IV.
Rikaskielinen on lemmen kanteloinen, sointuu aina, soraääninkin, tuskissaankin tuntuu autuaalta, nauttii karsein, kyynelsilminkin. Vaan ei aina kai'u lemmen kieli yhtä intoisaan ja kiihkeästi: ajan vinhan pyörän pyöriessä tunteen hento kärki tylsistyy, intohimon leimut lempeydeksi pehmentyy, vienon vienosti ja hellemmästi sointuu soitto, äsken salamoiva, nyt niin tasainen ja elinvoipa kuin on vilkas laakson lähteensuoni, alta nuoren nurmen pulppuvainen.
Vaimon armautta, lasten rakkautta, isän nuoren onnekkuutta, kotikummun kultaisuutta, koti-ilman ihanuutta kaikuu soitto tyyni, sointuvainen.
Ikuista tyyntä soutamaan ei sentään luotu meitä, ei luotu aina nauttimaan kotoisen lieden lämpöä ja armaan lempeä; ei luotu miestä ainakaan ikänsä halki kuulemaan kotoisen lahden laulua, kotoisten kuusten huojua, ei käen kultarinnan kukkumista, ei laulu-leivon lempisäveleitä.
Mies toimehen suureen suunnattiin koti-aitojen ulkopuolla, meri myrskyvä seilata annettiin, ilo taistelun touhuun kuolla. Ylös purtesi purjeet siis nyt vain, alus aaltojen harjanteille! Elon aavalla seljällä purjehdus, läpi vaivojen, huolien ponnistus on leikkiä hauskaa meille.
Ole huoleti, vaimoni armaisin, surukyynele poskelta poista! Et salline sentäänsä lapsilles esimerkkiä pelkurin moista? Elo taistoa on — siis ottelohon! Tosi miesi ei myrskyä pelkää, mut laittavi kuntohon venhon vaan ja köyttävi köysiä tarkempaan, vihatuuli kun vellovi selkää! Tosi miesi hän uhrata kyllä voi, mitä kohtalo kallista konsaan soi, kun vaativi synnyinmaa.
On ihminen isäinmaatta kuin juuria vailla on puu, on niin kuin syksynen päivä, kun aurinko piiloutuu, on laineilla häilyvä lastunen vaan, on myrskyssä lentävä lehti — isänmaaton ken on, hän itsekäs on, ei löydä hän onnea milloinkaan, ja loistoa rikkahan nautteissaan hän mieroa köyhempi on.
Siis syyt' on soittaa riemun kanteletta, kun luojaltani sain mä isäinmaan, sain entis-ajan ihanaiset muistot ja kansan kalliin, jota rakastan. Sen hengen keväisistä hettehistä sain nuoren nesteen suoniin, sydämmeen; sen huolet huolen, kärsin kärsimykset, sen tunteet tunnen, senhän itkut itken, sen harvat riemut myöskin riemuitsen; ja taivaan lientyessä mustiin pilviin sen kanssa kaikki voimat ponnistan, ett' alus kallis hukkumasta säilyis vaan.
Mut jos joku maatani uhkailee ja kansani aarteita ahnailee, väkivaltaa, sortoa käyttää — niin luojalta lahjoja pyytelen polvillain, ett' ukkosen voimalla lauluni kauaksi kaikuis, ja vuoret järkkyis, järvet läikkyis, korven kuusetkin jo korvat saisi, nousis kilvoin noropetäjätkin, hongat merten laineen lailla huojuis, saisi soimaan luonnon myrskykannel soimaan hurjimpata huutoansa, ettei torkkuen kansani kuoloon suistu, ettei untelojoukkona hautaan mustaan peity, maahan martahana sorru ainiaaksi.