Erämaan henki

by Karl May

YHDEKSÄS LUKU.

Erämaan Hengen asunto.

"My darling, my darling,
My love child much dear,
My joy and my smile,
My pain and my tear!"

Näin kuului tuo vanha, vieno Tennessiläis-kehtolaulu hiljaisena aamuhetkenä. Näytti siltä, kuin nyökkäisivät läheiset manteli- ja laakeripuut tahtia siihen; veden äärellä istui vanha neekerivaimo ja hänen ympärillään liehui sadottain kirjavia kolibri-lintuja.

Aurinko oli juuri noussut taivaanrannan yli ja sen säteet kimaltelivat kirkkaassa vedenpinnassa. Korkealla ilmassa leijaili kotka; rannalla oli useita hevosia, jotka kylläisinä herkkusuina nuuskivat mehevää ruohoa ja erään kypressin latvassa istui laulurastas, kuunnellen pää kenassa neekerittären laulua ja jäljitellen viime värsyn loppusanoja, terävästi huutaen "mitter mitter mitter."

Veteen kuvastuvien, matalien viuhkapalmujen yli levittivät korkeat seeteripuut ja sykomoorit suojelevat latvansa, joitten alla vielä kirjavat korennot ajoivat kärpäsiä ja muita hyönteisiä takaa ja pienen majan takana järven rannalla riitelivät kääpiöpapukaijat kultaisista maissijyvistä.

Ulkopuolelta ei voinut nähdä mistä aineesta tuo pikku asumus oli tehty, sillä sen seinät ja katto olivat kokonaan valko- ja punakirjavien pääsiäiskukan köynnösten peittämät, joitten keltaiset, makeat, kananmunan muotoiset hedelmät hohtivat taajojen, liuskaisten lehtien välitse. Kasvullisuudesta päättäen olisi luullut olevansa Etelä-Mejikon tai Keski-Bolivian laaksoissa ja kuitenkin oli tämä järvi köynnösten peittämine majoineen ja rikkaine kasvullisuuksineen — keskellä hedelmätöntä Ljaano estakaadoa. Tämä oli se salaperäinen järvi, josta niin moni oli puhunut, sitä milloinkaan näkemättä.

"My heart-leaf, my heart-leaf,
My life and my Star,
My hope and my delight,
My sorrow, my care!"

lauloi neekerivaimo edelleen.

"My care — my care — my care", härmäili jäljitteliälintu.

Mutta laulajatar ei siitä välittänyt. Hän silmäili vanhaa valokuvaa, joka oli hänen käsissään ja jota hän aina toisinaan suuteli.

Monta, monta kyyneltä oli tuolle kuvalle pudonnut ja yhtä monta suuteloa oli sitä niin kuluttanut, että vaan hyvin tarkka silmä voi erottaa mitä sen piti kuvaaman, nim. neekerivaimoa, musta lapsi käsivarrella. Lapselta puuttui pää kokonaan, suutelot ja kyyneleet olivat sen pois viruttaneet.

"Minun rakas, suloinen pikku Veijoni", sanoi hän hellällä äänellä. "Minun pikku, pikku Pojuni. Minä olen äitisi. Emäntäni olima hyvä ja ystävällinen ja kun valokuvaaja tulema ottamaan hänen kuvansa, hän myös antamas ottaa Sannan ja hänen pikku Veijonsa kuvat. Kun emäntä kuoli niin isäntä myi pikku Veijon. Voi isäntä olima paha isäntä! Sanna paljon itkemä kun isäntä sanoma myydä lemmikkini. Sanna kovin pyytämä saada pitää pikku Veijonsa, mutta isäntä sanoma: 'miksi tuhma neekerivaimo tahtoma pikku pojun?' Paha isäntä ratsastama pois pikku Veijon kanssa.' Nyt vaan kuva jälellä. Sanna sen kätkemä; kun hän itse myytiin, ja silloinkin kun hyvä Massa Veri-Repo hänet tänne tuomas; hän kätkemä sen kuoloon asti eikä enää koskaan näkemä Veijon joka kyllä nyt olema iso, vahva mies, eikä unohtama rakasta Sanna äitiään. Oi, my darling, my darling, my joy and my — — —" Hän vaikeni ja kuunteli, nostaen päänsä, jonka lumivalkea, villava tukka kummallisesti erosi kasvojen tummasta väristä. Hän kuuli ihmisaskeleita lähestyvän. Hän hyppäsi ylös, pisti valokuvan pumpulihameensa taskuun ja huudahti:

"Herranen aika, kuinka iloinen Sanna olemas! Repo vihdoinkin tulema takaisin. Kiltti Veri-Repo taas olema täällä! Heti antamas hänelle lihaa ja maissikakkuja."

Hän kiirehti majaa kohti, mutta ennenkuin hän vielä ehti sisälle, näkyi jo mainittu henkilö puitten alla. Hän näytti hyvin kalpealta ja väsyneeltä, hevosensa oli vaahdossa ja astui väsyneesti ja horjuen.. Molemmat olivat varmaan ihan näännyksissä.

"Tervetuloa Massa!" tervehti eukko. "Sanna heti tuomas ruokaa. Sanna kiirehtiä."

"Ei Sanna", vastasi tämä hypäten satulasta. "Täytä kaikki nahkaleilit, kaikki, kaikki. Se toimi on nyt tärkein."

"Miksi nahkaleilit? Kenelle? Miksi Massa? Repo ei syömä? Hän nyt täytyy olla nälkä."

"Niin onkin, mutta otan itse, mitä tarvitsen. Sinä et siihen ehdi.
Sinun täytyy täyttää nahkaleilit, että pääsen ne viemään."

"Herranen aika! Nyt taas heti. Miksi vanha Sanna aina täytyy olla yksin, isolla, autiolla estakaadolla?"

"Koska muuten koko retkikunta vieraita siirtolaisia nääntyisi. Kotkat ovat heidät eksyttäneet."

"Miksi Massa Repo ei vienä heitä oikealle tielle?"

"En voinut, sillä heitä piiritti semmoinen kotkalauma, että olisin ollut kuoleman oma, jos olisin uskaltanut murtaa heidän muodostamansa ketjun."

"He siis tappavat hyviä siirtolaisraukkoja?"

"Sitä eivät tee. Pohjoisesta saapuu rohkeita, voimallisia metsästäjiä, joitten apuun varmasti luotan. Mutta mitä heidän apunsa hyödyttää, jos ei ole vettä! Siirtolaiset nääntyisivät janoon jos pääsisivätkin kotkien käsistä Sentähden, vettä, Sanna! Pian vettä! Minä kuormitan kaikki hevoset nahkaleileillä. Ainoastaan mustan jätän tänne, sillä se on liiaksi väsynyt."

Repo meni pikku majaan. Siinä oli yksi ainoa huone, jonka neljä seinää olivat rakennetut ruovosta ja hienosta savesta sekä pitkien kuivien putkien päällystäminä. Mullasta rakennetun tulisijan yläpuolelle avautui savupiippu, joka myös oli tehty ruovosta ja savesta; ja sen alla riippui rautapata. Kolmessa seinässä oli akkuna, joka pidettiin köynnöksille vapaana.

Katossa riippui savustettua lihaa ja seinillä kaikellaisia lännessä saatavia aseita. Lattiata peitti eläinvuodat. Tolppien väliin oli pingoitettu hihnoja ja näille oli levitetty karhunnahkoja. Täten oli saatu kaksi makuusijaa. Huoneen parhaana koristeena oli kuitenkin valkoinen, paksu puhvelinnahka, johon pää oli jätetty kiinni. Se riippui vastapäätä ovea ja sen molemmille puolille oli enemmän kuin kaksikymmentä veistä seinään pistetty. Niillä oli puiset tahi sarviset kahvat, joihin oli erilaisia merkkejä leikattu.

Yksi pöytä, kaksi tuolia ja kattoon ulottuvat tikapuut olivat tämän köynnösten peittämän pikku mökin huonekaluina.

Veri-Repo astui puhvelitaljan luo, siveli sitä kädellään ja sanoi itsekseen:

"Hengen univormu ja sen vieressä hänen kuulansa tappamien murhaajien veitset — — niitä on jo 26. Mutta koska olen löytävä sen, joka enemmän kuin muut ansaitsee kuoleman? Ehken milloinkaan! Vielä kuitenkin toivon, sillä pahantekiä palaa aina omantuntonsa pakoittamana rikoksen paikalle. Nyt minun täytyy levätä neljännestunnin."

Hän heittäytyi vuoteelle ja sulki silmänsä, ei kui tenkaan nukkumisen aikeessa. Mitkä kuvat kulkevatkaan tuon vielä niin nuoren miehen sielun läpi!

Puolentunnin päästä tuli Sanna ilmoittamaan nahkaleilien olevan täynnä. Hän hyppäsi vuoteeltaan ja nosti erään vuodan lattialta. Sen alla oli pieni sala-aukko, josta hän otti läkkirasian. Siinä oli ampumavaroja, joilla hän täytti vyössään riippuvan kukkaron. Sitten kiipesi hän tikapuita myöden kattoon ja otti sieltä lihaa. Tämän tehtyään läksi hän järven rannalle; siinä oli kahdeksan isoa leiliä sidottuina kaksittain leveään nahkavyöhön ja monella hihnalla. Näitten nahkaleilien vedellä oli Veri-Repo jo pelastanut monen eksyneen matkustajan janoon kuolemasta.

Viisi hevosta söi järven rannalla. Yhden selkään pani Repo ratsastussatulan, toiset saivat kantaa leilit. Nämät asetettiin siten, että nahkavyö oli selässä ja molemmin puolin oli leili, sitten nämät sidottiin hihnoilla kiinni. Hevoset asetettiin riviin, jälkimmäinen ohjaksista edellisen hevosen häntävyöhön kiinni; ratsuhevonen etupäähän. Sitten nousi Veri-Repo satulaan.

Neekeritär oli taitavin käsin ollut näissä valmistuksissa avullisena; se ei tapahtunut nyt ensi kertaa.

Nyt virkkoi hän:

"Massa Repo olla tuskin kotona, ennenkun taas lähtemä uusiin vaaroihin. Mihin vanha Sanna raukka joutuma, jos Massa Repoa ammutaan eikä enään palaja?"

"Minä palajan taas, rakas Sanna", vastasi hän. "Minun henkeni on vahvassa turvassa. Jos niin ei olisi, en nyt eläisi, usko minua!"

"Mutta Sanna aina olemas niin yksin. Ei ole ketä puhutella, muita kuin hevonen, papukaijat ja pikku pojun valokuva."

"No, ehkä tällä kertaa tuon mukanani seuraa. Minä tapaan miehiä, joille mielelläni näyttäisin kotini, vaikka tähän asti olen sen salannut. Heidän seurassaan on myös Veijo-niminen neekeri, ihan niinkuin sinun pojusi."

"Neekeri Veijo? Herranen aika. Hänellä ehkä olla äiti Susanna, mutta sanotaan Sannaksi."

"Sitä en tiedä."

"Onko hän myyty Tenessistä Kentukkiin?"

"En ole häneltä kysynyt."

"Se kuitenkin olema minun pikku pojuni."

"Älä luulottele! Tuhansien neekerien nimenä on Veijo. Kuinka sinä luulet että juuri tämä olisi sinun? Ehkä hän tulee muassani tänne, ja silloin saat itse häntä puhutella. Hyvästi, Sanna! Hoida mustaa hyvin!"

"Hyvästi, Massa! Nyt jäämä Sanna taas yksin! Massa tuoma tänne Veijon, tehdä niin!"

Repo nyökkäsi ystävällisesti hänelle ja lähti joukkoineen liikkeelle; pian oli hän puitten alle kadonnut.

Kypressit, seetripuut ja sykomoorit veden partaalla olivat vanhoja puita, mutta manteli- ja laakeripuut oli Veri-Repo istuttanut, sekä myös kastanja- ja oranssilehdon, jonka läpi hän nyt ratsasti. Sitten seurasi pian kasvava, taaja pensasrivi, jonka tehtävänä oli estää tuulen ja hiekan pääsemistä tälle pienelle keitaalle. Nuorukainen oli kaivanut ojia järvestä, kastellaksensa näitä pensaita, jotka siinä paikoin, missä ei enään maa ollut kostea, äkkiä muuttuivat maata pitkin mateleviksi kaktuslajeiksi, kunnes alkoi tuo kasvuton, autio hiekkatasanko.

Tänne päästyään lähti hän joukkoineen laukkaamaan, ja pian he katosivat tummana pisteenä etäiselle taivaanrannalle.

Puolen päivänmatkan päässä köynnösmajasta luoteeseen ratsasti päivällisaikaan samana päivänä melkoinen ratsastajajoukko koilliseen suuntaan Ljaano estakaadon yli. Etupäässä kulkivat Vinnetuu; ynnä komankhien päällikkö, heidän takanansa Karhunampuja poikineen; sitten seurasivat vieretysten Ben Uusikuu, Viinanen, Tylppä ja Välttäri, viimeisinä tulivat komankhisotilaat.

He olivat niin ääneti, kuin olisi heidän täytynyt hengellään maksaa joka sanan. Viimeksikulkiat silmäsivät etsivästi vasemmalle ja oikealle tahi eteensä, mutta useimmin pysähtyivät heidän katseensa kuitenkin johtajiin, varsinkin Vinnetuuhun, joka istui satulassa hyvin etukumarassa, voidakseen tarkoin silmätä jälkiä, joita he seurasivat.

Tähän asti olivat he seuranneet Korteijo- veljesten jälkiä, päästäkseen niitä myöden "Ryöväri- Rotkoon." Äkkiä Vinnetuu pysähtyi ja hyppäsi satulasta. Hienon hiedan peittämässä maassa oli tällä paikoin enemmän jälkiä, kuin tähän asti oli ollut. Näytti siltä, kuin olisi tässä ollut monta ratsastajaa. Siinä ei ollut ainoastaan kavioiden, vaan myös ihmisjalan jälkiä. Ratsastajat olivat tässä hypänneet satulasta tutkiakseen muutamia jälkiä.

Toisten ollessa paikoillaan, tutki Vinnetuu hyvin tarkasti tuota sotkettua kohtaa. Sitten kulki hän hitaasti ja etukumarassa pitkän matkaa oikealle. Palattuaan, sanoi hän komankhipäällikölle niin lujalla äänellä, että kaikki kuulivat:

"Tässä ovat molemmat kalpeakasvot tavanneet jäljet, ja astuneet alas niitä lukemaan. Nämät jäljet ovat viiden hevosen, jotka ovat olleet toisiinsa sidotut yhteen riviin, toinen toisensa perään. Jos kullakin olisi istunut ratsastaja, eivät hevoset olisi olleet toisiinsa sidotut; tässä 'troikassa' on siis ollut viisi hevosta, mutta ainoastaan ensimäisellä hevosella oli ratsastaja. Ne ovat kulkeneet tästä kolme tuntia sitten. Nuo kaksi valkoihoista löysivät nämät jäljet kaksi tuntia sitten ja seurasivat niitä. Katselkoon veljeni näitä jälkiä, joitten reunat vielä paikottain ovat terävät, vaikka paikottain jo tasaantuneet. Hänen täytyy silloin myöntää, etteivät ne ole vanhemmat eikä tuoreemmat kuin vähintään kaksi, korkeintaan kolme tuntia."

Komankhi astui satulasta, nyt vuorostansa tutkiaksensa jälkiä. Sen tehtyään, oli hän kaikin puolin samaa mieltä kuin Vinnetuu.

Nyt astui Karhunampujakin alas. Hitaasti ja etukumarassa hän kulki paikan ympäri, sitten meni hän vähän kauemmaksi oikealle, kuin Vinnetuu oli käynyt. Eräällä kohtaa laskeutui hän maahan, ikäänkuin tahtoisi vielä tarkemmin sitä paikkaa tutkia. Sitten viittasi hän Vinnetuulle, ja tämän saavuttua, sanoi hän, santaan osoittaen:

"Apakhien päällikkö näkee, että ratsastaja on astunut tässä satulasta alas. Miksi lienee hän niin tehnyt?"

Vinnetuu katseli jälkeä ja vastasi:

"Jaloista päättäen, on mies valkoihoinen. Hän on nuori mies. Hän on läikyttänyt vettä, niinkuin näkyy. Tästä alkaen ei tuota vedenhukkaa enään ole tapahtunut. Hän on siis astunut tässä alas, sulkemaan tuon pullon eli leilin, josta se juoksi."

"Oliko hänellä, veljeni mielestä, vaan yksi pullo eli leili?"

"Ainoastaan yksi vuoti, mutta hänellä oli kahdeksan mukanaan; jokaisella hevosella oli kaksi, eräällä hevosella hän itse ratsasti, mutta hevosia oli viisi; siis neljä kuormahevosta hänen takanaan on kantanut kahdeksan leiliä."

"Mutta mihin kaikki tuo vesi? Itselleen ja hevoselleen hän ei sitä tarvinnut."

"Ei. Hän oli varmaankin matkalla jonnekin, jossa on monta vedentarvitsiaa. Hän on joko Ljaano-kotka, joka vie muille pedoille vettä, taikka on hän kunnon mies, joka tahtoo auttaa toisia kunnon ihmisiä. Hän varmaankin tietää semmoisia täällä löytyvän. Kutkahan ne lienevät?"

"Ehkä tuo odotettu valkoihoinen siirtolaisjoukko?"

"Veljeni on kyllä oikein arvannut. Istukaamme heti satulaan ja rientäkäämme noita täällä yhtyneitä jälkiä."

He nousivat taas satulaan ja kulkivat nyt vilkkaampaa vauhtia jälkiä myöden, jotka eivät nyt enää vieneet koilliseen, vaan suoraan pohjoiseen.

Nyt joka suunnalla vain oli santaa, pelkkää santaa, ja siinä näkyivät jäljet aivan selvästi. Ainoastaan siellä täällä pilkisti paljas kallio näkyviin; mutta enimmäkseen oli aavikko ison, vuosisatoja-, tai vuosituhansia sitten kuivaneen järvenpohjan näköinen.

Toisinaan näkivät he oikealla tahi vasemmalla harmaanruskeita juovia etäisellä taivaan rannalla; nuo kaukaiset juovat olivat kaktuskasvijonoja, joitten läpi ratsastajan oli mahdoton päästä.

Näin kuljettiin eteenpäin, yhä vaan eteenpäin. Jäljet kävivät yhä tuoreemmaksi, ja tämä oli varma merkki siitä, etteivät takaa-ajettavat enään olleet kaukana.

Kun iltapäivä läheni loppuansa, saapuivat ratsastajat eräälle paikalle, jossa jäljet kävivät yhä lukuisimmiksi, ei kuitenkaan siitä syystä, että niitä olisi tullut uusia lisäksi, vaan sentähden, että tässä oli levätty. Vinnetuu astui alas satulasta tutkimaan paikkaa. Hän meni ensin pohjoiseen ja, takaisin palattuaan, yhtä kauas itään ja sanoi takaisin tultuaan:

"Vettä kuljettava mies on ratsastanut suoraan pohjoiseen; molemmat mejikkolaiset ovat tässä neuvotelleet, seuraisivatko häntä, mutta ovat ratsastaneetkin itään. Kumpaa me seuraamme?"

"Veljeni osaa itse parhaiten päättää siitä asiasta", vastasi komankhien päällikkö.

"No, sitten minä lausun mielipiteeni. Ne, joitten luokse tuo nuori mies on matkalla, ovat pohjoisessa. Hän on hyvä mies, koska hänen jälkensä eroavat mejikkolaisista. Me voisimme häntä seurata, varoittaaksemme häntä. Mutta koska mejikkolaiset niin jyrkästi ovat hänen jäljistään poikenneet, täytyy heidän Ryöväri-Rotkonsa olla täällä lähellä. He ovat ratsastaneet sinne ilmoittamaan kotkille, että he ovat nähneet tämän nuoren miehen jäljet. Nyt he ajavat häntä takaa, estääksensä häntä viemästä vettä niille, jotka hän tahtoo pelastaa. Hänen jälkensä ovat niin tuoreet, että saavutamme hänet ennen iltaa. Nyt saavat veljeni valita, kummanko teemme. Seuraammeko vettäkuljettavaa miestä, auttaaksemme häntä, tahi ratsastammeko Ryöväri-Rotkoon vangitsemaan kotkat, etteivät pääse hänen kimppuunsa? Edellisessä tapauksessa luopuvat he hänestä, kun näkevät meidän hänen luonansa, ja täten he ehkä pääsevät meiltä pakoon; jälkimmäisessä tapauksessa sitä vastoin saamme heidät vangiksi ja saammehan vielä silloinkin ratsastaa hänen jälkeensä ja seurata häntä valkoihoisten luokse, jotka hän aikoo etsiä."

Hän oli näillä sanoilla esittänyt heille asian niin selvästi, ettei tarvinnut kauvan sitä miettiä. Komankhit olivat ääneti, paitsi heidän johtajansa, joka lyhyeltä neuvotteli kuuden valkoihoisen kanssa ja lausui sitten apakhille:

"Me ratsastamme 'Ryöväri-Rotkoon' ja seuraamme siis mejikkolaisten jälkiä. Onko punainen veljeni myös sitä mieltä?"

Vinnetuu nyökkäsi myöntyväisesti ja ohjasi sitten hevostaan itään vieville jäljille. Jos olisivat hevosiaan hoputtaneet, olisivat he kyllä pian saavuttaneet mejikkolaiset, mutta se ei ollut Vinnetuun tarkoitus. Mitä pikemmin hän heidät saavutti, sitä vähemmän toivoa hänellä oli saada tietoa "Ryöväri-Rotkon" paikasta. Hän halusi kovin saada nähdä tätä paikkaa, ja kulki sentähden samaa vauhtia, kun hän jäljistä saattoi nähdä mejikkolaisten kulkeneen.

* * * * *

Vähän enemmän kuin päivämatkan päässä köynnösmajasta koilliseen liikkui pitkä jono. Se kulki suorassa linjassa hiekan halki, joka näillä paikoin oli sangen syvää. Siinä oli 20 härkävaunua, aseellisten ratsastajien seuraamina.

Vaunut olivat lujarakenteiset ja jokaisen eteen oli valjastettu kuusi tahi kahdeksan härkää, jotka hyvin hitaasti laahasivat raskaita kuormia perässään. Eläimet olivat väsymyksestä ihan uupuneet. Ratsuhevosetkin jaksoivat tuskin enää kantaa ajajaansa. Kielet riippuivat niitten suusta, ne läähättivät ja sääret vapisivat.

Ajajatkin kävelivät ihan näännyksissä horjuvien härkien vieressä. He kulkivat pää riipuksissa ja näyttivät tuskin jaksavan heiluttaa isoja piiskojansa pakottaakseen juhdat viimeisiin ponnistuksiin. Koko karavaani näytti olevan nääntymäisillään.

Ainoastaan etunenässä ajavan oppaan ratsu oli niin vilkas, ettei siinä huomattu väsymyksen merkkiäkään. Mutta ratsastaja istui yhtä raskaasti ja etukumarassa satulassa kuin toisetkin, ikäänkuin hän, samoinkuin muutkin kärsisi kauheasta vedenpuutteesta; mutta kun joku vaunuissa istuvista naisista tahi lapsista päästi jonkun valitushuudon, oikasihe hän voimakkaasti ja hänen ohuet huulensa vetäytyivät pirulliseen hymyyn.

Tällä miehellä oli intiaanin tavoin pitkä tukka ja ruumiinmukainen, punaisenruskea, tummaraitainen trikoopaita, niin että hän kaukaa katsottuna näytti intiaanipäälliköltä. Päässään oli hänellä pitkät kotkansulat, joka vielä enemmän lisäsi tätä yhdennäköisyyttä; kasvot ja niskakin olivat punaisenruskeat. Tämä mies ei ollut kukaan muu kuin Topias Taivola, hurskas mormooni-lähetyssaarnaaja. Hän oli tarjoutunut ja otettu karavaanin oppaaksi sekä oli nyt ohjaamassa sitä varmaan kuolemaan.

Nyt kannusti ensimmäinen ratsastaja hevosensa ja pääsi, kovasti ponnistaen, Taivolan viereen.

"Tämä ei enään käy päinsä", lausui hän tälle. "Me ihmiset emme toissa päivästä asti ole saaneet tippaakaan vettä, kun meidän täytyi säästää viime jäännöksen eläimillemme. Ja tämäkin loppui jo tänä aamuna, kun molemmat viimeiset astiat selittämättömällä tavalla olivat tyhjiin juosseet."

"Se oli kuumuuden syy", selitti Taivola. "Tynnyrinvanteet eivät ole tiiviit, kun ne ovat kuumuudesta ravistuneet."

"Asian laita ei ole niin. Niin kauvan kuin astiassa on vettä, ei se ravistu. Joku on nävertänyt niihin reiän, niin että vesi on yöllä huomaamatta juossut pois. Meidän joukossa on joku, joka tahtoo saattaa meidät turmioon."

"Mahdotonta! Joka salaa päästää veden poisjuoksemaan, täytyyhän sen itsekin janoon nääntyä.

"Sen olen kyllä itselleni sanonut, mutta kuitenkin on asia niin. En ole tästä puhunut sanaakaan toisille, etteivät he vielä enemmän hätääntyisi. Vielä olen salaa pitänyt jokaista tarkasti silmällä, mutta en ole nähnyt mitään semmoista, josta voisin ketään syyttää Eläimet kuolevat janoon; ne jaksavat tuskin eteenpäin, naiset valittavat ja lapset itkevät vedenpuutetta — mutta kaikki turhaan! Ei löydy tippaakaan enää jäljellä. Katsokaa taivasta kohti! Tuolla liitelevät korppikotkat, ikäänkuin tietäisivät meidän pian joutuvan heidän saaliikseen. Oletteko sitäpaitsi varma siitä, että olemme oikealla tiellä?"

Taivolahan itse juuri oli yöllä nävertänyt reiän molempiin vesiastioihin. Silloin oli hän itse juonut ja juottanut hevosensakin. Sitten hän oli täyttänyt ison läkkisen kotelon, joka nyt, vuotaan hyvin käärittynä oli hänen satulansa taakse kiinnitettynä, jotta hän tänäänkin, pimeän tultua, voisi salaisesti virvoittaa itsensä ja hevosensa.

"Olen ihan varma", sanoi hän, viitaten tolppiin, jotka seisoivat sannassa, yhtä kaukana toisistaan. "Tuossahan näette oppaamme, joihin levollisesti saamme luottaa."

"Levollisesti? Olemmehan kaikin kuulleet puhuttavan siitä, että Ljaano-kotkat toisinaan kiskovat tolpat maasta ja asettavat ne ihan toiseen suuntaan, johtamaan matkustajaa turmioon."

"Niin, semmoista tapahtui ennen maailmassa, mutta ei nyt enään, kun noitten roistojen toimi on lopetettu. Muuten tunnen minä tämän seudun sangen hyvin, ja tiedän, että tämä on oikea tie."

"Sanoittehan aamulla, että olemme aavikon hedelmättömimmällä alalla. Mistä syystä ovat viitat juuri tänne asetetut? Tulisimmehan jollekin toiselle suunnalle noitten suurten kaktusvainioitten luo, joitten hedelmät sisältävät niin paljon kosteutta, että niillä voisimme virvoittaa itsemme ja eläimemme."

"Se tekisi liian suuren mutkan. Rauhoittaakseni teitä, voin vakuuttaa, että jos vähän kiirehdimme, niin joudumme illalla tuommoiselle vainiolle. Huomenna saavumme lähteen luo, jolloin kärsimyksemme loppuvat."

"Jos vähän kiirehdimme! Näettehän, etteivät eläimet enää pääse pikemmin kulkemaan."

"No, sitte pysähdymme, että ne saavat levätä."

"Ei, sitä emme uskalla. Jos pysähdymme, emme enään saa niitä liikkeelle. Jos ne panevat maata, niin ne varmaan eivät enää koskaan nouse. Meidän täytyy pakoittaa niitä eteenpäin, kunnes joudumme mainitsemallenne kaktusvainiolle."

"Niinkuin tahdotte, herrani. Minua ei janota vähemmän kuin teitä, näen kuitenkin lohdutuksekseni, että tässä on äskettäin muitakin kulkenut. Katsokaa jälkiä, jotka aamulla tapasimme. Ne osoittavat suurta ratsastajajoukkoa, joka tuskin olisi uskaltanut ruveta tässä kulkemaan, jos se ei olisi varmasti tiennyt olevansa oikealla tiellä. Meillä ei ole mitään peljättävää. Huomenna tähän aikaan on kaikki ohi."

Hän puhui totta, sillä tuon aiotun hyökkäyksen piti tapahtua ennen tätä aikaa. Että nuo mainitut ratsastajat olivat hänen liittolaisensa, jotka olivat muuttaneet viitat väärälle suunnalle, sitä hän tietysti ei maininnut. Hän hymyili itsekseen, kun nuo kaksimieliset sanat näyttivät toista rauhoittavan.

Tuon jo monesti ennen mainitun köynnösmajan ja Murha-Rotkon välillä levisi pituudelleen ja leveydelleen monen tunnin kestävä kaktusvainio. Siitä ei päässyt hevonen eikä ratsastaja lävitse kulkemaan. Siinä syy, miksi Veri-Repo ei koskaan ratsastanut tähän suuntaan, eikä siis milloinkaan joutunut Murha-Rotkoon. Hän kiiti nyt tämän vainion läntistä laitaa pitkin pohjoiseen suuntaan. Jos hän silloin olisi sen pohjoisesta laidasta poikennut itään, olisi hänen täytynyt keksiä se notko, joka jo niin monelle oli turmion tuottanut. Mutta hän tiesi, että hänen pelastettavansa olivat koillisessa ja sentähden hän ratsasti siihen suuntaan, jättäen kaktus-vainion taaksensa.

Päivä oli polttava. Kuumuus oli uuvuttava; hevoset hikoilivat, mutta hän ei sallinut niiden levähtää. Yhtämittaa taivaanrantaa silmäten, ratsasti hän yhä eteenpäin.

Siihen, missä taivas koillisessa näytti maahan yhtyvän, ilmestyi nyt joukko tummia pisteitä.

"Nuo ovat siirtolaiset!" huudahti hän iloisesti. "Minä tiesin heidän tulevan sieltä päin ja minä kohtaan heidät juuri oikeaan aikaan."

Hän kannusti ratsuansa ja luikkasi kuormahevosille niin, että ne lensivät aavikon yli.

Mutta hetken päästä huomasi hän, että vastaantuliat olivatkin ratsastajia, vaunuja ei ollut. Kuitenkin luuli hän näitä ratsastajia siirtolaisten etujoukoksi ja ajoi sentähden suoraan heitä vastaan.

Vasta sitten kun hän oli tullut heitä jotenkin lähelle, herättivät ratsastajien sekä luku että heidän käytöksensä hänen ihmettelynsä. He olivat nyt myös hänet huomanneet. Mutta sen siaan, että olisivat rauhallisesti hänen tuloaan odottaneet, jakaantuivat he kolmeen osaan. Yksi osa jäi paikalleen; molemmat muut ratsastivat oikealle ja vasemmalle Veri-Repoa vastaan; ikäänkuin tahtoisivat hänet piirittää ja katkaista häneltä paluumatkan.

Nyt hän huomasi erehdyksensä. Hän nousi satulassa ja katseli asemaa.

"Taivahinen!" huudahti hän. "Heitä on enemmän kuin 30 henkeä. Eihän siirtolaisetujoukko voi niin lukuisa olla. Heillä on kuormahevosia muassaan, joihin on sälytetty viittatolppia. Voih! Nuo ovat juuri Ljaano-kotkia, ja niitten ansaan olen minä ratsastanut. He aikovat vangita minut. Noin monta minä en voi vastustaa. Minun täytyy paeta."

Hän kääntyi ja ajoi takaisin. Mutta yhteensidotuilla hevosillaan hän ei voinut kulkea tarpeeksi nopeasti, varsinkin kuin ne jo olivat ihan väsyksissä. Vainoojat yhä lähenivät. Nyt alkoivat kuormahevoset juonittelemaan, kiskoivat ohjaksista ja hihnoista sekä potkivat. Tämä viivähdys oli turmiollinen: ensimmäiset ratsastajat olivat jo melkein ampumamatkan päässä. Silloin katkesi ratsuhevosen häntähihna, johon ensimmäinen kuormahevonen oli sidottuna ja nyt kaikki neljä kuormahevosta hyökkäsi sivulle.

"Ne ovat hukassa ja vesi samoin!" valitti Repo. "Mutta minä kostan heti." Hän viihdytti hevosensa ja sai sen pysähtymään. Hän tarttui kaksipiippuseen pyssyynsä, tähtäsi, sitten kuului laukaus, vielä toinenkin ja molemmat etumaiset vainoojat putosivat hevosiltaan.

"Nyt taas eteenpäin! Eiväthän taas aivan heti tule niskaani. Nyt en voi muuta tehdä, kuin hakea Vanhaa Kovakouraa ja johtaa hänet siirtolaisraukkojen jäljille."

Näin lausui hän kiukkuisena ja lähti täyttä laukkaa ajamaan pohjoiseen. "Kotkat" seurasivat häntä vielä hetken vimmatusti kirkuen; mutta pian he huomasivat Revon hevosen paremmaksi ja palasivat takaisin ammuttujen luokse.

Ja vielä kerran: yhden päivämatkan päässä pienestä köynnösmajasta, mutta siitä pohjoisessa, oli vielä yksi ratsastajajoukko, matkalla etelään. Sen voima ei ollut miesten luvussa, vaan heidän älyssään, ne olivat Vanha Kovakoura seuralaisineen.

He seurasivat syviä jälkiä höllässä hiekassa. Nämät olivat niitten "kotkain" jäljet, jotka olivat kiskoneet maasta tolpat ja asettamassa ne Murha-Rotkoon vievälle suunnalle.

Vanha Kovakoura ratsasti tapansa mukaan ensimmäisenä; hänen rinnallaan ratsasti Terässydän, nuori komankhi, Jimi ja Timi, Hono-veljekset ratsastivat heidän takanaan ja sitten tulivat Ontuva Rankko ja Paksu Paavo. Muut olivat jälkijoukkona.

Vanha Kovakoura oli ääneti. Hän silmäili taukoamatta jälkiä ynnä sitä kohtaa taivaanrannalla, jonne ne johtivat. Hän näytti olevan kokonaan siihen toimeen kiintynyt.

Sitä kovaäänisemmät olivat toiset, varsinkin Rankko. He keskustelivat asiasta, johon hänen huomionsa oli erittäin kiintynyt, ja josta kumppaninsa näytti olevan toista mieltä, sillä pikku saksenilainen puhkesi vihaisesti sanomaan:

"Tieteellisissä asioissa olet sinä ihan typerryksissä. Jollet olisi minua tavannut, istuisit vielä kurkkujasi myöden tietämättömyyden liejussa ja ravitsisit pimeätä sieluasi harakanvarpailla ja kilpikonnahöystöllä. Heikko pääsi on saanut nykyisen ajatuskykynsä vaan minun älykkäästä kirnupiimästäni. Sentähden on minulla oikeus vaatia, että myönnät minun hevoseni paremmaksi. Sinun mielipiteesi on ihan päin mäntyä! Tulipallo, jonka näimme, olisi tullut ilmakehästä! Niinkuin ilmankannella ei olisi muuta tehtävää kuin valaista sinun pimeätä sieluasi tulipallolla ja raketeilla!"

"No, sano sinä sitte mielipiteesi!" kehotti Jimi nauraen.

"Sitä en huoli tehdä."

"Miksi et?"

"Koska silloin tekisin sinut muutaman Selsiuksen asteen viisaammaksi, etkä sinä sitä kuitenkaan kiitollisuudella tunnustaisi."

"Tahi, koska et itsekään tiedä siihen mitään selitystä."

"Voi, voi! Minä osaan, niinkuin kuningas Salomo, selittää kaikki, seetripuusta aina siirappiin asti.. Ja mitä tuohon tulipalloon tulee, niin sille minä tempun teen. Se on muodostunut sulikiven pitoisesta rikistä ja — — —"

Häntä keskeytti Vanhan Kovakouran huudahdus. Tämä osoitti etelään ja virkkoi:

"Tuolla tulee yksinäinen ratsastaja. Sen, joka täällä yksin ratsastelee, tarvitsee olla erinomaisen rohkea ja sangen tarkoin tuntea aavikon."

"Kuka tuo lienee?" kysyi Timi. "Hän näyttää kiirehtivän meitä vastaan."

Vanha Kovakoura pysäytti hevosensa, otti esille kiikarinsa ja tarkasti sillä ratsastajaa, joka täyttä laukkaa läheni. Sitten sanoi hän iloisesti:

"Se on Veri-Repo, joka on ollut meiltä niin kauvan kadoksissa. Me odotamme häntä tässä."

Hetken päästä tunsi Repokin heidät, heilutti kättänsä tervehdykseksi ja huusi jo kaukaa:

"Mikä onni, että teidät tapasin! Minun täytyy pyytää teiltä pikaista apua."

"Kenelle?" kysyi Vanha Kovakoura.

"Eräälle saksalaiselle siirtolaisjoukolle, jonka kimppuun 'kotkat' luultavasti jo tänään hyökkäävät."

Tätä sanoessaan oli hän jo ehtinyt paikalle, pysäytti hevosensa ja ojensi kätensä tervehdykseksi.

"Ne ovat luultavasti samoja, joita me etsimme."

"Missä ne ovat?"

"Kaakkoisessa täältä. He näyttävät suuntaavan matkaansa suoraan isoa kaktusvainiota kohti."

"Sitä en tunne."

"Se on laajin koko aavikolla. Minä olen lukenut yli kolmekymmentä kotkaa, ja olen ampunut niistä kaksi. He ovat kiskoneet tolpat maasta ylös ja asettaneet ne viemään kaktusvainiolle. Siitä on mahdotonta lävitse päästä ja tästä saa varmasti päättää että siirtolaiset viedään sinne kuolemaan."

"Kuinka kauvan tulee meidän ratsastaa, päästäksemme sinne?"

"Kolme tuntia, jos nelistämme."

"Hyvä! Eteenpäin siis! Älkäämme hukatko aikaa. Puhukaamme ratsastaessamme!"

Nyt kiiti tuo pieni joukko tuulen nopeudella aavikon yli. Veri-Repo ratsasti Vanhan Kovakouran rinnalla ja kertoi hänelle tavanneensa "kotkat" ja menettäneensä neljä hevosta. Metsästäjä katsoi häneen tutkivasti, ja sanoi, merkitseväisesti hymyillen:

"Teillä on viisi hevosta, sanotte, Repo? Täällä keskellä erämaata!
Kuuluuko teille sekin, jolla Kostava Henki äskettäin ajoi."'

"Kyllä, herrani", nyökkäsi Repo.

"Kyllä minä sitä ajattelin."

"Nyt en enään voi salaisuuttani säilyttää, koska te kaikissa tapauksissa saatte nähdä 'Hengen asunnon'. Ei tarvitse myös enää teeskennellä, koska toivon meidän nyt onnistuvan hävittää koko tuon roskajoukon viimeiseen mieheen. Ainoastaan yksi minulta vielä puuttuu."

"Kuka?"

"Sen joukon johtaja, joka murhasi vanhempani, jolloin ainoastaan minä jäin eloon."

"Kukaties hänen luunsa jo ovat vaalenneet! Repo, te olette, nuoruudestanne huolimatta, oikea sankari. Minä kunnioitan teitä. Sitten tulee teidän joskus kertoa meille kaikki. Mutta nyt jo tiedän, mikä mies te olette, ja mitä vaaroja vastaan te voitollisesti olette taistelleet. Mutta koska teillä on näin monta hevosta, ja koska noin mielinmäärin voitte mennä ja tulla, täytyy teillä välttämättä itse aavikolla olla joku paikka, jossa on vettä, puita, ruohoa ja hedelmiä."

"Semmoinen minulla todella onkin. Asun erään pienen järven luona, kaktusmetsän tuolla puolen."

"Vai järven rannalla! No, tuo vanha taru on siis totta puhunut.
Kertoisitteko minulle tuosta paikasta?"

Veri-Repo teki niin. Ei kukaan muu paitsi Vanhaa Kovakouraa kuullut sitä, ja tämä päätti olla tätä salaisuutta vielä ilmaisematta.

Pitemmän ajan päästä saivat hevoset kulkea hitaammin, koska ei uskallettu niitä liiaksi rasittaa; mutta sitten täytyi niitten taas laukata.

Juuri kun päivä meni mailleen, tultiin vaunujen jäljille, joita nyt seurattiin suoraan etelään. Tämä ei ollut vaikeata, sillä kuu nousi pian ja levitti valoaan yli seudun. Kun oli noin tunnin ajan ratsastettu, pysäytti Vanha Kovakoura äkkiä hevosensa, osoitti suoraan eteensä ja lausui:

"Tuossa ovat siirtolaiset. Näen heidän vaunuvarustuksensa. Jääkää tänne! Minä hiivin heidän luoksensa ja tuon sitten sieltä tietoja."

Hän astui satulasta ja hiipi pois. Hän viipyi puolen tuntia ennenkuin hän palasi. Silloin hän kertoi:

"Siellä on kaksitoista suurta härkävaunua, asetetut neliskulmaan ja sen sisäpuolella istuvat ihmiset. Heillä ei ole ruokaa, ei juomaa, eikä polttopuita. Heidän oppaansa on heidät pettänyt, muutenhan heillä olisi tuota kaikkea. Härät makaavat ähkyen maassa; ne ovat janoon kuolemaisillaan, eivätkä varmaan jaksa huomenna minnekään. Meidän vesivarastomme ei riitä ihmisillekään. Pelastaaksemme eläimet, tulee meidän välttämättömästi hankkia sadetta."

"Sadettako? kysyi Ontuva Rankko Luuletteko ehkä täällä keskellä Ljaano estakaadoa voivanne hankkia sadetta?"

"Luulen!"

"Mi — mi — mi — mitä nyt? Se ei pysty minun järkeeni. Olette tosin hyvin välttämätön henkilö, mutta en sittenkään luule, että noin vaan mielin määrin, voitte puhaltaa pilviä taivaalle. Millainen 'pilvenpiirtäjä' teillä sitten on?"

"Sähkö. Ei nyt ole aikaa selittää teille tuota. Saadakseni vettä, tarvitaan tulta, niin laaja, palava ala kuin suinkin. Veri-Repo puhui laajasta kaktusmetsästä tuolla etelässä. Siellä toivon voivani hankkia aimo sateen. Mutta seuratkaa nyt minua!"

Hän nousi taas satulaan ja ajoi vaunuvarustuksille. Toiset seurasivat häntä, epäillen päätään pudistaen tuolle luvatulle sateelle, sekä uteliaina näkemään noita ihmisraukkoja, joita he tulivat pelastamaan.

Vaunut olivat lykätty kokoon, eikä niitten väliin päässyt ketään ratsastajaa; mutta he kuulivat pelastajien tulon. Nämät astuivat hevosiltaan alas vaunuvarustuksen ulkopuolella. He kuulivat jonkun sisäpuolella huutavan:

"Kuule! Ihmisiä tulee! Herra Jumala, jos toisivat apua! Tahi ovatko ryöväreitä?"

"Emme ole ryöväreitä. Me tuomme teille ennen kaikkea vettä", vastasi Vanha Kovakoura lujalla äänellä. "Tulkaa tänne ja päästäkää meidät sisään."

"Tuhat tulimmaista!" huudahti eräs suuttunut ääni. "Olisiko se ehkä…
Odottakaa te muut. Minä katson."

Mies tuli, nojasi väliaisan yli ja kysyi:

"Keitä te, vieraat, olette?"

"Minä olen Vanha Kovakoura ja nämät ovat kumppanini, pelkkiä rehellisiä ihmisiä."

"Vanha Kovak — — — —. Senkin vietävä?"

Tämä mies, joka sadatellen vastaanotti pelastajat, siunaamisen sijasta, ei ollut kukaan muu kuin Topias Taivola.

"Vai niin, tekö se olette!" sanoi Vanha Kovakoura, joka tunsi hänet, pimeydestä ja intiaanipuvusta huolimatta. "Sangen hupaista tavata teidät täällä!"

Mutta Taivola oli jo poissa. Hän ymmärsi, ettei hänen nyt pitäisi viipyä silmänräpäystäkään kauvemmin. Sentähden hän hiipi toiselle puolelle, veti äkkiä pari vaunua syrjään, päästäkseen neliöstä ulos, heittäysi satulaan ja ryntäsi pois.

Takanaan kuuli hän siirtolaisten ilohuudot hänen poistumisestaan.

"Odottakaa vaan!" sähisi hän. "Palaan pian takaisin, ja silloin ovat nekin hukassa, jotka ovat teitä pelastamaan tulleet. Vanha Kovakoura! Semmoinen saalis!"

Hänen ei tarvinnut pitkälle ratsastaa. Tuskin neljännestunnin kuluttua, tapasi hän tovereitaan, jotka odottivat hänen käskyänsä: suorittamaan joukkomurhaamista.

He eivät ensinkään saaneet silmiänsä auki siitä, että niin kuuluisa metsästäjä, kuin Vanha Kovakoura oli, nyt oli saapunut siirtolaisten avuksi, vaan iloitsivat yhä uuden saaliin toivosta. He eivät pitäneet yrityksensä epäonnistumista mahdollisena. Tosin eivät he taistelutta uhriansa voittaisi, mutta voittaa heidän tuli, jos vaan aamuhämärää odottaisivat, jolloin paremmin kuin yöllä eroittaisi ystävän vihollisesta.

Vale-mejikkolaiset olivat myös jo täällä. He olivat Murha-Rotkossa löytäneet vaan yhden ainoan etuvartian ja tämä oli vienyt heidät tänne. He kertoivat seikkailustaan Laulavassa laaksossa ja herätti sillä suurta iloa. Päätettiin ensin voittaa siirtolaiset, sitten etsiä Vinnetuuta ja hyökätä hänen ynnä tämän seuralaisten kimppuun ja täten saada runsaan saaliin.

He eivät ensinkään ajatelleet apakhin saattavan olla ihan lähellä; ja lähellä hän kuitenkin oli.

Hän oli joukkoineen saapunut Murha-Rotkoon ja löytänyt sen tyhjänä Tämä "murharotko" oli jotenkin syvä ja jyrkkä alanne maassa, jonka pohjana oli samera vesirapakko. Ehkä tämä kosteus johtui läheisestä järvestä "Erämaan Hengen asunnon" luona. Vaikka vesi olikin sakeata, olisi se kuitenkin erinomaisen arvoista täällä aavikon keskellä, ja sentähdenpä "kotkat" käyttävät tätä paikkaa vasituisena asemapaikkanaan. Missä paikoin he aavikolla retkeilivätkin, aina palasivat he tänne ja aina täytyi jonkun jäädä tänne antamaan toisille tarpeellisia tietoja.

Tänä päivänä oli tämä tiedonantaja ratsastanut mejikkolaisten mukana ja siitä syystä ei Vinnetuu löytänyt siellä ketään. Mutta hänen harjaantunut silmänsä sanoi hänelle kuitenkin heti, mille suunnalle hänen oli kääntyminen. Seuraten noitten kolmen miehen jälkiä, löysi hän illalla sen paikan, jonne "kotkat" olivat leiriytyneet.

Hänen väkensä sai pysähtyä. Itse hän mateli kuin käärme ryövärijoukon luokse. Hän näki erään intiaanin tulevan ja yhtyvän heihin. Hänen terävä silmänsä tunsi heti miehen. Mutta valitettavasti hän ei uskaltanut mennä niin lähelle, että hän olisi käsittänyt "kotkien" puheen; mutta hänen onnistui kuitenkin lukea heidät. Sitten hän palasi.

"Kolmekymmentäviisi kotkaa", ilmoitti hän. "Huomenna tähän aikaan ovat nämät jo oikeitten kotkien ruokana."

"Mitä ne tekevät?" kysyi Ben Uusikuu.

"Ne vaanivat saalista ja sitä on pohjoisessa, sillä mejikkolaiset ratsastivat sinne, ja äsken tuli sieltä tieto, että murhaaminen on aloitettava. Veljeni ratsastakoon nyt minun kanssani pohjoiseen, siellä tapaamme varmaan ne ihmiset, jotka he aikovat murhata."

Hän nousi taas satulaan ja ratsasti ensin suuressa kaaressa, ettei häntä ynnä väkeänsä nähtäisi: sitten lähti hän taas äsken määräämäänsä suuntaan.

Ratsastettuaan jonkun aikaa, näkivät he vaunuvarustuksen edessään. Sinne oli asetettu vartioita. Vanha Kovakoura oli ryhtynyt varokeinoihin. Kun vartiat huusivat heille, vastasi Vinnetuu:

"Valkoisten miesten ei tarvitse olla levottomia. Tässä tulee Vinnetuu, apakhien päällikkö, tuoden heille apua, lihaa ja vettä."

Hänen sointuva äänensä kuului selvästi. Tuskin oli hän loppuun puhunut, kun jo vaunuvarustuksesta kuultiin Ontuvan Rankon iloisesti huudahtavan:

"Vinnetuu! Silloin saamme soittaa voitonvirttä! Ja siinä, missä apakhi on, siellä on myös Karhunampuja ynnä hänen pikku poikansa, Martti. Päästäkää minä ulos! Minun täytyy oikopäätä halata heitä. Tämmöinen juhla! Onhan tuo liian suuri ilo, kun täällä keskellä Saharaa, pikimustassa yössä, kohtaa parhaita ystäviään!"

Hän kiipesi erään vaunun yli ja hyppäsi siitä maahan, mutta pysähtyi hämmästyneenä, nähdessään komankhijoukon.

"Tuli ja leimaus, mitä tämä merkitsee?" kysyi hän. "Täällähän on koko pataljoona ratsuväkeä. Se näyttää epäilyttävältä. Tulkaa tänne, herra Vanha Kovakoura, saatte nähdä aaveita hevosten selässä!"

Mutta Martti sulki hänet jo syliinsä ja samoin teki Karhunampuja. Nyt syntyi iloa ja riemua. Vinnetuukin tervehti iloisesti vanhaa tuttavaansa ja sanoi sitten:

"Täytyy kai veljeni Kovakourankin olla täällä. Eikö hän ole ääntäni kuullut?"

"Olen kyllä, tässä olen!" huudahti tämä, joka muutamien avulla oli äkkiä lykännyt kaksi vaunua sivulle ja nyt astui esille, sulkemaan punaisen ystävänsä syliinsä. Häntä seurasivat Paavo, Pekka, Silmänkääntäjä-Reitto, Jimi ja Timi, toiset tervehtiäkseen ystäviään, toiset saadakseen mahdollisen pian nähdä Vinnetuun. Siinä syntyi nyt vilkas elämä, sydämmellisiä kätten puristuksia, kysymyksiä ja vastauksia, vaikka ilman melutta, niinkuin tila vaati.

Mutta totisena ja suruissaan seisoi nuori Terässydän komankhiensa luona, jotka ihmetellen näkivät hänen täällä olevan, ja hän kertoi heille isänsä murhasta. He kuuntelivat sanaa lausumatta, mutta itsekseen vannoivat he kotkille kuoleman.

Nyt alkoivat he kiihkeästi, mutta äänettöminä toimimaan vaunuvarustuksen sisäpuolella. Se laajennettiin, jotta komankhitkin sinne mahtuivat. Kotkat eivät saisi etäältä nähdä, että heillä oli niin lukuisa vastustajajoukko. Hevosetkin vietiin varustuksen sisäpuolelle. Komankhit jakelivat siirtolaisille lihaa ja vettä, jota viimemainittua ne olivat kuljettaneet koverretuissa kurpitsipulloissa, mutta Vanha Kovakoura lupasi pian toimittaa enemmän vettä, sillä tämä ei riittänyt tyydyttämään noitten ihmisraukkojen janoa.

Täällä tapahtui myös odottamattomia tapauksia, niinkuin esim. silloin kun Ben Uusikuu tunsi Silmänkääntäjä-Reiton, joka kerran oli pelastanut hänet Voro-Revon käsistä. Pian vallitsi täydellinen hiljaisuus vaunuvarustuksen ympärillä. Tosin ei kukaan nukkunut, mutta nämät kaikki, joilla oli toisilleen niin paljon kerrottavaa, puhuivat vaan kuiskaamalla, joten vaunuvarustuksen ulkopuolella ei kuulunut hiiskaustakaan.

Vanha Kovakoura oli ruvennut näitten kaikkien johtajaksi. Hän oli istunut Veri-Revon viereen, kuuntelemaan kun tämä mitä tarkemmin kertoi elämänsä vaiheet, ja siitä seudusta, jossa nyt oltiin. Jos mahdollista ei nyt kukaan kotkista pääsisi pakoon, jotta heidän katalasta toimestansa nyt kerrassaan tehtäisiin loppu.

Häntä huvitti erinomaisesti kuulla, että tuon ennen mainitun ison kaktusvainion tasalla löytyi vielä toinen kapeampi ja että näitten molempien välissä oli kapea hiekkakaistale, joka johti "Erämaan Hengen" asunnolle.

"Hyvä", sanoi Vanha Kovakoura, "silloin ei kukaan noista konnista pääse pakeneman. Jos he liian varhain huomaavat ylivoimaamme, tahi jos ensi hyökkäyksessä pakenevat, ajamme heidät noitten molempien kaktuskenttien väliin ja pistämme ne sitten tuleen. Siten saamme samalla juhdille vettä, sillä muuten ne nääntyvät."

"Mutta silloin joutuvat 'kotkat' minun järveeni asti, ja voivat sitä tietä paeta."

"Eipä niinkään, Repo; teidän tulee heti lähteä kymmenen komankhin kanssa sinne, vastaanottamaan ne miehet, jotka me sinne ajamme. Te ehditte sinne aikanaan, sillä minä lyön vetoa siitä, että hyökkäys tulee vasta aamupuoleen tapahtumaan."

Tämä tuuma pantiin heti toimeen. Repo ja komankhit päästettiin ulos vaunuvarustuksesta ja sitten vallitsi taas mitä syvin hiljaisuus.

Vaunuvarustuksen ympärille asetettiin vartioita, ja näitten tuli heti vihollisten lähestyessä äänettöminä hiipiä pyörien väliin. Siellä seisoivat satuloidut hevoset valmiina silmänräpäyksessä ajamaan pakenevia takaa, ja jokainen ratsastaja oli saanut eri määräyksensä.

Näin kului yö. Idässä alkoi päivä koittaa, ja vaunujen ja muitten esineitten hahmot näkyivät yhä selvemmin. Aamu-usvasta ei ollut merkkiäkään. Päivä yhä valkeni ja nyt nähtiin etelässä "kotkat" hevosten selässä, enemmän kuin tuhannen askeleen päässä.

He pitivät nyt ajan otollisena ja lähtivät hevosineen liikkeelle. He luulivat, että ainoastaan joku vartia pysyttelisi valveilla vaunuvarustuksen sisäpuolella.

Vartiat olivat vetäytyneet takaisin ja kaikki miehet seisoivat nyt sillä puolella, josta hyökkäys tapahtuisi.

"Älkää ampuko hevosia, vaan ratsastajia!" käski Vanha Kovakoura.

Nyt olivat "kotkat" sadan askeleen päässä, nyt kahdeksankymmenen, nyt viidenkymmenen.

"Ampukaa!" huusi Vanha Kovakoura.

Enemmän kuin kolmekymmentä laukausta paukahti. "Kotkat" joutuivat heti epäjärjestykseen. Kuolleita ja haavoitettuja putosi hevosilta maahan; vapautuneet hevoset juoksivat pois. Vähän tahi ei ensinkään haavoittuneita oli tuskin yli kymmenen.

"Eläköön, eläköön Vanha Kovakoura ja Vinnetuu!" huusi Ontuva Rankko.

Kun kotkat nyt kuulivat tämän viimemainitunkin nimen ja käsittivät äkkinäisen tappionsa koko suuruuden, tekivät he äkkiä koko käännöksen ja ryntäsivät etelään, etunenässä Topias Taivola, joka helposti tunnettiin heiluvista kotkansulistaan ja joka oli peljästynein kaikista.

"Ulos! Ja jokainen paikoilleen!" käski Vanha Kovakoura.

Kaksi vaunua vedettiin heti erikseen, jotta kaikki pääsivät ulos. Siirtolaiset kiirehtivät ennen saaneitten käskyjen mukaan kuolleitten ja haavoittuneitten luokse. Toiset alkoivat ajaa pakenevia takaa, alussa ei kovin kiirettä pitäen.

Ainoastaan kaksi heistä kulki minkä hevosten kavioista lähti lounaiseen suuntaan, pistämään kaktuskentän tuleen. Nämät kaksi olivat Hono-veljekset, Jimi ja Timi.

Kymmenen komankhia ratsasti itään, poiketakseen sitten etelään ja sulkeakseen pakolaisilta tien, joten näitten täytyi poiketa kaktuskenttien väliin. Muut ratsastivat Vanhan Kovakouran ja Vinnetuun johdossa etelään "kotkien" takana, jotka laukkasivat ja näyttivät olevan pakoon pääsemässä.

"Kotkat" olivat raivoissaan, kun heidän aikeensa oli näin huonosti onnistunut. He kiitivät eteenpäin kauaakaan keskenään puhumatta. Ainoastaan kirouksia kuului heidän huuliltaan. Vasta sitten kun saapuivat Murha-Rotkoon pysähtyivät he.

"Mitä nyt on tehtävä?" kysyi Taivola läähättäen. "Tänne emme voi jäädä, sillä koirat ovat takanamme."

"Emme suinkaan", myönsi Kaarlo Korteijo, joka samoin kuin veljensäkin oli haavoittumatta. "Tännepäin!"

He poikkesivat hänen osoittamaansa suuntaan, mutta näkivät pian kaukaa paksun savun nousevan.

"Perhana!" huusi Eemeli. "Siellä he ovat ennen meitä. He ovat sytyttäneet kaktukset tuleen. Takaisin siis!"

He ryntäsivät taas takaisin, sivu Murha-Rotkon, itäiseen suuntaan.
Tuskin kymmenen minuutin päästä näkivät he vasemmalla Vanhan
Kovakouran tulevan joukkoineen vinosti heitä vastaan. He kauhistuivat.
He kannustivat hevosiaan ponnistamaan viimeisiä voimiaan, ohi
päästäksensä, joka myös näytti onnistuvan.

Sitten aikoivat he raivata itselleen tien sivulta, mutta käsittivät pian tämän mahdottomaksi, kun näkivät tänne asetetut kymmenen komankhia, jotka sulkivat heiltä tien.

"Tänään on piru merrassa", huusi Taivola. "Luulenpa tuon Vinnetuunkin olevan muassa. Ainakin kuulin hänen nimensä mainittavan. Meidän on mentävä oikealle, kaktusten sekaan."

"Pääseekö sieltä pois? Eiköhän se vaan ole umpikuja?" kysyi Kaarlo.

"En tiedä. En ole milloinkaan siellä ollut. Mutta muuta neuvoa ei meillä ole."

"Mutta pian vaan, ettei tuli pääse sinne ennen meitä!"

Nyt he ratsastivat juuri sinne, mihin Vanha Kovakoura heidät tahtoi. Ja nyt hänkin kannusti hevostansa. Vasemmalta tulivat nuo kymmenen komankhia, oikealta Timi ja Jimi, jotka nyt olivat tehtävänsä toimittaneet, ja kaikki nelistivät "kotkien" jälestä kaktuskentille, etäistä "Erämaan Hengen" asuntoa kohti.

Kaarlo Korteijo oli ollut oikeassa, varoittaessaan tulesta. Se lähestyi, ensin hitaasti, mutta sitten yhä nopeammin.

Vuosisatoja olivat nuot rutikuivat kaktusjäännökset tuossa maanneet ja aika ajottain oli niistä noussut uusia vesoja. Kaikki oli kuin taulaa. Liekit loimusivat ensin hiljalleen, sitten alkoivat ne rynnätä eteenpäin, hypätä ja nousta pilviin asti. Pian oli koko kenttä tulessa ja räiske kuului kaukaiselta ukkoselta. Kuumuudesta syntyi ilmavirta, joka yhä kiihtyi ja muodostui tuuleksi. Mitä enemmän tuli levisi ja mitä kauvemmaksi se etelään ulettui, sitä enemmän näkyi Vanhan Kovakouran toivo toteutuvan. Taivas kadotti sinisen värinsä, kävi ensin kalpean keltaiseksi, sitten harmaaksi, sitten yhä tummemmaksi ja tummemmaksi; ja todellakin kokoontui nyt raskaita, tummia ainejoukkoja, jotka eivät olleet savua. Kova tuuli kokosi ne paksuiksi pilviksi, jotka vähitellen levisivät yli koko taivaan.

Ilma oli painostavan kuuma; santa tuntui polttavan. Salamoita alkoi pilvissä risteillä; nyt putosi muutama pisara, sitten yhä useampia; nyt jo satoi ja lopuksi tuli vettä kuin saavista kaatamalla.

Siirtolaiset olivat muitta mutkitta ampuneet pahimmin haavoittuneet vihollisensa kuoliaiksi, anastaneet heidän tavaransa ja koonneet hevosensa. Nyt tuli heidän odottaa ystäviensä tuloa, mutta — ilman vettä. Silloin näkivät he tulen, näkivät miten pilvet muodostuivat ja tunsivat putoavat pisarat. Lopuksi valui sade virtana heidän ylitsensä ja he toivat esille kaikki astiansa, täyttääksensä ne. Janoon nääntyväiset härät saivat uutta eloa. Ne ammuivat ilosta, petaroivat sateessa ja saivat juodakseen. Ne olivat pelastetut, samoinkuin heidän herransakin, jotka ilman eläimiä eivät olisi vaunuineen mihinkään päässeet. Ja tämän oli Vanha Kovakoura saanut aikaan!

Veri-Repo ynnä kymmenen komankhia olivat heti päivän valjettua saapuneet köynnösmajalle. Sanna ei peljästynyt intiaanien tulosta, hän vaan iloitsi, nähdessään ihmisiä. Hän kysyi silmänräpäyksessä nuorelta isännältään Veijo-neekeriä. Tämä elähytti hänen toivoaan ja sitten hän meni majaan. Kun hän sieltä palasi, oli hänellä yllään valkoinen puhvelinnahka.

"Timo-ua-ungva — Erämaan Henki!" huudahti Terässydän, joka myös oli mukana.

Näin oli siis tuo arvoitus ratkaistu, josta he niin usein olivat keskustelleet. Muutkin tuijottivat siihen, mutta he eivät puhuneet mitään. Veri-Repo nousi taas hevosensa selkään ja ratsasti toisten kanssa pois keitaalta, kaktusmetsän kaakkoiskulmaan, jonne hän asettui. Hän tähysteli pohjoiseen.

Nyt yleni tumma seinä, jota vastaan kirkkaita liekkejä leimusi.

"Nyt ajaa tuli kotkat tänne", sanoi hän Terässydämmelle. "Ehkä punainen veljeni niissä löytää jonkun isänsä murhaajista."

Hän tarttui aseeseensa. Terässydän teki samoin.

Pilvenseinä läheni; sen edellä kulki tuli. Ilma kävi yhä raskaammaksi.
Tuli ei päässyt edemmäs, sen täytyi pysähtyä kaktusmetsän rajaan.

"Uh!" huudahti eräs intiaani, pohjoiseen osoittaen. "Ne tulevat."

Niin, "kotkat" tulivatkin, mutta heitä oli nyt vaan kolme. Toiset oli tapettu. Heidän hevosensa olivat vaahdossa; itse he vaan vaivoin pysyivät satulassa. Vähän matkan päässä heidän takanaan näkyivät Vanha Kovakoura ynnä Vinnetuu ja heitä seurasivat kaikki muut. Näin lähestyi tuo hurja metsästys. Johtajat eivät hevosiaan rasittaneet. He tahtoivat säästää kolme viimeistä "kotkaa" Veri-Revolle ja hänen komankhilleen.

Ensimmäisenä tuli Taivola, paljon muitten edellä. Hän huomasi puut, jotka näillä paikoin olivat varsin ihmeellisiä esineitä, ja ohjasi suoraan niitä kohti. Repo lähti hänen perässään. Kun mormooni näki hänet, huusi hän kauhusta ja pakotti hevosensa ponnistamaan viimeiset voimansa päästäkseen puitten luo.

Nyt saapuivat molemmat toiset. Heidän täytyi kulkea Terässydämmen ohi ihan läheltä. Hän tunsi heidät osallisiksi isänsä murhaan. Hän tähtäsi — kaksi laukausta ja he olivat pudonneet maahan. Hän ratsasti heidän luoksensa ja otti heiltä päänahat.

Tällä välin ajoi Veri-Repo "hurskaan" Taivolan, pahimman pedon heistä kaikista, edellään puita kohti ja edelleen aina majalle esti. Tämä ratsastus oli niin tuima, että Repo siinä pudotti valkoisen puhvelinnahkansa. Majan edessä kaatui "kotkan" hevonen ja Taivola lensi satulasta. Seuraavassa silmänräpäyksessä oli Repo hänen vieressään, tempasi veitsen vyöstään ja kohotti kätensä, antaakseen hänelle kuolon iskun. Mutta silloin hän säpsähti ja huudahti kauhusta. Pudotessaan oli Taivolan intiaanipääkoriste irjenryt ja silloin huomasi Repo, että senkin alla oli tekotukka, sillä se putosi pois, ja näkyviin tuli luonnollinen, lyhyeksi leikattu tukka. Kasvonsa olivat rasittavasta ratsastuksesta vääntyneet ja pöhöttyneet; silmissä jäykkä, lasimainen katse — hän oli taittanut niskansa. Nyt tunsi Veri-Repo vanhempainsa murhaajan. Hän oli silloin kuullut tämän miehen nimen huudettavan, ja tämä nimi, Repo, oli ainoa, joka oli hänen muistoonsa jäänyt. Hän oli mainitsemistaan sitä maininnut ja sentähden oli hän Helmiaholta itse saanut sen nimen.

Revon astuessa taas satulaan, mennäkseen pudonnutta puhvelinnahkaansa
etsimään, saapuivat muut rynnäten paikalle. Kaikki muut, paitsi Vanha
Kovakoura, ihmettelivät suuresti nähdessään valkoisen puhvelinnahan
Veri-Revon yllä.

"Henki — Erämaan Henki — se oli siis Veri-Repo", huusivat he toisilleen.

Veri-Repo ei heitä kuunnellut. Hän osoitti Taivolan ruumista ja lausui:

"Tuossa on murhaaja. Sentähden näytti hän minusta niin tutulta. Nyt hän on kuollut, enkä milloinkaan saa tietää, kutka vanhempani olivat."

Ben Uusikuu katseli kuollutta ja huudahti:

"Voro-Repo! Nyt on hän vihdoinkin vaaraton! Vahinko, että hän niskansa taittoi, sillä nyt jään ainaiseksi hänelle kuulan velkaa."

"Jumalan kiitos, että hän on kuollut!" sanoi Vanha Kovakoura vakavasti. "Hänen kanssaan ovat kaikki 'kotkat' poissa ja nyt tulee Ljaano-estakaadolla olemaan rauhallista. Ja jos vieläkin olisi joitakuita jälellä, on helppo karkoittaa heidät täältä pois. Ei kukaan voisi aavistaa tämmöisen keitaan täällä löytyvän."

Veijo oli tietysti myös mukana. Mutta, hän ei katsellut kuollutta, eikä Ljaano-Henkeä. Hän katseli neekerivaimoa, ja tämä häntä. Neekeritär kiirehti hänen luokseen ja kysyi kiihkeästi:

"Ollako sinä neekeri Veijo?" Ja kun tämä myönsi, jatkoi hän: "Ollako äitisi nimi Sanna? Ollako sinä joskus nähnyt tämän kuvan Sannasta ja hänen pikku Veijostaan?"

Sanna piti tuon vanhan kuvan Veijon edessä. Hän katsahti siihen ja hyppäsi ilosta huutaen hevoselta alas. He syleilivät toisiaan, eivätkä voineet pitkään aikaan ilmoittaa iloansa muuten kuin tolkuttomilla äänillä.

On enään vaan vähän lisättävää. "Kotkat" olivat voitetut, ja komankhijoukko ratsasti noutamaan siirtolaiset, että saisivat täällä köynnösmajan luona virvoittaa itsensä, ennenkun he saatettiin Ljaano estakaadon yli. Tuli sammui, kun ei sillä, enään ollut ravintoa, ja koko laaja kaktuskenttä oli tuhkana.

Mutta Erämaan Hengen asunnossa ja sen ulkopuolella oli vilkas elämä. Veri-Repo oli päivän sankari; hänen täytyi laajasti kertoa koko elämänhistoriansa. Siinä oli melkein pelkkiä surullisia kohtia. Kuitenkin lausui hän vakavan päätöksensä ainiaaksi jäädä tänne, pitämään aavikkoa "kotkista" vapaana. Sanna ynnä Veijo sanoivat tahtovansa jäädä hänen luokseen.

Hänen kertomuksensa oli niin huvittava, ettei tuo muuten niin puhelias Ontuva Rankkokaan häntä ainoatakaan kertaa keskeyttänyt. Mutta kun tuo pikku saksenilainen sitten Paavon ja Hono-veljesten seurassa käveli järven ympäri, kysyi Timi:

"No, Rankko, nyt olemme saapuneet itse henkimaahan; vieläkö luulet
Erämaan Hengen aaveeksi?"

"Ole vaiti!" vastasi Rankko. "Jos nyt sattumalta olen tänne eksynyt, löytyy kuitenkin muualla korkeampia Siirius-seutuja, ja mitä ei järjellisten järki näe, sen näkee jokainen Saksenilainen, niin pian kuin se tapahtuu."

"Niinpä niinkin, Sakseni ja varsinkin Meritsburg ovat mielelle makeimmat", nauroi Jimi.

"Mene hiiteen mielinesi, vanha Hono! Sinä et ole vielä tarpeeksi kauvan minua tuntenut, mutta koska joudumme olemaan vielä muutaman kuukauden yhdessä, opit sinä minua sekä tuntemaan että kunnioittamaan. Minun persoonani herättää jokaisessa kunnioitusta. Eikö totta, Paavo?"

"Ihan varmaan", sanoi tämä hymyillen.

"Tuossa sen nyt molemmin kuulette. Ja oikeastaan tulee teidän kiittää minua kaikesta, sillä jos minä en olisi tavannut Veri-Repoa Helmiahossa, ette koskaan olisi päässeet Erämaan Hengestä selville. Sen tunnustuksen minä nyt jo tinkimättä, vaadin. Tulevien sukupolvien on sallittu valaa minut ynnä 'Henki' rautaan, tahi veistää meidät marmoriin, jotta nimeni kultakirjaimissa säteilisi niinhyvin täällä, kuin tuolla Kansallispuistossa, jossa maailma luultavasti piankin saa hämmästyksellä minun muistopatsastani katsella."