III.
Niin luonnon laulun sävelvuo se rikkahana kaikuu rinnassamme, sen lähtehistä hengen juuret juo jo syntymässä, sen vienon hellät sävellainehet ne meissä tuudittaapi tuntehet jo kehdossamme; ja elämässä ne aina, aina sitten kaikuu, raikuu; paisuu milloin kosken kuohunnaksi, myrskyn mylvinnäksi raivostuupi, milloin helkkyy hellin kaihonkielin, kaihonkielin sekä toivonmielin, kunnes sointuu yhteen luonnon soiton kanssa, kunnes tuntee varmaan angen asemansa, kunnes hiljaa, hiljaa luonnon kannelkaiku rinnassamme sammuu, sammuu, sammuu.
Lauloi äiti ensin kätkyellä, emo vieritteli tuudittaissa virttä vienon, hellän viehkeintä ijän kaiken halki kaikuvaista:
Nukkui kyyhky kehdossansa, uinaeli äidin ulpu nähden unta autereista, kuinka leikki luonnon immet, kassapäiset karkeloksi saarella selällisellä, terhenniemen tanterella sinipiian soitellessa, vellamoisen vierittäissä.
Maammopa valvoi marjuttansa, ettei se joutunut hukkaan, ettei huuhkaja aivan varhain iskenyt kyyhkysrukkaan. Äitipä huonolta maailmalta kielteli kieltelemistään tietäen, ettei pulmustansa sitte hän löytäis mistään.
Tää on ensi soitto luonnon kanteloisen puhdas, kirkas, vieno, rauhaa täynnä — tietämättään lapsi kaiken toistaa niinkuin suvi-illoin järven tyyni pinta taivaan sinikaaren kuvastaapi. Vaan tää kaiku vain ei konsaan kuole, vaikka vaihtuis kuinka kulkupaikat, kuuluu aina halki myrskyjenkin hiljaa, vienona ja rauhoitellen niinkuin kaukainen ja kaunis soitto.
Lapsen ajat armahaiset kiitäin, liitäin linnunsiivin poistui, poistui, varsi varttui, järki jatkui, tunteen lähteet lämmön saivat, kumpus kuplia kummat suonet, tulvas vetreät verten aallot, povi paisui ja poreet nousi, norui nestehet jännervöissä, suihki suonissa kuumat kiihkot, tulta tuiskusi silmänluonnit — entinen rattosa rauha, entinen lapsuus lauha, äityen neuvot ja lempeät laulut ja kaunis ja luottava lapsuuden usko, ne kaikkosi pois kuni pilvyet tuulosen tieltä; ja tuntehet tuskapäät jo murteli lapsuen mieltä ja lahtosen tyynehen kaarteeseen toi vinhat viimat ja myrskysäät, toi epäilyksen, epätoivon tuskan, loihti soimaan suuret sydänkielet —
Ja keskellä muiden onnen ja riemun tuntui kaikki niinkuin tyhjä tuntuu; ulapoilla aukeoilla, siintävillä, soiluvilla seilas nuoren miehen mieli — mutta rinnassansa raukka yhtä kaihoi, kaihoi, toivoi.
Ilmestyipä suvi-illan suussa, tuolta laakson lehdon liepeheltä, solkikoivujen solasta impi kaunis kuni kevätpäivä, puhdas kaino niinkuin metsän kyyhky, raitis, tuores niinkuin illan kaste; silmissänsä säihkyi säde päivän, kummat kuuhuet on kulmillansa, tähdet taivaan heiluu hartehilla, olkapäillä oudot otavaiset. Kummastellen kainostellen tunteen aaltoloina läikkyessä, lähestyvät nuoret toisiansa, onnen aavistukset mielessänsä —
Mutta raivoon riuhtautuu jo rinta, ailut outo pahoin ahdistaapi, suonet tykkii, sydän sykkii, kiihkeästi veret poskiin nousee, kunnes katse kohtaa toisen katseen, kunnes sy'än jo löytää toisen sy'ämmen — silloin tiettiin, mitä kaiho tiesi, silloin selvis elon salaisuus.
Ja kevään lauluja linnut laulaa, purot notkojen pulppuaa, ja saarten rantoja aallot kaulaa, tuomet kukkien tuoksuaa; lemmen ilmoa uhkuu luonto, luomisvoimoa kostuu maa, metsä vertyen vihannoipi, kautta ilmojen kannel soipi voimakkaana, toivokkaana, tulvii taivahalle niin kuin virta vuolas, täyttää avaruuden, maailmalle tuopi onnen uuden, soittaa, soittaa riemuin kaikkialla lemmen autuutta ja sointuisuutta, suven heilimöivän suurta työtä, luovan voiman pyhää vihkivirttä.