DAIMOONI.
En tiedä mä ken sinä olletkaan, mun impeni vieras vento, sua nähnyt en ennen mä milloinkaan sysikutrinen kaunotar hento!
Mut sen minä tiedän: katseesi vain kun silmiini sattui kohti, niin alta se kulmain kaareuvain niin kummasti säihkyen hohti.
Ja liekkihin joskus se välkähtää sysimustien kulmien alta kuin säkköisen nuolen tenhottu pää lois synkältä taivahalta.
Ja silloin mä lämpöä suoniin sain ja silloin mun syttyi rinta, ja tunteeni kiihtyi riehahtain kuin myrskyllä merten pinta.
Mut että viehkeinä viehättäin myös loistaa, näin minä kyllä, kun katsees tuonoin loit mua päin jumalaisella hymyilyllä.
Nuo silmäsi mustat ne lämmittää tulikuumalla säihkymisellä, vaan mieltäni myöskin ne peljättää niin synkällä syvyydellä.
Luo kosken jos kuohuvan tullut on ja katsovi hyrskyjen vuohon, niin huimaa päätä ja arvaamaton veis voima jo nieluun tuohon.
Niin myös, sysimustiin silmiis sun kun katselin kerran taaskin, näin aattelin: noiden liekkiin mun tekis mieleni ainiaaskin!