydellisesti avutonta Versailles'ia vastaan ja tehnyt sillä tavalla loppua Thiers'in ja hänen maajunkkariensa salaliittopuuhista. Sen sijaan sallittiin järjestyspuolueen vielä kerran koettaa voimiaan vaaliuurnan ääressä, kun kommuni 26 p. maaliskuuta valittiin. Tuona päivänä vaihtoivat järjestyksen miehet piiripormestarien virastoissa hyvänsuopia sanoja vain liiaksi jalomielisten voittajiensa kanssa, samalla kuin sisimmässään vannoivat pyhiä lupauksia siitä, että kerran vielä kostavat verisesti.
Ja katsokaa nyt mitalin takapuolta! Thiers alotti toisen sotaretkensä Pariisia vastaan huhtikuun alussa. Ensimmäinen Versailles'siin saapunut lähetys pariisilaisia vankeja joutui liikuttavan käsittelyn alaiseksi, sillä aikaa kuin Ernest Picard kädet housuntaskuissa edestakaisin kääntelehtien pilkkasi niitä ja Thiers'in ja Favre'n rouvat seuranaisineen korkealta parvekkeelta taputtivat innostuneina käsiään Versailles'in pyövelien hävyttömyyksille. Vangitut linjasotamiehet yksinkertaisesti ammuttiin, urhoollinen ystävämme kenraali Duval, rautavaluri, murhattiin ilman minkäänlaisia oikeudellisia muotoja. Gallifet, rouvansa "rakastaja", joka oli tullut yleisesti tunnetuksi hänen ruumiinsa häpeällisistä paljastelemisista toisen keisarikunnan juomingeissa, rehenteli julistuksessaan sillä, että oli murhauttanut muutamia hänen ratsumiestensä yllättämiä ja aseista riisumia kansalliskaartilaisia yhdessä niiden päällikön ja erään luutnantin kanssa. Vinoy, karkuri, sai Thiers'iltä kunnialegionan suuren ristin päiväkäskystään, jossa määräsi jokaisen kommunin kannattajain luota tavatun linjasotamiehen ammuttavaksi. Desmarêt, santarmi, koristeltiin palkaksi siitä, että hän kavalasti oli teurastajan tavoin tappanut jalosydämisen ja ritarillisen Flourens'in, — Flourens'in, joka 31 p. lokakuuta oli pelastanut puolustushallituksen jäsenten päät. Hänen murhansa "huvittavat yksityiskohdat" esitti Thiers mielihyvällä ja perusteellisesti kansalliskokouksessa. Parlamentarisen peukaloisen, jonka on annettu ryhtyä näyttelemään Tamerlan'in osaa, pöyhkeilevällä itserakkaudella kielsi hän kapinallisilta kaikki sivistyneen sodankäyntioikeuden suojaamat oikeudet, yksinpä heidän haavoittuneittensa sitomispaikkojen puolueettomuudenkin. Ei löydy mitään ilettävämpää kuin tämä apina, jo Voltaire'n ennustama, joka hetkeksi saa päästää tiikerihimonsa valloilleen.
Senkään jälkeen, kun kommuuni (käskykirjeessään 7.IV.) oli päättänyt ryhtyä kostotoimenpiteisiin ja julistanut olevansa "pakoitettu Pariisin suojelemiseksi Versailles'in roistojen ihmissyöjätekoja vastaan vaatimaan silmän silmästä, hampaan hampaasta" — ei Thiers lopettanut julmaa kohteluaan vankeja kohtaan. Hän vielä lisäksi häpäisi niitä kertomuksissaan seuraavasti: "Koskaan ei ole kunniallisten miesten surullinen katse kohdannut halveksitun kansanvallan niin halveksittuja kasvoja" — kunniallisten miesten, sellaisten kuin Thiers'in ja hänen ticket-of-leave-miestensä. Toki lopetettiin vankien ampuminen joksikin aikaa. Mutta tuskin olivat Thiers ja hänen joulukuun-kenraalinsa huomanneet, että kommunin mainittu käskykirje oli vain tyhjä uhkaus, niin että oli säästetty yksin santarmiurkkijoita, jotka oli pidätetty Pariisissa kansalliskaartilaisiksi pukeutuneina, ja ylikonstaapeleita, joilla oli sytytysgranaatteja — kun vankien joukottainen surmaaminen taas aloitettiin ja jatkettiin sitä loppuun asti. Taloja, joihin kansalliskaartilaisia oli paennut, piirittivät santarmit, ne valeltiin petroleumilla (jota nyt esiintyy ensi kerran) ja pistettiin palamaan. Lehtien ambulanssi (Les Ternes'issa) nouti niistä myöhemmin puoleksi palaneita ruumiita. Neljä kansalliskaartilaista, jotka huhtikuun 25 p. olivat Belle Epine'n luona antautuneet muutamille ratsastaville jääkäreille, ampui heti jälestä yhden toisensa perään ratsumestari, muuan Gallifet'n arvoisa renki. Yksi noista neljästä, Scheffer, joka jätettiin paikalle näköjään kuolleena, riensi Pariisin etuvartioston luokse ja antoi ennen kuolemaansa eräälle kommuunin valiokunnalle valaehtoisen todistuksen tästä tapahtumasta. Kun Tolain teki sotaministerille välikysymyksen saman valiokunnan asiasta tekemän ilmoituksen johdosta, tukehdutti maajunkkarien huuto hänen äänensä ja he kielsivät Leflô'n vastaamasta. Oli loukkaus heidän "kunniakasta" joukkoaan kohtaan — puhua sen urotöistä. Se välinpitämätön äänensävy, jolla Thiers'in kertomuksessa puhuttiin Moulin Saquet'in luona sikeässä unessa yllätettyjen kansalliskaartilaisten surmaamisesta ja vankien joukkomurhasta Clamant'issa, koski jo lontoolaisen Times-lehdenkin ei suinkaan liian herkkätuntoisiin hermoihin. Mutta olisi naurettavaa tahtoa luetella edes kaikki ne alkujulmuudet, mitä Pariisin pommittajat ja orjainpitäjien kapinan lietsojat tekivät vieraan valloittajan turvissa. Kaikkien näiden kauhujen keskellä unohtaa Thiers parlamentariset ruikutuksensa sen pelottavan vastuunalaisuuden ohella, mikä lepää hänen kääpiönhartioillaan, kerskuu, että l'assemblée siège paisiblement (kansalliskokous pitää kokoustaan rauhassa jälleen) ja todistaa alituisella juhlapäivällisten syömisellään milloin joulukuun-kenraaliensa milloin saksalaisten ruhtinasten kanssa, että hänen ruokahaluaan eivät ole pienimmässäkään määrässä häirinneet Lecomtes'en ja Clement Thomas'n haamut.