"YHTEISVOIMIN YHTEISTYÖHÖN!"
Istun rannan kuusen alla, päivä mailleen laskeutuu, aallot laulaa kehtovirttä, kunnes silmät sulkeuu, kaikkialla hiljaisuutta, ilta vitkaan hämärtyy, kummat varjot, oudot aaveet sielun silmään ilmestyy:
Hurmerusko äkkiänsä taivon synkän punottaa, tykit paukkaa, säilät säihkyy, haavan saaneet voivottaa, torvet soipi, hevot hirnuu, sinkoo hiekka tanteren, kunnes sauhuun peittyy kaikki, laskeu verhot yöhyen.
Sitten pitkät, pitkät ai'at on kuin haudan hiljaisuus, kuulen lyönnit sydänraukan, kunnes syntyy kuva uus: päivä vitkaan valkeneepi, valon valjun maahan luo, tuonottaista tanteretta katsastaa mun jälleen suo.
Siellä nään mä näännyksissä pienen joukon nukkuvan, vaikk' on päivä ylähällä uinuu raukat untahan, kunnes uni jännervoimat ehtinyt on virkistää, kunnes lämpö "luojan silmän" valppahimmat herättää.
Innoissansa jalkehille nää nyt huutain kavahtaa, jotta joukko torkkuvainen tuosta pystyyn havahtaa, hieroo unta silmistänsä, tuntee huomentuulosen, tuntee taaskin suonissansa vanhat nesteet nuoruuden.
Päivä nousee taivahalle, kevätpäivä kultaisin,
— oisko unta ikävintä taisto äsken ollutkin?
Unta kaikki miekan kalske, verivirrat vuolahat?
Koska kukkii tanterella tuossa ruusut ihanat.
Ja kun nousee kukkulalle joukon pienen johtomies, niin hän kohta veljillensä sieltä ihmetellä ties, että uljas, aava selkä heidän allaan aaltoilee, houkutellen retkeilylle kummat henget viittoilee.
Ulapalla onnen saaren näkyy kaunis kangastus, siell' on Sampo kätkössänsä, siellä kansan kalleus. "Sinne, veikot, soutakaamme, joka mies nyt purtehen, viel' on verta suonissamme otteluihin urhojen".
Yksimielin kevätkansa astuu toivon alukseen, soutaa kohti onnen saarta, tahtoo Sammon omakseen. Vastainen on kyllä tuuli, taival kuluu kuitenkin, yhteisvoimin kun on kaikki käyty haaksen airoihin.
Mutta siinä soudettaissa Luoja tuulen käännyttää, valkopurjeet pullistuupi, laiva vettä viilettää, nyt on miesten helppo olla, hiljalleen vain huovataan, laulun, soiton ongelmoiden otteluissa kiistataan.
Vaan jo kiista kiihottuupi, syntyy riitapuoluet: keillä täss' on ruorivalta, keille kuuluu ohjakset? Toiset inttää älyllänsä johtovallan ansainneen, toiset väittää, ett' on heillä vanhin oikeus alukseen.
Mielet kiihtyy, sanat sinkoo, matkan määrä unhottuu, lailla lasten kiisteltäissä haaksi tieltään harhautuu, tuuli tuima taltuu, tyyntyy, meri hiljaa huo'ahtaa: kaikki vanhat luonnon merkit ukkosilmaa ennustaa.
Taivon rannan takaloilta lonka musta nouseekin, jymy kaukaa uhkaavaissa käy jo miesten korvihin; vaan kun ollaan kuohuksissa, tuota tuskin huomataan ja jos jotkut varottaakin, heit' ei kuulla kumminkaan.
Tuuli kiihtyy tuimemmaksi, taivas lientyy, pilveilee, meri aava havahtuupi, ähkyy, kuohuu, tummenee, kunnes halki pilven synkän iskee nuoli pitkäsen, jyry seuraa, salamoipi, myrsky raivoo ulvoen.
Kuink' on laita pienen purren, sopu Sammon soutajain?
Riidelläänkö herruudesta heidän kesken yhä vain?
Onko hornan inhat henget päässeet irti tyrmästään,
kosk'ei myrskyn uhkausta joukko kuule vieläkään.
Synteinikö rankaisuksi tuo mun nähdä täytynee, kuinka veljet keskenänsä kuolemakseen riitelee, kuinka aiheeks kurjan kiistan nostettu on entisyys, vaikka varmaan miesten tarmon vaatis moinen nykyisyys.
Hurja joukko, mieles malta, käy jo laivan hoitohon, kaikki tarmos, kaikki voimas, yhteistyöhön tarvis on, sillä laiva huojuu, horjuu, myrsky ehkä murskaa sen, ellei lakkaa kurja kiista, ryhdy miehet toimehen.
Meri vahtoo, myrsky pauhaa, haaksen musta kuilu vie!
Eikä joukko työhön toinnu, noiduttu se varmaan lie —
Koittaisinko pauhun halki tuonne huutaa, varoittaa?
Ehkä Luoja äänen heikon heidän vuokseen vahvistaa:
"Ylös, joukko, yhteistyöhön! Kiinni köysiin joka mies, kunnes lauhtuu myrskyilma, kunnes vaaraton on ties! Nyt ei ole riidan aika, vaan on yhteistoiminnan, nyt voi surma vieraaks tulla, viedä uhrit kuoleman!
Katsos kuinka mastot huojuu, touvit sinkuu, voivottaa, omaisuuttas irtahinta kuinka vyöryt vallottaa, kuinka kuohut raivokkaina ryntää laivan kylkehen, jotta haaksi saumoistansa äännähtää jo huo'aten.
Ylös, joukko, jonka hurja sokaissut on kiivastus! Aallot varmaan vievät kaikki, ellei joudu pelastus; 'Yhteisvoimin yhteistyöhön!' keskinäiset riidat pois — siinä yksin laivan turva vielä ehkä olla vois!"
Näin mä huusin myrskyn halki, vaan ei kenkään kuunnellut, meri heikon äänen voitti, vahvemmin en jaksanut; riita jatkuu, haaksi huojuu, aallot lyö jo kannellen — silloin herään@@@@Enkä tiedä, kuinka käynee kansallen.
Syyskuulla v. 1893.