ELÄMÄN KOKEMUSTA.
Olin lapsi, leikin ja nautitsin, ilomielin hyppelin, hymyilin oli outoa murhe musta. Sydän puhdas, raitis ja vilpoinen löi rinnassa tervehen lapsoisen, löi tulta ja innostusta.
Meni lapsen päivyet onnekkaat. Tuli nuoruus-aikani toivekkaat, kyti rintahan haaveiluita. Tuli entinen elpyi, kiihkeni vain, yli-ympäri näin minä unelmissain ihanteita ja seikkailuita.
Nous mieleni vastahan sorrantaa, nous vastaan köyhien poljentaa, nous vastahan röyhkeyttä. Vapautta ma vaadin ja intoilin: valon, ilman tarvetta rintoihin jos kansaani voisin syttää!
Ja kun kansani kalliin puutteeseen nään nääntyvän, kuolevan kurjuuteen, tämä aate mun mieleni voittaa: "Oi, tuskinpa muuta nyt tarvittais kuin rikkahan tiedoksi puutteet sais — kai kilvan he auttaa koittaa!"
Näin kummia toivoin, haaveksin, näin hupsun tuumia hourailin, parinkymmenen vanhana vasta. Ei tuntemus viel' tosi-maailman, ja elämän taistelun raivoisan mua kieltänyt haaveksimasta.
Ikä jatkui, vanhenin, viisastuin, elon taistelun touhussa karkastuin, sydän kylmeni kurjuudelle. Kun lämpöä tarjoo, kylmää saa, kun koettavi kansaa innostaa, sun nauravat nuoruudelle.
Jos kunnioitusta sä tahtonet siis, — mä moisten kunnioituksesta viis! — ole hiljaa, hiiskahtamatta! Vaan syyhyiskö kielesi sittenkin, niin näin sinä nuorille huudakkin ja ärjäse arvelematta:
"Mitä hullua, nuoriso, ryntäilet, mitä riehut, leimuat, intoilet, mitä haaveesi aikaan saapi? Ihantees: vapaus, samanvertaisuus, sekä joutava muu joku aate uus muka taistella kannattaapi!
Käy kirkko jo heikoksi hermoiltaan, ei valtio suo, että huudetaan, pian tukkivat suun, tukahuttaat. Mut kiltti jos olet, käyt kirkossa ain' ja kiitosvirsiä veisaat vain, niin leipähän sun vakauttaat.
Ota vaari sä neuvosta vanhempas, joka myöskin hourasin hourettas ihanteista ja haaveiluista: Ihanteet ovat laihat. Ne kuivettuu, ajan vierressä jää vain paljas luu — ei kannata riehua luista!"