V.
Syksyn tullen ilmat vilpastuu, päivät lyhenee, puhteet pitenee, taivas innottomaks valjustuu ja niin kolkoks käypi Luojan silmä. Luovat nesteet vankka routa maahan jälleen kiristää, vetten vapaat voimalaulut tukahduttaa kylmä jää, tuulen soitto puiden tutkaimissa soi niin tyyneltä ja juhlaisalta, soi niin mahtavalta kuin soi suuren kansan kirkkoveisu.
Tuota kuullen tyyntyy mieli, muuten rauhaton. Päivän pienet huolet unhottuu, sielun silmän peili kirkastuu, unelmoihin aatos taipuu, mietelmihin mieli vaipuu. Talven pitkään uneen valmistaikse luonto, syksyhän on sille valmistuksen aika, kuolon ijäiseen mä uneen valmistaudun, vanhuushan on mulle valmistuksen aika.
Elämän mahtavaan laaja sävelvirta alkaen kaukaa äitini laulusta asti vienona, viehkeenä soittona käypi mieluusti kuulevan henkeni herkkään kalvoon. Poissa on, poissa on tuonoiset karkeat äänet, poissa on tuskien tuottamat soinnuttomuudet! Kaikki on kaunista, puhdasta sointua täynnä, niin kuni kesäisen auringon ehtoolla ruskottaissa on tyyni ja vehreä luonto.
Kaikki on huolteni ilkeät varjot säälivä unhotus vienyt, muistoni kirjavan sarjan kullalla huolinut lohtua antava aika. Ja houkuttavaisina leikkivät siellä vain minun mennehet riemut, vain minun kultaiset päivät, leikivät siellä mun henkeni herkkähän silmään niin kuni poudalla vetreän virkeä auer tanssivi päivyttä vasten hienona tähtöis-vyönä. Nyt silmäni ta'apäin tarkata voi, on taivalta tehdessä oppia karttunut myös, on katse jo varmempi maailman ongelmoihin, ja allehen pohjaa saanut on aavistuskin. Nyt koitan mä etsiä luomisen syntyääntä, maan sekä taivahan voimain tarkoitusta.
Oi, jospa sen kerran mä löytäisin tuon laulujen kumman lähteen! Ja sitte jos sointuhun suureen sen vois kantelen kieliä soittaa, niin vuolaana, varmana virtana kai yli merten ja maiden se soisi, ja kansat ja kullalla kruunatut päät sitä kummana kuunnella voisi.
Vaan sit'ei suotu vielä kuolevaisen, ei jättikääpiön, mi pyrkii kaikkialle, kun jonkun pienen pulman kaikkeudesta hän viisaudellaan selvillensä sai. Vuostuhannet, vuosmiljoonat on turhaan urkkinut ihminen: mikä elämän, yksilön tarkoitus on? mikä meidän on oikea kehto? mitä varten me luotihin maailman? mihin kuljemme sokkoina kaikki?
Niin tuhannet, niin miljoonat, on näitä turhaan tutkinut, kunnekka musta multamaa on heiltä kurkut tukkinut.
Olenko, narri, suuri hullu lapsi? — Vaikk' enhän muita narrimpikaan ois! — Miks heittää hiiteen lemmon ongelmoita en vihdoinkin ma viisastuen vois? Tai antaa niille varmat vastaukset, niin pääsis rauhaan rinta kärsinyt? Liet, Luoja, sä oikukas voima vain ja tiedoton, hirveä mahti, tai kaikenko viisas sä kaitsija liet ja lempeä lastesi vahti? Mikä lietkin, sä mahtava, tiedä en; olen vain sinun luomasi ihminen. En syntymälahjoja muita mä saanut kuin hiukkasen järkeä, tunnetta vain; mun niillähän kaikkea tutkia täytyy, siks tyytyös suomasi lahjojen ääneen: mä muuta en antaa voi.
Kun tarkoitust' et elämälle suonut, niin elolleni itse määrän luon; kun onneen viittonut et valtatietä, niin koitan onneen itse löytää tien. Ken taas ei noita itse tehdä viitsi tai ehkei voi, hän muiden luomia lainatkoon ja muiden luojia palvelkoon, jos henkensä siihen tyytyy ja onni jos siinä löytyy.
Niin paljo on puutteita maailmassa, niin monta kärsii, kituu pois, niin paljo on väärää ja saastaisuutta, min Tuonelan virrat jo viedä vois — vaan haudan jos partaalla elämän huolet sä riemujen rinnalle vaakaan tuot, niin varmaan riemujen voittavi mitta ja kaivaten täältä sä kuolet. Paistaahan, näät sen, täällä lämmin päivä, koittaahan kevät jälkeen talvien, tuoksuuhan hurmaavasti kukkaiskentät, raikuuhan lehdot lintuin säveleitä, kuohuuhan kosket elon riemuvirttä ja järvet taivaan kaarta kimmeltävät — siis miks en soittais tässä minä myöskin riemuvirttä suuren elämän ja laulais ilmi hengen luomistöitä keralla kauniin, nuoren kevähän? Sen tehdä voinen ja sen tehdä tahdon ja laulaa niin kuin laulat, luonto suuri.
Kun kevään tullen sä luomaan käyt ja töittesi valtahan vaivut, niin eloa, taistoa laulusi luo ja varmaan siitä sä nautit, kun katsot sä voimien temmellystä. Mä tuota leikkiäs oon aina ihastellut, se elonriemun onpi osoitusta. Jos määrää muuta sull'ei ehkä liene, niin luominen on sentään suurin viettis ja oikkus kummat, viehätystä täynnä, suo aina uutta, uutta jännitystä meidän kääpiöiden kummastella, kummastella sekä ihastella, ihannoida unelmoida taikka myöskin kyynelöidä.
Siis kiitos kaikesta, sä luonnon suuri äiti, joka kohdussas mun kannoit, sitten ruumiin, hengen annoit, laskit maailmaan kuin pienen sokon lapsen, jota muiden täytyi kannatella, kunnes kypsyi tuosta itsetietoon, huomas lahjas, ihmekanteloisen, jolla soittamaan mä opin vihdoin, soitin aina niinkuin parhain taisin, vaikk'en oikeaa lie ääntä saanut. Kiitos, luonnotar, kun sentään sallit, sallit soittaa loppuun laulun elämän!
Nään tuolla kirkkomaan ja haudan tässä, johonka hiljaa ruumis lasketaan; jo surunuottiansa kuolonkellot nyt käyvät aamun ilmaan soittamaan. Ja kellot kaikuu, kaikuu, kaikuu ja vaarat kaukoa vastailee — niin juhlallista, niin murheellista nyt virttä saattojoukkue veisailee, ja äiti kuollehen vainaan kääntyvi puolehen taivaan ja lapsensa sielulle autuutta rukoilee.
Niin yksilö kuolee kuin koskessa leikkivä laine, niin hukkuvi jäljettömiin kuin ilmalla täyttynyt häilyvä kupla ja aikojen vierressä joutuvi unhoksiin, lie kuinka hän mahtava ollut tai mieroa kerjäten käynyt. Niin, harmaja hauta on kaikkien töittemme loppu, ja mistä ei ihmisen laps lie konsahan tullut, sinne, niin sinne on astua kaikkien pakko.
Sun rukouksesi kuolinvuotehellas on saamas kanteloisen viime kaiku, on lähteväisen linnun joutsenlaulu, mi rientää aikoo kohti — surmoansa! Sä poistut näyttämöltä, yksilö, mut tuhannet sun sijaas tulvaa kohta; sun lakkas laulus, saammui kaunis kannel, vaan luonnon yhteissoitto tuot' ei tunne.
Elämä kulkevi kulkuaan kuin kuoleman armoton valta ja soittaen jättikanneltaan se ohjaa, ohjaa taivaan, maan, ja täyttää voimalla ilmavyön. Elon virttään vanhaa, mutta aina uutta soittaa, soittaa jättikanteloinen merten aavain aallokoissa, korven aarnihongikoissa, soittaa kuohuissa koskien liverryksissä lintujen, ihmisintohimon soitimissa — kaikkialla halki ikuisuuden helkkyy, kaikuu, vyöryy, raikuu laulu suuren laajan elämän, laulu luonnon kauniin kevähän soiden luomisnautinnosta, soiden elon ylistystä, luonnon voimain valtaa ääretöntä, luovan voiman ikuisuutta.